Part 8

Mutta sekin epätoivo oli mennyt ohi jo saman päivän iltana, kun hän sai nähdä rakastettunsa. Miten luonnottoman turhia hän oli kuvitellutkaan! Tuoko olento olisi alentunut kuin nuori kreivitär karkeitten käsien häväistäväksi. »Siinä, siinähän juuri», Iivari ajatteli palatessaan yöllä kotiin, »on hänen puhdas terveytensä, että hän odottaa... varjelee itseänsä ja että... hänet on todella ansaittava hänen itsensä arvoisella teolla».

Siitä alkaen Iivari oli saanut takaisin tuon onnellisen ajatuksensa rakastamansa naisen ansaitsemisesta ja piti taas heidän kaukaista rakkauttaan luonnollisena ja ainoana oikeana.

He olivat sittenkin yhteisen kohtalon alaisia, ja hän, Iivari Takala, torninrakentaja, oli kohta oleva sen kohtalon herra...

Nytkin, telineillä seisoessaan, oli hänen kärsimättömyytensä iloista voitontunnetta. Hän olisi tahtonut juuri tässä silmänräpäyksessä näyttää rakastetulleen, kuinka paljon heidän alapuolellaan jo oli voitettua maailmaa... Kohta, vaikka tässä paikassa... hän on valmis repäisemään auki koko rintansa... Se oli pakahtumaisillaan. Hän ei voinut olla painamatta molempia nyrkkejään kylkiluita vasten. Se tuntui rauhoittavalta.

Kallion vastakkaiselta puolelta nousee näkyviin ruskea hattu, jonka oikeanpuolista ohimoa leikkaa punainen siipikuvio. Iivari alkaa nauraa vapaammin kuin koskaan ennen rakastettunsa lähestyessä. Hän näkee sanomattoman selvästi Vernan katseen, joka on täynnä iloista uteliaisuutta. Hänenkin huulensa nauravat hengästynyttä naurua.

»Arvasinhan», Verna huudahtaa, »ennenkuin olin oikein avannut silmänikään...»

Hänen lauseensa kätkee hengästymiseen. Iivari näkee rakastettunsa kasvot unesta heräämässä sinisten uudinten takana, auringonvalon varkaana häilähdellessä silmäripsillä.

»Arvasinpas», jatkoi Verna, »tänään, juuri nyt sen täytyy näkyä akkunaani... koko tämän maailman kahdeksannen ihmeen...»

»Niin, nyt se näkyy», vastasi Iivari. »Ja kohta se alkaa työntää taivaalle savupilviä ja lyijyrakeita maahan.»

Puhuessaan Iivari levitti vaistomaisesti kätensä, kuin kutsuen Vernaa luokseen.

»Ei sinne taida päästä», nauroi Verna. Lähestyi pari askelta kuilun reunaa: »Kuilu on pyörryttävä!»

Ja jatkoi taas leikintekoa, kädet lanteilla ja pää eteenpäin kurkottuneena:

»Ettepä taida uskaltaa tekään, suuri Solness-rakentaja? Ettepähän taida!»

Huima leikki iski Iivarin päähän. Hän tunsi itsensä yhtä luontevan joustavaksi kuin kerran kokko-tanssiaisissa. Nosti telineitten reunalle pystyyn lankun ja antoi sen kallistua sillaksi, joka ulottui kallioseinän reunalle. Ja samassa hän seisoi lankulla sen torninpuoleisessa päässä. Verna ei ennättänyt saada sanaa suustaan. Kädet nousivat voimattomina estävään liikkeeseen. Kasvoissa oli jäykistynyttä hätää.

»Hän pelkää minun puolestani», soi Iivarin mielessä.

Poikamainen, säälimätön peloittelun halu ja tahto saada tässä samassa riemussa syliinsä tuo vapiseva olento yllyttivät hänet jatkamaan. »Tuohon... askel, kaksi askelta ja... kolmannella kalliolle!»

Hän harppasi. Lankku putosi kuiluun. Mutta Iivari seisoi ehjänä Vernan edessä. Tämä tarttui hänen käteensä, ikäänkuin tunnustellakseen, että hän oli siinä elossa. Huulet vavahtelivat moitetta, ja vapauttavan huokauksen mukana tuli tuskallinen äännähdys. Sitten... hän oli syleilemäisillään...

Mutta samassa hän kääntyi kuin loukkautuneena poispäin ja loittoni.

Iivari jäi syyllisenä katsomaan alaspäin taipunutta niskaa ja hiljaa liikahtelevia kyynärpäitä, joista näkyi, että kädet puristelivat avuttomina toisiaan.

Iivari oli ollut varma, että hän kahmaisee Vernan suoraan käsivarsilleen, hukuttaa hänet suudelmiin ja puhuu rakkaudesta: »Minä rakastan sinua, tuo torni on meidän rakkautemme merkki... Ja minä ryöstän sinut sinne kuin peikko...»

Mutta nyt... hän oli hätääntynyt. Hänen oli pyydettävä jollakin tavalla anteeksi... Lähestyen hitaasti hän veti Vernaa puoleensa kömpelön arasti eikä osannut sanoa muuta kuin nuo mitättömiltä näyttävät sanat:

»Niin, katsokaas, se nousee nousemistaan...» Mutta näihin valautui sellainen suojeleva ja rauhallinen varmuus, että Verna kääntyi tyyntyneenä hänen puoleensa.

»Se on hyvin kaunis», hän sanoi hetken kuluttua.

»Viikon parin kuluttua se on käynnissä. Ja sitten alkaa kilpailu.»

»Oletteko varma, että voitatte... siinäkin?» Verna kysyi ikäänkuin selvää ratkaisua odottavalla äänellä.

»Minun täytyy voittaa», vastasi Iivari. He katsoivat avoimesti toisiinsa. Läksivät painumaan äänettöminä rinnettä alas.

Vernaa näytti vaivaavan jokin ajatus. Lähellä maantietä hän pysähtyi, näytti hetken epäilevältä, mutta sanoi sitten tyynesti, matalalla äänellä:

»Isän kuuluville on tullut... jostakin kylältä meidän tapaamisemme. Uhkasi lähettää minut ulkomaille, jos en niistä luovu.»

Iivari katsoi kysyvästi, silmät laajentuneina. Mitä oli Verna vastannut, mitä hän aikoi?...

Verna otti Iivarin käden ja katsoi silmiin:

»Teidän täytyy voittaa.» Ja hän poistui taakseen katsomatta.

Niistä sanoista kuulosti Iivarin korviin hätää, kovaa välttämättömyyttä ja kaukaista lupausta.

»Kukin käy... omalla tavallaan sotaa... elämästä tai kuolemasta», Iivari ajatteli. Mutta hänen oma taistelunsa oli hänestä kaikista ihmeellisin ja ylpein.

2.

Myyntikilpailu on täydessä vauhdissa. Vargenin koko maan myyntiä hallinnut haulitehdas oli painanut hinnat lopulta alle tuotantokustannusten nujertaakseen epämukavan aloittelijan.

Mutta tämä pinnisti sitkeästi vastaan. Iivari Takala käytti entistä sotatapaansa: lisäsi lisäämistään tuottoisan tukkukauppansa myyntiartikkeleita, ja samalla kun hän kauppiaana turvasi tällä tavoin selkäpuolensa, hän tehtailijana hyökkäsi hyökkäämistään. Kyetäkseen yhä tappavampiin vastaiskuihin hän nosti luotolla käyttökapitaalinsa kaksinkertaiseksi, heitti rahoja arvelematta reklaamiin ja kehitti tarjonnan niin riuskaotteiseksi, että mukaviin myyntitapoihin tottunut kaupungin hauliherra hämmentyi, pudisteli kapikaljua päätään kuin siellä olisi keikkunut leijonanharja, ihmetteli ja kiroili ja alensi vielä kerran hintojaan.

Mikään ei auttanut.

Takala jatkoi. Hän laski, että vanhan tutisevan Vargenin kärsivällisyys loppuisi, ennenkuin hänen käyttökapitaalinsa. Ennenpitkää hän tarjoisi sovintoa. Silloin he jakaisivat maan kahteen myyntialueeseen, hinnat kohotettaisiin jälleen luonnollisiksi. Ja taistelu oli voitettu.

»Kohta, kohta... ratkaisun täytyy tulla», hän hoki itsekseen ja jännitti askel askelelta luottonsa äärimmilleen. Jänkälän mukana-olo teki uskottavaksi, että heilläkin riitti kapitaali tasavertaisesti kilpailijan kanssa. Ja laadultaan heidän tuotteensa kestivät vertailun koska tahansa. Vielä ei ollut hiventäkään menetetty lopullisesta voitosta.

Taloon poikkeilevat kauppamatkustajat toivat hyviä viestejä. Suomalaiset liikemiehet seurasivat taistelua suu messingillään. »Koroita veli, osakepääomaa... osakkeita kauppaan ja menevät kuin kuumille kiville», kehoittelivat. Iivari pudisti päätään viisaan näköisenä.

»Ähää, poikaa», ajattelivat, »aikoo syödä yksin koko saaliin, nahkoineen, karvoineen... peevelin poika». He eivät tietäneet, että Iivari kieltäytyi tuntonsa pakosta. Hänen mielestään oli edesvastuutonta keinottelua vetää sivullisia tappionvaaraan äärimmäisen uhkarohkeassa yrityksessä. Ei, tämä oli hänen taistelunsa... sekä voitossa että tappiossa.

Artturi ilmoitti tavan takaa, mitä huhuiltiin kaupungin liikepiirissä.

»Kaljupää ei uskalla enää mennä suomalaiseen saunaan, pelkää halvausta!» hän huijasi puhelimessa. »Me sitten ollaan vasta aika poikia Kokkolasta! Hei sun, poika, terve.»

»Jatka poika», tärähytteli Jänkälä. »Täällä nousee sähkölaitos kuin tuomiopalatsi Krookille ja Merthenille. Patruuna veisaa viimeisiä virsiä ja Merthen on pirunmoisissa takuissa. Minä pehmitän herran selkäpuolta, pidä sinä huolta etupuolesta ja... tyttärestä... ho-hohoo... Jatka! Mutta älä polta, pakana, housujasi. Selvä.»

Iivari alensi vielä kerran ja lähetti kiertokirjeet ensimmäisinä juuri Vargenin taatuimmalle ostajajoukolle, saadakseen ukon sitä nopeammin ärsytetyksi ja tekemään päätöksensä.

Alkoi odotus. Hänen hermonsa olivat jo katkeamaisillaan. Viimeiset punnukset oli pantu vaakalautaan. Jos niistä yhtäkään varomattomasti liikahuttaisi, romahtaisi koko yritys.

Iltaöistä hän ei saanut unta. Tuijotteli ikkunasta tai kiipesi torniin, josta katseli Verna neidin ikkunaa. Mutta kertaakaan hän ei pyrkinyt rakastettuaan lähestymään.

»Minulla ei ole oikeutta saattaa häntä vaikeuksiin, moitittavaksi, ehkä solvattavaksi», hän toisteli itselleen ahmiessaan näännyttävän nälkäisenä pienen kamarinikkunan sinertävää valoa. 'Ennenkuin olin oikein avannut silmänikään'... hän muistelee Vernan sanoja ja näkee jälleen hänen kasvonsa, tummat hiukset hajallaan, silmäripset unesta raskaina.

Palatessaan yöllä kotiin tapaa Iivari Siviä neidin yhä useammin valvomassa, silmät itkettyneinä. Hänen nukenkasvonsa ovat Iivarin huomaamatta jostakin syystä rutistuneet. On kuin niiden korein vahakerros olisi alkanut lohkeilla. Ja lemmikinsini silmissä on entistäkin haalistuneempaa.

»Mikä teitä vaivaa?» kauppias kysyi kerran puoliksi ärtyneenä.

»Mikäpäs minua», neiti vastasi liioitellun alakuloisesti, »ettei vain kauppias itse olisi joutunut...»

»Ja mihin?» Häntä ei suututtanut mikään sen enempää kuin kauttarantain puhuminen.

»Mitäpäs minä...» jatkui haikea voivotus. »Minä vain tunnen sillä tavalla», tuli äkkiä tarmokkaammin. Hän painosti kolmatta sanaa särähtävällä äänellä. Ja poistuessaan katsoi punareunaisilla silmillään voimattoman syyttävästi.

»Ja mitä tämä tällainenkin... kaiken lisäksi?» mutisi kauppias, mutta ei jaksanut pitemmältä asiaa ajatella.

Mies on tullut suorastaan taikauskoiseksi. Ensi kerran elämässään hän kuulostelee harakannaurua, ikäänkuin se tarkoittaisi häntä. Ja ensi kerran eräät ihmiset kammahduttavat hänet.

Syyskuisessa iltahämärässä lössöttelee puodinovesta Joonas Tassi. Tulee lompsahtelevin askelin myymäpöydän eteen ja ojentaa velton kätensä. Silloin vasta kauppias hänet tuntee.

»Konkurssihaaska!» Hän saa vaivoin pidätetyksi sisäisen huudon hampaittensa taakse.

Vieras kääntyilee ja mittailee hyllyjä silmillään. Hänen litteä nenänsä näyttää nuuskivan salattuja kätköjä.

»Taitaa olla... suurikin varasto?» honottelee.

»Onhan sitä.»

Joonas Tassi panee tupakaksi.

»Eikähän se tehtailija tainne enää kauan näitä pöksäkauppoja...»

Iivari koetti nauraa.

»Jo taitaa Tassi haistella haaskanhajua... Turha vaiva.»

»Eipähän mitä... poikkesin vain tuossa mennessäni, jos niinkuin muutenkin tulisi myymistuuri... Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä...» Veti tupakkansa loppuun, ojensi kättänsä ja läksi.

Kauppias käveli silmät rypyssä työpöytänsä ääreen ja alkoi taas laskea jo sata kertaa laskettuja numeroitansa.

Aamuyöstä hän havahtuu tuon tuostakin levottomasta unenhorrosta, katsoo vähän väliä kelloa. Aika kulkee hitaammin kuin etana. Se tuntuu matelevan taaksepäin. Äsken se näytti jo olevan seitsemän ja nyt taas... tunti tuskin puolessa. Lepiköstä räjähtää harakannauru. Veret sävähtävät, hermot pingoittuvat. Hän ei voi pysyä vuoteessa. Lähtee kuljeksimaan asemalle päin, vaikka postijuna saapuu vasta yhdeksältä.

Asemalle! Sieltä täytyy ratkaisun tulla, postissa tai sähkösanomana. Kerranhan tuon haulipohatan täytyi taipua. Hänen täytyi.

Päivät ja viikot hän sai tällä tavalla kulkea jäsenet lamassa. Ei ollut mahdollisuutta enää tarttua yhteenkään uuteen otteeseen. Hän oli kerta kaikkiaan tullut laskujensa rajalle. Tehdas vain jatkoi käyntiään. Se oli suljettava viikon, viimeistään kahden kuluttua, jos aikoi säilyttää edes rehellisen ihmisen maineen, säästyä konkurssista.

Iivari kantoi ensi kerran elämässään voimattoman toimettomuuden kiristäviä kahleita. Kulkea puolittain tainnoksissa ja näytellä ulospäin toimeliasta tehtailijaa! Se oli hänen luonnolleen enemmän kuin vankilaa. Se oli roviolla palamista. Hänessä alkoi vähitellen horjua kaikki muu paitsi aivot ja eräs lähtemätön kirkkaus kuumeisen silmän pohjukassa.

Taas turha käynti aamujunalla. Ja turha päivänpitkä odotus. Iivari Takala istuu iltapäivällä pöytänsä ääressä ja piirtelee kynällä ajatuksettomia numeroita. Hän laskee niitä yhteen. Ne nousevat suunnattomiin summiin. Hän kertoo, yhä hirvittävimpiin. Ne ovat olevinaan hänen tappioitaan. Ooh, nuoko tappiolukuja! Kynä vetää niiden yli paksun moninkertaisen viivan. »Tappio on toisaalla...» hän huokaa ja nousee raskaasti.

Puhelin soi pitkään. Kuulotorvi otetaan käteen haluttomasti.

Äkkiä kuuntelijan rannesuonet jännittyvät. Asemalta? Sähkösanoma? Hänelle luetaan: »Ukko selvä. Huomenna tullaan. Heleijaa. Artturi.»

Sähkösanoman lukija hymähtää. »Toistakaa», sanoo kuuntelija. »Kiitän», hän päättää lyhyesti. Yhdellä iskulla hän on saanut takaisin koko tarmonsa. Tekee tuokiossa sopimusluonnoksen, jonka hän on valmiiksi ajatellut jo sadat kerrat, ja painaa Jänkälän luo.

Vasta pimeässä hän palaa. Nousee rantatietä. Tulee Merthenin sillan kohdalle. Voittamaton halu hiipiä Vernan ikkunan alle ja kertoa hänelle onnellisesta sanomasta naulitsee hetkeksi hänet sillankorvaan.

Ei, ei... ei sittenkään, hän ei halua tulla hiipimällä sen herran saarelle. Ei, vaan kohta... kaiteilla kivillä laskettua siltaa pitkin, käsissä aseet ja valtakirjat. Matka jatkuu.

Seuraavana päivänä, ennen päiväjunan tuloa Iivari järjestää konttorihuoneessaan kynät, paperossit, sikarit ja istuimetkin huolellisesti paikoilleen. Jo aamulla hän on ottanut ylleen parhaan pukunsa. Ja istuu nyt akkunan vieressä. Tänään, tänään hänen elämänsä ratkaistaisiin onnen puolelle! Hän ei osaa muuta kuin ihmetellä edellisten viikkojen tuskanpäiviä.

Jänkälän kääsit ajavat lujaa vauhtia alamäkeä. Odottaja kavahtaa seisaalleen. Menee eteiseen ja avaa ulko-oven. Vastaan töytää Jänkälä retuuttaen käsipuolesta Artturi Toikkaa, joka seuraa nöyrästi, kasvot itkun sekaisessa irvessä. Hän viittaa avuttomasti käsillään kuin aikoisi jotakin selittää. Mutta Jänkälä työntää yhä ja heittää uhrinsa kamarin sohvalle.

»Tuosta nulikasta ei ota selvää pirukaan!» hän tuhahtaa murahtaen ja istuu pätevissään keinutuoliin.

»Jotakin on tapahtunut, jotakin saatanallista», pusertuu Iivarin aivoihin. »Missä on Vargen?» hän kysyy lyhyesti.

»Se on sitten vasta piru miehekseen, oikea juutalaispiru, kaljupää rappi, Ristuksenpettäjä!» kiukutteli ja voivotteli Artturi, nikottaen ja hakaten päätään rystysillään.

»Missä hän on?»

»Missä ja missä? Matkalla! Tai... pukinparta sonnien välissä... kas näin ikään...» Ja Artturi parka hapuili toivottomana olemattomia haiveniaan, muka matkien Vargenia.

»Puhu heti ja kaikki!» Jänkälä karjahti ponkaisten Toikan luo ja ravistaen hartioista.

»Kyllä se _tuli_, mutta.»

»Kerro», käski Iivari synkästi.

»Katsokaas nyt, hyvät veljet. Se soitti eilen ja sanoi: 'Olen valmis myyntisopimukseen. Voitteko lähteä huomenna päiväjunassa, te kun, kuulemani mukaan, olette myös pääosakkaita, niin...'

»'Jaha, jaha', ajattelin minä... 'ei meitä petetä' ja lauloin muina miehinäni: 'No jaa, no, niin... onhan tässä vähän muitakin matkoja sinnepäin.' Ja sitten minä sähkötin. Ja sitten... asemalla tavattiin, jetsulleen, kuten liikemiesten sopii. Ja ukko oli höyli kuin narinkkajuutalainen, noin vain, kas näin...»

Artturi alkoi tehdä käsillään matkivia eleitä, ikäänkuin päästäkseen jatkamasta vaikeata tunnustustaan.

»Älä vikurtele, lurjus!» Jänkälä tärähti.

»Vikurtele ja vikurtele... Kuka siinä vikurteli? Ei kukaan muu kuin se peevelin rilliniekka. Melkein otti käsikynkästä ja vei vaunuun, tietenkin toiseen luokkaan... No, niin.»

»Siinä sitten istuttiin herrat vastakkain, ja minä tarjosin Fenniaa... Ja se sytytti, kuten tuleekin... kohteliaan miehen. No, ja... eikä siinä sen kummempaa.»

Iivarin kärsivällisyys oli katkeamaisillaan. Mutta hän seisoi liikahtamatta.

»Minä kun aloin ylistellä meikäläisiä laitoksia. Näyttelin valokuvaa haulitornista. Ja sekös nyökytteli: "Komeata on, onpas siinä..." Taputteli olalle, noin vain, noin ikään... Ja ottipas ehtahopeisen taskumatin ja sanoi väpäytellen parrastaan: 'Kun tässä nyt tullaan melkein kuin yhtiötovereiksi, niin...' No, mitäs minä? En suinkaan minä ruvennut loukkaamaan ystävällistä ihmistä. Häh? No niin...»

»No, jaa, ja sitten sinä ryyppäsit kuin porsas», sanoi Jänkälä.

»Se on sitten vasta emä vale! Ei muuta kuin kierretään auki ruuvi ja siitä samasta vekineestä noin vain... sivumennen putkahti pystyyn oikea helkutin hieno hopeapikari, ja sitten, no niin... maistettiin pari tippaa ja... jatkettiin tietenkin keskusteluja...»

Iivari alkoi kävellä. Pysähtyi tuijottamaan akkunasta. Jänkälä seisoi muurin luona kädet puuskassa.

»Ja annapas olla! Oltiin melkein jo kuin veljeskannalla. Niin, tuota... puhuttiin parhaillaan afäärielämän vaikeuksista ja tästä elämän souvista ylimalkaan, ja miten ollakaan... rupesin ukon kanssa vähän metkuilemaan: 'Juuri niin, niin se on... että oikea afäärimies elää alvariinsa tätä yhdettätoista hetkeä', sanoin... 'En oikein ymmärrä', ukko tokaisi. 'No sitä vaan, että taisipa olla meilläkin jo vähän niinkuin viimeiset tuutissa', nauroin, enkä minä sillä sen kummempaa, noin vain... aioin kaverillisesti vähän härnätä ja keplotella ukkoa paljastelemaan asioita. Mutta siinäpäs olin oma nenä ongessa. Ukko kiersi taskumatin ruuvin tiukasti kiinni, veteli partaansa ja killisteli rilliensä takaa, eikä sanaakaan, ei sanaakaan päästänyt pitkään aikaan hampaittensa välistä. Rupesin siinä kautta rantain vähän korjailemaan sanojani. Mutta ei! Ei siinä enää auttanut enkelinkään kieli, ei vaikka olisi ollut arkkienkelin pasuunatorvi... Ei! Se oli muuttunut kerta kaikkiaan selväksi piruksi. Ja mitäs teki tultaessa väliasemalle? Napitti takkinsa, nosti borsalinoaan, noin vain, näin ikään... Ja käski sanoa terveisiä. 'Viekää terveisiä kauppias Takalalle, että valitsee seuraavalla kerralla itselleen soukempisuisia yhtiökumppaneita.' Niin, sillä tavalla! Ja nauroi suu vinossa kuin jäniksellä. Ja-ja-ja... sitten se... jänisti. Luikahti asemalle ja jäi, jäi... kuuletteko, jäi tulematta! Jeevelin peeveli, veljet! Tässä istun enkä muuta voi...»

Siihen lysähti sanomattoman onnettomana Artturi Toikka.

Iivari tuijotti yhä akkunasta. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tilanne oli naurettava ja toivoton. »Kirottua ja naurettavaa», puri hän hampaitaan. Mutta mitä se auttoi? Elämä oli huvikseen pyörähyttänyt sattuman hyrrää ja sipaissut sivumennen hänen tuulimyllynsä pirstaleiksi. »Narri», hän ähkäisi hetken kuluttua. Mutta mitä enää sekään auttoi? Hän tiesi nyt vasta, että yksi narri voi tehdä narriksi kymmenen selväpäistä miestä. »Narri!» suutahti hän vielä kerran itselleen ja jatkoi tuijottamistaan, välittämättä Jänkälän yrityksistä aloitti keskustelua.

3.

Iivari Takalan tähänastinen kamppailu oli hänet opettanut näkemään vasta raja-aitoja ja kuiluja. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sydämet voisivat olla purppurarintaisia lintuja, jotka lentävät vapaasti toistensa luo, yli kuilujen, yli vuorien, ohi huimaavien tornien ja suunnattomien merienkin taakse.

Merthenin tytär oli tullut hänelle epäjumalaksi, jonka jalkojen juureen tuli kantaa satumaiset aarteet ja voittojen kunnia, ennenkuin saattoi hänelle edes sydämensä rehellisesti avata.

Ja nyt... ylpeän, epätoivoisen ja rohkean taistelun jälkeen, ratkaisevan voiton kynnyksellä, herruuden portilla, jonka sisäpuolella hän olisi kyennyt riistämään mahtavalta kilpailijaltaan puolet maasta omaksi valtakunnakseen, juuri nyt hän oli sortunut maahan, takaisin kyläkujille ja maantien ojaan, yksinäisen akan yksinäiseksi pojaksi.

Tosin olivat hänen tilikirjansa selvät ja tunto puhdas. Olihan vielä komea kauppatalo. Vähittäiskaupan varasto oli muutettavissa rahaksi ja tukkukaupan puolella oli laajalti varmoja saatavia. Tuosta kaikesta jäi osa vielä puhtaaksi omaisuudeksi, vaikka haulitehdas olikin pakko myydä tuskin rakennusaineittensa arvosta.

Hän kykeni siis jatkamaan ainakin luoton turvissa liikemiesuraansa.

Mutta hän oli sittenkin kärsinyt enemmän kuin liiketappion. Hän oli tullut narriksi. Heille naurettiin. Toikan narrinteko oli levinnyt monenkarvaisina juttuina kaupungista käsin maaseudulle saakka. Ja ennenkaikkea tänne... Merthenin ja Krookin seurapiireihin.

Thure Gavelius ja Bertil Krook nauroivat hänelle vasten naamaa tavatessaan maantiellä. Ja Krookin totijuhlissa oli, kuulema, hovinarri Lasse Snöre esittänyt Vargenin loistotempun kuplettina, jolle koko herrasjoukko oli nauranut haljetaksen. 'Moukat', 'kollot' ja 'nousukkaat' olivat päässeet irvikuvina herrasseuraan.

»Ja ehkäpä äpärätkin! Kyllä kai, tietenkin... kuinkas muuten», kuvittelihe Iivarin katkerassa mielessä. Häpeä oli tappaa hänet. Täytyi paeta, paeta! Samalla tavalla kuin kerran kotokylästä. Häpeässä!

Jäädä rakastettunsa läheisyyteen nuolemaan haavojaan häväistynä koirana! Ei koskaan...

Ennen vaikka korpeen tai... maailmalle, hukuttautumaan vähäpätöisten onnenonkijain suureen laumaan...

Tällaisissa mielialoissa Iivari Takala selvitteli tappiotilinsä ja valmisteli muuttoa kaupunkiin.

Routaisena syysiltana hän nousi viimeisen kerran aution torninsa ylimmäiseen kerrokseen, odotellessaan yöjunan tuloa. Hänen täytyi saada ahmia vielä kerran tuon pienen akkunan valoa sinisten uutimien takaa.

Jos joku olisi nähnyt hänet tuossa... nousemassa levottomin askelin taskulamppu kädessä kerros kerrokselta, olisi hän näyttänyt yhtähyvin mielenhäiriöön joutuneelta itsemurhantekijältä kuin lemmenkohtaukseen kiirehtivältä rakastajalta. Himo tuntea eroamisen tuska ytimiin saakka poltti hänen kasvojaan, jotka kuitenkin olivat vain kosteat kylmästä hiestä.

Se välimatka, joka oli ollut aina hänen ja muiden ihmisten välillä, oli revähtänyt mitattomaksi tyhjyyden kuiluksi. Se täytyi kuitenkin mitata! Pohjaan saakka... toivottomilla silmillä, rannasta rantaan avuttomilla käsivarsilla...

Jollakin tavalla juuri niillä, avuttomuuden käsivarsilla, oli hän ylettyvä mustien vesien vastarannalle ja kouraiseva itselleen... jonkin ihmeen avulla surullisen hymyn rakastettunsa kasvoilta tai... hetkeksi ojentuvan käden tai edes... kylmän korun hänen hiuksiltaan.

Mitäänhän muuta hänellä ei ole oikeutta pyytääkään...

Ylhäällä on tyyntä ja kylmää.

Mutta alhaalta Merthenin saarelta tulvii valoa tavallista enemmän. Ja äkkiä... torvisoittokunta kajahuttaa tanssikappaleen. Värilliset paperilyhdyt reunustavat laajaa kuistia. Koko rakennuksen pituudelta nousevat niiden loistavat pallot kuin raskaat hedelmät yli puutarhan ja päätyvät lipputangon huippuun, muodostaen rakennusta kohti levitetyn säteilevän jättiläisviuhkan. Ja tuolla, lipputangon juurella, istuu köynnöslavalla soittokunta.

»Niin, tanssia! He juhlivat... suurten herrain malliin. Niin, he tanssivat, tanssivat...» Ja tähän ajatukseen juuttuu katselijan koko mielikuvitus.

»Thure Gavelius... Tuure Kunnar! Hän kumartaa parkettilattialla ja vie tanssiin Verna Merthenin... Niin, niin... kas, vaan... miten taitavasti he liihoittelevat satojen katseitten saattamina. Ja Bertil herra odottaa vuoroaan... Kyllä se tulee, tuleehan toki. Hän nojaa ovenpieleen ja arvioi jo edeltäpäin raukein elostelijankatsein kaunotarta... Sopii yrittää, harvinainen saalis, niin, niin... sangen arvokas ja harvinainen... Mutta helppo, tietenkin helppo Bertil Krookille, maanmainiolle naisten hurmaajalle... Ja sitten toiset! Kokonainen armeija toinen toistaan hienompia hännysniekkoja, ritareita ja maailmanmiehiä isiensä armosta, aviossa syntyneitä, täsmälleen oikealla ajalla... ei kynnenmustukaisen tahraa frakinrinnuksella, ei nimessä, ei suvussa, eikä koskaan häpeänpaloja kurkussa... eikä taakkoja hartioilla...»

Soitto lakkasi. Iivari nojasi kaiteeseen ja kuulosteli synkkänä kuin salakyttä korvessa. Kaukaista ääntensorinaa... Puutarhassa nuoria pareja... Hän kääntyy poispäin. Mutta hän kuulee. On kuulevinaan juhlasalista lauluntapaista.

»Mitäpäs muuta, tottahan toki... Narri parka esittää loistonumeroaan postikorttikauppiaista, laukkuryssistä ja äpäristä...»