Part 4

Joutuivat aivan kosken rantaan, jossa erääseen sivu-uomaan oli rakennettu aivan erikoiset, valkoiseksi maalatut patolaitteet, niin että näiden yläpuolelle oli syntynyt ikäänkuin pieni lampi. Pikkujärven keskelle oli — nähtävästi keinotekoisesti — tehty saari, jolla seisoi ylpeä rakennus, päätypuolen kohotessa kolmikerroksisena tornina kaikkia muita lähirakennuksia korkeammalle. Saaren rannat oli laskettu sileillä kivillä. Pihamaalla risteili hiekkaisia käytäviä ja nurmikolla kasvoi pari koivua, mutta etupäässä joitakin ulkomaan puita, joiden niiniäkään eivät kauppiaat tietäneet.

Kapean salmen yli vei vaakasuora puusilta koukeroleikkauksin koristeltuine kaiteineen, ja sen kummassakin päässä oli portti.

»Se on sen komersrootin palatsi», ukko sanoi.

Hitaasti myötäilevä patolammin vesi muodosteli liikahdellessaan monennäköisiä viistoja, soikeita ja häränsilmän muotoisia kuvioita. Sen pinta välkehti kaikissa väreissä, sinisen mustasta aina taivaanrannan lohenpunaiseen saakka. Mutta tämän kaiken Iivari huomasi vain sivumennen.

Hän tuijotti saarta ja rakennusta. Tuossa... tuossahan oli hänen palatsinsa, se sama satulinna, jonka hän oli nikkari Viitasen nurkalta nähnyt Veentaan viitametsän rinnassa. Siinä ei ollut marmoriportaita eikä pilareita. Mutta sen valkea torni ja ikkunapäällysten leikkaukset olivat vieläkin kauniimmat kuin hänen kuvitelmassaan.

Ja itsestään lennähti siihen jostakin iltaruskosta Rosina-muorikin ja nojasi portailla elfenluiseen kaidepuuhun, nojasi, käännähti ja kokosi helmojaan alas astuakseen, tullakseen vastaan...

Vähältä piti, ettei ennättänyt poika nähdä hänen pieniä kultakenkiäänkin, kun lennähti ovi jostakin auki. Ja sen näköinen tyttö kuin Iivari oli nähnyt vain kuvissa alkoi juosta santatietä siltaa kohti.

Musta tukka oli oikosenaan juoksun vauhdista. Tulipunainen rusetti kimmelsi korvan juuressa ja vielä suurempi lehahteli toisella olkapäällä. Ja punainen oli silkkinauhakin hoikilla vyötäröillä. Ilma painoi ohuen puvun laihoja lanteita vasten ja nousi poimuihin polvien yläpuolelle.

Portti lennähti auki, samassa toinen, ja miesten edessä seisoi puoliksi palavasilmäinen tyttöhupakko, puoliksi nuori neiti.

Hame oli koltun tapainen. Pitkät sääret eivät olleet oikein sopia sen pariin. Liikkeet olivat kulmikkaat ja holtittomat kuin keskenkasvuisella tytöllä. Mutta kun hän seisahtui ja näytti äkkiä häpeävän törmäilevää kiirettään, katsoivat tummansiniset silmät arvostelevan tutkivasti kuin hienon neidin. Pää meni takakenoon ja kääntyi sivuittain, kuin aikoisi hän palata takaisin sen tiensä.

Mutta samassa seisoi tyttö taas harajaloin, polvet koukistaen ja lyöden kämmenensä polviin. Siristi matalalta silmiään ja kurkisti kasvoihin vuorotellen ukkoa ja Iivaria.

»Ettepäs olekaan posetiivareita? Eikö teillä olekaan onnenlehtiä? Keitäs te sitten oikein olette?»

»Ollaanpahan vaan... kauppamiehiä», Iivari tokaisi hyvittelevästi.

»Mitäs sinulla, ukko, on sitten tuollainen häkki?» Samassa hän kihahti kutittavaan nauruun »Orava!» Oravanpoika! Se, se... onkos sillä nimeä?»

»Käpy, Käpy se vaan on», sanoi Iivari.

Tyttö oli jo kyykkysillään.

»Se on vasta kaunis. Kauniimpi kuin lintu. Se on somempi kuin äidin kanarialinnutkin. Kas, kas, se osaa purra. Puree kuin poika...»

Tyttö kurkisti alhaaltapäin ukkoa kasvoihin:

»Anna se minulle.»

Ukko nikkasi Iivariin päin. Tyttö nousi ja katsoi kysyvästi poikaan.

»Enpä ma taida antaakaan», Iivari vastasi leikillisen venyttävästi.

»Minä tahdon», kivahti tyttö ja suoristautui pieneksi ylpeäksi neidiksi. Iivari ynähteli nauruntapaista.

»Pappa antaa siitä sinulle rahaa.»

»Ei sitä rahalla saa», sivalsi Iivari jyrkällä, hieman halveksivalla äänellä.

»Etkö sinä tiedä, että kaikki ihmiset antavat minulle mitä vain tahdon?»

Kukaan ei vastannut. Tyttö rypisti tummia kulmallisiaan. Ne vavahtelivat kuin pikkuruiset siivet lentoon lähtemässä, painuivat nenän juureen yhä syvemmälle, uhkaavaksi kulmaksi. Ja huulet pingoittuivat suuttumuksesta.

»Vieraatkin antavat! Tulevat vaikka Tukholmasta ja Kööpenhaminasta ja Lyybekistä ja... ja... Englannista, kaikki antavat sellaisia lahjoja, etten ole osannut nähdä unessakaan... Teet minulle vääryyttä!» Ja viimeinen tavu kimmahti kiukkuisena.

»Nähkääs, neiti», Iivari alkoi suuret kämmenet kömpelösti ojossa, »kun se on sellainen kotokorvesta otettu aljo, että...»

_Aljo_-sanaa ei tyttö ymmärtänyt. Hän vain tuijotti alta kulmain syvästi loukattuna ja sanoi pikkuvanhan vakavasti: »Ei saa tehdä koskaan vääryyttä, sanoo pappa.»

Iivari ei kyennyt jatkamaan.

Hän hämmästyi saamattomaksi. Mutta äkkiä hän riuhtaisi rennosti kädellään, koppasi laukusta pienen pääkamman ja pyöreän peltiselkäisen peilin, ojensi ne kankean juhlallisella kädenliikkeellä tytölle, sanoen takeltelevalla äänellä:

»Rohkenen ojentaa tämän lahjan... muistoksi... kulkuripojalta...»

Tyttö ei ollut huomaavinaan ojennettua kättä. Nosti suipon leukansa ylemmäksi. Kääntyi hitaasti poispäin. Painoi portit lukkoon taakseen katsomatta ja käveli yhtä hitaasti santatietä kaartaen veden rajaa. Siellä hän pysähtyi, vei kädet selän taakse ja jäi tuijottamaan sinisen mustia katvipaikan pyörteitä. Niin surullista... Iivarin kädet vaipuivat vähitellen alas. Miehet jatkoivat hitaasti matkaa.

Iivarin oli pitkän aikaa sanomattoman paha olo. Ensin ne olivat olleet... sen silmät... kuin juuri heränneet auringon huikaisusta... tumman tummat ruiskukat, jotka ovat kasvaneet väkevässä mullassa, sitten... kuin leikkivät, kimmeltävät kuplat ja sitten... kuin sinisen musta pyörre katvessa, surulliset, syyttävät ja... liikuttavat. Sydäntä kiersi pitkän aikaa jonkinlainen häpeä.

Mutta taivaltaessaan Länsikylään päin he kulkivat taas ohi uudistalon, jonka harjalla suutari yhä naputteli naulojaan. Siinä samassa haihtui jonnekin ilmaan tuo kasvoilla läimehtivä nolous ja palasi taas hänen näkyjensä palatsi. Ja nyt sen kristalliset seinät päilyttelivät tuon äskeisen tytön kuvajaista kaikkiin suuntiin. Ovilla kumartuivat tummasukkaiset palvelijat. Katossa paloi kuin alttarikruunu. Ja sen alla käyskeli hoikkavyötäröinen tyttö olkapäällään hehkuvasiipinen perhonen. Voitollinen riemu tulvahti taas päätä huumaavana vereen.

Palatsi... pyörryttävä taivassali... jytisevät tehtaat, taskussa rahaa... Rosina-muori ja... olematon olento, joka oli löytämättömissä ja — tuossa... omassa silmäterässä.

4.

Virran suuntaan kulki korkea vuori, joka päättyi laajaan, puuttomaan kumpuun. Tämän huipulla seisoi lahonnut ja siivetön tuulimylly ja sen tehtaanpuoleisella rinteellä kekotti pari työläisasuntoa, joista heidän piti hakea itselleen yökortteeri.

Iivari heitti laukun portaille. Juoksi kummulle. Kiersi tuulimyllyn ja nauroi sitä suu levällään. Harppoi täältä kaarevaa notkoa vuorelle ja alkoi katsella ympärilleen.

Tuolla avautui Länsikylä suurine taloineen, peltoineen ja metsineen. Jokin pienten rakennusten ryhmä tönötti sielläkin puolella, lähellä tehdasalueen rajaa. Iivari näytti ahmivan sitä silmillään. Äkkiä hän huitaisee kädellä ja lipsahuttaa peukalollaan. Alkaa huutaa ukkoa, joka kömpii jo vuoren kuvetta.

»Senkin köntys», huutaa Iivari.

»Senkin tirehtööri. Mitä sinä siellä ärjyt?» ukko hohottaa kääntäen toista korvaansa muka paremmin kuullakseen.

»Senkin saapas» karjuu poika.

»Tanssi, tanssi, karhunpenikka!»

»... kun on morsianlikka jo paksullaan», lallattaa Iivari.

»Senkin äpärä!» huutaa taas ukko, huitaisten käsivarret levälleen.

»Mee-tuu-saa-lee-mi!» poika rähisee silmät täynnä pieniä, iloisia piruja.

»Katso, tuonne, tuonne noin...»tohisee Iivari ukon läähättäessä hänen vierellään, »noihin tönöihin pannaan kauppa». Sormi sojottaa Länsikylän puoleista rakennusryhmää.

»Tuo pikkuruinen kyläpuoti nujerretaan parissa viikossa. Isännät ja torpparit meille viimeistä sorkkaa myöten. Sitten... pannaan kampoihin tehtaankaupan kanssa. Kihaman kahaman juoksevat meidän puotiin työläispöksistä miehet ja muijat, kun vaan saavat kaupan, jossa niitä kohdellaan ihmisiksi ja selvällä kielellä. Ja me kun osataan panna kauppa leikiksi ja leikki kaupaksi. Mitä sanot?»

»Djenki nietu, sano' tattaripoika ryssänlikalle», ukko piruili leuka ojossa.

»Älä sinä aina marise, senkin kitupiikki. Rahat tai henki, sano' Kuoreveen rosvo. Oletpa luvannut palkan lisäksi kymmenen rosenttia voitosta siltä ajalta, kun olen laukun kantanut ja kaupat hoitanut. Ja sitä souvia on nyt tehty yli kolme vuotta. Ja olenpa laskenut, että sillä ja säästöilläni ostetaan pari kolme laukullista riimatavaraa. Lisää saan velaksi, jotta hyllyt luokkina notkuvat. Häh? Uskotkos?»

Vikruutin ukko oli istahtanut kivelle ja katsasteli vain muina miehinään tehtaanpiippujen ja savupatsaitten taivasta hamuilevaa hongikkoa. Oli muka itsekseen hokevinaan:

»Ne-nee, onpas tässä... tuota näkemisen alaa, ihankuin kiusauksen vuorelta, on, on... koko maailman loisto ja valtakuntain rikkaus...»

»Ja mitäs panet likoon omasta takaa?» jatkoi tuimana Iivari.

»Ja mitäpäs, poika, tekisit, jos sinullekin sanottaisiin: Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja palvot minua?»

»Älä sinä enää ärsytä, senkin salarikas saituri», poika puhisi. »Onpa sulla risainen pankkikirja risaisen liivisi taskussa. Kyllä se tietään: Hö-höö! Ja minä otan sinut komppanjuuniksi, jos hellität mustakyntiset hyppysesi ja annat kapitaalia.»

Ihankuin tätä olisi odottanut, käännähti ukko seisaalleen, seisoi kahareisin kuin vanha jäärä kalliolla, löi kämmenensä polviin ja hohotti:

»Ehei, Rosinanpoika, ei tässä köyhiä olla, vaikka hullut luulevat. Täällä on... kirjassa sellainen tukko seteleitä, jotta... vaikka maakuntakauppa pönkilleen huomenissa. Mutta eipä ollut haitaksi katsoa, onko sinulla älliä päässä ja mitä minusta meinasit. Lyötkös tuohon kouraan? — Ja pokkaatkos kanssa?»

»Pokkaanpa maahan saakka, vaikka olisi edessäni mustempikin sarviniekka.»

»He-hee... Ja luuletkos, etten ole tätä asiaa valmiimmaksikin aatellut? Kauppa pystyyn. Sinä puukhollariksi ja minä olen patruunana. Ja jos patruuna kuolee, ennenkuin on sata vuotta täyttänyt, perii puukhollari koko kaupan kaikkine kampuineen. Siinä ne on sinun kymmenen rosenttiasi.» Ja ukko alkoi taas hohottaa.

77

Iivari oli ilosta suunniltaan. Kumarteli ja pokkaili hullunkurisesti keikistellen. Pökkäsi kämmenellään ukkoa rintaan. Hyppäsi sekapäisenä korkealle kivelle ja huijasi laaksoon täyttä kurkkua:

»Rosina-muori! Ro-si-naa! Ro-si-naa!»

SEITSEMÄS LUKU.

1.

Selluloosa- ja paperitehtaitten suurin osakkeenomistaja ja johtokunnan puheenjohtaja, kauppaneuvos Albert Merthen, seisoi yksityiskonttorinsa akkunan luona, katsellen hetken tokeille päin, joissa miehet taistelivat kevättulvaa ja vyöryviä jäälohkareita vastaan. Yksi patoluukuista oli murtunut, ja vesimassa, jääsohjo ja toisiaan vastaan törmäilevät lohkareet painuivat uhkaavasti sen vetävää nielua kohti.

Taistelu oli jännittävimmillään. Muutkin luukut uhkasivat murtua. Ne oli vivuttava kiireesti auki. Toinen miesjoukko huusi niitä vintatessaan heijaataan, joka kuului kuin hätähuuto ryskeen alta, ja toinen huhtoi jäälohkareitten kimpussa. Keksit heiluivat, puutangot kumahtelivat ja pitkät varpit vapisivat kuin jättiläiskielet jääröykkiöitä vasten.

Saaren loivaa rantamuuria myöten lipuivat niljakkaat jäätelit, nousten tuontuostakin kuin suuripäiset vetehiset kivivallin ylärajalle saakka.

Ne jytisivät, sälähtelivät, rouhiutuivat ja ulisivat välkähdellen ilkkuvasti tornirakennuksen alakerroksenkin akkunaan.

»Korven voima», urahti herra. Sanojen alta kuulosti halveksuntaa ja hieman hermostunutta katkeruuttakin.

Albert Merthen oli miehuutensa parhaissa voimissa. Suurten tehtaittensa keskellä hän seisoi konttorissaan kuin kapteeni jättiläislaivan komentajasillalla, ohjaten sitä lujin käsin ja kylmin päin kohti etelää, valtamerta.

Mutta jäänlähtöjen ulvonta ja ryske rikkoivat säännöllisesti joka kevät erään tarkasti suljetun patoluukun hänen sydämessään.

Ne muistuttivat hänelle liian paljon suomalaista korpea, johon hän ja hänen isänsä olivat aina suhtautuneet kuin lannistettavaan petoon, mutta joka oli kyennyt silloin tällöin lyömään myöskin vastaiskuja salakavalalla karhunkämmenellään.

Ja ehkä ammottavimman haavan juuri häneen, Albert Mertheniin.

Se oli jo kauan sitten arpeutunut, sillä se oli saatu jo nuorukaisiässä. Mutta se oli saatu eräänä varhaiskeväänä, jäiden lähdön aikaan. Ja siksi se läimehti jälleen juuri nyt, kun suomalainen korvenvoima räiski ja ryski hänen valtiassaarensa ympärillä.

Kauppaneuvos käveli kiivaasti kahden akkunan väliä. Pysähtyi ja tuijotti.

Ovi aukeni hiljaa ja sulkeutui. Kauppaneuvos seisoi selkä oveen päin. Mutta se värähti. Hermot pingoittuivat. Se oli hän... hänen häpeänsä muistuttaja... hänen vaimonsa, Magda Merthen.

»Kuulehan, Albert...» kuului hyväilevän arka ääni.

Niin, siellä selän takana seisoi hänen sukunsa ainoan, korjaamattoman tappion ruumiillistuma. Niin nöyrä ja... kauniskin... ja kuitenkin... Herra puri leukapielensä yhteen, kääntyi jäykkänä:

»Missä on Verna?»

»Insinööri Gavelius satuloi tallinpihalla, niin että ovat kai aikeissa ratsastelemaan», tuli rouvan huulilta epäröivän hymyn mukana.

»Yhdessäkö aikovat?»

»Niinpä kai», rouva sanoi yhä epävarmempana.

»Kai? Se ei riitä. Toivoisin, että pitäisit hänestä parempaa huolta. Hän katoo — ja useimmiten yksin — puoliksi päiviksi, ratsastelee huolimattomassa pojanpuvussaan työläiskujat, Länsikylän mökit ja torpat... Ei välitä asustaan ei arvostaan...»

»Mutta, rakas Albert, sehän on ratsastuspuku, parempi toki kuin että hameisillaan...» yritti kauppaneuvoksetar.

»Tarkoitin», jatkoi herra, »tuota hänen sopimatonta tapaansa käyttää kuluneita risoja. Toin hänelle uudet ratsastussaappaat. Ei, hän jättää ne nurkkaan ja käyttää joitakin... talonpoikaissaappaita... tallirenkien jätteitä, luultavasti...»

»'Nämä ovat paljon mukavammat jalkaan', tapaa Verna sanoa, kun koetan tyrkyttää niitä uusia. Minkäs sille hurjapäälle sitten tekee?» pyrki taas rouva sovittelemaan. Ja hänen silmistään näkyi, että tytär oli saanut kyllä hellien ja ominvalloin kasvaa.

»Hänen äitinsä pitäisi kuitenkin voida häneen enemmän vaikuttaa. Tiedäthän, ettei minulta jää aikaa hänen joka askeltaan seuraamaan.»

Kauppaneuvoksen puhe oli lyhyttä, kohteliastakin. Mutta sanojen alla oli vuoroin kylmää vierautta, vuoroin hermostunutta halveksumista... Varsinkin sanoissa 'työläiskujat', 'mökit', 'torpat', ja 'talonpoikaissaappaat'.

»Niin, mitä sinulla olikaan...?» hän päätti hajamielisesti.

Kauppaneuvoksettaren silmät syvenivät. Hän puristi jostakin esiin kuin viimeisen tarmonsa:

»Albert, isäni on kuolemaisillaan. Sallitko minun lähteä... käymään kotona?»

Kauppaneuvoksen kasvot harmenivat. Istui niska jäykkänä työtuoliinsa.

Rouvan ääni muuttui syyttäväksi:

»En ole päässyt kotona käymään hänen eläissään... Nyt minun täytyy.»

»Kummallista. Niinpä niin, tietenkin... jäidenlähdön aikana», mumisi mies. Siinä oli hänen mielestään kuin jotakin noituutta.

»Siellä ei ole enää ketään asioitakaan järjestämässä. Muistanet kai, että olen isäni ainoa perillinen?» Sanat olivat tyynet ja jäykät, mutta viimeisessä särähti jotakin menneitä asioita muistuttavaa, ivantapaista katkeruutta.

Puolisot katsoivat suoraan toisiansa silmiin. Ei, Albert Merthen ei tällä kertaa jaksanut! Tuskin koskaan oli hänen vaimonsa katse ollut noin taipumaton.

Ehkä... ehkä hän ei ollut koskaan pohjimmaltaan lannistunutkaan? Ei niitä tiedä. Ne ovat sitkeitä sisimmässään... Kuolevatkin kuin... tarkoituksella, juuri keväisin, korven ryskiessä...

Kauppaneuvoksetar seisoi yhä liikkumattomana, kuin jäälohkare purevassa tuulessa. Hän... tavallisesti niin nöyrä ja... lämmin...

Säälintapaista kihosi syvältä miehen sieluun.

»Niin, onhan sinun toki... lähdettävä», hän sanoi asiallisuutta tapailevalla äänellä.

»Käske Verna oitis luokseni», lisäsi hän rouvan kääntyessä ovelle.

2.

Kauppaneuvos käveli hitaasti parin huoneen kautta 'viktoriaaniseen pyhättöönsä' eli — kuten Verna oli sen ristinyt —, 'pönkkähamekamariin', jossa hän tapasi lepuuttaa hermojaan ja lueskella sukukirjaansa. Nyt jos koskaan hän tunsi tarvitsevansa rauhoittavaa lepoa.

Täällä kamarissa oli sohvan yläpuolella norsunluulle maalattuja pönkkähameisia naistenkuvia pienissä, soikeissa kehyksissään. Suvun äitejä ja tyttäriä.

Erikseen näistä, matalan kirjakaapin yläpuolella, oli kellastunut puupiirros, joka kuvasi suvun suomalaishaaran kantaisää, Joachim Mertheniä, joka ensimmäisenä, jo Suomen sodan jälkeisinä aikoina, oli tullut maahan kirjanpainajana, jostakin... Hollannin ja Saksan rajamailta. Tuuhea, harmaa poskiparta, leuka paljas ja jykevä. Pitkässä terävässä nenässä, joka kivertyi juohevasti ylöspäin, suuressa suussa ja pienissä, terävissä silmissä oli jotakin apinamaista, melkein gorillamaista, jolle kaikelle Verna oli lapsena nauranut katketakseen. Ja vielä enemmän tuolle luonnottoman korkealle ja vähän ryppyreunaiselle silkkistormarille, joka törrötti kuin vanha tuulimylly ukon päässä.

Kolmisen vuosikymmentä myöhemmältä ajalta oli peräisin tehtaitten privilegiokirja, joka riippui kantaisän kuvan alapuolella himmentyneen lasinsa alla. Yhä vielä paistoivat selvinä näkyviin sen ensimmäiset korkeakirjaimiset sanat:

_»Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Resolution.»_

Näiden ympärillä oli muita suvun päämiesten ja poikien kuvia. Oli yksinkertaisia, jykeviä miehiä, joiden pitkät lievetakit oli kuin surunauhoin päärmetty. Oli myöskin keikareita, joilla oli kirjavat tai valkoiset silkkiliivit, leveät takinrinnukset, taidokkaat, suuret rusetit avonaisella paidanrinnuksella ja korvanjuuressa hienot pulisongit — sataluvun puolivälin miehiä. Ja alimpana pari »vuosisadan lopun» miestä kokopartoineen tai täysin sileine kasvoineen.

Polvesta polveen olivat hienostuneet Joachim-patriarkan alkukantaiset piirteet. Leuka oli kaventunut, joskin oli pysynyt varmapiirteisenä ja tarmokkaana. Mutta etenkin oli kuvasta kuvaan tuo juoheasti kiverä nenänvarsi lyhentymistään lyhentynyt. Ensin näytti se parissa polvessa äkkiä tylpistyneen ja saaneen jykevää konkoa yläjuoksulleen. Sitten se oli hienostumistaan hienostunut oikeaksi ylimystöporvarin mallinenäksi... kapeasieraimiseksi, hieman-hieman kaarevaksi, ylimalkaiseksi herrasnenäksi. — Tämä oli ollut kaikki epäilemättä monien Suomen ruotsalaisten aatelis-, virkamies- ja kauppiassukujen muokkaustyötä.

Kauppaneuvos heitti kuviin ylimalkaisen silmäyksen. Jäi tuijottamaan kirjarivejä. Runebergia, Topeliusta, Hellmania ja Geijerstamia, Multatulia, Chateaubriandia, Grillparzeria ja Heineä.

Tuijottaja hymähti vaivautuneesti. Hänen silmänsä olivat lipuneet alemmaksi. Siellä oli melkein risaisissa niteissä Linnankoskea, Leinoa ja Ahoa ja eräitä nimettömän näköisiä runovihkosia.

»Niin Verna-tyttären kaltaista, moneen kertaan ahmittua rihkamaa», ajatteli kauppaneuvos.

Vihdoin hän istahti nojatuoliin. Avasi pöydällä lojuvan sinisenhaalistuneen, silkkipäällyksisen lippaan, josta hän ajatuksettomana silmäili eräitä teatterikuvia: »Kypron prinsessaa», »Kaarle kuninkaan metsästystä», John Forsellea valkeatrikoisine säärineen, madame Rejanea suurine silmineen ja Sarah Bernardia otsatukkineen ja pussihihoineen.

Äkkiä hän vetää viereisestä sifonierista sukukirjan ja alkaa tätä selailla. Avautuu lopulta sivu, jonka yläreunaan on kirjoitettu monikoukeroisin kirjaimin:

_Några Svåra År._

Hänen ei tarvitse lukea. Osan siitä luvusta hän osaa ulkoa ja osan — sen raskaimmat tapaukset — hän on itse kokenut ja kärsinyt.

Ne olivat alkaneet 80-luvulta, jolloin hän oli huolehtinut vain raisuista purjehdus- ja jahtiretkistään. Sen alussa oli ruvettu tehtaalla toteuttamaan uutta saksalaista patenttia, Grellinger-systeemiä, jonka avulla kyettiin valmistamaan paperia suoraan puumassasta. Se oli avannut Suomen tehtaille uudet, suunnattomat mahdollisuudet — halpaa raaka-ainetta kasvoi loppumattomiin suomalaisessa korvessa.

Kokeilu oli tosin ollut vaivalloista. Se ja rakennusten laajennustyöt olivat nielleet monia summia. Ja ennestään vakavaraisen tehtaan oli täytynyt turvautua suureen obligatsionilainaan.

Mutta vaikeudet oli läpäisty. Tuotanto moninkertaistui. Vienti Venäjälle kasvoi kasvamistaan. Kultaruplat alkoivat huippia kokonaisina laumoina kuin ryssän jänikset Rajajokea kohti.

Mutta saman vuosikymmenen viidentenä vuotena pani keisarillinen hallitus ankarat tullit Suomesta tuotavalle paperille. Koko Venäjänkauppa oli yhdellä iskulla tuhottu.

Silloin näytti isä Joachim oikeata kantaisä-Joachimin karvaa. Läksi Länsi-Eurooppaan avaamaan uusia markkinoita. Ja silloin oli hän, Albert, tehnyt ensimmäisen ulkomaanmatkansa: Hampuriin, Amsterdamiin, Lontooseen, vieläpä ominpäin Pariisiin, josta palattuaan takaisin Lontooseen hän oli saanut tuhlaustensa vuoksi ukolta siekailemattoman selkäsaunan.

»Oli toki viimeinen sitä lajia», kauppaneuvos myhähti vieläkin keskellä muistojaan.

Tehtiin suuria sopimuksia, aina brittiläisiin siirtomaihin saakka. Palattiin, ja isä Joachim köhähteli ja naurahteli ylenpalttista tyytyväisyyttään.

Mutta kaksi seuraavaa talvea tuli harvinaisen lumettomia. Täytyi turvautua, jotta myyntisitoumukset kyettäisiin täyttämään, puumassaostoihin toisista, luonnonsuhteiltaan onnellisemmista tehtaista. Tästä kuitenkin tuotantokustannukset nousivat yli laskelmain, eikä sittenkään voitu läheskään kaikkia hankintasopimuksia täyttää. Korvaussummat nousivat tuhottomiin. Tehtaan vakavaraisuuden maine kääntyi lopullisen romahduksen ennusteluksi. Tämän vuoksi ja yleisen kriisitilanteen puristaessa oli enää mahdotonta lisätä jo ennestään rasitettua luottoa.

Isä Joachim säästi yksin perheensä ruoassakin, kiskoi vähennetyltä työläisjoukoltaan melkein veret kynsien alta ja keräsi viimeiseen kauhalliseen saakka syrjäpurojenkin vedet rattaisiinsa. Hän vihasi tuota ehtynyttä korpea. Se oli hänen silmissään kuin laihalonkkainen suomalainen lehmä, joka kyllä osasi ruokaa ammua, mutta lypsää vain veritippoja elättäjälleen. Ja tuon luonnon mukana hän vihasi ja halveksi korven asujaimistoakin, koko suomalaista kansaa.

Kekseliäisyydellään, säälimättömyydellään ja monihaaraisen sukunsa avulla oli kuitenkin Joachim-herra onnistumaisillaan. Entisentapaiset köhähtelyt ja murahtelut katkaisivat jo silloin tällöin sen synkän äänettömyyden, jossa hän oli vihannut, halveksinut ja kamppaillut.

Silloin tuli korvesta itse saatana hänen kimppuunsa. Tietenkin suomalaisen talonpojan jääräpäisessä hahmossa.

Talollinen Jaakko Könni, jonka maihin tehtaan kosket kuuluivat, oli — jo edellisen polven aikana tehdyn vuokrasopimuksen mukaisesti — nostanut tyytyväisin naamoin tehtaan konttorista vuotuiset vuokrasummat. Ja joka kerran hän oli saanut nahkaansa pitkät ryypyt.

Mutta nyt, kun alkoi käydä vuokra-aika umpeen, rupesi talonjussi marisemaan muka vuosivuokran pienuutta. Ja hetken tullen — kieltäytyi uudistamasta kontrahtia. Neuvoteltiin ja ryyppäytettiin miestä.

Eräänä päivänä isä Joachim ja hän, nuoriherra Albert, istuivat isännän seuraksi.

Könnin ukko livahutti konjakkiryypyn, vetäisi pöllysauhun tarjotusta sikarista ja jauhoi omaan kummalliseen tapaansa:

»Äks-ty-ty... minä meinaan tuota, että... Könnin mannaa ei anneta enää ilmaiseksi... äks-ty-ty...»

»Paljollako koroitat?» kysäisee Joachim-herra. »Kertokoon vaikka kahdella, jos osaa... moukka, ei siinä ole vielä sittenkään liikahintaa», herra ajattelee, sytytellen sikariaan.

»Noo, jos sitten tuota... äks-ty-ty... tuo summa kerrattaisiin kolmosella ja sitten... jos pantaisiin nollia perään noin niinkuin vain... äks-ty-ty... yksitellen, eiköpä tuosta tultaisikin... sopusummaan... äks-ty-ty...»

Joachim-ukko alkoi murahdella, sitten pamahteli ja jyrähteli kuin rumpu, minkä piti merkitä suurta naurua.

»Eipä silti, ettei vaikka myötäisikin koko rikkautta... Satatuhatta markkaa. Ei penniäkään alle. Äks-ty-ty... tuota... se kun kävisi herralle halvemmaksikin niinpäin... tuota.» Ja isäntä turahutti koko nenänsä puhtaaksi, vetäen rystysillä saapasvartta pitkin.

»Puhutko tosissasi?» ukko kivahti.