Part 6
»Niin, hyvä neiti», Iivari jatkoi yhä karkeammin, »horpojke! Huorpoika, sanovat suomalaiset. — Tämän herran olisi pitänyt se sana muistaa, sillä hän on senvuoksi saanut räpiköidä mylly ruuhessa kuin... sammakko. Hyvästi.»
He jäivät. Ja hän tunsi, että hänen kielensä ei ollut ainoastaan viiltänyt, se oli myös repinyt kuin tylsä saha. Hetken hän nautti tästä selkein aivoin. Mutta sitten... ääretön, kuuma suuttumus hukutti hänet pyörryttävään häkään.
»Hyvät kädet, turvalliset kädet...» hän hähätti jätkytellen. »Oikein, karhun kourat ja karvainen rinta. Se kestää kyllä lirkutella, mamselli parka...»
Hän nauraa sisimmässään hohottavaa naurua. Tuolla hän hönttää korvessa kuolasuisena karhunpenikkana. Yhyttää nälästä ja pelosta vinkuen vanhan marraskarhun, jolla on karvattomat nivuset, mutta ryntäillä takkukarvainen turkki ja leuan alla pikimusta parta kuin taistelussa revitty haava. He hönttäävät yhdessä muurahaispesät ja lehmikarjat. Ja syövät mitä saavat, ihmisten takaa-ajamina, kauhistuttavina peikkoina...
»Hyvä! Saivat meidät tänne markkinoille. Vanha karhu on kuollut. Mutta penikka elää! Elää ja repii... Puree kuin orava, kiertää kuin kettu ja lyö kuin peto. Aika tulee, aika tulee... te koreat rotuhiehot... aika tulee...»
Hän näki enemmän kuin muisti tai ajatteli. Merthenien sillankorvalla hän katseli hetken jäälohkareitten vyörymistä. Virrasta nouseva pakkasenhenki teki hyvää päälle...
4
»Te olette siis, herra kauppias, ryhtynyt pelaamaan leikkipeliä kanssani...» alkoi kauppaneuvos kuivahkon leikillisesti.
»Vain kilpailla tietääkseni.»
»Luullakseni... tässä tapauksessa... hieman korkealentoinen sana», kauppaneuvos kiersi ironisen hienosti.
»Siinä tapauksessa on se vähintäin koninleikkiä, herra kauppaneuvos.»
Tuli hetkisen vaitioloa.
»Kuinka kauan te aiotte tätä 'koninleikkiä' jatkaa?»
»No ainakin ensimmäiseen konkurssiini saakka», Iivari leikkasi yhä hävyttömämmin.
Albert Merthen alkoi tuntea jo jotakin suuttumusta, mutta hän peitti sen asialliselta näyttävään kysymykseen:
»Mistä te saatte rahaa?»
»Petkuttamalla ja varastamalla», Iivari läimähytti.
Kauppaneuvos löi kädellään tuolin käsinojaan ja rypisteli kulmallisiaan.
»Niin, se olisi kai teidän mieleisenne vastaus», jatkoi nuorukainen.
Isäntä naurahteli hieman väkinäisesti: »Osaattepa te olla julkea, nuorimies.»
»Metsä vastaa, niinkuin sinne huudetaan.»
Kauppaneuvos ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta hän näki, että nyt oli iskettävä pääasiaan.
»Sanokaapa minulle suoraan, herra Takala, millä keinolla te olette onnistunut houkuttelemaan tehtaitteni työläiset ostajiksenne.»
»Teidän kaupanhoitajanne suosiollisella avulla», Iivari tokaisi.
Herra näytti hämmästyneeltä vasten tahtoaankin.
»Niin», Iivari jatkoi, »hän puhuu kuin porsas ostajainsa kieltä ja seisoo kuin apteekinmamselli tiskin takana nenä nyrpällään. Te, sanalla sanoen, kohtelette suomalaista kansaa yhä vieläkin moukkina, kuten kävi päinsä vielä viime vuosisadalla, mutta ei enää.»
»Ohoh... olipa se 'paljastus'.»
»... jota kaupanhoitajanne ei kyllä pysty käyttämään hyväkseen, sillä hän kykenee vain patruunanpoikien ryyppytoveriksi ja hovinarriksi ja on liian usein ärtypäällä kohmelosta.»
Kauppaneuvos nauroi melkein hereästi. Mutta sisimmässään hänen täytyi tunnustaa tuo arvostelu päteväksi.
»No, hyvä, minä ostan varastonne käypään hintaan ja otan teidät kaupanhoitajakseni. Mitä arvelette?»
»Kauppaneuvos arvelee, että vihollisen tappaa parhaiten tekemällä hänet rengikseen.»
»No, jaa», venytteli Merthen, »se voi olla toinen puoli asiasta, mutta vasta toinen... Katsokaa tuonne, tuota Jänkälää. Patruuna Krook teki hänet ylimmäksi työnjohtajakseen ja sai hänestä kolmen vuoden kuluttua säälimättömän kilpailijan. Minä en yleensä ole suomalaisia virkailijoikseni ottanut... korkeintaan alemmiksi työnjohtajiksi. Mutta oikeudentuntoni sanoo, että... todellinen kyky on palkkansa ansainnut ja... ensipolvessahan ei sentään tulla paperitehtailijaksi», hän iski lopuksi ylpeän suorasukaisesti.
»Selvää kieltä. Mutta yhtä suoraan sanon minäkin, että minä sovin yhtä vähän rengiksi kuin kauppaneuvos Merthen.»
Kauppaneuvos nousi ja alkoi kiertää huonetta. Jos tuollaisen röyhkeyden sanoja olisi ollut suunnilleenkin hänen säätyänsä, olisi hän heitättänyt miehen ulos talostaan. Mutta nyt häntä alkoi huvittaa yhä enemmän tuo kylmäverinen lurjus. Hän heitti kuin viimeisiksi sanoikseen pöydän takaa: »No, ja... millä ehdoilla olette valmis luopumaan tuosta niinsanotusta kilpailustanne?»
»Suostun sopimaan kuranttitavaraan nähden määrätyistä minimihinnoista, jos te luovutatte minulle käärepaperin, paperipussien ja muiden jalostustuotteittenne agentuurin. Rajoitan myyntini tämän ja rajapitäjien sekatavarakauppiaille.»
Nyt unohti kauppaneuvos osan arvokkuudestaan. Hän nauroi täyttä kurkkua.
»Juuri niin. Luottoa en pyydä enempää kuin muutkaan paikallisagentit. Pankistani saatte selville maksukykyni.»
Kun herra ei vastannut, tuli loppuheittona:
»Miten haluatte. Teidän kauppanne seisoo turhan vuoksi tyhjillään. Minulla ei ole mitään halua luopua kilpailusta ilman vastaavaa etua. Jos suostutte kauppaan on hyöty molemminpuolinen. Jos ette, on muitakin paperitehtaita. Hyvästi.»
Ja hän oli kadonnut.
Kauppaneuvos oli lakannut nauramasta. Oli vähältä, ettei hän ollut ruvennut pitämään tuosta röyhkeilijästä.
Asuinhuoneisiin johtavilla portailla seisoi Verna neiti Iivarin palatessa konttorinovesta.
»Lie odottelemassa... pillerimaakarin Tuure Kunnaria... Onneksi olkoon...» kiersi pahanilkinen ajatus Iivarin mielessä. Nosti sivulleen katsomatta lakkiaan. Ei edes nähnyt, että Verna neiti laskeutui kiirehtien portaat ja lähestyi vielä käytävälläkin pari epäröivää askelta, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa.
KAHDEKSAS LUKU.
1.
Neiti Siviä Syrjänen, posteljoonin tytär läheisestä kaupungista, käynyt tyttökoulua, erotodistuksessa keskiarvo tyydyttävä, uskonnossa hyvä kiitettävä, laulussa välttävä... hän seisoo Takalan sekatavarakaupan myymäpöydän takana. Hän palvelee yleisöä, järjestelee ja pyyhkielee hyllyt... koko puoti helottaa iloista puhtautta; hän laskuttaa tavarat, virkkaa pienet lomahetket somankapeita pitsejään, pitää osittain huolta taloudestakin, ompelee kauppiaan höltyneet nutunnapit ylen piukkaan ja kaiken lisäksi opettaa iltamyöhät matematiikkaa ja paria kieltä isännälleen.
Ilman Sivi-neitiä — kuten paikkakuntalaiset häntä nimittivät — ei Iivari tulisi enää toimeen päivääkään. Hänen välittäjäkauppansa on laajentunut tuonnempiinkin pitäjiin ja myyntiartikkelien luku lisääntynyt... polkupyörien ja etenkin maanviljelyskoneiden välitys on tuottanut hyviä tuloksia.
»Minun oikea käteni», Iivari sanoo usein leikkiä laskien Sivi-neidille. Hänen parissaan on hyvä olla. Niin ketterän ahkera kuin Rosina muori, tulee joskus hänen mieleensä, kun kiireisissä hommissa tytön hameet kiepsahtelevat pikkuruisella vartalolla.
Ja muutenkin palautti tuo tyttö mieleen vanhan äitimuorin. Tällä oli ollut omat mielikukkansa, joita hän sanoi kylmänkukiksi ja joita hän juhannuksen alusviikolla tapasi poimia pieneen peltipurkkiinsa. Niissä oli tähtimäinen, valkea, yksi ainoa kukka ja herkästi varisevat heteet. Niitä löysi katvipaikoista ja niiden tuoksu muistutti kielon tuoksua, mutta oli miedompaa ja helposti haihtuvaa.
Sellaista... miedon suloista tuoksua oli olla Siviä neidon lähellä. Ja yhtä leppoista oli katsoa hänen lemmikinsinisiä silmiään, jotka olivat tosin väriltään hieman haaleat, mutta ilmeiltään kuitenkin tähtimäisen sirkeät.
Työteliästä rattoisuutta ja perheenomaista rauhaa oli ollut heidän elämänsä aamusta iltaan.
Leikkuuaikana, kun kaupankäynti oli tavallista hiljaisempaa, olivat he molemmat eräänä pilveilevänä päivänä puodissa. Iivari hinnoitteli saapuneita tavaroita myymäpöytään nojaten, ja Siviä istui melkein näkymättömissä myymäpöytien kulmauksen takana, ainainen kapopitsi ahkerissa sormissaan.
Kello kilahtaa. Iivari ei jouda nostamaan katsettaan. Jotakin ilmavaa lehahtaa hetken kuluttua kasvoille. Hän näkee kesäisen, kuohkean hameen lanteitten kohdalta ja käden hienosti muodostuneet sormet ja safiirikiven ohuessa sormuksessa. Hän tietää... päätä on vaikeata nostaa. Se alkaa painaa raskaasta verestä. Sitten viime kevään hän on karttanut mennä huveihin ja kokkotulille. Ja nyt... tänne?...
Pää täytyy kuitenkin kohottaa. Hän kokoo kasvoilleen jonkinlaista ammatti-ilmettä ja katsoo Verna Mertheniä kysyvän näköisenä kasvoihin.
»Onko tuo hän... joku toinenko? Vielä silloin... kokolla... huulet kuin pieni tulipalo... Nyt jollakin tavalla kypsyneet, vakavat ja... himmeämmät.» Miten tarkasti hän muistikaan! Kulmallisilla oli liikahdellut pienen pieni, levoton höyhenpari... Nyt... kuin kaksi tummaa, leveähköä sulkaa, jotka harvenivat kärjiltään hämäräksi untuvaksi, mutta ulottuivat keskeltä melkein yhteen. Ja noinko raskaat ja rauhalliset silmäripset? Ja entistäkin tummempi niiden alla katse! Epämääräistä rasittuneisuutta himmeällä hipiällä... laihtuneempi... Ja vartalo kuin naisen!
Verna neiti on alkanut puhua, viitannut erääseen hyllyltä heloittavaan kangaspakkaan. Kauppiaan kurkottaessa hyllyä kohti ostajatar liikahtaa kuin lähestyäkseen. Katse lämpenee, se hyväilee kuin liian kauan poissa ollutta tuttua olentoa. Tuttua ja samalla vierasta, joka täytyy jälleen tuntea entisekseen. »Niin, tuollaiset olivat hartiat... luonnottoman leveät, juuri niin, ne ovat kantaneet tavaralaukkua.» Silmät heittelevät ja käyvät yhä lämpimämmiksi. »Ja hoikka... kuin tiivis teräsvyö vyötäröillä. Kädet suuret ja kopristuneet monenlaisesta työstä. Juuri niin... nuo hyvät kädet... turvalliset kädet... Asultaan hienompi kuin ennen, karkeat hiukset... tasaista, tiheätä metsää... Juuri niin.»
Kauppias kääntyy. Salakatsoja ennättää nähdä hänen leveän otsansa, joka on kuin lujittunut entisestään. Hän kokoo rohkeutta... ryhtyäkseen selittämään tuota viimekeväistä onnettomuutta. Hän on jo katsomaisillaan suoraan Iivaria kasvoihin, melkein käteen tarttumaisillaan, kun sivuseinällä myymäpöydän takana joku liikahtaa hermostuneesti, ja tarkat, epäluuloiset silmät tuntuvat seuraavan häntä sivultapäin.
Sieltä nousee Siviä neiti, mutta ei poistu, vaan on järjestelevinään joitakin vaakapunnuksia.
»Niin, noin paljon ehkä... olkaa hyvä», Verna neiti sanoo lyhyesti kauppiaalle. Hän seisoo jäykkänä. Kauppias leikkaa. Vernasta tuntuu tämä kaikki tuskalliselta. Ooh, mitäpä turhia sattumia selitellä! Tuon miehen poskipäät näyttävät kuluneilta, rahankeruusta, ovelta ovelle juoksemisesta ja kaikenlaisesta... Hän muistaa isänsä puheet nousukkaista.
Vaistomaisesti hän kääntyy kuin pois lähteäkseen, mutta sanoo jotakin sanoakseen:
»Teilläpä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä!»
Iivari ojentaa hänelle pakettia. Verna näkee pakostakin nuo harmaat silmät, jotka katsovat häneen alhaalta päin, pitkän välimatkan takaa. Ne ovat unohtuneet jostakin syystä vain katselemaan. Ja Verna neiti horjahtaa äskeisestä jäykistymisestään. Hän ei voi olla katsomatta anteeksi pyytävästi. Mutta hän ei saata enää olla lähtemättä.
»Kiitos, hyvästi», tulee hengästyneen hätäisesti. Mutta ovella hän käännähtää äkkiä reippaasti ja antaa kuin uhalla koko kasvojensa päivänpaisteen tulvia Iivaria kohti, joka hänkin alkaa nauraa avoimin suin ja tervein hampain. Ovikello helähtää iloisesti. Iivari seisoo yhä kuin voittaja urheilukentällä. Hän on nähnyt kerran neiti Merthenin hätääntyneenä ja epävarmana. Oliko se mahdollista? Hän ojentaa käsivartensa herätäkseen todellisuuteen. Oh, tyhjä puoti... Apulaistyttö seisoo ja kääntelee virkkuuneulaansa. Mitä hän sanoi? »Teillä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä.» Ei muuta.
Mutta äskeiset kasvot ovella ja kellonhelähdys eivät lakkaa paistamasta ja kuulumasta. Menee hän tänä päivänä minne tahansa, hänen silmänsä näkee ja korvansa kuulee kummallisella tavalla.
Hän ei vain ymmärrä, mitä kaikella tuolla oudolla kauneudella tehdä. Eihän ole mitään tapahtunut eikä muuttunut mikään.
2.
Verna ei tietänyt mitä tehdä. Hän kierteli yksin sisähuoneissa.
Tuli »pönkkähamekamariin». Täällähän ei tietenkään ollut mitään uutta. Sifonierissa, salalaatikossa, oli tosin sukukirja, mutta sitä hän ei koskaan ominpäinsä saanut nähdäkään. Isä oli sieltä vain joskus hänelle lukenut noiden partaniekkojen elämästä, naimisiin menoista, syntymisistä, rakentamisista ja kuolinpäivistä. Ei kannattanut edes muistella...
Hän levähyttää yksinäisellä pöydällä olevan vanhan saksankielisen sukuraamatun kannen levälleen. Siellä olivat vain nuo vanhat harakanvarpaat.
»Autuaat ovat puhtaat sydämestä», oli kirjoitettu sen ensilehden ylälaitaan. Ja hirveän pitkät saksalaiset ässät jatkoivat yhä hullunkurista marssiaan pitkässä jonossa. Ne... juuri nuo ässät olivat Mertheneitä, muisti hän ajatelleensa lapsena.
Ei mikään miellyttänyt. Ei enää pitkään aikaan. Pimeä syksyiltä oli tulossa. Tuulet jo tohisivat. Ne kiersivät ikäänkuin yhtämittaisessa kehässä saaren ympäri. Ja hän oli sen keskellä, toivottomana vankina... Hän saattoi tosin kuvitella niinkin, että ne lakaisivat maata määrättömät lepakonsiivet selässä ja pyrstönä kilometrin pituiset hulmuavat harjat. Ja kaatoivat ryskyen tieltään korvessa petäjiköt ja laaksossa aidat ja rakennukset... Mutta jos sillä tavalla kuvitteli, veivät ne hänet aina tietä pitkin tuon kauppiaan talon luo ja ovesta sisään... ostamaan kangasta.
Tuo elokuinen käynti ei lakannut häntä vaivaamasta. Miksi hän ei ollut kyennyt selittämään suorin ja selvin sanoin tekemäänsä loukkausta erehdykseksi? Ooh, tuo haaleasilmäinen tyttö pöydän takana kurkistelemassa! Se se oli ollut. Ja siksi hän ei ollut sinne toistamiseen mennyt. Mutta miksi hän oli sitten ovella... tuon toisen nähden... nauranut Iivarille koko olemuksellaan. Niin, hän tunsi vieläkin, että hän oli antanut jotakin itsestään. Ja sitten... paennut... pujahtanut ovesta kuin joku... pahanpäiväinen puotityttö. Jokin koskematon hänessä... hänen sisäinen ylpeytensä nousi tuota tekoa vastaan harmittavana, poskille saakka läimehtivänä joka kerta, kun hän sen muisti. Ja hän muisti sen aina, tuon tuostakin.
Samassa iskeytyi mieleen taas tuo sukutotuus. Pitää tehdä oikeutta, ei saa koskaan tehdä vääryyttä. Se oli ollut melkein ainoa siveellinen käsky, jota hänelle oli opettamalla opetettu.
Isällä oli ollut aina tunnuslauseenaan: »Tee talonpojalle oikeutta, mutta älä koskaan enempää.» Ja talonpojalla hän tarkoitti aina suomalaisia. »Jos loukkaat alempiasi, alennat itsesi heidän tasalleen», oli toinen hänen alinomaisista ajatuksistaan.
»Niin, todellakin... isä ei edes osaa suuttua alaisilleen. Hän pitää sitä mahdottomana. Sellainen hieno ja ylpeä herra. Eikä hänen tarvitse suuttua. Hän vain käskee, ja he tottelevat», muisteli Verna.
Oi, kuinka hän rakastikaan isäänsä! Ei kukaan osannut pää niin ylpeänä pystyssä, selkäranka suorana ja sikari niin hienosti sormien välissä sanoa ajatuksiaan.
Hiljan hän oli ollut purjehtimassa kahden isän kanssa. Se oli aina hänen suurimpia juhliaan. Ja hän oli kysynyt: »Isä, eikö kukaan Mertheneistä ole koskaan tehnyt vääryyttä toiselle, pettänyt tai...?»
Isä oli huudahtanut hänelle varoittavasti, sillä hänen oli juuri laskettava isopurje vastakkaiselle laidalle. Mutta hetken kuluttua hän oli vastannut:
»Ei koskaan, tyttäreni.»
»Mutta jos he ovat vahingossa tai melkein tietämättään loukanneet tai häväisseet syytöntä ihmistä, miten he sellaisessa tapauksessa...?»
»Oikea Merthen tunnustaa aina rehellisesti tekonsa ja on valmis antamaan hyvitystä», isä oli taas vastannut kuin sukukirjasta lukien.
»Eilen, juuri eilisiltana, kun hän oli taas miettinyt tuota onnetonta tekoansa, oli hän kysynyt äidiltä: »Miltä sinusta tuntui, äiti, kun rakastuit isään?»
»Vai sinä, hupakko, tässä vielä rakkauksista höpöttelet.» Tuo 'höpöttelet', se oli taas äidin mielisanoja...
Mutta sitten hän oli ikäänkuin liihoitellut kauaksi heidän keskustelustaan ja lisännyt väsähtäneellä äänellä: »Niin, ei missään voida toista pettää ja sydänjuuriin saakka loukata niinkuin rakkaudessa, jos sokeana seuraat vain sydäntäsi.»
Miksi hän oli sellaista kysynyt? Ja miksi äidin huokaava ääni soi hänessä vieläkin. Ei hän tietänyt. Mutta jotakin oli tehtävä. Tätä tuskaa oli mahdotonta kestää...
Verna kierteli taas huoneita. Hänen täytyi saada liikkua. Akkuna auki! Se revähtyi tuulen painosta levälleen. Virta vyöryi... sekin kuin raskaassa ympyrässä saarta kiertäen. Raskas tuulenpaine suorastaan työnsi hänen ruumistaan taaksepäin. Täytyi pidellä akkunasta kiinni. »Ei tässä niin vain...» hän huohotti ihastuneena, että sai ponnistella jotakin vastaan.
Hänellä oli näihin saakka ollut tapana iltamyöhällä hypätä matalasta akkunasta puutarhaan ja kuvitella karkaavansa seikkailumatkalle. Tänä kesänä oli tuo melkein unohtunut. Mutta nyt! Nyt se tehdään. Ja hän pudottautui märkään pensaikkoon.
Silta oli sähkölampuin kirkkaasti valaistu. Ja rantakin molemmin puolin. Verna juoksi yli sillan... vastatuulta. Rantalehmukset tohisivat, ja niiden alitse alkoi pimeä maantie. Sinne! Ei satanut. Mutta koko ilma oli märkää. Se pesi lämpimin aalloin kasvoja ja... koko ruumista. Hän käveli ja juoksi. Melkein kuin ratsastusta! Samanlainen hurjapäinen rohkeus valtasi hänet kokonaan.
Ei ole olemassa mitään esteitä ja raja-aitoja! Vain vastatuulta ja... ikävä, ikävän ikävä... huuhtoa pois tämä kiusallinen tuska. Kylläpä sitä olikin... takertumistaan takertunut. Mutta nyt... se irtautui irtautumistaan! Hän oli vapaa, vapaa... tekemään mitä tahtoi. Ja hän teki oikein! Juuri niinkuin sopi Merthenien tyttärelle... rohkeasti ja kerta kaikkiaan.
Oliko nyt kuinkakin myöhä? Olkoon vaikka yö! Verna Merthen on menossa Iivari-kauppiaan talolle, tulkoon mitä tulkoonkin...
Matka oli lyhyt. Samassa vauhdissa hän kiertää kaupparakennuksen pihanpuolelle ja lyö suljetulle ovelle. Tosin tuli ajatus: Mitä sitten, jos tuo puotityttö tulee avaamaan? Ooh, tulkoon! Hän ei aikonut toista kertaa puikahtaa pakoon... Hän ei ollut mikään apulaistyttö. Ja hän löi uudestaan ovelle.
»Tullaan, heti tullaan», kuului sisältä Iivarin ääni. Odottaja tunsi nyt jo itsensä turvalliseksi. Miksi hän ei tullutkin jo ennemmin, paljon ennemmin...
Lukkoa avataan. »Hyvät kädet... turvalliset kädet.» Verna hymyilee jostain nurkan takaa heijastavan sähkölampun valossa.
Kauppias seisoo hämmästyneenä, sitten hullunkurisesti säikähtyneenä.
»Onko jotakin tapahtunut?» hän kysyi hätäisesti.
»Tulkaa», Verna neiti toistaa, ikäänkuin ei osaisi sanoa enää mitään muuta.
3.
Kun Verna oli selittänyt tuon onnettoman tekonsa, kertonut miten se oli häntä vaivannut ja kuinka hän oli sen tehnyt suureksi osaksi tietämättään ja hetken ajattelemattomuudessa, olivat he ennättäneet vanhan tuulimyllyn kohdalle.
Hän oli puhunut niin omantunnontarkasti kuin suinkin.
Aluksi hän oli ajatellut täyttävänsä vain välttämättömän velvollisuutensa. Mutta vähitellen oli tuo selittely, jonka hän oli luullut tuskalliseksi, muuttunut läheiseksi, vapauttavaksi tunnustukseksi.
Iivarin kasvojenilmeet näyttivät tiheän hämärän läpi luonnottoman venähtäneiltä. Ja hän kulki mykkänä. Mutta Verna tunsi hänen kuuntelevan. Ja hän jatkoi. Hän ei halunnut enää mitään itsestänsä peittää. Ja kun hän ei osannut enää puhua, tuntui hänestä kuin hän olisi lahjoittanut itsensä kokonaan. Siitä ei ollut enää mitään pelastettavissa. Eikä tarvinnut. Hänen oli hyvä olla.
He nousivat rinnettä tuulimyllyä kohti. Kumpikaan ei puhunut.
Raskaat huokaukset tulivat korvesta. Verna kuunteli tuttua koskenkohinaa. Se oli alkanut kuulua hämmästyttävän selkeästi. Puhelinlangat soivat, sähköjohtojen kuparilangat vonkuivat ja kaiken alta kuului tehtaitten kumea jyminä. Koskaan, ei koskaan hän ollut kuullut tuollaista veden, korven ja ilman määrätöntä ääntä.
»Vaikka hukkuisikin sinne... löytämättömiin», hän tunsi kuin tajuttomuuden vesiin painuva hukkunut. Ja taas, kun he pysähtyivät tuulimyllyn juurelle, hän ikäänkuin heräsi ja ajatteli täysin päinvastaista:
»Tämä, tämä vasta on elämän alkamista...»
Iivari oli kulkenut kuin rikoksentekijä. Tässä hän rämpi... kehno otus, matalajalkainen peikko, joka oli hautonut alhaisia ajatuksia hänestä... puhtaimmasta ja rehellisimmästä olennosta, mitä hän oli osannut edes kuvitella. Loukannut muka häntä! Mokomaakin... kyläkujien ja riihentakuisten maleksijaa, jota ei edes retonkihameinen torpantyttö kyennyt tunnustamaan ihmisten arvoiseksi. Tuo mitätön, unohtunut olento palasi muistiin inhoittavan selvänä. Se asettui tuohon... hänen vierelleen. Se teki mahdottomaksi kaiken puhumisen. Vastakohta oli luonnoton. Tienvierillä sanajalkojen alla likainen, matala elämä, johon hän itse oli kuulunut kaikkine haluineen ja himoineen. Täällä, hänessä... sellaista avomielisyyttä ja jaloutta, jota ei voinut arvioida millään hänen tähänastisen elämänsä mitoilla tai punnuksilla.
Ensikerran elämässään hän tunsi itsensä todella, sielultaan äpäräksi... Ajatuksiltaan, tunteiltaan ja kokemuksiltaan viheliäisen elämän viheliäiseksi äpäräksi.
Ja ensi kerran hämärtyi muistissa Rosina-muorin kuva epämääräiseksi hahmoksi, joka seisoi korvenlaidassa koleassa varjossa.
Verna kosketti hänen käsivarttaan. Mies tiesi saavansa ottaa häntä kädestä, kiertää käsivartensa hänen ympärilleen...
He olivat istuutuneet tuulimyllyn portaille. Korkeasta sähköpylväästä heijastui sinne heikko valojuova.
Iivari tunsi tartuttavan käteensä ja näki palavat silmät lähellä kasvojaan. Niissä oli houkuttelevaa kysymystä.
Raju tahto... kohottaa kädet ja hukuttaa tuo olento käsivarsien alle... repi rinnan sisäpuolta. Mutta siellä oli myöskin toivotonta voimattomuutta. Hän ei jaksanut muuta kuin nostaa kätensä raskaasti Vernan olalle. Se ei uskaltanut puristaa. Se painoi sitä kömpelön hellästi. Ja hän sai lopulta sanotuksi yhtä kömpelöt sanat:
»Ei teillä ole minulle... mitään selitettävää... ei yhtään mitään...»
Mutta äänessä oli sellaista liikuttavaa hartautta, että Verna naurahti iloisesti. Nousi äkkinäisestä hyvänmielen tulvasta, kiersi kätensä miehen pään ympäri ja hyväili karkeaa tukkaa kädellään, rinnallaan, hengityksellään, huulillaan... hetken, olemattoman lyhyen hetken ja pakeni samassa rinnettä alas. Viittasi vielä alhaalta kädellään, nauroi haihtuvan, riemukkaan naurun ja katosi kuin kiitävä varjo.
Iivari jäi seisomaan rinteelle toinen käsi ojollaan ja ruumis kallistuneena eteenpäin. Hän oli kuin hyökkäämässä, mutta yhtä avuton kuin jalustaansa kahlittu patsas.
YHDEKSÄS LUKU.
1.
Iivari Takalan elämänaurinko oli noussut.
Mutta se oli singahtanut suoraan keskitaivaalle. Eikä se ollutkaan kultapallo tai vallan jättiläisomena, vaan rakkauden pyörryttävä silmä.
Hänen entiset elämänlaskunsa olivat sekaantuneet. Hän oli nähnyt usein rikkauden näkyjä: palatseja ja torneja. Mutta tämä... tämä oli uneksimattoman kaunis, häikäisevää ihmettä...
Se täytyi saavuttaa, mutta se oli luonnottoman korkealla. Kuinka monesti hän joutuikaan tänä talvena epätoivoon. Koko hänen miehinen tahtonsa nousi vaatimaan oikeuttaan. Mutta... hän ei ollutkaan tullut syrjäkyläisen aitanoven eteen, jossa mitättömät kiiltomadot köllöttelivät kiertolaissällien tallattavina.
Hän oli tullut koskemattoman, ylhäisen kuvan eteen. Ja alkukantainen miehinen vaisto hänessä vaati tinkimättömästi, että hänen oli tuo kauneus itselleen ansaittava merkillisillä teoilla. Hänen oli tultava voimakkaaksi ja mahtavaksi mieheksi... Mutta miten, millä tavalla? Sellaista vartenhan tarvittiin hänen mielestään valtakuntia.
Uudestaan ja uudestaan epätoivo hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Mutta teon mies, jolle ristissäkäsin rukoileminen on luonnonvastaista, ei voi olla etsimättä käsiinsä asetta, jolla taistella.
Iivarille kävi nyt, kuten ennen poikana, nähdessään yli kotosalmen viitametsän paistavan kultana ja marmoripilareina. Hänen oli täytynyt ryhtyä johonkin, joka muuttaisi näyn lähemmäksi todellisuutta. Hän oli ryhtynyt tekemään kultaa ja saanut ainakin kuparilantteja.
Samoin hänen oli nytkin mahdotonta haaveilla toimettomana. Hän näki yhä selvemmin, että hänen täytyi kyetä rakentamaan silta yli pyörryttävän kuilun. Mutta miltä kohtaa ja millä voimalla?