Part 12

He olivat kyllä jo aikoja sopineet vanhat vihat. Eikä hän kaunaa kantanut... Mutta luuli hän nyt sentään olevansa tämän juhlan sankari! Vai kuka tässä oli valittu johtokunnan jäseneksi, ja kuka tässä juhlat tarjosi? Hän, Kalle Hoppa, joka tahtoi puhua taiteen korkeista asioista ja siitä kansallisen kulttuurin suuresta voitosta, jota tässä juuri juhlittiin.

Isäntä kimposi äkeissään teatterilaisten seuraan. »Miten intresanttia!» »Oo, kuinka intresantti mies!» näyttelijättäret huudahtelivat. Ja Artturi Toikka laski kuin päätökseksi tuolin takaa: »O-on se... aika poika Kokkolasta! Ja on sitä yhdessä ajeerattu ja souvattu. Perustettiin kerran yhdessä haulitehdaskin. Ja hyvin se nousi ja haulit tippuivat satamalla. Tosin sillä kertaa sattui kalkyleeraukseen ja konjunktuureihin sellainen pikkuruinen hama...»

»Oo, miten intresanttia!» huudahti taas näyttelijätär.

»Mutta paljonkos se meille», Artturi innostui. »Pieniähän ne on silakat herrojen joulupöytään...» Ja hän nauraa kikatti huumaantuneena näyttelijättären korvaan.

Isäntä yritti kääntää keskustelun vakavammalle laadulle.

»No, jaa, herra tirehtööri», hän lausui maisteri Sarvaalle, »meidän ohjelmistomme nostetaan nyt tietenkin uudelle, niin sanoakseni supliimitasolle...»

»Kuinka niin?» maisteri kivahti.

»Niin, tuota... minulla on nähkääs omia ajatuksia vähän niinkuin... Taaliankin taiteesta... Jotakin äärettömän synkkää, kuten 'Makpetti' tai sitten... tanssia, trikoosukkia, supretteja, krisettejä...» Ja tässä kohdassa hän kumarsi näyttelijättärille. »Sanalla sanoen sähköä, heijastajia, äärettömän iloista, kuten esimerkiksi... tuossa 'Kahden miljoonan perijättäressä'. Toisin sanoen... 'ei mitään välimaata', kuten norjalainen Ibsen sanoisi. Katsokaas... Strindbergit ja muut tuollaiset, miten sanoisin... romanttisen sydämen häiritsijät, niin... etten sanoisi rienaajat...»

Tässä hän äkkiä pysähtyi. Maisteri katsoi häneen lasiensa takaa kuin pirullinen kärppä kivenkolosta.

»Niinpä niin», käänsi Hoppa, »pääasia tietenkin on ylimalkaan... kansallisen taiteen ja kirjallisuuden...»

Ovikello soi.

»Jaha, jaha...»isäntä ehätti ja kiirehti eteiseen.

Iivari Takala astuu sisään vaiteliaan näköisenä.

Hän on näinä vuosina muuttunut hieman raskaammaksi vartaloltaan. Päättäväisten tekojen yhtämittainen pakko on kiristänyt juonteita poskipäitten alapuolella. Suurimmalle osalle kasvoista on ikäänkuin satanut tuhkaa. Iho on tummempi entisestään. Mutta leveä otsa on yhä liikkumattoman puhdas. Eivätkä hänen silmänsäkään näytä menettäneen mitään valoisasta rohkeudestaan. Ne katselevat ympärilleen melkein huolettomina, hänen kiertäessään salin kautta herrojen puolelle.

Tavatessaan Jänkälän hän sanoo ensi sanoikseen:

»No, nyt on sitten meilläkin, ensi kerran... oikea lakko.»

Kuuluu ihmettelyä ja sadattelua.

»Työväen lähetystö oli juuri luonani», Iivari lisää.

»No — neh!» alkaa Jänkälä. »Siinä sitä ollaan. Työmies syö tässä maassa omaa lihaansa, suomalaista isäntäänsä, joka on lähtenyt taipaleelle hänen naapurimökistään, mutta suuria ruotsalaisherroja se kumartaa. Koiramaista! sanon minä...»

»Älä tuhlaa ruutia, veli Jänkälä», Laaksonen tokaisi, »ei se ole sen juhlallisempaa kuin ryssäläistä svabodaa, joka on vallihautaporukoista levinnyt kaikkialle eikä vain meitä vastaan».

»Ooho, etkös sinä sitten ole osannut lukea lakkotietoja? Siitä asti, kun työväki on järjestynyt, on se lakkoillut etupäässä suomalaisilla työmailla, mutta jättänyt melkeinpä rauhaan suuret ruotsalaiskapitalistit. Ja mikä on ollut tästä seurauksena? Me suomalaisnousukkaat, joiden kämmenistä ei siliä koskaan työläiskänsät, me taomme nyrkkimme koko suomalaisrahvaan puolesta muukalaisherrojen linnanportteihin, mutta saamme niskaamme oman kylän ryysypekat, joiden pitäisi tapella kylki kyljessä rinnallamme. Niin minun järkeni sanoo, vaikka kaavailisivat Marxit ja Kautskyt mitenpäin katkismuksiaan. Meillä on omamme, eikä siinä sanota: 'Köyhälistö ja herrat', vaan... suomalaiskansa ja muukalaiset raharuhtinaat. Niin, niin, väännä vain naamasi piruserkkusi malliin, tällä kansalla on tällä kertaa kaksi tautia: ryssäläinen svaboda on sen verenmyrkytys ja ruotsalaisherrojen henki sen keuhkotauti. Ja ne ne tappavat suomalaiskansaa lakona, niin työläistä kuin isännän näköistä. Mutta... mitäpäs minä tässä saarnaamaan... Jumalantauteinahan ne niitä pitävät... sekä sivistysherrat että moukat...» Jänkälä vetäisi sikaristaan hirvittävän pöllysauhun ja jäi istumaan muristen itsekseen kuin yksinäinen karhu.

Nahkatehtailija Kaikari oli vedellyt hiljaisena partaansa.

»Eivät ole, nähkääs, _tähän asti_ työläisten voimat riittäneet suurkapitaalia vastaan. Mutta nyt kun niiden pitäisi nitistää koko maailma matruusien kanssa, niin tuota... älä sinä Jänkälä sure... saat kyllä ne suuret herrat meidän kanssa samaan liemeen. Ja sittenkös meistä tulee 'pestapruurit' yhteisellä aprakkatiellä...» hymähteli partaniekka.

»No, kerjuupelissä ne nyt ainakin saisivat päihinsä», Laaksonen naurahti.

Samassa oli Jänkäläkin leikissä mukana: »Äläs mitä... mutta me kun ei kerjätäkään. Sinä, Laaksonen, otat taas kämmeniisi pikilangan ja lestin, minä rupean masuuni-piruksi. Tuo Kaikari rupeaa haistelemaan parkkitiinujansa. Ja Iivari poika lyö selkäänsä rihkamalaukun ja jahtaa piikalikkoja. Ja Hoppa-Kallekin mitä tehnee paakaripullia. Mutta nuo Krookit, Vargenit ja Merthenit? Mitä ne osaisivat? Kerjurinyytti herraskepin pumpulaan tai parhaassa tapauksessa... kyypparinfrakki niskaan. Niin että... ero meistä sekä tässä että tulevassa paratiisissa...» Ja hän nauroi niin hyvillään, että mustat laikat paistoivat poskilla kuin paistikasperunat.

»Oikein, veljet», alkoi Iivari, »ei tässä tarvita muuta kuin reipasta leikkiä. Koko tuo lakko ei kestä huomista tai ylihuomista kauempaa. Ketkään eivät paremmin tiedä kuin minun työmieheni, että näinä vuosina ei minulla ole ollut muuta iloa kuin rakentaa heidän kanssaan yhteistä elämää. Olen asettanut yrityksemme pari kertaa kukistumisen vaaraan kiirehtiessäni työläisasuntojen rakentamista. Joka kerta, kun olen sen kyennyt tekemään, olen iloinnut enemmän kuin he. Ja he ovat sen nähneet ja sen tunnustaneet.

Puhuja keskeytti hetkeksi. Näytti siltä kuin hän olisi epäillyt paljastaa parhainta ajatustaan. Mutta hän ei voinut muuta kuin jatkaa avomielisesti ja läheisesti:

»Eivätkä he ole vain _sitä_ nähneet. Minä olen ollut heille kiitollinen...»

Kenkätehtailija naurahti kuivasti.

»Niin, minä olen ollut heille kiitollinen siitä, että olen... ensikerta elämässäni saanut tuntea itseni samanarvoiseksi toisten kanssa. Pienet lajittelijatytöt ovat oppineet minulle puhumaan kuin vanhemmalle veljelleen, joka on hankkinut heille työtä ja vähän huvituksiakin. Ainakin olen nähnyt sentapaisen pilkkeen heidän silmistään. Eivätkä he ole tietäneetkään mitä he ovat sellaisilla katseilla minulle antaneet. Sen ainoan elämänilon, mikä minunlaisessani kohtalossa on mahdollista saada... Ja ne miehet, jotka ovat olleet mukana yrityksessä alustapitäen, he ovat puristaneet monet kerrat kättäni, niin että siinä on tarvinnut olla tottavie laukunkantajan koura panna vastaan. Ja minä olen lyönyt heitä olalle, niin että ovat horjahtaneet ja ruvenneet kiroilemaan, peittääkseen hyvää sydäntään... Ymmärrättehän, että me emme viitsi pitkälle juosta tämän tolkuttoman villityksen perässä. Takaan, että me ryhdymme töihin huomenissa tai...»

Kuuntelijat olivat kaikki hiljentyneet. Ja vähältä piti, ettei Jänkälä alkanut vetistellä. Ainakin hänen poskiarpensa värähteli liikutuksen kourissa.

Mutta salin puolella oli paisunut hälinä ja melu. Rouvien äänet kimittivät ja kikattivat, voivottelivat ja venähtelivät pitkään nauruun kuin puhalluksissa olevat harmonikat.

Ne kiertelivät kattoon saakka, yli Artturi Toikankin terävän lallatuksen ja näyttelijättärien naurun, jota Artturi poika piti yllä ihan palavissaan.

Mutta jäivätpä mykiksi rouva Kaikaritkin, kun Toikka aloitti naistensa kanssa huikean operettilaulun:

»Se on se lempi, se tyhmä lempi, mi miehet niinkuin teerenpojat sokaisee.»

Viimeisen tavun heitti Artturi sellaiseen falsettiin, että kaikilta puolilta keräännyttiin oville ja naurettiin täyttä kurkkua. Näyttelijättäret olivat kesken laulunsa läkähtyä. Mutta Toikan poika oli heti valmiina tarjoamassa pikaria, katkaisematta sekunniksikaan huikeaa laulunmenoa.

Ja talon isäntä oli ruvennut lyömään pitkäkaulaisella pullolla tahtia keskellä salia.

Mutta Artturin oli nyt enää mahdotonta pitää iloansa säädyllisyyden kahleissa. Hänhän oli kihloissa. Hänen täytyi saada lentää! Auton ääni hyrisi ihanasti hänen korvissaan. Kaukana, kauppakartanon ikkunasta kuikutti kullanhohtavin hampain hänen luonnottoman kauniilta näyttävä morsiamensa. »Jeskandeeraa!» hän kirkaisi niin, että maisteri Sarvas naisineen vetäytyi sivummalle. Tuli hetken jännittävä hiljaisuus. Ja Artturi hyppäsi tuolille seisomaan ottaen sen selustasta kiinni ja vääntäen molemmin käsin kuin auton ohjauspyörää. Täältä valtaistuimelta hänen täytyi saada julistaa ennenkuulumaton onnensa. Sopersi ensin muutamia sanoja neiti Zillasta. Mutta kaikki sanat tuntuivat nyt pelkiltä surisevilta kärpäsiltä. Hän sipaisi kiukkuisena kasvojaan ja laikahti laulamaan kireällä äänellä:

»Ja Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä neitonen.»

Milläpä muulla olisi voinut paremmin tulkita sulhastunteitaan hämäläisen kauppakartanon tyttäreen?

Mutta maisteri Sarvas kohautteli mielenosoituksellisesti olkapäitään ja tokaisi laulun lomassa:

»Nousukkaita...»

Artturi kivahutti silmänräpäyksessä riidanhaluisena tuoliltaan:

»Vai nousukkaita? Kuulkaapas, hyvä herrasväki, tuo tirehtööri sanoo meitä nousukkaiksi!» Hän hyppäsi alas ja lähestyi maisteria:

»Mitä se sellainen sana oikein meriteeraa? Sanokaapas ja sanokaa se paikalla, herra jupileeri.»

Maisteri Sarvas tunsi joutuneensa kiusalliseen tilanteeseen. Hän näytti tekevän poislähtöä, mutta tiuskaisi Artturille läksiäisiksi:

»Sivistymätöntä narria, joka on keinotellut enemmän rahaa kuin osaa syödä ja juoda!» Ja kääntyi ovea kohti.

Mutta Artturi poika otti kiinni kuin kissaa hännän päästä:

»Ähää, mutta miksikäs sanotaan sellaista herraa, joka syö ja juo enemmän kuin osaa tienata? Sanokaapas?»

Maisteri jatkoi kulkuaan eteistä kohti. Mutta tirehtööri Kyöstilä seisoi ovella vastassa ja työnsi herran nauraen takaisin. Tämä ei tietänyt mihinpäin yrittää ja poukkaili eri suuntiin keskellä permantoa.

»Odottakaa», Takala käski lujalla äänellä. Hän ei ollut tottunut enää sietämään herrasmiesten ylpeilyä. Tuossa seisoi taas pitkästä aikaa hänen edessään eräänlainen Tuure Kunnar... Hän kiehui suuttumuksesta. Hänen kouransa olivat jo tarttumaisillaan loukkaajaa niskasta. Mutta kuin kiukustuen itselleen hän löi ne selkänsä taakse ja alkoi kurittaa sanoilla:

»Oikein puhuttu, herra maisteri. Me olemme nousukkaita, sillä me emme ole muuta tehneetkään kuin... nousseet. Katsokaas tuota herrasmiestä, joka seisoo takananne! Juuri niin, herra Kyöstilä... hyvin halveksittava nousukas, sillä alkaa juoksupojasta ja olla sitten pakkaaja, varastonhoitaja, kirjanpitäjä, kirjeenvaihtaja, kasööri, konttoripäällikkö ja lopuksi tehtaanjohtaja, sehän on vasta nousukasmaisuutta. Teidän mielestänne olisi tietenkin ollut kunnioitettavampaa, jos hän olisi syntynyt tirehtöörin poikana ja olisi nyt päässyt konttoristiksi? Ja tietenkin tehtailija Laaksonen ja Kaikari olisivat hienoja herroja, jos he olisivat tulleet maailmaan tehtailijanpoikina ja päässeet tähän mennessä kisälleiksi. Tottakai... mutta me olemme nyt kerta kaikkiaan nousseet päinvastaisessa järjestyksessä, herra maisteri. Ja pitäkää se hyvänänne.»

Herra Sarvas kumarsi jäykästi ja aikoi poistua, mutta Iivari Takala nosti vieläkin estävästi kätensä:

»Sallikaa vieläkin eräs huvittava seikka, joka itsellenikin on vasta viime vuosina selkeytynyt totuudeksi. Ajatelkaas... meissä on todellakin narriutta paljon ja narrejakin, kuten suvaitsitte huomauttaa. Mutta meissä on sankareitakin. Varokaa nauramasta! Katsokaa tuonne... sahanomistaja Jänkälää. Katsokaa tarkasti. Hänen kasvoillaan näette sankarin merkit...

»Ja nyt... nyt se onkin jo valmis... se totuus. Olen ollut näkevinäni, että vain narrit ja sankarit tässä maailmassa luovat... yrittävät, keksivät, näkevät totuuksia, tekevät kauppaa ja rakentavat sekä ilmalinnoja että tehdasrakennuksia ja... koko yhteiskuntaa. Mutta siltä väliltä... nuo tuhatlajiset puolinarrit ja teatterisankarit sekä näyttämöllä että katsomossa... he eivät tavallisesti kykene muuhun kuin häpäisemään meidän... narrien ja sankarien rehellistä mainetta. Ja nyt... saatte mennä, herra maisteri.»

Mutta Artturi otti lopultakin koko kahakasta viimeisen sanan. Juoksi eteiseen ja kimmahutti ovesta painuvalle herralle:

»Sellaista herraa sanotaan lippariherraksi, saakeli soikoon!»

Iivari saattoi Siviä neidin kotiin. Heidän seisahtuessaan porrasovelle sanoi neiti äkkiä, kuin ankaran harkinnan tuloksena:

»Siellä kerrottiin, että rouva Gavelius hakee eroa miehestään... ehkä on jo eronnutkin.» Sitten oli Siviä neidin jo helpompi jatkaa. Hän sanoi leikillisen merkitsevästi: »Joku rouvista sanoikin, ettei se vanha rakkaus ruostu... Siinäs saitte.» Ja hän löi kätensä toverillisesti ja reippaasti isäntänsä jäykistyneeseen käteen. Se ei kestänyt tosin koko aikaa yhtä reippaana. Se värähti. Ja hän veti sen äkkiä pois, juosten portaisiin. Täällä hän ei sytyttänyt valoa, ennenkuin näki saattajan kääntyvän poispäin. Ja vielä kerran työntyi tuskallinen pisto sydämeen. Mutta riisuutuessaan levolle tuli hänen sanomattoman hyvä olla, haikean hyvä. Hän oli antanut oman uhrinsa. Ja hän tunsi jollakin tavalla auttaneensa kahta onnetonta ihmistä.

2.

Tuo tieto, että Verna oli tulemassa vapaaksi, ei herättänyt Iivarissa mitään toiveita. Hän ei ollut tottunut enää pitkään aikaan tuolta... ’toisesta maailmasta' onnea odottamaan, vaan luomaan sitä itse omasta maailmastaan.

Mutta se kiersi hänen eteensä Thure Gaveliuksen tekoineen. Tuo mies oli yhä hänelle velkaa. Hän ei ollut sitä sanallakaan takaisin vaatinut. Sillä hänen itsetuntonsa ei sallinut koskea mieheen, jonka Verna Merthen oli liittänyt kohtaloonsa.

Mutta nyt... sinä hetkenä kun heidän tiensä ovat erinneet, on mies suojaton ja saa maksaa velkansa. Miten tämä oli tapahtuva, ei hän tietänyt eikä huolinut edes ajatella. Mutta hän tunsi kykenevänsä armottomaksi velkojaksi. Ja se riitti hänelle.

Syksyinen yö oli sumuinen. Takalan tehtaan ja kaupungin välisellä tiellä näkyi harvassa heikkoja valopyörylöitä.

Mutta tuolta, hänen tehtaansa vaiheilta siinsi valomeri kuin aamun nousu. Ja siellä odotti taistelu.

Lämmin, hiottava yö teki kuumaksi koko ruumiin. Jäsenet kevenivät kevenemistään kuin pitkänmatkan juoksijalla. Iivari painoi melkein ajatuksettomana eteenpäin, tuijotti kaukaisiin valoihin ja nautti humalluttavasta verenkierrosta.

Valot lähenivät. Mutta takana pysyy yhä paksuna sumuseinä. Kävelijä vaistoaa jostakin syystä, että hänen takanaan liikkuu ihmisolentoja. Hän kääntyy. Eräitä haamuja katoo muutaman rakennuksen taakse.

Se ei herätä kulkijassa erikoista huomiota.

»Onpahan niitä toisiakin yöjalassa kulkijoita», ajattelee. Matka jatkuu.

Erään lankkuaidan varjossa hän kuulee taas, aivan kantapäiltään, joukon sekavia, varoskelevia askeleita. Hän ei käännä päätään, vaan aikoo ottaa selvän maleksijoista. Askelet seuraavat itsepintaisesti ja uhkaavina. Kuuluu supisemista ja ikäänkuin toinen työnnältäisi toista tieltään tai eteenpäin. Joku päästää hampaistaan sihinää ja soinnuttomia ärräpäitä, joista muodostuu epäselvä 'saatanan herra'.

Iivari kohauttaa vaistomaisesti olkapäätään. Mutta samassa kuuluu rasahdus. »Vedettiinkö siellä puukko tupesta?» välähtää ajatus. Ja samassa käännähtää kävelijä koko ruumiillaan, survaisee kätensä ja tarttuu lähintä miestä rinnuksiin. Muut katoavat selkä kyyryssä sumuun. Mies riuhtoo itseänsä irti. Iivari työntää hänet raivokkaasti tien yli valon puolelle seinää vasten.

Iisakki Rokka, suonikaskaulainen, nuorehko mies, joka oli hiljan tullut nälkäisenä ja surkeana pyytämään töihin, räpytteli silmiään valoa vasten.

»Vai niin, Iisakki Rokka... Mitä renttuilemista sinulla täällä on? Ja mikäs sinut panee kiroilemaan isäntäsi selän takana? Vastaa!» Ja Iivari päästi kätensä irti, odottaakseen vastausta.

Mies väänsi toista olkapäätään korkealle ja alkoi röyhkeästi:

»Ja mitäs perkelettä se...»

Samassa kahmaisi taas isännän koura hänen olkavartensa kuin ruuvipenkkiin.

»Keitä olivat nuo muut?» hän kysyi lyhyesti.

Miehen silmissä välähti sekä häijynilkistä aietta että pelastuksen toivoa:

»Oli siellä sekin... Kaakon Pentti.»

»Valehtelet», ärjäisi Iivari Takala. »Pentti Kaakko ei maleksi lorvailemassa sinunkaltaisesi kanssa.» Hän oli heittänyt miehen syrjään ja antoi tuomionsa:

»Otin sinut koetteeksi laatikontekijän paikalle. Nyt huomaan, että olet valehtelija ja renttu. Hae huomenaamulla tilisi.»

Eniten oli Takalaa suututtanut Pentti Kaakon nimen mainitseminen. Siinä oli paljastunut miehen alhainen kataluus. Pentti Kaakko, nuorukaiseksi noussut työläisen poika, joka oli juoksupojasta alkaen ollut tehtaan palveluksessa, oli hänen suojattinsa. Teräväpäinen, taitava poika oli käynyt ominpäin iltakoulua ja kohonnut jo varastonhoitajaksi. Isäntä oli kustantanut hänelle kirjanpidon ja kielten opettajat, aikoen siirtää hänet mahdollisimman pian konttorin puolelle.

»Kaakon Pentti... minun poikiani ja tulevaisuuden mies... Hänkö kulkisi sakilaisjoukossa ja kiroilemassa minun selkäni takana!» Mikään ajatus ei saattanut häntä enemmän suututtaa. Tuo juutas oli sittenkin päässyt liian vähällä. Olisi ollut selvästikin selkäsaunan tarpeessa...

3.

Korkeasta sähköpylväästä heijastui valoa Takalan yksityiskonttoriin ja tämän viereiseen makuusuojaan. Tehtailija oli jo heittänyt takin yltään, mutta ei osannut paneutua nukkumaan. Tehdasalueella oli jotakin levotonta. Työväentalo oli yhä valaistu, vaikka ei kuulunutkaan mitään tanssimusiikkia. Ja useimmista työläisasunnoistakin tuikkivat tulet. Mitään muuta ei näkynyt eikä tänne saakka kantautunut mitään ääniä. Mutta tuntui kuin koko yhteiskunta olisi valvonut ja valvojien aivoissa hehkuneet järjettömät ajatukset. Sähkölamppujen ympärillä oli sameaa kiihkoa, ja niiden välisessä sumumeressä vyöryili näkymätöntä raivoa.

Rakennusten nurkkaukset kohosivat kuin hätämajakat usvasta. Ja tuntui kuin ei niissä olisi yksikään vartija paikallaan.

Takala odotti kärsimättömänä aamua. Silloin oli oleva hänen vuoronsa... Eilen illalla hän oli jo saanut lähetystön jäsenet äänettöminä häpeilemään. Aamulla, auringon valossa, hän oli karistava lujalla kädellä Iisakki Rokan hengen niiden sieluista viimeistä tuulenpesää myöten. Hänen kasvattamansa puun täytyi saada yletä puhtaana tunkkaisista pesäkkeistä... Ajatukset tulivat ja menivät. Mutta aamuyö tuntui venyvän venymistään... katkeamattomana matona...

Alakerroksen seinään jysähti pari kiveä. Takala syöksähti akkunaan. Kauempana, tietä myöten, oli tulossa muodottomia ihmisryhmiä. Mutta pihalla ei näkynyt ketään. Hän kuulosteli, mutta ei ollut vieläkään uskoa korviaan.

Taas jysähdyksiä. Tällä kertaa syrjemmällä. Ja alakerroksessa sälähti jokin akkuna säpäleiksi.

Takala vetäisi takin ylleen ja syöksyi portaille. Joukot olivat lähestyneet ja alkoivat levittäytyä pihamaalle. Hän arvioi joukon suuruutta. Enemmän kuin puolet, melkein kaikki hänen työläisistään... Samassa kajahti kauempaa yksinäinen laukaus.

»Vai tällaista se on se lakko!» Takala karjahti.

»Alas herrat!» kuului näkymättömistä tiepuolesta. Lähemmäksi joutuneet seisoivat äänettömänä massana.

»Mitä te täällä hulinoitte? Selittäkää!» huusi Takala.

»Me olemme päättäneet, että meidän ehtomme on hyväksyttävä nyt ja heti paikalla, ja että siinä tapauksessa tullaan aamusta töihin», julisti esiin astuva joukon johtaja.

»Olen jo eilen illalla sanonut, että ne ovat mahdottomat ja etten niitä hyväksy. Ja kaikkein vähimmän tässä... kivittäjien ja pyssynpaukuttajien edessä», isäntä vastasi.

»Kyllä koiraskin poikii, kun pannaan kovalle!» huijasi karkea ääni sumun seasta ja perässä tuli häntänä pitkää naurua, jossa kuului naistenkin ääniä.

»Sopii panna», kajahti Takalan suusta, »mutta tämä koira poikii korkeintaan järjenmunia kalloihinne eikä mitään muuta. Ja siihen olen valmis heti paikalla! Alettakoon kokous.»

»Ruokamakasiinin kanget auki!» kuului taas huuto.

»Vai rosvomatkalla? Siltä se kuulostikin», vastasi Takala kylmästi.

»Nälkämatkalla!» huusi sama ääni.

»Te tiedätte itse», alkoi isäntä asiallisesti, »että elintarpeita on jaettu koko se määrä mikä meille oikeuden mukaan kuuluu. Onpa saatu kokoon yhtä ja toista sen ylikin. Ja järjestelyni avulla te olette lisäksi päässeet jonottamisesta. Tämän te tiedätte, ja tähän saakka te olette minua siitä kiittäneet. Minä vaadin luottamusta ja järjestystä edelleenkin, muuten kärsivät kaikki, sekä tehdas että sen työntekijät.»

»Hyvä on saarnata lihapatojen äärestä.» — »Tämä on luokkataistelua eikä veljeilyä herrojen kanssa!» kuului huutoja.

»Siinä tapauksessa te, hyvät herrat, olette yläluokkaa», Takala iski nauraen. Mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat koviksi. Mitä puhuivatkaan nuo järjettömät lihapadoista ja ylemmistä ja alemmista luokista! Hänen naurunsa muuttui katkeraksi. Hän ei tuntenut enää seisovansa tässä työnantajana ja isäntänä, vaan yksinäisenä miehenä, jonka täytyi riisua itsensä alastomaksi, näyttääkseen vaivoissa kovettuneet lihaksensa, paisuneet hartiansa, suonikkaat käsivartensa ja lukemattomat arpensa, pakottaakseen nuo olennot uskomaan itseensä.

»Kuinka moni on teistä», hän puhui hitaasti, »alkanut polkunsa maailman rannalla äpärän kyttyrä selässä? Sangen harva. Useimmat teistä ovat saaneet siihenkin nähden nauttia yläluokan ylellisyyttä minuun verrattuna. — Ja kuinka moni teistä on keskenkasvuisena poikana kantanut parikolme-leiviskäistä kaupustelulaukkua kylästä kylään ja ovelta ovelle? Se oli minun toinen kyttyräni... kulkurin häpeänkyttyrä, jota en kenenkään, en viheliäisimmänkään, nähnyt kunnioittavan minään yläluokan kunniamerkkinä.

»Ja kuka teistä kykenee laskemaan ne pistot, kepin iskut, piiskansivallukset, potkut ja vieläkin katkerammat haavat, joita minä olen kerännyt ruumiini ja sieluni täyteen, noustakseni... teidän isännäksenne muka? Mutta teidän täytyy ne ymmärtää, jos kerran itse olette saaneet kärsiä sorretun elämää. Ja teidän täytyy älytä, että minun kanssani on turha puhua lihapadoista, yläluokasta ja työnantajista. Olen yksi teistä! Ja alunperin alhaisinta alaluokkaa. Enkä minä suinkaan ole siitä tullut sen kadehdittavammaksi tai vihattavammaksi, että minä välitän teille työtä ainoalta todelliselta työnantajalta, joka on olemassa, nimittäin... maailmanmarkkinoilta. Onko selvä?»

»Selvä on!» — »Kuulittekos, pojat? Se oli vasta miehen puhe.» — »Niin veti kuin puukolla miehen rintaa...» alkoi kuulua innostuneita huutoja.

Joukosta astui esiin vanhahko työmies. Tuli käsi ojossa Takalaa kohti, joka oli puheen lopussa astunut portaitten eteen, ja sanoi liikutettuna, kaikkien kuullen, isännälleen:

»Ei herran tarvitse luulla, ettei tällä puolella osattaisi olla ihmisiksi... oikeille ihmisille. — Eikös olekin sillä tavalla, pojat?» kääntyi hän lopuksi joukon puoleen.

Monenkarvaiset myönnytyshuudot yhtyivät jyriseväksi suosioksi. Takala lähestyi joukkoa. Hänen kättänsä puristivat joka puolelta sekä miehet että naiset. Hän sekaantui joukon keskelle. Hän tiesi voittaneensa taistelun. Mutta tämä riemu ei ollut pelkkää voitonriemua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi päässyt pitkältä matkalta oman perheensä pariin. Nämä tässä ympärillä olivat lapsia ja veljiä, sisaria ja sisarusten lapsia... Hän oli liha heidän lihastaan. Ja hänen kohtalonsa heidän kohtaloansa. Ei ollut tarpeen voittaa heidenkään muiden sydämiä. Hehän yhdessä muodostivat oman yhteiskuntansa... pään ja jäsenet, sen keuhkot ja sydämen, lihaksien loppumattoman voiman, sielun ja ruumiin.