Part 1

language: Finnish

HALVEKSITTU MIES

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

ENSIMMÄINEN LUKU.

1.

Sanoivat häntä hounaksi.

»Houna-Iivari, Houna-Iivari», huutelivat pojat hänelle vieläkin rähäkän sattuessa, vaikka hän oli jo iso pojan jolppi ja puoleksi elätteli äitiänsäkin, Rosina-muoria, jonka ainoana poikana hän oli kasvanut Veentaan pikkuruisessa mökissä.

»Ho-ho-houna», pojat räkättivät. Sillä yhä hän heidän mielestään hounaili puheissaan, vaikka he usein olivat saaneet tuta, niin selkänahassaan kuin sisuksissaankin, että Iivari teoillaan ja tempuillaan piti heitä kaikkia vallassaan.

Jo pari vuotta sitten oli Iivari ollut sahan koneenkäyttäjällä passaripoikana. Tovin se oli sen jälkeen ollut seppä Raivanterilla ’palkeitten pullistelijana', kuten pojat haukuskelivat, mutta samaan aikaan teroitellut myllärin apupoikana jauhinkiviä ja juossut passinkia kauppias Piinulla makasiinin, laivasillan ja puodin välillä.

Viime talvena se oli ollut vasta poikaa. Oli lasketellut pyhäpäivät kelkalla kirkonmäkeä ja pihamaita ja myyskennellyt leipuri Hiukkasen vehnäpullia, sokerikorppuja ja veskunapaakelseja. Arjet oli kierrellyt vehnäskoreineen syrjäkylillä ja kehunut saavansa mestarilta oikeat rosentit jokaisesta kakkarasta.

Mutta houna kuin houna. Oli jättänyt kesken senkin souvin. Ja höyläili nyt oppipoikana nikkari Viitasella. Näperteli ja höyläili. Mutta samalla kiskaisi heiltä, pojilta, lantin ja hilkun jos jollakin konstilla. Varsinkin apteekkarin pillikinttuiselta Tuure Kunnarilta ja sahanpatruunan Allanilta, jotka olivat hänelle yhtämittaista velkaa kokonaisia markkojakin.

Kotonorolla rakentamillaan myllyillä, joissa ei ollut ainoastaan ruuhia, tokeita ja vesirattaita, vaan yksinpä pieniä sirkkelisahojakin pyörineen ja hihnoineen, vieläpä samaan alasimeen puuvasaroilla nakuttavia ukkoja, hän oli heiltä keplotellut rahaa pelkästä näyttämisestäkin. Senkin juutas! Ja sitten... huvittavasti näverretyillä koivunpahkoilla, harvinaisilla harakankivillä ja pilleillä ja huiluilla, joiden hän väitti soivan ihmeellisemmällä tavalla kuin kenenkään muun, hän oli heiltä etuillut lantteja ja hopearahoja.

Entäs hänen mökkiräppänänsä puuliiteri? Se se vasta oli Allanin ja Tuure Kunnarin surmanpaikka. Siellä oli vekinettä ja kapinetta. Mutta kaiken lisäksi oli se kokonainen Noakin arkki. Siellä oli joka kevät kesytettyjä, synkeän näköisiä variksenpoikia, joita teki mieli ostaa. Talvisin tirskuttivat siellä talitiaiset häkeissään. Ja mikä houkuttelevinta kaikessa kaameudessaan. Käärme, elävä kyykäärme, jolta oli nykäisty pois myrkkyhampaat, lojuili siellä kannellisessa kopassa. Ja se syötti sille hiiriä, jos vain herraspojat maksoivat näyttelystä. Mutta kaiken yläpuolella, kattoparrusta, riippui moniosainen häkki, jossa oli eri huoneita ja näiden välissä pyöriviä, rattaan näköisiä vempeleitä, ja siellä asusteli Iivarin ihastuttavin aljo: tuuheahäntäinen, vikkeläkäpäläinen orava, jota myöskin näytettiin, mutta jota poika ei suostunut myymään millään rahalla. Se hyrräsi rattaissaan ja killisteli niin, että pojat olivat naurusta tukehtumaisillaan. Mutta sen kojeisiin ei saanut sormellaankaan koskea. Ei edes syöttää. Ruokaa sille anteli Rosina-muori ja Iivari itse. Ja he hellittelivät sitä monenlaisilla lempinimillä, joille herraspojatkaan — ties mistä syystä — eivät uskaltaneet naureskella.

Joskus pojista tuntui, että Iivari vouhotteli piruuksissaan houkutellakseen ansaan, tekemään kauppoja, joita vasta jälkeenpäin sai katua, kun se otti niskavilloista kiinni ja paukahutti kuin vasaralla: »Maksaks kanss'?»

Mutta melkein iltikseen saivat pojat häntä ihitellä ja hounuutella. Ei se höyrypää osannut oikein suuttuakaan, jollei satuttanut hänen mielensä arimpaan sykkyrään, hänen äitiinsä, joka oli saanut Iivarinsa huorkakarana, kuten oli tapana huokaista kylän akkojen kesken, eli äpäränä, kuten oli merkitty kirkonkirjoihin.

Eräänä kevätiltapäivänä, kun poikaroikka seisoi nikkarintönön nurkkavierustalla, katsellen yli jääsohjoisen salmen vastarinteen punertavaa viitametsää, huudahti Iivari ihastuksissaan:

»Kultaa, kultaa. Tuolla on kultaa...»

Apteekkarin Tuure Kunnar, joka heitteli paraikaa kuperkeikkoja viheriänmakuisella pälvellä, jäi nelinkontin paikalleen ja pirahutti lovellisesta ylähampaastaan tirskauksen. Patruunan Allan alkoi hokea isältään oppimaansa kiroussanaa:

»Sappermanni, sappermanni...» ja tokaisi jotakin ruotsiksi Tuure Kunnarille.

Iivari seisoi silmät ympyriäisinä, pää haaveellisena takakenossa ja tuhisteli väärähköllä nenällään taivasta kohti. Hän osoitteli sormellaan, löi välillä rintaansa ja huitaisi taas käsivartensa kohti hehkeänpunaista viitametsän rintaa, jonka takana rinteellä nuokkui hänen äitinsä mökki, ja puheli kuin sekapäinen itsekseen:

»Kultaa, jukoliste! Siellä on palatsi... rappuset marmorista ja elfenluusta pilarit ja kaiteet, ja seinät... jukoliste... kullasta ja hopeasta.»

Poika jäi tuijottamaan silmäluomet lupsallaan, alahuuli lerpullaan ja ylähuuli höröllään. Siellä... pienellä laattialla käpsähteli vikkelästi pienen pieni Rosina-muori, hänen äitinsä... Avarassa poimuisessa hameessa, pienet jalat näkymättömissä, pikkuruinen naisolento pyrähteli hellan luota ikkunan luo, jossa hypisteli siunaaman hetken heloittavaa verenpisaraa tai muutti raikasta vettä valkoisille kylmänkukille, jotka katselivat tähtisilmin pienestä peltipurkistaan.

Kiepsahti taas rosoisia palkkeja pitkin astiahyllylle, jossa sinikirjavat kupposet ja pikkuruinen sokeriastia puhtaina säteilivät.

»Västäräkki...» hymähtelee Iivarin mielessä keskellä näkyä.

Nyt käännähtää Rosina-muori ovelle ja piipertää hintelä selkä kyhärässä yli pienoisen pihamaan ja palaa tuossa tuokiossa käsivarrella soman soma puusylys. Ja nyt... taas liikettä pienellä laattialla, ja hän istahtaa ruskeanpunaisen akkunapöydän ääreen, jossa alkaa suu supussa nypläillä pieniä neulomuksiaan...

»Siipimuurahainen, senkin siipimuurahainen...» pälkähtää Iivarin päähän toinen äidilleen antamista lempinimistä.

Mutta punainen aurinko valaa viitametsän keskelle vaskea, kuparia ja kultaa. Sinisenpunainen, yhä vielä lumen painama notkelma kallistuu kuin jättiläispilari alas salmea kohti. Ja marmoriseinät, patsaat, joiden päissä säihkyvät kultaiset pallot, ja koreat kaiteet nousevat jälleen uneksijan eteen. Ne sekoittuvat ihanana värileikkinä hänen kotimökkinsä harmauteen ja äitinsä ruskeaan hameeseen. Ja kas, vain kulumaton hetki... hän näkee Rosina-muorin seisomassa kultalinnan porraspuulla heleässä nutussa ja kultaiset kengät pilkistämässä ihanapoimuisen hameen alta. Ja samassa kaikui pojan korviin pitkin kuparinkuultoista santatietä tutulla, hyväilevällä äänellä:

»Käenpoika! Siinä... senkin käenpoika...»

»Ja sinä, senkin Orava-muori, oikea siipiorava!» kuuli hän itsensä huudahtavan vastaan.

Ja näkynsä katsoja alkoi nauraa suu levällään, sillä käenpojaksi tapasi muori häntä kiusoitella usein, kun hän ahmi nälissään velliä suurella lusikalla akkunapöydän ääressä, ja äiti itse oravankepeänä laattialla hyöri.

Sahanpilli alkoi huutaa. Iivari havahtui kuin ihanasta unesta.

»Jokos lakkasit höynästelemästä», hohottivat pojat.

Iivari katseli hetken säikähtyneenä. Mutta sitten hän jäykisti niskansa kyhärään, rypisti silmänsä ja veti suupielensä viuruun:

»Kakarat», hän murahti lopuksi.

»Kakarat, pakarat, hakarat, sakarat», alkoi jätkytellä Tuure Kunnar.

»Häpärät, täpärät, ää-pää-rät», Allan käkätti.

»Huorkakara», huusi Tuure Kunnar.

»Huorkakara! Äpärä! Huorkakara!» rääkyi ärräpäinä koko poikajoukon suusta. Rumat sanat sekaantuivat rähiseväksi sekamelskaksi, josta ei lopulta kuulunut muuta kuin mieletöntä kirkunaa.

Iivari seisoi hetken neuvottomana joukon edessä. Oli kuin hänen jäsenensä olisivat puutuneet. Huulet vavahtelivat itkunsekaisesti. Silmät seisoivat avuttomina. Laihat kasvot kävivät vieläkin laihemmiksi. Ne harmenivat, ikäänkuin vanhenivat. Mutta hetken kuluttua alkoi ohimoissa jyskyttää. Sormet haparoivat, kunnes puristuivat nyrkiksi. Pää työntyi hyökkäävästi etukenoon. Huulissa viipyi vielä kärsivää, katkeraa itkua, mutta kulmalliset ja otsa ponnistelivat kostonhaluisina kohti poikalaumaa.

Silmät nauliutuivat samassa Tuure Kunnariin, joka äkkiä lakkasi huutamasta eikä osannut säikähdykseltä liikahtaa askeltakaan. Iivari syöksyi pojan kimppuun ja retuutti tätä tolkuttomasti kauluksesta. Hetken aikaa ei hän oikein tietänyt mitä tehdä rääsäävälle pojalle. Mutta äkkiä hän näytti keksineen huiman keinon. Pihan puolelta, törmänteeltä nousivat matalat tikapuut nikkarintönön katolle. Iivari retuutti säälittä pojan tikapuita raahaten katolle. Täällä Tuure Kunnar alkoi kavuta pakoon harjaa kohti. Iivari uudestaan haukkana kiinni. Ja siinä seisoivat pojat harjalla, korkean päätyseinän yläpuolella ja huojuivat kuin vaappuvan laivan kokassa.

»Peruutatko?» Iivari karjui.

Tuure Kunnar itki, peruutti kaiken ja pyyteli nikotellen anteeksi.

»Peruutatteko joka sorkka», Iivari huusi alas poikajoukkoon, »tai tämä variksenpoika saa opetella lentämään?» »Peruutatteko, saatanat?» Ja käsi työnnälsi samassa Tuure Kunnaria, niin että tämä oli kuukahtamaisillaan. Hetken hiljaisuus. Uhri on hervoton kauhusta. Silloin kuuluu alhaalta yksinäinen ääni:

»Peruutetaan, pojat.»

Samassa huutaa koko joukko peruuttamista.

Tuure Kunnar pääsee irti ja lysähtää harjalle. Iivari ottaa pari askelta räystästä kohti ja hyppää suoraan alas törmänteelle ja näyttää katkeran ylpeältä, poikien kääntyessä häneen ihaillen katsomaan.

Lopulta hän sanoo harvakseen, hammasten välistä työnnältäen sanan toisensa jälkeen:

»Minä näytän teille, että tuolla on kultaa. Ja minä sanon, että tuolle kummulle rakentaa tämä poika huvilan ja palatsin ja suuren... Ja suuremman kuin on Allanin ja Tuure Kunnarin isällä. Sopii rääsätä siihen asti.»

Ja mitenkäs kävi, kun tuli silmujen puhkeamisaika? Istuttiin pajukkometsän rinteellä. Kukin näperteli omia hommiaan.

Iivari pureskeli ruohonkortta:

»Mitäs maksatte, pojat, vielä koreammasta kepistä kuin on Allanin velipekalla, sillä Ookke-herralla?»

Toiset lupasivat viisi penniä, toiset kymmenen. Mutta Allan tarjosi kokonaisen suutarinmarkan siinä tapauksessa, että hän saa valita keppinsä ensimmäiseksi.

Iivari veti samassa ladon alta joukon pajukeppejä, joiden päät oli lakattu mustalla lakalla kiiltäviksi ja varret sivelty mikä siniseksi, mikä viheriäiseksi. Mutta yksi oli maalattu keltaiseksi ja lisäksi koristeltu tulipunaisin täplin. Ja tämän sai ensimmäisenä omakseen sahanpatruunan Allan.

Kauppa kävi hyvin. Mutta Iivari tokaisi hampaitaan narskuttaen:

»Etteks näe, että kyllä tästä rinteestä rahaa saa. Ja raha se juuri on kultaa.» Hihitti ja virnisti päälle ja sujautti lantit housunkaulukseensa.

Koko sen viikon pasteerailivat pojat kirkonkylän valtatiellä viuhautellen koreita, kummallisen näköisiä herraskeppejä.

Mutta Iivari kuljeskeli ilman keppiä, kädet housuntaskuissa. Hän oli kiikuttanut rahat Rosina-muorille ja mietti uusia tienauskeinoja.

2.

Pysähtyivät pojat erään kerran Hiskias Piinun kauppapuodin porraspieleen, jonka nojalla seisoo jonkun matkustavaisen polkupyörä. Portailla lekottelee pari sahalaista. Kukerteleva leipurinpiika ja marja-akka supisevat vastapenkillä. Tarkastellaan. Polkupyörä on kummallisen näköinen kapistus. Kummit moninpäin paikatut. Lakeeraus lohkeillut rautatangoista. Suuri, ruskeankulunut laukku peittää tankojen välisen aukon. Mutta istuimen alla on vielä kummallisempaa: mustalle peltilevylle on maalattu tuhruisin kirjaimin:

ARTTU TOIKKA AKENTTI

Iivari tarkastelee takapyörää, koettelee, tunnustelee, pyörittelee...

Tulee puodista pyörän omistaja, itse Artturi Toikka, postikorttien ja valokuvasuurennusten kaupitsija. Kauppias Piinu lösähtää nojalleen kaidepuun varaan. Ja perästä sipsuttelee hänen ainoa tyttärensä, neiti Silla Piinu, jonka alinomaa nauravasta suusta oli ruoste syönyt ylähampaat poikkinaisiksi piikeiksi ja jonka vartalo oli kuin ennenaikojaan kuivahtanut latuskaiseksi kaperoksi.

Mutta Artturi Toikka, hän alkaa hääriä, niin että tulee eloa koko seuraan. Hän vetäisee pyöränsä laukusta pari suurikokoista valokuvamallia ja pinkan postikortteja. Näyttää valokuvaa, jossa seisoo vasta vihiltä tullut nuoripari, sipaisee leukaansa, jossa on siellä täällä värittömän valkoisia haivenia ja esittää tuotteitaan:

»Hyvät ihmiset, tänne... te lainatkaatte nyt silmiänne. Tässä on nuori pari, jolle tulee kohta vari. Nyt lempi heitänsä yhteen mallaa ja kuherrusviikot on heipparallaa. Mut on aavistus mulla, että vuoden perästä aa-aa ja tussalulla...»

Pojat kimahtivat nauramaan, Silla neiti heivautti esiliinaansa, piika kukersi, marja-akka veti liinankulman huuliensa eteen ja sahalaiset röhähtelivät.

Artturi Toikka jatkoi:

»Eikös siis passais, jos markan pari hassais suurennuskuvaan kullastaan tai omasta naamastaan. Työn ehtaksi takaa Artturi Toikka, tämä poika reipas ja hoikka...»

Samassa hän siehauttaa postikortit kuin viuhkaksi ja jakaa niitä kaikille, pojillekin.

»Katsokaa, lukekaa. Kymmenen penniä per stykke. Jaa, jaa. Lukekaa jos osaatte spanjaa ja ranskaa.»

»Mitä lienee mongerrusta», kauppias muhoilee.

»Siinäpä se. Minun täytyy lukea ja kääntää.»

Ja Artturi Toikka lukee korttikuvan alta, joka esittää harsoverhoihin puettua rusoposkista naista, kuuluvalla äänellä kirjain kirjaimelta:

»La femme fait sa toilette.»

Tämän jälkeen hän painaa etusormensa pienelle syylälle, joka nyhjöttää hänen nenänsä vasemmalla sieraimella ja kääntää:

»Se merkitsee: Hieno taami vuottaa toiletissa kreivillistä lemmittyään, eli... Susanna on menossa paatikylpyyn eli... vapaasti käännettynä... reilingit reilaan sano’ entinen likka...»

Sahalaiset hohottivat täyttä kurkkua ja alkoivat kaivaa lanttia kukkarostaan.

Ja Artturi Toikka lopetti saarnansa:

»Joo, joo, on kirjat selattu ja kortulla pelattu, mutta tässä ei ole petos mielessä eikä valheen hunaja kielessä, vaan rakkautta puolella hinnalla tämän maailman kaperalla pinnalla.»

Ja kauppa kävi. Allan ja Tuure Kunnarkin ostivat omansa. Mutta Iivari katseli suu auki pelkästä ihastuksesta.

»Siinä on vasta poikaa...» välähteli hänen mielessään. »Tuolla tavalla livetellä pyörällä maanteitä, puhua, nähdä, puhua ja tehdä kauppaa... Palata taas Rosina-muorin luo kukkaro täynnä rahaa, mukana lahjat ja iloiset kertomukset...»

Tämä ajatus oli hänet huikaista. Hänestä tuntui, että hänen piti ruveta kyselemään jotakin tuolta pojalta, jonka pienet silmät killistelivät iloisina kaikille puolille.

Mutta samassa jo hyrräytteli matkamies koneensa takapyörää, että laakerit vingahtelivat ja kettingit rotisivat ja ratisivat.

»Kylläpä se kauppamiehen kone rätisee kuin ikäkulu akka», tokaisi Piinu portailta.

»Eipäs mitä, eipäs mitä», singahteli vastaan lähtijä. »Apostolinkyydistä pyörän satulaan ja satulasta orivarsan rattaille. Ja silloin on tämä poika herra. Hip hei!»

Artturi Toikka teki ympyrän kädellään, heitti lentomuiskun ilmaan ja huudahti:

»Hyvästi, neiti Zilla! Taivaassa tavataan!»

Silla neiti alkoi viuhtoa kädellään, ikäänkuin kainosti torjuen, ja kauppamies paineli matkaansa.

Iivari jäi tuijottamaan ajovehkeen vempsahtelevaa takapyörää, kunnes koko komeus häipyi tienmutkan taakse.

Mutta kotomatkalla hän tokaisi pojille:

»Ostaaks kuka puolikkaan polkupyörää?»

Pojat katsoivat kysyjään ymmällä naama.

»Tämä poika sen joka tapauksessa tekee, ensin puolikkaan ja sitten kaksipyöräisen, ja sitten se ajelee kauppamatkoja, jotta hippulit vinkuu ja maailman ranta pöllyää. Sopii toljottaa siihen asti.»

TOINEN LUKU.

1.

Syvästä notkelmasta, umpilammen rannasta nousee lyhyt polku. Tämä leikkaa metsätaipaleista maantien sarkaa.

Teiden risteyksessä, nurmikkokennäällä, istuvat huonosilmäinen Vikruutin ukko, vanha kulkukauppias, ja Veentaan Iivari, joka on päässyt laukunkantajan oppaaksi eli liehtariksi — kuten ukolla oli tapana sanoa — tämän syrjäkyläisille kauppamatkoille.

Lopettelevat murkinoimistaan.

Iivari oli jo monet viikot talsinut Vikruutin vierellä, tämän itsensä kantaessa laukkua ja tehdessä kauppoja.

Mutta näihin saakka hän oli tuntenut vain umpimielistä vierautta puolisokean isäntänsä parissa. Taipaleilla oli ukko tuskin sanaa ärähtänyt. Sokonsilmät sen mustapintaisessa naamassa vain tuijottivat elottomina jonnekin olemattomaan taivaanrantaan. Vanhanmiehen voimaton pihinä ja köhinä säesti laukunkantajan vempsahtelevia askeleita. Se oli Iivarin mielestä kuin keuhkotautinen ja kyttyräselkäinen yhtaikaa. Ja kammottavinta oli sen leuanaluinen parranvarjo, joka leikkasi kuin tummanpuhuva haava suonikasta kurkkua. Kun se tuontuostakin yskäisi korahtaen, sävähytti pojan sydänalaa, kuin olisi ukon viimeinen henkäys revähtänyt ilmaan avonaisesta haavasta.

Oliko ihme, että Iivari oli alkuviikot kulkenut talottomat taipaleet alituinen ikävä ja kammo painajaisena jossakin... hartioilla tai selkärangan värähtelevissä ytimissä. Ei ollut pojalla silloin muuta iloa kuin keskustella salaa kotoliiteristä tuomansa Käpy-oravan kanssa, jota hän kantoi pienessä häkissä kaikkialla mukanaan.

Mutta vähitellen oli tuo alinomainen kammonalaisuus alkanut helpottaa.

Sillä kylissä, kaupanteossa, oli ukosta tullut näkyviin toinenkin olento, lempeä setäukko ja huoleton kulkurimies.

Taloon tultaessa olivat useimmat kasvot tärkeän myrtyneet tai mutruilivat epäluuloisina. Mutta Vikruutti osasi laskea leikit. Jo talojen kujansuussa hän suoristihe varreltaan, ja veräjällä hän muuttui äkkiä kuin nuoreksi kulkurisälliksi, joka viekasteli emännät ja luritteli piiat ja haasteli isäntien ja renkien kanssa sekä luvalliset että luvattomat. Mutta lapsille hän oli leppoisa setäukko tai kuin... ihmeellinen tietäjä Itäiseltä maalta. Niin, sellaiseltakin tuntui joskus Iivarista.

Jos nukkui pirtin vakussa pieni lapsi, hamuili ukko sen lähelle, pisti jonkin pienen lelun vakun laidalle ja supisi liikutettuna:

»Kaunis olet, kaunis olet...»

Niin että olisi luullut hänet näkeväksi eikä sokeaksi.

Ja sitten hän saattoi sivellä luisevilla sormillaan pitkin pientä peittorisaa ja hyrähdellä puoliääneen kuin jokeltelisi lapsen kieltä tai siunaisi hänen unensa murheellisen hellästi.

»Ihan kuin tietäjä kaukaiselta maalta... laskemassa kultaiset lahjansa taivaallisen rinssin seimelle», alkoi silloin iloita ajatus Iivarin mielessä.

Isommat seinänvierellä seisovat tyttöset taas ukko tavoitti letinsaparosta ja pisti karamellin kouraan, niiaavaa tyttöä leuasta sipaisten.

Ja niin tapahtui, että ihmiset heidän taloon tullessaan unohtivat arkipäivän ja tekivät kauppoja kuin jonain aattopäivänä tai kissaviikolla.

Ukko olikin tokaissut kerran eräällä kyläkujalla:

»Ilomielellä kun pysyt ja leikit lasket ihmisille, myöt mitä haluat. Ne ovat, nääs, enimmäkseen murhetta täynnä ja maksavat mielellään pienestäkin ilosta.»

Näin oli Iivarin kammahteleva mieli rauhoittumistaan rauhoittunut, mutta yhä hän tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi pakolaiseksi, joka ei uskaltanut palata edes käymätieltä kotomökille.

Lammen vastapäisellä rinteellä, koukeroisten pikkusarkojen yläpäässä makaa harmaa mökki korvenlaidassa, kuin loivahartiainen mörkö kuusten siimeksessä. Mutta sen porraskiveä ja pihamaata paahtaa hellittämätön aurinko. Ja Iivarin silmiin se paistaa kuin kotipiha jäähyväishetkenä. Sen portailla seisoo Rosina-muori hyvästiä viuhtomassa. Ikävän hiukaisu sydänalassa alkaa poika taas, tuhannennen kerran, keskustella aljonsa kanssa, joka nälissään, kannolla, jyrsii kerkeästi kuusenkäpyä:

»Syö, syö, västäräkki... se, se... siinä on senkin käenpoika... Syö, syö, äläkä hyrrää, senkin siipimuurahainen... Käpy se, Käpy se... Kas, niin, Käpy-poika... Kas, kas! So-so-so... Pure, pure, hammasniekka, mutta älä kiukkuusi kuole...»

Ja Iivari nauraa höröllä huulet oravan yrittäessä purra häkin rautaisia puolapuita.

Mutta naurun mukana kiertyy hänen silmäkalvoonsa hämärtävää itkua.

»Orava-muori», hän saa vielä kuiskatuksi, kuin hyväilysanana äidilleen, mutta silloin sumenee koko orava häkkeineen, harmaa kanto, ruskeat petäjänkyljet ja koko maailma hänen ympäriltään. Hän näkee itsensä kotikujan viimeisessä polvekkeessa ja Rosina-muorin peittävän esiliinalla itkevät kasvonsa, jotka vieläkin katsovat Iivarin sydämestä kuin suloisen lapsen avuttomat kasvot.

Vikruutti nojaili laukkunsa laitaan ja katseli hämärillä silmillään pojan hommia. Herkällä korvallaan hän kuuli pojan niiskahtavan lyhyen itkuntapaisen ja samalla tuhahtavan kuin suutuksissaan. Hetken kuluttua kuuluivat hampaat kirahtavan yhteen, ja ukon korviin sihahti kirouksen tapainen äännähdys:

»Saatanan nulkit...»

»Niin se on, poika», ukko alkoi, »että täynnä on ihmisen sydän, jos siellä on kirouksen käärme ja samalla aikaa itkemässä tii-tii-tiaisen poika. Usko minulle mikä mieltäsi painaa, niin helpottaapa... Käy kuin sille varpuselle, joka pääsi pakoon houkutuskäärmeen kidasta. Puhu, poika, ei sinun tarvitse surujasi kaihtaa Vikruutin ukolta... Surun kaima on tämäkin mies.»

Iivari kuuli ukon äänen sorahtelevan erikoisen lempeästi, ihankuin pirteissä lasten kehtojen ääressä. Ja hän alkoi kertoa melkein hätäisen kiireesti niistä karvaista kotikylän tapauksista, jotka äsken olivat saaneet hänet kiraisemaan.

»Viime keväänä, muutamaa aikaa ennen, kun tulin teille liehtariksi, sain valmiiksi polkupyörän puolikkaan... Niin, niin. Se oli ihankuin oikean koneen takapyörä. Vain kummit ja laakerit olivat vähän toista maata. Sen puolaimet kiilsivät kuin hopealangat, vanne oli lakattu ruskeaksi. Ja jos pisti kepinpään sen keskusrenkaaseen, se pyöri hereästi, kevyttä vauhtia juoksijan mukana. Timpermannasin sitä koko talven ja keväällä möin sen viidestä markasta apteekkarin Tuure Kunnarille. Ja oli se koko värkki tuo poika. Oli näpistänyt setelin apteekin rahalaatikosta ja sai sitten isäpapaltaan roiman selkäsaunan.

»Se ei vielä sen kummempaa. Mutta kun ne raahasivat minutkin apteekille, kuulusteluille muka... Minkäs siitä... selvästä kaupasta minulle saivat. Mutta siitä alkaen rupesivat ne kirkonpuolen herraskaiset minua toljottamaan kuin jotakuta varastelulla elävää kulkuria.»

Iivarin silmät synkkenivät entisestäänkin. Kertomus jatkui pojan tuijottaessa leuka jämeränä polvien välitse maahan:

»Tuure Kunnar ja sen paras kaveri sahanpatruunan Allan alkoivat pitää vihaa. Panivat minun syykseni... muka sen pillikintun selkäsaunan. Ja sitten se tapahtui... sahakosken ylätokeilla. Herraspojat seisoivat myllyruuhen niskalla, kun minä olin tulossa lautatarhalta selässä kantamus vuoruulautoja. Tukkesivat tien. Kurkottelivat kuin kaksi pitkänokkaista variksenpoikaa minua vastaan ja alkoivat rääkyä kulkku oikosena:

»'Huurpoikke, huurpoikke! Rosinashuurpoikke! Saatanskollo, kukelikuu... finntuppe, finnkollo... Sillä tavalla ne finnittelivät ja kukkoilivat. Ja kun olin pysähtynyt, huusivat huikealla äänellä: 'Ruu-si-naa, Ruu-si-naa.' Haukkuivat... ruippanat... sillä tavalla minun äitiäni...»

Iivari ponnahtaa istuinkiveltään ja elää tapauksen mukana käsivarsin, liikkein ja katkonaisin sanoin:

»Hyökkäsin kimppuun. Rukkasin... tokeilta ruuheen. Ja virta vei ne mukanaan... Myllynrattaan häkki tuli vastaan. Sinne ne litisti virran paine, niin että henkeä salpasi. Haukkoivat kuin lutikat seinän raossa. Ja minä kun makasin rähmälläni ruuhen lautakatoksella ja härnäsin: 'Huutakaa, vänskipojat, huutakaa kovemmin, ei tämä poika ymmärrä ruohtia. Kas, kas, sillä tavalla, tillittä, lillipoikke, jotta mammamuori tuo rusinasoppaa ja nella-paarnit saa pom-pommia... Sillä tavalla minä niille ryökäleille näytin, ja sitten minä pakotin ne tavaamaan tarkasti ja oikein äitini nimen. Ja sitten retuutin ne kauluksesta kuivalle.

»Mutta siitäkös syntyi herrasväissä meteli. Uhkasivat lähettää muka... kasvatuslaitokseen, sellaisten pahankuristen poikain rangaistuspaikkaan. Niin, niin, vankilaan suoraa päätä. Raahasivat sahanpatruunan eteen ja uhkasivat vallesmannilla. Ja Hontaalin konstaapeli jo meillä kävikin. Mutta se kun on hyvänahkainen ukko, niin ei sanonut äiti paralle mitään, vaan puhui minun kanssani liiterissä...