Part 13

Syysaurinko teki sumusta vaivalloista nousuaan. Sen valo siivilöity! vahvana lukemattomien ainehiukkasten takaa, mutta itse se pysyi näkymättömänä. Valo joukon yllä oli himmeästi hehkuvaa, ja miesten kasvot paistoivat Takalan mielestä kuin kokolla, juhannusyönä.

Mutta missä oli Kaakon Pentti. Iivari luuli hänet nähneensä äsken, puhuessaan, jossakin syrjemmällä, hoikka vartalo suorana ja silmät palavina. Hän kääntyi löytääkseen nuorukaisen. Luuli vilahtavan hänen hartiansa miesten lomasta ja oli jo huutamaisillaan häntä nimeltä. Oikea käsi kohoaa sekin vaistomaisesti osoittamaan etsittyä miestä. »Pentti Kaakko!» on jo pääsemäisillään huulilta. Mutta samassa koholla oleva käsivarsi ponnahtaa jännittyneenä. Hän kuulee selkänsä takaa äänen, käheänä ja matalana: »Siinä on sinulle litviikkiä.» Ja sanojen mukana työntyy jotakin turruttavaa hänen selästään sisään. Samassa käy kipeä vihlailu olemuksen juuria myöten. Hänen suunsa avautuu ammolleen. Veren makua suussa. Ilma mustenee. »Iisakki Rokka!» selviää ajatuksissa. Mutta hän yrittää turhaan huutaa tuota nimeä. Ainakaan hän ei kuule omaa ääntään eikä näe enää miehiä ympärillään. Katkera verenmaku muuttuu kuumaksi tulvaksi. Ja puukotettu kaatuu suulleen hiekkaiselle maalle.

KUUDESTOISTA LUKU.

1.

Iivari Takalan sairashuoneen laattian yli kulkee varpaisillaan hoikkauumainen sairaanhoitajatar. Potilas makaa horroksissa. Hoitajatar asettelee varovasti yöpöydän maljakkoon kimpun ruusuja. Katsahtaa palatessaan vuoteen päätypuolesta nukkuvaa ja pudistaa päätään.

»Kummallinen sairas», hän ajattelee, »haava on parantumaisillaan, mutta mies itse ei halua parantua». Iho on yhä kelmeän harmaa. Nenä ja poskipäät muistuttavat vainajan naamiota. Ja suupielet nytkähtelevät unessakin.

He ovat joskus keskustelleet. Hän on katsonut läheltä potilaansa suurentuneisiin silmiin ja vavahtanut niiden riutunutta katkeruutta. Tällä tavalla on kulunut jo kuukausia. Ketään hän ei ole suostunut ottamaan puheilleen. Ja hänen harvat lauseensa ovat hirvittäviä.

»Parantuako, rakas sisar? Voitteko vakuuttaa, että jokukin tämän elämän lurjuksista kykenee lyömään muualtakin kuin takaa päin? Siinä tapauksessa hävettäisi ehkä vähän vähemmän... jatkaa elämistä», oli hän vastannut hiljan hänen terveydentoivotuksiinsa.

Kun hän oli tuonut sanan, että kaupunki ja koko isänmaa oli vapaa, oli potilas saanut silmiinsä iloisen välkkeen ja noussut ryntäilleen. Mutta sanonut hetken kuluttua entiseen tapaansa:

»Niin, Iisakki Rokan piti kuolla, mutta Kaakon Pentti on heistä suurempi konna. Eivätkä hekään ole vielä mitään hienojen konnien rinnalla.»

»Niin», ajatteli huoahtaen nuori hoitajatar, »hänen sielunsa ei halua elää. Mutta ruumis paranee pakostakin. Se taas ei halua kuolla... Kummallista.»

Potilas havahtui hoitajattaren kadotessa ovesta ja näki tuoreet ruusut. Hän hymähti puolittain vaivautuneesti. Mutta repäisi umpimähkään ruususta pari terälehteä ja pani ne kämmenelleen. Ne olivat Siviä Syrjäseltä. Kaksi uskollista lehtiparkaa... koko maailmassa.

»Ja nekin alusta pitäen, jo umpussaan... haalistuneet mitättömiksi», sairas hymähti ajatusten jatkoksi. »Niillä, jotka ovat uskollisia, ei useinkaan ole rakastamisen voimaa ja kukkeutta, ja ne, joilla sitä on... he eivät tiedä uskollisuudesta mitään. Pirullista järjestystä...»

Siviä neidin kukat olivat ilmestyneet joka päivä hänen pöydälleen, ja jokapäiväisiä olivat myös nämä potilaan päätelmät.

Mutta saman päivän iltapuolella solahti hoitajatar huoneeseen uusi kukkalaite kädessään ja entistä aurinkoisemmin kasvoin.

»Siellä on kaunis, kaunis nainen! Hän pyysi minua rukoilemalla rukoilemaan, että tekisitte tällä kertaa poikkeuksen. Saanhan kutsua hänet, herra Takala, saanhan? Hän on niin siro ja kaunis ja juhlallinen...»

Sairas rypisti kulmallisiaan, mutta otti käteensä käyntikortin ja puristi sen ajatuksissaan kouraansa.

»Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan... Siniset ja... sinistäkin sinisemmät, kuin kaukaisilta vuorilta huikaisevaa varjoa», jatkoi hoitajatar.

Potilas hymähti ja repäisi kahtia käyntikortin. Mutta ei antanut mitään vastausta.

»Hän näytti niin surulliselta ja pyysi minua kädestä pitäen: 'Pyytäkää, rukoilkaa, hyvä neiti! Minun täytyy saada hänet tavata...’»

Potilaan kurkusta tuli lyhyt naurahduksentapainen. Mutta pian hän nousi ryntäilleen ja sanoi melkein uhkaavasti:

»Tulkoon... hakekaa.»

2.

»Oi, käsitättehän», jatkoi Verna Merthen pitkää selitystään, »mitä minä ymmärsin silloin liikeasioista ja... kavalluksista. Tuo... herrasmies sanoi, että sellaisiin ovat useat syyllisiä, mutta yksi tehdään syntipukiksi, ja osoitti teidän nimeänne uutisessa... Ja minun oma isäni... hän nyökkäsi myöntävästi. Niin, minä katsoin häneen hätäisin silmin ja vaativasti, ja hän... hän nyökkäsi uudelleen, ehdottomasti ja vakuuttavasti. Enkä minä voinut muuta kuin uskoa häneen, johon olen luottanut koko elämäni rehellisimpänä kaikista olennoista... Käsitättehän? Voi, älkää vaietko enää, sanokaa...»

Sairas oli maannut silmäluomet veltosti kiinni ja naurahti väsyneesti, kuin kaiken turhuutta valittaen.

»Sitten kun... naimisiin mentyäni näin hänet muutamassa viikossa ei ainoastaan mitättömäksi vaan myöskin... kehnoksi olennoksi...»

»Vanha juttu», Takala hymähti avaamatta silmiään.

»Niin lienee... Mutta minä ryhdyin ottamaan selvää väärästä syytöksestäni. Ja siihenhän ei paljoa tarvittu. Kirjoitin teille kirjeen itseäni häveten ja suuressa tuskassa, mutta myöskin onnellisena. Lähdin hänen luotaan, karkasin kotiini. Ja odotin teidän vastaustanne. Mutta sitä ei tullut...»

»Katsokaas, minä olin löytänyt uuden rakkauden», mies sanoi puoliksi itsekseen.

Verna Merthen loi silmänsä maahan, ja hänen kutistuneet hartiansa näyttivät odottavan vielä julmempaa iskua.

Omasta lauseestaan oli Takala ikäänkuin havahtunut. Hän alkoi uudessa, kiihkeämmässä sävyssä.

»Niin, olin mennyt vertaisten! pariin ja antanut heille koko sydämeni. Me rakensimme tehdasta, omaa yhteiskuntaamme, me panimme käyntiin koneen toisensa jälkeen ja rakensimme pieniä kotejamme, joiden jokaisen järjestämisessä olin omin käsin mukana. Eikä mikään eikä kukaan saanut riistää minulta ajatustakaan uuden ja ainoan rakkauteni kustannuksella. Uskoni ihmisiin alkoi palata, se tuli takaisin kohisemalla, ikäänkuin elämäni joet olisivat virranneet ylöspäin entisiä uomiaan, nuoruuteni lähteille saakka.

»Minä en ollut enää kenenkään kerjäläinen enkä halunnut ottaa vastaan armahduskirjeitä itseäni kehnommilta. Elämän osattomimmat äpärät olivat mielestäni suuremman rakkauden arvoiset kuin yksikään, kauneinkaan... teidän maailmastanne, kunnes...»

Verna oli ottanut hänen kädestään, eikä sairaalla ollut voimaa sitä vetää pois. Hän jatkoi väsähtyneenä:

»... Kunnes sekin rakkaus vuoti maahan puukon uurnaa pitkin, selästä, keuhkojen läpi, sydämen ohitse... kylkiluihin saakka. Ja viimeinenkin uskoni retkahti suulleen, verilätäkköön... Eikä sitä saanut aikaan vain eräs renttu tai sekapäinen joukko, vaan rakkain suojattini, jonka olin aikonut ottaa pojakseni, kuten kerran Vikruutin ukko oli ottanut minut.»

Hän tunsi kättään hyväiltävän. Kuumat huulet hengittivät siihen kuin salaa suudellakseen. Mutta katkeruus ja tilinteon täytymys olivat liian voimakkaita. Ne eivät sietäneet hellää kosketusta. Sairas veti kätensä pois ja lisäsi:

»Niin, mitähän arvelisitte Natsarealaisen tunteneen, jos hänen Johanneksensa olisi ollut usuttamassa Juudasta tekoon? Minä luulen juuri sen itselleni tapahtuneen... Pitäisikö minun siis teidän mielestänne vielä johonkin uskoa?» hän iski lopuksi sairaalloisen ärtyneesti.

»Olette oikeassa», rouva vastasi, »te olette aina ollut liian rehellinen ja puhdas...»

Sairas keskeytti vähäksyvällä naurulla.

»Erehdys, hyvä rouva, olen kyllä koettanut itseäni tahrata. Yhteen aikaan yritin pitää rakastajattariakin. Niin, niin, turha kainostella... Eikä niissä kai ollut sen ihmeempää vikaa. Ne vain kyllästyttivät. Koetin tulla myöskin oikeaksi liikemieheksi keksimällä kavalia koiruuksia ja pääsinkin melkein konkurssihaaskaksi. Parhailta tovereiltani ostin näiden hädässä polkuhintaan koneet ja varastot. Mutta siitäkin löi Jänkälä olalleni ja karjui: 'Oikein tehty! Sotapäällikön täytyy menettää myöskin kaatuneita.' Enkä onnistunut tahrata mainettani, vaikk'ei halua puuttunut. No niin, hyvä rouva, te, joka olette aina ollut niin perin arka siitä... mertheniläisestä rehellisyydestänne... eikö tämä teitä kauhista?»

Verna Merthen ei kuunnellut viimeisten sanojen ivaa. Hän sanoi yksinkertaisesti:

»Minä olen aina teitä rakastanut...»

Takalan täytyi ponnistamalla ponnistaa itsensä irti noista hiljaisista sanoista. Hänen äänensä jyrkkeni melkein luonnottomaksi.

»Luultavastikin tuota aikaisempaa, tähänastista hounaa! Mutta teidän täytyy tietää, että jos minua huvittaa jatkaa tätä elämää, olen tekevä itseni jotakuinkin tuon teidän muistettavan kirjeenne arvoiseksi. Luultavasti en kykene pikkusummien kavaltajaksi. Mutta ulvomaan minä kykenen uudella tavalla susien kanssa, tulevat ne sitten alaluokasta tai teidän puoleltanne. Ja siitä saatte olla varma, etten säästä hampaitani pureutuessani vihamiesteni kurkkuun, vaikka olisi kysymyksessä teidän oma isänne, jota te rakastatte, kuten tyttären tulee...»

»Oi, näkisittepä minun isäni», Verna alkoi rukoilevalla äänellä. »Hän rikkoi minua vastaan, mutta hän teki sen rakkaudesta... Sen on hän viime aikoina yllinkyllin osoittanut. Jokaisessa sanassaan ja hyväilyssään hän on ollut minulle entistäänkin hellempi. Minun onnettomuuteni ovat häntä painaneet enemmän kuin muut huolet yhteensä. Ja hänen hiuksensa ovat harmaantumistaan harmaantuneet... Niin, ja... hän sai uhrata paljon, ennenkuin tuo ihminen päästi minut vapaaksi ilman... skandaalia. Ja sittenkin hän sanoi: 'Vaikka minun täytyisi ostaa sinut vapaaksi painollasi kultaa, teen sen, sillä se on vähintä, mitä velvollisuuteni minulta vaatii.' Ette usko miten rehellisesti ja jalosti hän on pyrkinyt sovittamaan tuota... sukuylpeytensä tuottamaa onnettomuutta...»

»Ihmisparat», Takala sanoi väsyneesti. Mutta jatkoi kiihkeän tinkimättömästi: »He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, päästäkseen olemasta rehellisiä kaikkein vaikeimmassa.»

Verna ei näyttänyt heti käsittävän lauseen sisäistä tarkoitusta ja jäi katsomaan epätietoisen kysyvänä.

Sairaan ilmeet jyrkkenivät. Tuolla naisella ei sittenkään näyttänyt olevan voimaa... muuta kuin latelemaan huulilla joitain viehkeyksiä, joita hän sanoi rakkaudeksi. Juuriltaan hän oli yhä kiinni jossakin toisessa maaperässä, sen ennakkoluuloissa ja rakkauksissa ja kurkoitteli ajankulukseen, jälleen... virkistäväksi vaihteluksi... sinisen sinisiä kukkiaan yli muurin... tälle puolen... Mutta tällä kertaa ei Iivari Takalan sydämessä ollut enää varaa tavoitella muutamia terälehtiä, jotka lakastuvat päivässä ja kahdessa... Hän tunsi tämän kipeästi, melkein raivostuttavasti, ja hänen äänensä ärtyi karkeaksi:

»Koettakaa se ymmärtää, hyvä rouva. Joka tapauksessa... olen näinä aikoina... Iisakki Rokan ansiosta... ennättänyt jonkin verran ajatella. Ja olen tullut siihen, että ne 'välimatkat', joita ihmiset tähän saakka ovat eteeni levitelleet, ne määrään ja asetan tästä alkaen minä itse. Eikä niiden yli liihoitella pelkin sanoin, vaan... luopumalla kaikesta siitä, mikä on tyhjän tilan tuolla puolen... Niinpä olisi teillekin onnellisinta tarkastella hieman sukupuutanne, eikö sen ylpeillä oksilla sattuisi olemaan yhtään maahan karistettavaa toukansyömää lehteä tai hedelmää tai kokonaista oksaa...» Sairas oli hengästynyt. Rinnasta alkoi pistää. Hän painoi nyrkkinsä hetkeksi kylkiluita vasten ja jatkoi taas:

»Kuten näette, tuo entinen houna on saanut hieman selvää järkeä ja sitä mukaa myös rehellisyyttä itseänsä kohtaan. Minä en kestä enää tappioita! Ymmärrättekö? Enkä minä luota siihen rakkauteen, joka ei ainoastaan langennut ensimmäisestä koettelemuksesta, vaan tärveli itsensä ensimmäisessä sylissä, joka sattui olemaan lähettyvillä...»

Sanat olivat tulleet särkevinä. Verna Merthen oli noussut hitaasti ja siirtynyt ovea kohti. Täällä hän kääntyi. Silmäripset olivat kosteat. Hartiat näyttivät uupuneilta, ja kädet riippuivat hervottomina kuituina.

»Lienette oikeassa», hän sanoi surullisena. »Tulin tänne todellakin luopuakseni kaikesta muusta kuin rakkaudesta... Niin, olin valmis lähtemään tästä sairashuoneesta teidän rinnallanne... teidän luoksenne... Nyt kuitenkin tunnen, etten kykene kesyttämään teissä raivoavaa petoa...» Olkapäät nousivat hitaasti. Painunut rinta kohosi pitkään hengitykseen. Ja viimeiset sanat uhkuivat hiljaisina sisäistä ylpeyttä:

»No hyvä. Jaksan ehkä odottaa siellä... sukupuussa maahan varisemista tai... jotakin vieläkin murheellisempaa... Enhän ole sittenkään rakastanut ketään muuta...»

Sairas jäi tuijottamaan sulkeutuneeseen oveen. Hän oli loppuun saakka väsynyt, eikä hän jaksanut tuntea mitään muuta kuin määrätöntä halua hukkua unettomaan uneen.

Mutta vielä seuraavina päivinä, kun hän sana sanalta punnitsi lausumiansa ajatuksia, ei hän kyennyt yhtäkään niistä katumaan. »Rehellinen itselleen... se se juuri onkin... tuo peto toisia kohtaan...» hän päätteli hitaasti itsekseen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

1.

Pikajuna lähenee pääkaupunkia.

Verna Merthen istuu akkunanpielessä, silmäluomet puoleksi kiinni, kuin onnelliseen uneen painumassa. Toinen käsi hyväilee hitaasti helmassa lepäävän sukukirjan kellastunutta lehteä. Suuret kirjaimet »Några svåra år» kurkistelivat hänen sormiensa lomitse vanhanaikaisen leppoisasti.

Hän on lukenut viime päivinä sen luvun moneen kertaan ja koko kirjan alusta loppuun. Ja yhtä monta päivää hän on kuunnellut äitiänsä, joka on levännyt keittiökamarissa kuluneella sohvalla ja kertonut hänelle nuorena kuolleesta äidistään, isästään ja Könnien suvusta, omasta lapsuudestaan, rakkaudestaan ja koko elämästään.

Mutta Verna Merthenin ajatukset eivät pysy enää kiinni noiden tapausten yksityiskohdissa. Ne vaeltavat unen ja toden huikaisevan kirkasta rantaa, hamuttavat vettä ja maata ja ihmisiä ja pysähtyvät näkemyksiin, jotka aukenevat kummallisella helppoudella autuaan varmoiksi ajatuksiksi.

Hän soutaa kotona alisen suvannon kaislikkorantaa. Veden pinta on elottoman himmeää. Tulee tuulennuoliainen. Ja menee. Liikkumaton pinta on havahtunut kuin käärmeen puremista. Pienet vihurinlaikat kiitävät vettä pitkin. Yksi niistä kohahtaa tuossa vieressä... kaislikkoa vasten. Kaislat kahahtavat. Viiltävät vedenpintaan äkkinäisen haavan. Jäykistyvät jälleen entisille paikoilleen. Heilahtivat kuin rintaan ammutut nuolet käden tempaisusta, mutta eivät lähteneet irti. Taas seisovat siinä kerran tekemässään haavassa lähtemättömän tuskan todistajina.

Tällainen näkemys viimesyksyisestä iltapäivästä vaeltaa hänen sielussaan. Ja hän muistaa silloin ajatelleensa: Juuri noin... nuolet, jotka meihin on elämä ampunut, liikahtavat tuontuostakin, aukovat arvet, mutta eivät lähde, eivät, vaan turtuvat jälleen, kohta taas reväistäkseen luopumattomina kiduttajina. Haikea autius oli täyttänyt hänen mielensä, ja hän oli vaeltanut sielultaan ja ruumiiltaan toivottoman väsyneenä.

Tuo syksy oli ollut hänen elämänsä raskainta aikaa. Hän ei ollut löytänyt yhtäkään lohduttavaa ajatusta eikä ainoatakaan tietä päästä kesyttämään rakastettunsa rintaan siittynyttä petoa.

»Ooh, sellaista se oli... odottaa... varisemista lahoavasta sukupuusta», hän huoahtaa vieläkin.

Kaksi vaivan ajatusta oli ollut hänen alinomaisina kumppaleinaan: »He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, päästäkseen olemasta rehellisiä kaikkein vaikeimmassa», oli sanonut hänen rakastettunsa edellisenä keväänä.

Mikä oli tuo kaikkein vaikein? Vaikka se olisi ollut vankilaan astumista, hän tahtoi sen suorittaa. Ja hän tiesi siihen kykenevänsä. Mutta mikä se oli? Kaikki kyseleminen oli näyttänyt turhalta...

Mutta Iivari Takala oli käskenyt hänen tutkia myös Merthenin sukupuuta, eikö sattuisi sen ylpeillä oksilla olemaan yhtäkään maahan ravistettavaa toukan syömää lehteä tai hedelmää...

Ja itsensä varisemista hän oli odottanut!

Ja nyt, tänä hetkenä hän tiesi, mikä oli heidän rehellisyydessänsä _kaikista vaikein_. Se oli hänen isänsä ja isoisänsä rikos nuorta talontytärtä kohtaan, joka oli rakastanut pyytämättä muuta kuin rakkautta. Ja se oli myös hänen oma heikkoutensa rakkautensa ensimmäisessä koettelemuksessa. Mutta nuo molemmat vääryyden teot kuuluivat yhteen, kuten siemen ja hedelmä. Heidän rehellisyytensä oli ollut ulkokullaista polvesta polveen. Eikä ollut heistä yksikään kyennyt sitä korjaamaan _kaikista vaikeimmalla_...

Mutta hän, Verna Merthen, oli nyt menossa suorittamaan kostoa itselleen ja suvulleen. Hän oli saanut kamppailla raskaasti, mutta nyt hän tiesi löytäneensä oikean tien. Ja siksi on hänessä muuttunut kaikki... Hänen tapansa ajatella ja tuntea, hänen hengityksensä ja verenkiertonsa, hänen käsityksensä häpeästä ja ylpeydestä, suvusta ja... niin, ennenkaikkea siitä, mikä on rehellistä ja epärehellistä ihmisten kesken.

Miten toiselta näyttikään nyt tuo hänen viimesyksyinen näkemyksensä. Katkera vihuri oli muuttunut paisuilevaksi etelätuuleksi. Kaislojen nuolet olivat muuttuneet ihanasti huojuilevaksi lehvistöksi. Tai... ainakin kohta... niiden täytyy muuttua...

Kuvat olivat tulleet ja menneet, risteilleet kuin aamuiset säteet ja hyväilleet suloisesti sydäntä.

Mutta hänen ajatuksensa tulivat hereillä-olon maailmaan. Ja kehkeytyivät totiseksi mietteeksi.

»Niin, on totta», hän ajatteli, »että vihassa ammutut nuolet eivät irtaudu vihurin tempaisulla... Mutta kun tulee määrätön rakkaus... etelätuuli, joka huuhtoo pohjaa myöten ja syvimpään haavaan ja haavojen pohjaan saakka, silloin ne muuttuvat... viheriöitseviksi kasveiksi, jotka huojuvat ja laulavat humisevassa tuulessa...»

Vielä kerran riipaisi valittava ajatus Verna Merthenin sydäntä. Miten kipeätä se olikaan tekevä hänen isänsä ylpeään rintaan! Miten olikaan koskeva häneen itseensä... paljastaa oman isänsä syvin ja salatuin haava. Ja oliko hänen rakastettunsa sen ymmärtävä oikein... hänen nöyrimmäksi rakkaudekseen molempia kohtaan...?

Mutta kaupungin harmaat ja valkeat seinät nousivat näkyviin veden takaa. Juna vihelsi pitkään. Se oli hänelle merkki ajatella vain tekoa, jonka kerta kaikkiaan sydän ja järki olivat kypsyttäneet... putoamaan juuri tänään, jolloin Mertheneillä on jäidenlähdön aika.

Silmäripset painuivat vielä hetkeksi kiinni. Ja kun ne taas avautuivat, oli hänen katseensa rauhallinen ja sinistä selkeyttä täynnä.

2.

Samoihin aikoihin istuivat Kämpin yksityishuoneessa tehtailija Iivari Takala ja häntä vastapäätä insinööri Gavelius.

Takalan kasvoille ei ole enää sairauden jälkeen palautunut entinen nuoruuden raikkaus. Mutta niiden ilmeisiin on tullut voimaa kaksinkertaisesti. Hänen leveän otsansa liikkumattomassa levossa on yhä armottomampaa painetta. Ja pöydällä lepäävässä oikeassa kädessä ja olkapäässä on musertavaa raskautta. Ne ovat työntyneet vinosti eteenpäin, kuin kahmaistakseen ratkaisevana hetkenä odotetun saaliin allensa.

Käden vieressä pöydällä on täytekynä, avattu shekkikirja ja valmiiksi kirjoitettu valtakirja. Thure Gavelius tekee hermostuneesti laskujaan pitkälle paperiliuskalle.

Hetken kuluttua Takala ottaa kynän ja tarjoo sitä Gaveliukselle:

»Kirjoittakaa siis pelkästä valtakirjasta summa, joka vastaa osakkeittenne nimellisarvoa.»

»Voisin kyllä kirjoittaa», alkaa puhuteltu, ja hänen molemmat kätensä haparoivat pöydän viheriätä verkaa, »mutta tahtoisin tietää, mikä asema minulle tulee tehtaassa siinä tapauksessa, että...»

»Korkeintaan... konttoristin», tuli tasaisella, mutta järkkymättömällä äänellä.

Insinööri Gavelius ponnahti pystyyn:

»Ja sellaistako te uskallatte?» Mutta retkahti samassa takaisin sohvalleen ja jäi tuijottamaan rypistynein kulmin eteensä.

»Sellaista», Takala jatkoi. »Tunnen teidän paperinne. Niissä on etupäässä Weinstube-istuntojen viinitahroja niistä saksalaisista pikkukaupungeista, joissa yrititte ansaita perintörahoillanne insinöörintitteliä. Sellaisilla... Nachtlokal-todistuksilla ei päästä minun tehtaissani insinöörin asemaan.»

Puhujan ääni nousi lopussa. Siinä vavahti vihaa ja halveksumista. Hän oli lyömäisillään nyrkkinsä pöytään. Mutta laski sen samassa tukevasti reidelleen ja lisäsi:

»Huomatkaa, että tämä summa on teille todellakin 'ansiotonta arvonnousua' siitä, että kykenitte tärvelemään Verna Merthenin elämän...»

»Vai niin, vai niin», haparoi insinööri löytämättä nopeaa vastausta. Mutta iski lopuksi sivulta päin, ärsytykseksi: »Ehkäpä aiotte värvätä minut juuri... puhemieheksi...»

»Ei, hyvä herra. Tämä on paitsi taistelua rahasta ja vallasta lisäksi ja ennenkaikkea... kunniakysymys kauppaneuvos Merthenin ja minun välilläni. Enkä minä tarvitse teidän osakkeitanne pelkästään voittaakseni, sillä osake-enemmistö on luultavasti jo hallussani, vaan sitä varten, että haluan tällä kertaa työntää nyrkkini pohjaan saakka.»

»Jos teillä kerran on jo voitto käsissänne, en todellakaan käsitä, millä minä puolestani voin tässä 'kunniakysymyksessä' palvella.»

»Kunniattomuudellanne», Takala vastasi painostaen hitaasti jokaista tavua. »Te olette antanut entiselle apellenne sananne siitä, ettette käytä osakkeitanne tässä taistelussa häntä vastaan, vaan hänen puolestaan.. Hyvä. Minä ostan teidän valtakirjanne ja kunnianne. Ja kuten näette... avoimin kortein. Sanokaa hintanne. Paljonko?»

Takalan käsi asettui valmiiksi kirjoittamaan numeroita shekkikirjaan.

»Paljon, mutta... ei rahaa!» Gavelius huudahti epätoivoisen kiukkuisena.

»Juuri rahaa, herra insinööri! Olen antanut laskea teidän loistavan elämänne ja mitannut teidät lisäksi kiireestä kantapäähän. Ja tosiasia on, että te näytätte vielä hienolta herralta, mutta todellisuudessa te olette hunningolla. Isänperintönne jäi sangen pieneksi, sillä te olitte sen jo tuhlannut korkeihin opintoihinne. Avioerossa saitte huomattavan summan rahaa, viettääksenne tarpeellisen ajan ulkomailla. Palatessanne kotimaahan ei teillä ollut muuta kuin osakkeenne, joiden arvo silloin oli mitätön. Lisäksi olette ilman tointa ja vekseleissä korvianne myöten ja saatte muuttaa kohtapuoliin johonkin... matkustajakotiin, jollette käytä hyväksenne tätä tilaisuutta. Tällä hetkellä on teillä hävyntuntoa vielä sen verran, ettette kykene appenne kanssa ryhtymään kiristyskauppoihin, ja huomisena päivänä ovat osakkeenne vain normaalisessa arvossaan. No, niin. Siis valtakirja. Se teko on teidän arvoisan luonteenne mukainen. Pääsette katsomasta silmästä silmään pettämäänne miestä. Ja lopuksi koroitan tarjoukseni kaksinkertaiseksi.»

Sohvaan kyyristyneen miehen silmät revähtivät auki. Ne alkoivat palaa kuin uhkapelaajalla. Loukatun ilme ja herrasylpeys oli niistä kadonnut. Ne tuijottivat selällään, kuin pyörisi huimaava ruletinpyörä tuossa edessä, käden ulottuvilla, ja kourassa olisi viimeinen panos ojentaa ja... voittaa... Hänen kätensä vapisivat. Mutta ne haparoivat kynää. Hänen täytyi nousta puoliksi seisovaan asentoon, ennenkuin hän sai sen tavoitetuksi. Mutta samassa hengenvedossa kirjoitti käsi nopealla vetäisyllä nimen valtakirjaan ja ojentui odottamaan, koska reväistään lehti shekkikirjasta.

Iivari Takala oli lopettanut kirjoittamisensa, tuijotti hetken ilmeettömänä kuivuvia kirjaimia ja repäisi lehden irti kuin likaisen riekaleen, heittäen sen pöydälle.

Thure Gavelius kuuli raskaitten askelten etääntyvän ovea kohti.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

1.

Pörssihotellin kokoushuoneessa kävelee edestakaisin kauppaneuvos Merthen ja puhaltelee hyvätuulisena huikaisevan sinisiä sauhuja havainnastaan. Sivupöydällä availee salkkuaan prokuristi Zinck, joka vuosien varrella on kuivahtanut ärtyisen näköiseksi käppyräksi.