Part 2

»Ne olivat vasta hikisiä viikkoja. Ajattelin karata korpeen, mutta en hennonut Rosina-muoria jättää häpeään. Minä vain maleksin, pelkäsin, istuskelin ojan penkalla ja odottelin jotakin pelastusta.

»Ja kukas silloin tuli? Vikruutin ukko... Poika pääsi liehtariksi! Ja tässä sitä nyt ollaan, mutta...»

Iivarin kulmalliset alkoivat taas rypistyä ja »äpärä» murtautui synkkänä tärähdyksenä hampaitten välistä. Elämän vääryys täytti hänen mielestään sinä hetkenä koko maailman. Pienen korvenpojan sielu oli takaa uhoavan umpilammen rutaista rantaa. Silmät katsoivat heleänkeltaista maantietä pitkin. Mutta ne eivät tuntuneet ottavan vastaan mitään kirkkautta. Ne pysyivät pimeinä.

Tuo kummallinen, repivä ja musta sana »äpärä» oli ne sumentanut.

Vikruutti oli noussut ja kopeloi poikaa hartioista. Koura oli luiseva. Mutta turvallista hyväntahtoisuutta valui siitä Iivarin olemukseen.

Hän käänsi kasvonsa ylöspäin. Ukon naama oli huvittavassa naurussa, joka oli sekä katkeraa että lohduttavaa.

»Ja meillä kun ei surra», ukko alkoi. »Vai äpäräksi haukkuvat? Ei se tapa. Sisun se tekee.»

Käpsähti ukko samassa istumaan Iivarin vierelle.

»Nythän tässä vasta kavereiksi tultiin. Minä se vasta äpärä olen. Kohtalaisen talon poikana synnyttiin. Mutta emintimän toi isä-houkka taloon. Ja maantielle oli työnnyttävä tuonkokoisena pirulaisena...

»Koommin kaksikin kertaa olet minua rikkaampi. Ja nytkös hätää... Minusta saat oikean kompuran isäukoksesi... Äläs mitä, äläs mitä... Tulitpa ihan kuin rakkaammaksi...»

»Jopas nyt jotakin», Iivari naurahti peittääkseen äkkinäisen hyvänmielen merkityksettömiin sanoihin.

Ukko keplotti virkkuna tantereella. Ja kiimasi laukun selkäänsä.

2.

Matka jatkui pitkin ylämäkiä. Ukko otti tavallista pitempiä askeleita. Iivari kulki vierellä venyvin harppauksin, niin että orava keikkui häkissään kuin pahassa myrskyssä.

»Näin ne Rokkevellerit taivalta tekevät», hörähti Vikruutti seuraavassa alamäessä.

»Rokkevellerit», poika kimitti jätkytellen perässä.

Koko elämä oli kirkastunut yhtä rohkeaksi kuin kullankeltainen, huolettomasti kaarteileva maantie.

Mutta vanhus oli intoutunut ponnistamaan yli voimiensa. Parin kilometrin päästä hän tuupertui erään ahteen kylkeen. Hetkahti polvilleen eikä päässyt auttamatta pystyyn. Seuraavassa pitkässä ylämäessä hän läähätti kuin hengen hädässä, hiki noruili suurina karpaloina lakin alta ja kiilsi kosteana kaulasuonissa. Vihdoin hän vaipui kasvot kelmeinä ojanpenkalle ja katseli eteensä, puhumatta, kuoleman väsyneenä.

Autio kammo juuttui Iivarin mieleen.

»Ukko kuolee», välähti ajatuksissa. Mutta samassa taas kirkastuivat hänen silmänsä oivasta keksinnöstä.

»Ukko, minä otan laukun ja sinä otat oravanhäkin. Heisaa!»

Ukko teki voimattomasti vastustavan liikkeen. Mutta Iivari pinnisti jo ylös ojasta harteillaan laukku, jonka alta ei näkynyt muuta kuin vantterat jalat.

Mäen päältä poika kääntyi katsomaan. Vikruutti hiihteli perässä oravanhäkki hyppysissä.

Seuraavalla mäellä tokaisi Iivari käskevästi:

»Kävele sinä edellä. Tahdon nähdä Kävyn teikaroivan häkissään. Heisaa, sano' kulkurisälli!»

Ukko laputteli tottelevasti alamäkeen ja höpisi hyvillään:

»Jopas sain, jopas sain... potran pojan... potran pojan...»

»Jopas sait. Ja paina nyt, että hippulit vinkuu», huusi Iivari perästä.

Ukko huusi mäen alta:

»Luuletkos olevasi tirehtööri?»

»Äpärätirehtööri», karjaisi Iivari nauraen ja irvistäen.

Hän tunsi polvitaipeissaan, lonkissaan ja keuhkoissaan loppumattomain voimain ponnistelevan eteenpäin. Maantie avautui väljänä ja mittaamattomana.

KOLMAS LUKU.

1.

Avautui silloin Veentaan Iivarille ihmeellinen elämä.

Omin silmin ja Vikruutin ukon opastuksella paljastui vähitellen hänen näkyvilleen suuri taistelu, jota käytiin sitkeänä kamppailuna korpikylistä suuriin kauppa- ja teollisuuskeskuksiin saakka.

Suomalaiskansan pojat ja miehet hyökkäsivät ensi kerran kokonaisena kansanvaelluksena koreuden ja mammonan pääpaikkoihin, saalistaakseen hekin osansa Suomen kamaran ja kansan työn tuottamista rikkauksista, jotka vieras verinen kapitalistiluokka yhä piti hallussaan ylpeät konkonenät sojossa suomalaisrahvasta vastaan.

Tosin jo miespolven ajan kansasta syntyneet suomalaiset miehet olivat maaseudulle levittäytyneet kauppamiehinä pieniin kyliin, joskuspa kaupunkeihinkin.

Mutta vasta nyt, uuden vuosisadan hyökätessä esiin, tunkeutuivat suomalaiskansan raatajat, onnenonkijat, saalistajat, kekseliäät neropatit ja todelliset taistelunmiehet kaikilta puolilta kohti suurten tehdasalueitten koneitten kohinaa. Alkoivat hääriä komeitten liikehuoneistojen portaissa ja seisoskella kultapankkien eteisissä.

Oli kuin olisi jostakin loistanut jokaisen silmään maan keskeltä kohoava Mammonan vuori, jota kohti hamuili silmät kiiluvana köyhyyttä ja vääryyttä kokenut, mutta myös tietämättömyyden ja laiskuuden pankolla oljennellut Suomen kansa.

Niinä kolmena vuotena, joina Iivari Vikruutin ukon rinnalla ansaitsi leipäpalan itselleen ja äidilleen, hän näki kaikesta tästä vain osan. Mutta hän oli kokeva tuon taistelun vaihe vaiheelta. Ja nyt jo sen hän aavisti.

Yhä seurasivat häntä haaveelliset näyt kullasta ja marmoripalatseista. Häntä hurmasi maanteiden rohkea elämä. Tuli tuttavia kokonainen maailma. Jos jonkinnäköistä ihmistä... tavallista kansaa, puotipoikia, oikeita puukhollareita, pikkukauppiaita ja kammottavia konkurssihaaskoja, jotka ajelivat pitäjissä ostelemassa polkuhintaan vararikkopesiä, joutui tapaamaan päivästä päivään.

Pysähtyivät keskellä taipaletta, tupakkaa ostamaan, monenlaiset Artturi Toikat, jotka pyörillä ajelivat ja rahaa tienasivat koijarikonsteillaan. Ja ne pojat ne vasta arvossa nousivat.

Eräänä kesäisenä poutapäivänä ajeli vastaan Artturi poika jo kestikievarikyydillä. Ja rattaitten perälle oli köytetty monihelainen, suuri kauppamatkustajan kapsäkki.

Oli perustanut kaupunkiin oman välitysliikkeen. Eikä myynyt enää vain postikortteja ja valokuvasuurennuksia, vaan myös hiusneuloista, nauhoista, guttaperkakammoista ja karamelleistä aina kravatteihin ja huopatossuihin asti. Ja arkun laitaan oli maalattu:

ARTHUR TOIKKA AKENTTUURI

Ei ollut ylpistynyt. Pysäytti ja tarjosi Vikruutille tupakat.

»Joo, joo, Pollella pääsee ja akenttuurilla tienataan», vastasi vaeltajien ihmettelyyn. »Nyt on tämä poika ruuvittari ja heiluu päivästä päivään kuin tärpäntikkeli... Mitenkä trotsii kinttukauppa?»

»Siinä kävelee», ukko tokaisi.

»Juosta sen pitää, sano' Kaakon Nikki», huijasi Toikka ja löi kyytipojan ruoskalla konia selkään.

Sinne katosi.

Iivari tuijotti jälkeen ja tunsi pientä noloutta. Oli kuin joku olisi ihitellyt heille tätä vaivalloista patikoimista yletön taakka selässä.

»Taitaisi olla meidänkin aika hankkia paremmat värkit ja päästä suuremmille markkinoille.»

»Ei me, poika, herroiksi keplotella eikä kaakilla ajeta, me vain kävelemme ja sitten pannaan pystyyn sellainen kauppa, ettei Toikka muuta kuin portinpielessä pokkuroi. Kas, näin ikään...»

Ja ukko teki hullunkurisia kumarruksia.

Iivari hörähti nauramaan.

Kerran syyskelillä ajoivat kaupungista entistä kotiseutua kohti upeat kääsit, joissa istuivat koulusta lomalle ajelevat Tuure Kunnar ja sahanpatruunan Allan.

Sininen, hopealyyrainen lyseolaislakki oli nuorilla herroilla päässä.

Eivät olleet tuntevinaan. Eivät päätänsä kunahuttaneet. Eikä Iivari sanaakaan sanonut. Mutta hän tuijotti pitkän tovin herraspoikien jälkeen. Katkerahko itkunilme ja kaukainen, äärettömän hämärä kostonajatus paistoivat riutuneina hänen kasvoiltaan. Mutta nuokin olennot tuntuivat olevan jossakin ehdottomasti erillään hänestä, tyhjän tilan takana, jonka tuolle puolelle ei kannattanut iloita eikä kadehtia, ei rakastaa eikä vihata.

Jo toisena kulkurikesänään hän oli saanut itseensä tällaisen kummallisen tunnelman kaikkiin muihin olentoihin paitsi äitiinsä ja Vikruutin ukkoon nähden.

Se oli keräytynyt vähitellen tajunnan pohjalle mökeistä, taloista ja kartanoista. He möivät ja laskivat leikkiä tuvissa ja pihamailla elävien ihmisten kanssa. Ja nuo ihmiset monesti heidänkin kanssaan. Mutta keskenään he puhuivat aivan toisin kuin hänelle ja Vikruutin ukolle. Heissä, kulkukauppiaissa, vaikka he olivat rehellisiä, tavallisia ihmisiä, oli muiden mielestä sittenkin jotakin epäiltävää, kuin olisivat olleet mustalaista tai jotakin muuta vierasta rotua.

Iivari piti vaatteensa puhtaina ja saappaat kunnossa, etteivät vain likaisuutta tai rentunnäköisyyttä olisi karttaneet. Tämä ei auttanut mitään. Laskivat yhä leikkinsä kuin tyhjän takaa tai yht’äkkiä, varsinkin kahdenkesken joutuessaan, vaikenivat kammahtaen.

»Mikähän onneton parka tuokin lienee», sanoivat jonkun silmät.

»Lie jos jotakin tehnyt... tihutöitä», uhosi toisen katse.

»Varastelevat sivuammatikseen», pisti kolmannella.

Aluksi tuo kaikki oli ollut Iivarille tuskallista. Mutta vähitellen hän oli alkanut siihen tottua.

Hänhän oli noussut jo melkein nuorukaiseksi. Pihamailla vilkuilivat tytöt häneen tietävän näköisinä. Olivat olevinaan välinpitämättömiä lähemmäksi tultuaan. Mutta Iivari rupesi aavistelemaan, että kulkuripoikaan ne naisihmiset taisivat vasta ahvattuja olla. Ja nuoret veret heilahtelivat hänessäkin iloisena läikäyksenä sinne tänne, sekä jäseviin piikoihin että hoikkiin tyttäriin.

Tämä tällainenkin alkoi vähitellen kuulua ikäänkuin kaupantekoon. Eikä sillä paljon ihmeempää tarkoitettukaan. Nuo kaikki heilahtavat helmat, vilhuvat silmät ja ohuen nutun alla vilpoisessa hämärässä kuumottelevat rinnat, nuokin olivat hänelle, tulevalle ja lähtevälle, kiellettyä elämää. Ei sitä osannut lähestyä...

2.

Mutta kerran he poikkesivat tienvarren torppaan juomista saamaan. Katsahtivat hämärään porstuaan. Tuli porstuan perältä maitokamarin ovesta viilikehloa kantava tyttö. Lähestyy ovenpuolen valojuovaa hidastaen käyntiään.

Iivari näkee solakan jalkapöydän astuvan valoon. Ohut sinisenkirjava helma kuultaa läpi. Hame on monien kesäpyykkien kuluttama, huolettomasti sitaistu vyötärölle. Sen poimuissa on hämärää lämpöä. Ja nyt... tyttö seisoo kokonaan valossa. Kasvot ovat auringossa paahtuneet. Mutta niissä ei ole mitään punakkuutta. Ne ovat vain himmeät. Ja päivässä vaalistuneet hiukset näyttävät sitäkin valkoisemmilta.

Tyttö astuu kynnyksen yli porraskivelle. Hän hymyilee vierastavasti.

Iivarin tajun läpi häivähtää kuva kotomökin porraskivestä, joka oli päivänpunertava kuin tuo tuossa... Hän jää katsomaan tyttöä silmiin.

Jalkaansa ontuva karitsa on pihanurmella nuorasta keppiin sidottuna ja nyhjäisee nyt Iivarin polvitaivetta.

Samassa on tyttö kadonnut aittaan ja tuo tullessaan matkalaisille tuopillisen sinttupiimää.

Odottelee miesten juodessa. Iivari katselee taas tuopin reunan yli hänen silmiään. Ne vetävät puoleensa. Mutta niistä on vaikea saada selvää.

Kenties vaikka olisivat tavalliset hätäräsilmät. Luomet ovat jollakin tavalla sairaat, kuumeiset, silmäripset kosteat ja kuin toisiinsa sekaantuneet. Mutta tämänkö tähden juuri niissä on ihmeellistä houkutusta, jotakin sihertävää salasyntisyyttä, mikä viettelee Iivarin katselemaan hänen vyötäröänsä, josta näkyy valkeata paitaa liian lyhyen puseron alta?

Tyttö ottaa Iivarin kädestä tyhjän tuopin.

Tuossa ne ovat ihan lähellä, katsovat alhaalta ylöspäin... Paljonkos Iivari niistä ymmärsi. Mutta ne olivat lakanneet sihertämästä. Ja niihin oli kerääntynyt kuin taian voimasta kaikki se ihanuus, mikä tytössä oli muualla huolettomassa epäjärjestyksessä.

Iivari oli nähnyt pihamailla ja aitovierillä lukemattomia tyttöjen silmiä. Niitä oli ollut tyhjiä, oli ollut hailakan lempeitä tai kuin täysinäisiä, ruskeita petäjänkäpyjä, iloisia tinanappeja tai tähtimäisiä, elottomia koreuksia. Näissä oli kaskimaiden sauhua, hiilakansinistä ilmaa ja näkymätöntä tulta.

Vai olisivatko nuo pehmeät silmät olleet vain muinaisten savupirttien uudestisyntynyttä kauneutta?

Iivari ei sellaisia osannut kysellä. Mutta hän tunsi kipeänä riipaisuna, että nuo silmät eivät häneltä unohtuisi vielä kymmenenkään penikulman päästä.

Ei puhuttu koko aikana montakaan sanaa. Miehet painuivat suurempiin asumuksiin kauppoja tekemään. Ja Iivari, joka jo ajat sitten oli ottanut melkein koko myönnin haltuunsa, oli tänä päivänä reippaalla päällä. Hän määräsi hinnat, alensi, alensi taas ja työnsi kouraan muka melkein ilmaiseksi. Lahjoitti tytöille hiusneuloja, silkkinauhanpätkiä ja pyöreitä peltiselkäisiä peilejä. Mutta joka talosta jäi voitolle. Niin oli hullulla tuulella, etteivät osanneet olla ostamatta, vaikka olisivat olleet saivarpäisiä kitupiikkejä.

Ja ukko hyvitteli kujilla:

»Pohatta tulee Vikruutin pojasta... oikea narinkkajuutalainen...»

»Myön vaikka oikean silmämunani, jos saan tuohon kouraan kokonsa kultaa», Iivari rehenteli.

Illan tullen kierrätti Iivari ukon aamuiseen mökkiin yöpuuta hakemaan.

3.

Aitan matalalla kuistilla istui Iivari tytön kanssa. Olivat jo tutuksi tulemaisillaan. Puolikas aurinkoa paistaa selän takaa.

Ukko polttelee torpan kynnyspuulla. Isäntä ja emäntä ovat jo yötiloillaan.

Sairas karitsa kiertää pientä liekaansa, pysähtyy, pitelee toista etujalkaansa koholla ja määkäisee nuoren emäntänsä edessä.

Iivari puhuu rentoja asioita, sellaisia, ettei ole ennen osannutkaan. Hän ei voi olla remahtamatta nauramaan, kun kuulee, että tyttöä sanotaan Nillaksi eli Kunillaksi.

Nilla kikahtelee Iivarille, kukertaa kukerruksiaan pitkän sarjan ja liikahuttelee välillä huuliaan niin lipovasti kuin aikoisi latkia maitoa pienestä kupista.

Hänen silmissään ei ole enää hiilakasta sineä. Ne ovat kuin tummat haavat, vailla väriä. Poski hivelee Iivarin rintapieltä. Katseen upottavasta syvänteestä näkee poika estelemättä mitä haluaa. On kuin näkisi tyhjän kautta omat tuntemattomimmatkin halunsa... Vai onko hän itse, tuo kuuma ja hervoton torpantytär, siellä silmän pohjalla alastomana makaamassa, kipeän pehmeät silmät kuin unisella kissalla? Ja tuo hengityskin korvanjuuressa... kuin hyväilyä hyrräävällä mirrillä...

Ontuva karitsa nuhjaa otsaluutansa Nillan polveen.

Se liikahtaa pehmeästi.

Iivarin sekoavat ajatukset ja suuri käsi liikkuvat tytön kainalossa ja hartioilla. Luisevat sormet rusentavat ärsyttävää olkapäätä. Tekee mieli rouhaista se olemattomiin.

Tukahduttava äänettömyys tulee jostakin. Saamattomuuden häpeä alkaa takoa Iivarin ohimoissa. Aitan ovi on lengollaan. Ja poika tuntee näkemättäkin sen mustan oviaukon selkänsä takana.

Nillan silmät siristyvät kiusoitteleviksi viiruiksi. Hän ei enää kujerra, ei naura. Hänessä on jotakin pientä, pyöreää, köllöttelevää matoa... kuin kiiltomato kesäyössä... houkutteleva ja lähipitäin kammottava.

Iivari on tolkuttoman arka. Kurja, mitätön mato kiiltomadon fosforiloisteessa.

Nilla hamuilee karitsaa leuasta. Tarttuu sen etulavan alta. Eläin ja tyttö tappelevat keskenään. Ja kohta makaa karitsa sylissä.

Iivari tuntee vapautuvansa äskeisestä painajaisesta. Hän alkaa tukistella karitsaa villoista. Puristaa sitä niskasta. Röhähtää nauramaan.

Vetää rennosti tyttöä toisella kädellä vyötäröiltä ja tökkää elukkaa toisella kupeeseen. Käy yhä kovakouraisemmaksi. Eläin reutoo, potkii. Potkaisee lopulta takajalallaan raivokkaasti.

Pieni kavio repäisee Nillan ohuen hameen pitkälti halki. Ja karitsa retkahtaa maahan.

Tytön silmät säikähtyvät. Mutta hän ei osaa mitään. Hän ei halua kaikkea osata. Silmälaudat sulkeutuvat. Kulmien alla on vain huikaiseva tummuus. Suu huohottaa avoimena.

Iivari on kiertänyt pitkät kätensä kainaloihin ja jalkoihin. Hän, laukunkantaja, hänkö ei jaksaisi nostaa! Jalkajäntereet ponnistavat. Tyttö makaa hänen käsivarsillaan. Aitan ovi nielee heidät. Hyrisevä hiljaisuus pihamaalla. Ovi painuu lonksahtaen kiinni.

Vikruutin ukko haroo hetken leuanaluspartaansa. Kopauttaa piippunsa kynnyspuuhun. Kömpii tuvan puolelle.

Aitta jää yksin mäenrinteelle. Sen pääty ui kesäyön valossa kuin leikki laivan iloinen keula.

NELJÄS LUKU.

1.

Syyskesällä, eräänä pyhäisenä päivänä, palasivat kauppiaat samaan kylään.

Iivarilla oli ensi kerran elämässään uutena ostetut, melkein herraskaiset nauhakengät. Mutta ne eivät olleet jalassa, vaan laukussa päällimmäisinä. Ja jalkaan ne piti pantaman vasta kylän laitamalla. Siihen asti painoi Iivari laukku selässä paljain jaloin maantien piennarta, jonka kostea nurmi hyväili jalkapohjaa ja solui mukavasti varpaitten lomitse.

Ja kukkarossa oli Iivarilla rahaa.

Mutta sen sisimmäisessä lokerossa oli kultaakin kalliimpaa... Nillan kirjoittama rakkauden kirje. Se oli luettu sataan kertaan kuukauden aikana. Eikä voinut olla rakastuneelle nuorukaiselle sen taatumpaa tyttönsä rakkauden ja uskollisuuden panttia. Se kuului sanasta sanaan seuraavasti:

»Kerihtin sen valkian lampaan. Sain naulan villoja. Luukampaa jonka Lemmen Pantiksi sinulta sain kesäyön aamuna olen Pyhä päivinä pitänyt ynnä itseäni peilannut siitä pyöreästä peilistä. Ikävä on kovasti. Eikä se ihmekään ole kuin ei sen kesäillan jälkeen oo aittani ovea muille Riiareille avattu. Omalle Reissusällilleen

Kunilla Mäenpää.»

Kirjeen lapselliset koukerot olivat Iivarin silmiin suloiset kuin Nilla itse. Hän näki niiden lomitse tytön pienet varpaat, nilkan huvittavat kuoppaset ja pikkuiset, kutittavat sormet. Suloista oli sitä muistista tavata. Laukku ei painanut mitään. Ilma oli ukkoskuuron jälkeen kuultavan raikas. Maa oli lämmin, poika nauroi molemmilla suupielillään.

Hetken ne tulkitsivat rehentelevää ajatusta:

»Siellä se istuu aittansa portailla kauppamiehen tuleva rouva.»

Suu vääntyi yhä enemmän messingilleen. Laukun sivulokerossa oli silkkipaperiin ja sitten sanomalehteen kääritty silkkihuivi, oikea hartiahuivi, jossa oli ylt'ympäriinsä raskaat silkkiset hetaleet. Sen kirjavia kuvioita oli ihana muistaa. Se oli kihlahuivi.

Se kun kääräistään näkyviin, niin... sopiipa katsoa, ettei... tässä olla mitään tavallisia jätkiä.

»Jeevelin peeveli!» Iivari hokaisi suuressa ilossaan.

Huivi oli ostettu läheisestä kaupungista, jossa Iivari oli nähnyt ensi kertaa elämässään muutamia tehtaitakin.

Siihen kylään oli poika ollut hukkuvinaan kuin muurahainen kekoon. Ei ollut kukaan osannut sanoa äpäräksi. Ei siellä ollut katsottu toista sen vieroksuvammin kuin toistakaan. Kukin piti huolta omista hommistaan eikä toisten. Heitä rentummatkin olivat vain rentoina kävelleet tai kiireissään juoksujalkaa painaneet. Kyllä katu kesti, eikä raja-aitoja näkynyt.

Siellä oli Iivarin päähän painunut vuorenvarma ajatus: Sinne oli kaivettava jalansija ja sitten lennätettävä Nilla vierelleen vaimoksi... oikeaksi rouvaksi.

Ensi kerran koettu kaupungin humina ja se kultainen kimmellys, jonka hän oli saanut rakastettunsa silmäterästä juhannustienoisena yönä, olivat muuttaneet Iivarin muutamassa viikossa oikeaksi röyheärintaiseksi miehenaluksi.

Nurmikkokolostaan eksynyt kastemato kiemurteli kovalla maantien hiekalla kiivasta vauhtia. Iivari tallasi sen jalkapohjansa alle.

»Vaikka käärme... ei meillä sumeilla», hohahti kulkija.

Korvesta nousi pari höyrypatsasta muurahaispesistä. Tehdaskaupungin kuva nousi samassa uudestaan hänen tajuunsa. Maailma oli hänen silmissään rannattomana sauhuna ja rikkauden merenä.

Hän istahti suurelle kivelle. Pani puhtaat sukat ja uudet kengät jalkaansa. Katsoi kukkaroansa. Siellä se oli tallessa Nillan kirje... keskimmäisessä kulumattomassa lokerossa. Huivipaketin hän asetti varovasti povitaskuunsa. Ja lopuksi pani paitansa kiinni uudella kullanvärisellä kaulusnapilla.

Sitten silmäsi taaksepäin. Mäen lapetta hönttää perässä Vikruutin ukko, niin että oravanhäkki heiluu suuressa kaaressa.

2.

Kylässä olivat iltamajuhlat käynnissä. Niitä vietettiin Markkulan talon uudessa riihirakennuksessa, joka juuri salvumiesten kourista lähteneenä seisoi tienvarressa keltaisen puhtaana ja köynnöksin koristettuna.

Sen edessä kummulla huojui vinossa asennossa oikea juhlaportti ja vieläkin ylempänä pitkä, laudoista kyhätty ravintolapöytä.

Tällaisten tapausten eteen sattuessa oli ukolla ja Iivarilla tapana pystyttää tupakkakauppa.

Tällä kertaa jäi kuitenkin kaupanteko yksinomaan ukon huoleksi. Sillä Iivari oli oikaissut suoraan kohti Mäenpään torppaa, povessa lämmittävää silkkiliinaa tuontuostakin varovasti kouraisten.

Vikruutti löi kauppalaukun syrjälleen portinpieleen ja latoi sille tupakkavarastonsa.

Mutta ylempänä ravintolapöydän luona seisoskeleva Kalle Hoppa kävi tärkeän näköiseksi. Häntä närkästytti kilpailija, sillä hänellä oli erikoisoikeus juhlan ravintolahommaan.

Sitäpaitsi oli Kalle Hoppa eli Hoppa-Kalle, kuten häntä yhä kylällä haukuttiin, lukemattomia portaita ylempänä kauppias-säädyssä kuin tavalliset kulkukauppiaat, joita hän summamutikassa sanoi kaikkia laukkuryssiksi.

Kauppias Hoppa ei ollut koskaan alentunut sellaiseksi kulkukoiraksi. Hänen takanaan oli vakaa ja arvokas liikemiesura.

Oli alkanut oppipoikana läheisen kirkonkylän leipurilla. Ja jo silloin oli hänessä tullut ilmi epätavallisia liikeneron tunnusmerkkejä. Ei ollut tosin mitään erikoisen poikkeuksellista siinä, että hänen oppiaikansa oli ollut etupäässä selkäsaunojen vastaanottamista leipurinsällien tottuneista ja lämpöisistä kämmenistä. Mutta jotakin taittumattoman sitkeää oli ollut se hammasta pureva, mykkä äänettömyys, jolla Kalle-poika oli ottanut vastaan säännölliset selkäsauna-annoksensa.

Sitäpaitsi... jo noissa koettelemuksissa hän oli esiintynyt ei ainoastaan selkäsaunan ottajana vaan myös tietoisena marttyyrinä. Sillä mikä oli lopultakin tehnyt hänestä kaikkien nyrkkien jokapäiväisen maalitaulun?

Hänen tiedonjanonsa. Oppipoika Kalle luki illat, iltayöt, aamupuhteet, ruoka- ja työajat. Niin, myöskin työajat, milloin piilossa jauhomakasiinissa tai vintin rappusten alla tai uuninpäällä tulisessa pätsissä. Hän luki huulillaan, silmillään ja korvillaan. Melkeinpä taikinaisilla sormillaan. Luki romaaneja kokonaisia pinkkoja, pinoja ja lainakirjastoja. Eikä mitään muita kuin romaaneja. Ja kulutti hän kaikki vähät tienestinsä kelloromaaneihin, niin että tuskin ehjää sukkaa tai paitaa enää kykeni päällensä hankkimaan.

Tämän vimmatun lukuhimonsa tähden hän etupäässä selkäänsä saikin.

Mutta juuri siitä, palavan intohimonsa ja kihelmöiväin mustelmainsa kiirastulesta hän noppasi eräänä hetkenä koko elämänsä neronkipinän.

Sattui niin, että hänen äitivainajansa sisar, Tyttö-Miina, kuoli kuin vahingossa, jossakin pirtinnurkassa, ja akan sukanvarresta löydettiin kaksisataa markkaa, jotka Kalle poika peri.

Jos Hopan Kallella tänä kummallisena päivänä ei olisi ollut kirjahimoansa ja kirveleviä kokemuksiansa, ei hän varmaankaan olisi paljonkaan perinnöllään tehnyt. Mutta nyt.

Hän perusti kelloromaanikaupan, sillä hän tahtoi lukea, mutta päästä selkäsaunoista.

Kaikessa salassa hän livahti läheiseen kaupunkiin. Sai täältä ostetuksi armottoman suuret pinot lituskaisia vihkosia »Kuningatar Draagan synkeää rakkauden tarinaa». Ja pani lopuilla rahoilla ilmoituksen lehteen:

TIETOA RAHAA ILMAISTA RAHAA JA SYTÄMEN VIISAUTTA

Silinterikello joka miehelle ja naiselle ja herralle ja narrille kun olette lukeneet ja _maksaneet_

40 kirjaa Kuninkaatar Draagasta ja tämän Rakkauden ylenpalttisista tapauksista.

HUOM! HUOM!

Varma takuu. Draagasta että _Kellosta_

Ilmoituksen otsikosta tuijotti synkeäkulmaisen Draagan kuva, ja alla seisoi Kalle Hoppa osoitteineen.

Siitä se oli alkanut. Pari vuotta oli kertynyt romaaneja ja rahaa. Tosin oli tullut rettelöitäkin kelloja pärmänttäävien tilaajien kanssa. Mutta siihen mennessä oli perintö kasvanut kymmenkertaiseksi.

Ei tullut enää hätäpäiviä Kalle Hopalle.

Hän perusti kirkonkylän myllärin tyhjänä seisovaan pärevajaan limunaatitehtaan, ikäänkuin hengenjanonsa maalliseksi ilmennykseksi. Ovenkamaraan lyötiin puhdas päre, jolle riitattiin timperikynällä:

KALLE HOPPA TEHTAALIA

Siitä se oli lähtenyt... yhä äveriäämpi rikkaus. Ja kaiken kukkuraksi oli syntynyt myös oikea puoti, jossa myötiin vehnästä, paakelseja, limunaatia ja syrjähyllyltä päättyneen kelloromaanikaupan päivänpolttamia jäännöksiä...

Näiltä ajoilta hän oli vallannut syrjäkyläisten juhlatkin melkein kuin monopolikseen. Varsinkin kun hänellä ohjelmansuorituksissakin oli kulumattomat ansionsa.