Part 3

Ei kukaan osannut matkia sillä tavalla kuin Hoppa-Kalle kollikissan naukumista, sammakon kurnutusta ja keväistä lemmenkuherrusta, joista hän oli rakentanut loistonumeronsa. Syrjäkyläisen kansan karkea maku hyväksyi hänet koko seutukunnan parhaaksi taiteilijaksi.

Oliko ihme, että tällainen herra katsoi portinpielessä nyhjöttävään ukkoon puolittain närkästyneenä, puolittain kärsivän näköisenä.

Hänen leveällä ja lattealla naamallaan, johon pienehkö nenä oli istutettu melkein kuin lumiukolle, pysyi muuttumattomana tämä loukatun kärsivä ilme. Mutta hänen väärähköt jalkansa seisoivat tarmokkaina maata vasten. Lattea vartalo, joka oli suuriluinen ja lonkkien kohdalta huomattavan leveä, mutta toistaiseksi vailla porvarillista vatsaa, ojentui uhkaavana matalan pöydänreunan yläpuolelle. Liian leveä oli leukakin. Mutta se oli painettu rintaa vasten, niin että kyhmyinen otsa työntyi uhkaavana alamäkeä kohti.

Siinä seisoi kummallinen sekoitus uhkaavaa ylemmyyden tuntoa ja haikeata kärsivällisyyttä. Itsetietoinen »tehtaalia» oli yhtynyt samaan maalliseen olemukseen loukatun »taateilian» kanssa.

Iivari oli hakenut turhaan Nillaa kotoa.

Hän tekee nyt ukon avuksi kauppaa ja etsii samalla Nillan näköistä parveilevalta juhlakentältä.

Äkkiä... tuolla pöydän kulmalla... seisoo Nilla jonkun kylänpojan kanssa. Juovat keltaista limunaatia.

Iivari huudahtaa ja ojentaa kätensä. Tämä herpoo hiljalleen. Nilla ei huomaa. Hän hekottaa, kilistää lasiansa, särpii sen laidasta, nyhjäisee kavaljeeriaan ja tarttuu lopulta hänen kainaloonsa.

Iivari kulkee roimin askelin pöytää kohti.

»Nilla», hän huudahtaa mielenliikutuksesta sortuvalla äänellä.

Tyttö sävähtää, mutta tointuu samassa.

»Kas vaan... mitäs reissusällille kuuluu?»

Ojentaa kätensä ja vetää sen takaisin.

Iivari sopertaa häveliäästi, läheisellä äänellä:

»Tule tänne...» Ja samalla hän vie vaistomaisesti kätensä povelleen, jota kuumottaa hänen riemullinen salaisuutensa.

»Eipä tässä taida joutaa näiltä omankylän kavaljeereilta», Nilla sirkuttaa ja tarttuu taas pojan kainaloon.

Iivarin käsi haparoi neuvottomana.

»Minulla on tuota... Nilla!»

Viimeisen sanan hän syöksee karkeana syytöksenä.

Tyttö alkaa kikattaa pieni suumalo pyöreänä.

Sipristää toisen silmänsä, nikkaa toisella veikeästi:

»Aikansa kutakin sano' pässi, kun päätä leikattiin...»

Ja taas kuului luikertava nauru, samanlainen kuin kerran aitan kuistilla.

Kikatus hukkuu samassa nuorukaisen hohotukseen ja Kalle Hopan rämähtävään nauruun.

»Eipä ole tuohesta...» alkaa kylänpoika.

»Ei laukkuryssilläkään», räjähtää Hopan Kalle.

Muutakin väkeä alkoi kertyä. Se tuijotti Iivariin kuin markkinarahvas posetiivarin narriapinaan. Siinä oli halveksivasti luimistelevia kasvoja, oli pistäviä silmiä, joissa synnynnäinen ilkeys haki uhria nautinnokseen. Höllästi virnuilevat suut tekivät elottomia liikkeitä. Ja nokkelammat alkoivat nakella sutkauksia, tolkuttoman näköisenä seisovan kulkurin kustannuksella.

Nyt vasta alkavat Iivarin sumentuvissa aivoissa kuulua Nillan äskeiset sanat pässistä kaikessa kauheudessaan. Heidän ihmeellisen karitsansa, joka oli ollut kuin... Jumalan karitsa... senkö tuo tyttö nyt häpäisee iljettävällä sutkauksella?...

Hänen nyrkkinsä puristuvat.

Hän ponkaisee kahdella suurella askelella pöydän luo, painaa nyrkkinsä sen kulmalle ja katsoo ruumis etunojossa Nillaa kasvoihin.

»Minulla olisi asiaa Nillalle ja... heti!»

Nilla neiti räpytteli somasti kosteita silmäripsiään, hymyili salavihkaa ja naureskeli ärsyttävästi:

»Ei kiirettä kirkkoon...»

»... pappi on vielä paitasillaan», kylänpoika hohotti.

Nilla nikkasi taas merkitsevästi Iivarille ja alkoi vetää seuralaistaan poispäin.

Mutta Iivarin suonet olivat pakahtua tuskasta ja suuttumuksesta. Hän työnsi nyrkkinsä alaspäin ja oli kuin hyppäämäisillään pöydän yli. Tämän irtolaudat kohosivat ja pulloja, kuppeja, laseja ja leivoksia vieri maahan.

Nilla oli kadonnut. Mutta herra Hoppa karjui:

»Maksa vahinko, roisto! Rahat tänne. Katsokaas, hyvät ihmiset...»

Uteliaita kertyi yhä enemmän.

Poika repäisi kukkaron taskustaan ja heitti summamutikassa hopearahoja pöydälle.

»Riittääkö, pullamaakari?»

»Ulos, kilometritehtaalle, laukkuryssät! Nähkää nyt hyvät ihmiset... Hoi, ukko, siellä! Painu matkoihin! Nähkää nyt...»

Ympärillä olevat kyräilivät kauppiaan puolesta. Sieltä täältä kuului murinaa. »Laukkuryssä!» rähähti pari kertaa joukon takaa. Lihava talollisenpoika seisoi älliönä lähinnä.

Iivari remahti lyhyeen nauruun, joka päättyi halveksivaan karjahdukseen: »Tolvanat!»

Huitaisi kädellään. Portilla keikahti täysinäinen laukku hartioille, niin että nahkahihnat viuhahtivat. He painuivat mäkeä alas.

3.

Aamuyöstä Iivari seisoo Mäenpään torpan pihamaalla.

Hän ei ole saanut rauhaa. Koko yön hän on kahlannut tienvieruisia kangasmaan kanervikkoja. Laakeilla kallioilla poika on maannut suullaan ja repinyt hopeanväristä sammalta kourillaan. Tuskin näkymättömiä polkuja hän on seurannut haikean väsyneenä, kunnes ne ovat loppuneet olemattomiin. Ajatuksettomana on hän tuijottanut läpi oudonkuulakan lehvistön nousevaa aurinkoa kohti.

Mutta aamukylmä havahdutti hänet alastomaan inhoon.

Tuossa kulki mittari-mato. Kärpässienen myrkylliset silmät tirkistelivät sanajalkojen viereltä, joiden lehtien alla oli kammottava hämärä.

Sanajalan lehdeltä putosi kelmeä mato. Hetken kuluttua toinen. Poika tuijotti älyttömänä. Muutamain sanajalkojen hiutuneet lehdet olivat kuin kämmenet, sormet sisäänpäin koukistuneet. Palaneet kädet... hiiltyneet sormet... kammottavasti ihmiskäden näköiset...

Kastemato, jonka hän oli rusentanut tullessa maantiellä, muistui jotakin tietä mieleen. Muinaisen aitan hämärä muuttui sanajalkametsän kosteaksi varjoksi, jossa itujen näköiset madot kiemurtelevat.

Tuo niljakas kiemurtelu... sekö oli rakkautta? Kaksi matoa! Tai kuin myrkynkirjava kärpässieni ja juopunut toukka...

»Miksi hän kielsi minut ihmisten edessä? Niin, miksi?» tuli pakottava ajatus. »Siksikö, että olen kulkuri, vai siksi, että olen äpärä?»

Nämä kysymykset olivat ajaneet Iivarin Nillan aitan eteen. Hän löi pari kertaa luisilla rystyillä oveen. Alkoi kuulua kahahtelevaa liikettä, ja raapaistiin tulta.

»Jos olet yksin, avaa, muussa tapauksessa ei tarvitse.»

Ovi lipsahti hiljaa ja nopeasti raolleen.

»Tule, Iivari tule...» sirkuttivat näkymättömät huulet. Kuumatuoksuiset käsivarret ja rinnat halasivat tulijaa.

»Mitäs sillä tavalla äksyilet? Koko yön olen maannut valveilla ja...»

»Miksi kielsit minut ihmisten edessä?» tuli Iivarin suusta kuin katkismuslukuna, ja kovat kädet työnsivät Nillan vuoteen laidalle.

Tyttö kiepsahti somana keränä vuoteen seinäviereen ja virnisteli sormi suulla.

»Kun ma heinällä heitän... Etkös sitä tiedä, että kun tyttö on vikisevinään, niin siitä se vasta...»

»'Äpärän' vai 'laukkuryssän' vuoksi?» Iivari jatkoi tinkimättömästi, suuri nyrkki oman leukansa alla.

»Kaikkihan ne pilkkasivat kylänpojat ja akat lentojätkän ja laukkuryssän morsiameksi...» Samassa hän kivahti: »Ja pakkokos minun on sinua päiväsaikaan tuntea, kun ei ole kihlojakaan...» Yhä riitelevämmäksi ärtyi ääni: »Ja jos tuossa paikassa tarjoisit, ei niitä oteta, ennenkuin on pojalla kultaiset kellonperät, silkkisaalit ja rouvan paikka. En mä sun perässäsi rupea mieronkelkkoja lykkäilemään. Älä luulekaan...»

Nyt hän ikäänkuin väsähti riitelyyn. Avasi huulensa ja pyöristi ne somaksi ympyräksi, joka houkutti kuin kuuma leppälinnun pesä ahteen rinnassa. Taas laajenivat huulet nauruksi ja paistoivat hampaat pikkuisina linnunmunasina kuin hämärästä pesästä. Pienet sormet alkoivat hypistellä viattoman viettelevästi Iivarin nutunhelmaa. Ääni muuttui lurittelevaksi lauluksi:

»Tuu tänne vaan, poika... En ma sun äpäryyttäsi moiti. Jestas sentään... on siinä kanss' sälli», tuli lopuksi kimeästi hihitellen. Ja tyttö huitaisi kädenselällä Iivaria polveen.

Mutta Nillan pelehtiminen oli muuttanut Iivarin inhon ja hädän selväksi päätökseksi. Hän ojensi silkkiliinan Nillalle tönkkänä käsi:

»Siinä on. Kihloiksi sen aioin. Jääköön muistoksi, jos kantaa kehdannet kulkukauppiaan ja äpärän lahjaa.»

Kääntyi poistuakseen.

Nillan käteen kahahti silkki. Silmiin säikkyivät läikkyvät värit. Ne siristyivät huikaistuneina. Huulet menivät suppuun ja hengittivät kiivaasti kuin olisivat puhaltaneet hehkuvaan hiileen.

Kynttilän liekki paisui hänen ihastuneissa silmissään pieneksi auringoksi. Ja säihkyvä silkki sokaisi hetkeksi kokonaan hänen näkönsä.

Samassa lonksahti aitan ovi kiinni.

Nilla havahtui.

Veräjällä hän tavoitti Iivarin:

»Tuu takaisin, poika», hän rukoili todellisessa hädässä.

»Mene siitä paitasillasi värjöttelemästä», tuhahti Iivari.

Nilla tarttui kaulaan, kuumasti, irtipäästämättömästi.

Mutta Iivari ei tuntenut muuta kuin tarvetta sipaista kasvoiltaan jotakin iljettävää. Työnsi tytön syrjään ja heilautti itsensä veräjän yli.

Ja kuuluivat vielä viimeiset sanat:

»Sinä... hapsinkakkiainen... Ero meistä! Ja ero kaikista ihmisistä», hän liitti synkkänä loppuun, kääntyessään taipaleelle.

Nilla tuijotti tajuttoman näköisenä hänen tasaisesti heilahteleviin hartioihinsa, mutta hän ei nähnyt, että ne olivat samalla tavalla kumarassa kuin laukkua kantaessaan. Syysaamu kopristi pakkasena hänen pieniä varpaitaan, hänen somia nilkkojaan ja hänen aivinaista paidanhelmaansa.

VIIDES LUKU.

Lokakuu satoi viikkokautista vihmaa, ja jos piti päivän pari seesteistä, sitä roimempia rankkasateita löi sen jälkeen maahan. Kylätiet olivat täynnä lätäköltä ja liejua.

Iivari tarpoi kyläkujia synkeänä ja sanattomana.

Elokuisen aamuyön jälkeen oli välimatka hänen ja ihmisten välillä laventunut silmän kantamattomaksi. Sisimmässään hän ei enää koettanutkaan sopeutua ihmisiin, vaikka olikin laskevinaan leikkiä kaupanteossa.

Jos tytöt häneen vilhuivat aitansolasta tai karjatarhan aidan takaa, pakkautui samassa mieleen: Kieltäisivät kuitenkin ihmisten edessä. Saattoi viitata kädellään tai laskea houkuttelevan pilan kaupan alkajaisiksi. Mutta sinne saivat jäädä, kun vain olivat ostaneet.

Iivari huomasi pian, että niille saattoi teeskennellä iloista mieltä ja valehdella ummet ja lammet yhtähyvin kuin olla todella ystävällinen ja rehellinen.

Hän oppi ovelasti kiskomaan. Mitä kylmempänä pysyi sisimmässään, sitä helpommin lankesivat ansaan. Ei muuta kuin nauraa: huulilla kulkuripojan reimaa naurua ja sydämessä ilkkuvan katkeraa.

»Moukat», hän toisteli Vikruutin ukolle, »eivät näe nenäänsä pitemmälle. Nähnevätkö edes harakankiveä omassa sydämessään.»

»Me kun, nääs, ollaan sellaisia komeljanttareita, ettei meistä saa selvää muu kuin taivasten tekijä», ukko naurahti.

»Ja tuollaiset ovat sitten, mukamas, niitä ‘oikeita' ihmisiä!»

»Äläs mitä. Olinpa kerran, vuosia sitten, kun eivät olleet vielä silmäni kaiheutuneet, oikeassa suuren kaupungin teatterissa. Ja komeljanttarit leikailivat sellaista näytöstä, että muka valloittivat kokonaisen linnan. Ja oli siellä myös ihmeen ihana ruhtinaan tytär, joka oli rakastunut suureen sankariin. Ja sitten se tyttö parka kuoli sen rakkautensa tähden.

»Eikä sen vähemmällä vaatteella kuin kuninkaan omalla sotalipulla peitettiin kauniin neidon kalvistuneet kasvot.

»Herahtipa mokomasta pelistä pari kyynelmarjaa silmänurkkaan. Uskoin olevani ikäänkuin paremmassa maailmassa.

»Mutta kun se ruhtinaantytär sitten tuli niiaamaan suu muikeassa naurussa ja sen tulen vietävän kipunoita heitellen joka puolelle silmäkulmistaan, hörähtelin itsekseni: Jopas pettivät aikamiestä kuin silmänkääntäjät ja pakanat? Eivätkä ne olleet mielestäni oikeita ihmisiä koko leikarit. Eivätkä, kuulema, ole muidenkaan ihmisten mielestä.

»Mutta samaa sorttia ollaan mekin näiden kyläläismoukkien silmissä. Ja kuuluupa siihen joukkoon muitakin luojanluomia. Mustalaiset ja muutkin markkinasankarit, kaupunkien pihoissa soittelevat posetiivarit, viuluniekat ja torvenpuhaltajat, karhuntanssittajat, miekannielijät ja nuorallatanssijat, kiertelevät nokikolarit, satulamaakarit ja lentojätkät. Niin että... onpa meitä tässä joukkoa... Ei muuta kuin leikailemme ihmisten narrina. Mutta eivätpä huomaakaan, kun jo itse narreina nauravat tai... itkevät, ihan kuin minä sille ruhtinaan tyttären leikailulle.

»Niin että... parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.»

Tällä tavalla kautta rantain koetti ukko lohduttaa Iivaria, jonka mielenmuutoksen syyt hän kyllä oli jo aikoja ymmärtänyt.

»Hyvä. Mutta maksaa saavat sekä naurut että itkut», Iivari jatkoi. »Kyllä meilläkin osataan olla kamasaksoja. Ja kanttinauhasta silkkinauhan hinta, kirjavasta pumpuliliinasta silkkiliinan hinta.

Ja valhetta kaupan alle ja kaupan päälle, jotta korvat soivat. En välitä mistään muusta kuin rahasta.»

»Ja rahalla kun saa vaikka 'oikean' ihmisen arvot ja kunniat. Äläs mitä, äläs mitä...» ukko myötäili.

»Ja me perustamme seisovan kaupan, sekatavarakaupan. Juoskoot sitten vuorostaan. Me vain seisomme tiskin takana ja juoksutamme...»

He loikoilivat tällöin tyhjässä pirtissä penkillä, kummallakin nuttu tyynynä niskan alla ja päät vastakkain. Ukko kääntäytyi istualleen, ikäänkuin aikoen sanoa jotakin ratkaisevaa.

Mutta samassa hän alkoi kyhniä korvallistaan, sanoen marisevalla äänellä:

»Entäpäs ne rahat... ei riitä pennoset puotikaupan ostoon...»

Iivari kavahti hänkin istumaan ja kivahti suoraa päätä:

»Sisulla pääsee ja luottoa saa! Kaupan panen joka tapauksessa pystyyn, vaikka paljaista kämmenistäni.»

Iivari nousi rennosti ja alkoi panna laukkua matkakuntoon.

»Kappas vaan poikaa...» hyrähteli ukko nyhjätessään saapasta jalkaansa.

Ja Käpy-orava ravisteli häkkiä etukäpälillään.

KUUDES LUKU.

1.

Pohjoisesta etelään, yläisistä vesistä laajaa järvialuetta kohti, laskivat suuret kosket. Ylimmässä niskanikamassa, pitkästä järvensuikaleesta lähtiessään, vedet pyörteilivät hiljalleen kuin epäröiden jättää ympäröivien korpien suurta rauhaa.

Ne haparoivat, souketen keskellä kesää melkein myllypuron näköiseksi, länteen ja itään jättäen keskelleen laajan, soikean saaren ja taakseen pari lahonnutta korpimyllyä. Mutta yhtyessään jälleen ne olivat saaneet vauhtia kierrollaan ja alkoivat työntyä väkevänä virtana alamaata päin. Samalla ne siemaisivat uomaansa vasemmalta ja oikealta purosen sieltä ja täältä tai ruskeavetiset joet, jotka olivat syntyisin rutarantaisista umpilammista.

Seuraavassa koskenniskassa yhä ylpeämmin etenevä vedenpaljous kuitenkin hidastui vauhdissaan. Se laajeni järven tapaiseksi. Ja näin marraskuussa se melkein jäykistyi ohuen jään ja jäähileiden painosta mustaksi, kuolleeksi lammeksi. Sen voima näytti lannistetulta, sillä ihminen oli rakentanut sen tielle mahtavat muurinsa.

Suuret patolaitteet korkeine tokeineen, raudoitettuine hirsipylväineen, jättiläisluukkuineen ja rautapyörineen, joista käsin ihminen hallitsi mielin määrin korpien synnyttämää painetta, katkaisivat sen tien.

Patolaitteitten läntisestä päästä sen pintavedet saivat tosin vapaasti painua pitkän pitkään jättiläisruuheen. Mutta muuten se oli kokonaan kahlittu, säännöstelty, jaoiteltu ja ohjailtu palvelemaan toista, ei itseään.

Tältä ratkaisevalta luonnon ja ihmisvoiman rajalta alkoi suuri tehdasalue.

Paperi- ja selluloosatehtaat nielivät veden voimasta suurimman määrän, melkein kaikki. Ja varsinkin selluloosatehtaan korkea happotorni ja rikinkäry hallitsivat koko seutua.

Mutta sen ja paperitehtaan jättiläisjytinään liittyi tuhottoman paljon muidenkin pienempien tehtaitten ääntä ja touhua. Höyrymyllyt, sementtivalimot, tervauunit ja tärpättitehtaat ja vieläkin sivummalla monenlaiset verstaat, konepajat ja tiilitehtaat antoivat kukin lisänsä siihen viuhinaan ja räiskinään ja jytinään, koko siihen kilisevään ja kalisevaan, hyrisevään ja helisevään yhteislauluun, joka täytti avaran laakson.

Kauimpana etelässä, missä kosket olivat lakanneet, ja juoheana paisuileva virta kuin huomaamattaan avautui välkeäksi suvannoksi, sijaitsi Joensuun kummallakin niemekkeellä sahalaitos, Toinen suuri ja mahtava, ulottaen lautatapulinsa, lastausplaaninsa ja monet siltansa lautavajoineen, proomuineen ja hinaajineen kauas pitkin läntistä rantamaa poukamasta poukamaan ja niemenkärjestä toiseen.

Täällä hallitsi Johan Krook, rasvasilmäinen, möyhähtelevä patruuna, joka jo vuosikymmenet oli hallinnut tätä ruotsalaisisäinsä perintöä.

Itäpuolen niemekkeellä sisukkaasti sätkyttelevä saha, joka näytti kuin vahingossa kasvaneen Krookin sahan kylkeen ja jonka hallitsema alue oli siihen verraten kuin torpanmaat kartanon vainio- ja peltolakeuksiin, oli Jänkälän, patruunan entisen sahanasettajan ja konemestarin, rakentama.

Se oli tuskin saanut säälliset rakennukset koneittensa ympärille, eikä sen konehuoneen korsteeni ollut pahaisen pultsarin piippua kummempi. Mutta siinä se kaksine raamisahoineen — kuten sanottu — löi tukkipuuta laudoiksi, niin että sen vihellys, suihke ja rätinä erottui selvästi patruunan sahan paljon mahtavammasta, kumea-äänisemmästä melusta. Ja helposti erotti tarkasteleva silmäkin nämä laitokset toisistaan. Jänkälän ainoan lastuupaikan touveissa seisovat proomut olivat tuoreessa, kellanruskeassa tervassa, kuin jättiläispullot, peräpuolet pönkeinä, ikäänkuin eivät olisi aikoneet ruveta vuotamaan ja lotisemaan sinä ilmoisna ikänä. Näiden rinnalla makailivat patruunan monet proomut kuin vanhat, mustuneet noita-akat vesikoetta tekemässä. Upotako vai pysyäkö pinnalla? hotisivat aamusta iltaan ja illasta aamuun niiden keulakansien huokailevat pumput.

Uutta ja ehjää ei sillä puolella näkynyt muualla kuin sahan nuorenherran, Bertil Krookin, poukamassa, jota sanottiin Pertel-herran satamaksi. Siellä keinahteli välkeässä altaassa kiiltokylkinen ja messinkikoristeinen huvimoottori mahonkisine kansihytteineen ja sametinhienoine peräsalonkeineen. Ja ulompana halkoi aaltoja jalomuotoinen huvipursi punaiseksi ja keltaiseksi maalatun poijunsa vieressä.

Näitä vastaan ei Jänkälän rantueella ollut panna muuta kuin uudenuutukainen tanakka hinaajalaiva, jonka tummanruskeaan kylkeen oli vedetty räikeänkeltainen juova ja keulaan maalattu _Konsta I_.

Näiltä saha-alueilta vielä etelämmäksi urkenivat pitkät väylät ja suuret selät, joita myöten koko tehdasyhteiskunnan moninaiset tuotteet rahdattiin merelliseen satamaan ja maailman markkinoille.

2.

Taivas oli marraskuun viheriänkylmää kirkkautta. Maa oli roudassa.

Iivari ja Vikruutin ukko painelivat Länsikylän maantietä, jonka kummallakin puolella siintäiksen suurten talojen katonharjoja, mutta jonka varrella on kauppoja vain yksi pahainen nurkkapuoti tienristeyksessä.

»Siinäpä tokkeroi kehno kauppamies», Iivari tokaisi miesten käväistyä kaupassa.

»Äläs mitä, saatpa nähdä kohta Jokivarressa sellaisia hotelleja, etteivät vedä vertoja raatihuoneet kaupungissa.»

Ja niinpä kävi. Kun he pääsivät paperitehtaan kaarisillalle, olivat ennen nähdyt kaupungit Iivarin mielestä pelkkiä kuolleita kyliä. Hän tuijotti etelää kohti jokilaaksoa pitkin, ja hänen henkeänsä salpasi. Tämänkaltaista hän oli kuvitellut ensimmäisen kaupunkimatkansa jälkeen. Mutta tuossa... tuossa seisoi nyt hänen kuvitelmansa räiskyvänä ja sauhuavana todellisuutena. Oli pakko tuntea itsensä tämän kaiken rikkauden yläpuolella pelkäksi tuulenvietäväksi.

Päästäpä tänne yhdeksi ainokaiseksi rattaaksikin, pieneksi vauhtipyöräksi, hammasrattaaksi tai vaikkapa vain viheliäiseksi ruuviksi ja mutteriksi. Kelpaisi täällä... tarrautua kiinni, pyöriä ja soittaa mukana... Mutta haikea voimattomuuden tunne lamasi hänen aivonsa: miten pureutua kiinni itsensä Mammonan kultavuoreen? Mustalainen, kiertolainen, äpäräksi haukuttu ja halveksittu...

Ukko alkoi käkättää lystillisellä naamalla:

»No, niinhän sinä pölläilet kuin Nalle markkinoilla. Ei poika», ja samassa hän löi Iivaria olkapäälle, »ei meillä olla muuta kuin Mooseksen poikia, Israelin lapsia... korvesta tullaan, ja Kaanaanmaa on silmiesi alla. Rieskaa ja hunajaa sen sinulle vuotaman pitää. Tulepas... pannaan kaupanteko käyntiin.»

Iivari seurasi epäröiden. Mutta työläisasuntojen kujillapa alkoi vasta elämä. Ukko näytti tuntevan täälläkin ihmisiä.

Tulevat juuri salvetun uudistalon luo, jonka harjalla nuorehko mies naputtelee päreitä kattoon.

»Mitä sinä, suutari, siellä harjalla kukut? Nurkkaanko olet lestisi heittänyt?» pauhaa sivumennen ukko.

»Eipä ei, tässä vain suutari kukkuu omalla harjallaan», mies huijasi vastaan. »Kiire on, kiire on... kun on se morsian-likka jo paksullaan», hän lauloi lopuksi huikealla äänellä ja nauroi hyväntahtoisen leveätä naurua.

Ukko hohotti. Suutari löi suuhunsa pärenauloja ja alkoi vimmatusti naulata niitä päreeseen, mutta jatkoi yhä samaa nuottia kurkullaan.

»Heipä hei», Iivari huusi ja viittasi kädellään. Oli kuin olisi saanut ensimmäisen oivallisen tuttavan.

Ja niitä tuli lisää. Asuntojen ovilla emännät tulivat kädet levällään vastaan.

»Kappas vaan... no, voi jestas sentään... että tässä vielä piti näkemän tätä Vikruutin ukkoa.» »Oli se ennen lenheettiä, kun Vikruutti heilautti laukkunsa kototuvan permannolle... Hoi jaa, muuttuneet ovat ajat ja ihmiset...»

Sellaisia tervetulosanoja lennähteli ukkoa vastaan portailta jos toisiltakin. Kahvit tupattiin eteen joka toisessa talossa ja kauppoja tehtiin leikin lomassa. Niin oltiin kuin orpanoimassa.

Iivari oli taas riuskemmalla päällä kuin pitkään aikaan. Nuo työläisihmiset olivat kuin yhtä perhettä. Menneitä aikoja kiiteltiin ja nykyisiä voivoteltiin. Tuon tuostakin kääntyi puhe tehtaanherroihin. Ja siinäkös pärmäntättiin.

»Niinhän nuo ovat ylpeitä kuin olisivat rautakangen nielleet.» — »Rahan saa maksaa, mutta ei saa tehtaan kaupassa ees säällistä kohtelua... venskata pitäisi.» − − − »Eikä tuo kuulu komersrootikaan muuta kuin moukaksi karahteeraavan... suomalaista työläistä.» —

»Ja pikkupomot!... Ne, ne vasta koko perkeleitä ovat!» rääsäsi suutaan joku pojankloppi.

»Mitä lienevät saksmanneja tai herrasväkien hulttiopoikia», lisäsi joku tietävämpi.

»Mutta ei tule ihminen sen höylimmäksi kuin on komersrootinna... Hyvänpäivän sanoo kuin vertaiselleen, ihan on katsannoltaankin kuin kärsivä karitsa. Tietäähän sen... sellaisessa palatsissa ja kun kuuluu syntyjään olevan tätä suomalaista kansaa», jatkoi joku huokaileva akka.

Puhetta tuli kuin vettä, ja etupäässä akkojen suut oli seulana.

3.

Iltapäivällä alkoi jo rihkamalaukun pohja paistaa. Iivarin jalat olivat suloisen veltot. Ruumista kiersivät lämpöiset virrat. Hän oli häärinyt kuin kalastaja apajalla, joka on täytenään kiiltäväkylkistä kalaa.

Rinta oli röyheästi kohollaan... Mutta se oli muutakin kuin laukun keveyttä ja onnistuneen saalistajan rohkeutta. Hän tunsi saaneensa kokonaisen ihmispaljouden itselleen läheisiä olentoja. Hän oli heidän kauppiaansa.

Heitä kaikkia yhdisti toisiinsa jokin perinjuurinen vastahenki vierasverisiä, kopeita herroja kohtaan. Kotokylän sahanpatruunan ja apteekkarin herrasväet, Allan ja Tuure Kunnar, jotka olivat häntä äpäräksi haukkuneet vieraalla kielellä, palasivat tajuntaan. Nuo komersrootit, saksmannit ja herrasväkien hulttiopojat olivat varmasti samaa väärämielistä joukkoa. Ja poika tunsi päivän kuluessa liittyneensä tämän tehdasyhteiskunnan pieneläjien vastahenkeen. Heille hän halusi myydä tavaraa aamusta iltaan. Tulisipa täällä kaupanteosta oikeata leikintekoa...

»Tänne se kauppa perustetaan, juuri tänne eikä mihinkään muualle», hän jämäsi ukolle useampaankin kertaan. Mutta ukko vain kyhni leuanaluista parranvarjoaan. Sitä näytti huvittavasti kutittavan.

Päivä oli jo laskun puolella. Ilma oli tullut melkein yhtä lämpimäksi kuin kesällä. Iivarin housuntaskussa oli kukkaro täynnä hopearahaa. Se painoi mukavasti kuvetta. Ja kylkilaukussa oli kosolti setelirahaa ja kuparia, joutipa jo vähän toljailla muuten vain ympärilleenkin.

Olivat tulleet tehtaanherrojen koreitten asuntojen lähettyville. Ei niihin ollut menemistä kaupantekoon. Missä vain näyttivät herraskaisilta portit ja porraspielet, sieltä ajettiin kulkukauppiaat tiehensä. »Hus, koirat, kulkukoirat!» sähistiin kintuilla. Mutta sopipa noita sentään loitommalta katsastella...