Part 11

»Eihän se vielä paljoa, mutta perästä kuuluu enemmän, sano' torventekijä», oli hän hohottanut.

Syksypimeässä oli Krookin nuoriherra juoppohulluna kierrellyt hänen nurkissaan ja sytyttänyt pari lastukkoa tuleen. Olivat lähettäneet herraparan Ruotsiin parantolaan. Eikä siitä sen kummempaa. Patruuna oli jo myötyä miestä. Oli tarjonnut sahansa kaupan. Mutta eipä ollut sovittu hinnoissa. Saa sen vielä konkurssissakin. Ja silloin kupataan suonta taas Merthenistäkin... muutama sarvellinen.

»Ei armoa», hän oli toistanut entiseen tapaansa ja lyönyt reiteensä. »Ja sinä saat... kerran maailmassa pitää lopusta huolen. Mutta teekin se minun elinpäivinäni, tai konkurssiin panen sinut vielä kuolinvuoteellani», hän oli lisännyt, kiemurtaen julmaa arpeansa uhkaavan näköisenä.

Hänen saarnansa oli taas paisumistaan paisunut. Ja se oli päättynyt jälleen ennustuksen ja karkean leikin rajamaille:

»Katso heidän sukujansa! Krookit rehentelivät neljä polvea: kyyppari, kaksi patruunaa ja juoppohullu... Merthenit kaksi kertaa kauemmin. Mutta tämä... Albert herra on jo tukehtumaisillaan omiin nahkoihinsa. Ja siksi, että he ylpeydessään ovat eronneet kansasta, niin ruotsalaisesta kuin suomalaisestakin... Puolikasolentoja! Ei toista eikä toista rotua. Isänmaattomia 'outsidereita'!» oli hän karjahdellut. »Ja jälkeläisiä! Yksi ainoa tytär! Minulla on neljä poikaa ja kaksi tytärtä, ja muija rivakassa kunnossa. Joo, joo... Otapas oppia, poikaseni, siinäkin sortissa...

»Nääpäs, kun tällaisesta tervaskannosta alkaa työntyä vesaa ja sellaisesta visakoivusta kuin sinä... paisua ne rakkaudenpahkat, niin jopas nousi sukukuntaa... tytön puolta ja poikarepsikkaa... kymmenet polvet... sensaakelinmoista sahapukkikarjaa ja patruunaherroja...» Ja puhe oli taas päättynyt leveään naurunremakkaan.

Kun Iivari hääri nyt tuossa työläistensä keskellä, joiden joukko oli kuukausi kuukaudelta karttunut, oli kuin ukko Jänkälän rehevä olemus olisi ollut läsnä arpisine naamoineen, ympärillään hiottava, räikeä päivänpaiste. Mutta hänen takanaan, onnellisessa varhaisaamussa, istui polun ja maantien taitteessa... nurmikolla Vikruutin ukko hymisevine huulineen ja parranvarjoineen.

Hän jäi katselemaan akkunasta kohti laitakaupungin autioita kenttiä, joilla kyhjötti muutamia kuihtuneita, mökintapaisia rakennuksia. Pieni liejuinen lampare makasi latteana läikkänä rakennusten välisessä notkelmassa. Se oli kaikki kuin viimeistä jätettä muinaisesta ruohikkorintaisesta järvestä ja kyläyhteiskunnasta. Se toi mieleen kotokylän ja Rosina-muorin. Niin, punertava porraskivi ja... »siipimuurahainen» lähdössä lentoon pientä halkovajaa kohti... ne eivät myöskään hänen sydämestään koskaan kadonneet...

Mutta niiden ja kaikkien onnellisten muistojen yläpuolella oli hänen uuden tulevaisuutensa näky.

Tuon lätäkön hän kuivaisi olemattomiin. Ei! Se tehtäisiin työläisäitien ja lasten leikkikentäksi, jonka keskellä on kirkasvetinen pienoisjärvi uittaa laivoja ja katsella kuvajaistaan. Noiden mökkien paikalle... puhtaat työläisasunnot! Kullekin perheelle omansa, kaksine-kolmine kamareineen, ja pihan puolelle perunamaata ja taikka vihannesviljelystä. Orapihlaja-aita ja koivut tonttimaitten ympärille. Ja omenapuita akkunan alle. Ja tästä, tältä paikalta laajenevat tehdasrakennukset ylpeässä kaaressa kaupungin laitaa. Ne nousevat kuin linnoitukset muuta maailmaa vastaan. Se on heidän kaupunkinsa, työläisten ja hänen... Eikä sinne pistä päätänsä... ei herrat eikä narrit.

Iivari Takalan rohkeudella ei tänäpäivänä ollut rajoja. Nyt... vihdoinkin oli hän onnistuva, tulkoon taisteluita mitä tahansa. Hän oli ottanut oppia entisistä ja oli nyt oma herransa.

Ainakin erään köyhyydestä nousevan miehen pahimmista kirouksista hän tunsi heittäneensä niskoiltaan: kehnon seuran... vouhottelevat narrit ja kavaltelevat lurjukset, joiden kanssa hänen oli täytynyt näihin saakka olla yhteisyrityksissä.

»Narreja ja lurjuksia voit käyttää hyväksesi ja käskeä, kun olet heidän yläpuolellaan, et heidän vertaisenaan», oli hänen nykyinen perusajatuksensa ja koko hänen toimintansa ojennusnuora.

Ja nyt hän on noussut sen varassa jo toiseen kerrokseen. Kohta käy tämä rakennus ahtaaksi.

Täytyy rakentaa oikea tehdasrakennus. Ja sitten... tuo hänen _kaupunkinsa_!

2.

Iivari on palannut kaupunkiin. Selailee postia konttorissaan.

Hän ei ole enää viime viikkoina tottunut odottamaan rakastetultaan kirjeitä. Mutta se ei ole tehnyt häntä levottomaksi.

»Yrittävät tietenkin kaikkensa häntä vangitakseen ja saattaakseen... unohtamaan», oli hän naurahtanut onnellisena. »Vielä muutama viikko ja hän kutsuu minut noutamaan tai tulee itse, äkkiä, keskellä yötä, kuten kerran... pimeimmässä syksyssä...»

Hän vavahtaa ilosta. Sittenkin... kirje häneltä! Pääkaupungin leima? No, niin... mitäpäs siinä...

Kirjekuori murtuu. Hieno paperi kahahtelee. Alkusanat... 'Herra Takala'!

Lukija tuntee jaloista asti nousevan jotakin kylmää. Veri pakenee. Musta verho häivähtää silmien editse. Ne näkevät taas. Tavattoman kirkkaasti. Kirjaimet ovat kuin liikahtaneet paperista irti: Ne seisovat tuossa... olemattomalla pinnalla, liikkumattoman selkeinä. Ne työntyvät hänen tajuntaansa itsestään, melkeinpä ilman lukemista, sana sanalta, järkkymättömässä sarjassa.

»Olen lähdössä ulkomaille unohtaakseni sen häpeän, että olen kokemattomuudessani luottanut Teihin rehellisenä miehenä. Muutama päivä sitten on vihdoinkin minun silmäni avattu. Ja ne ovat nähneet epärehellisen onnenonkijan kasvot. Liian raskasta olisi kuvata tuota onnettomuuden hetkeä. Katson vain velvollisuudekseni ilmoittaa, että me kuulumme kahteen vastakkaiseen maailmaan, joita ei voi enää koskaan yhdistää mikään voimamaailmassa.

Verna Merthen.

P.S. Toivon ettette yritä minua lähestyä minkään syyn tai selittelemishalun varjolla.

Epärehellisestä teosta ei puhdista mikään, vaikka olisikin pelastunut siitä ulkonaista rangaistusta kärsimästä.»

Iskun saanut mies haparoi hetken pimeässä. Mutta aivoihin keräytyi nopeasti selvä kuva tapahtumasta ja sen aikaansaajista. Thure Gavelius... Tuure Kunnar! Hänen vahingoniloiset kasvonsa työntyivät pimeydestä häntä vastaan. Niin, juuri hän!

Iivarin ajatukset pysähtyivät ihmettelemään, kuinka helposti murskataan ihmisen elämä. Ei muuta kuin ovela kertomus, satakunta sanaa, joista yhdeksänkymmentäyhdeksän on valhetta, ja elämästä tietämättömän sydän kauhistuu omaa rakastettuansa...

Hän ei tarvinnut edes päätelmiä. Hän näki näkemällä miten kaikki oli tapahtunut. Tuossa oli juonittelun näyttämö, ja hän itse oli täällä... ulkopuolella, katsomossa.

»Mutta siellähän on pelissä koko minun elämäni... rehellinen nimeni ja rakastettuni!» heräsi äkkiä hänessä tarmokas tahto.

Taas sotkeutuivat hänen ajatuksensa. Kumpi niistä... nimestä ja rakkaudesta, oli suurempi puoli? Vai olivatko ne toisistaan erottamattomat? Ei, ei! Jossakin syrjässä, autiossa huoneessa makasi hänen rakastettunsa sairaana ja kuolevana omasta syystään... Se oli jotakin epätodellista, tällä hetkellä käsittämätöntä. Hän ei jaksanut mennä edes katsomaan. »Sinä heikkouskoinen», vaikeroi vain syytöksenä hänen sydämessään.

Mutta tuossa, hänen edessänsä, kasvoista kasvoihin, oli hänen parjaajansa. Se oli ehdottoman todellista. Elävä konna! Kullakin olkoon oikeus kieltää toiselta rakkautensa. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta... leikkiä toisen rehellisellä maineella... ei ole. Ja yhtä vähän... on kenelläkään oikeus edes ajatella rehellistä ihmistä kunniattomaksi. Niin, ei hänelläkään! Ja kaikkein vähimmän hänellä, jonka rakkaus ei ole parjausta parempi...

Iivari veti esiin kellonsa äkkinäisellä liikkeellä. Ooh, yöjunaan oli vielä aikaa. Sellaista ajanmäärää tuntui mahdottomalta kestää. Mutta sen alitse oli kuljettava vaikka konttaamalla, laahaten ja polvet verillä. Valhe oli tuhottava.

3.

Valvoneena, jäsenet tyhjinä seisoo Iivari Takala vielä puoleksi autiolla satamalaiturilla. Hän on käynyt matkatoimistossa ottamassa selvää matkustajista. Juliana ja Verna Merthen. He matkustavat tänään.

Hänen on tullut parempi olla. Ennätti ajoissa. Kaikki voi olla vielä pelastettavissa.

Tässä oli varminta odottaa. »Tuossa he astuvat ajoneuvoista», Iivari kuvittelee. Verna kääntyy kohti tullihuonetta. Siinä hän astuu esiin ja sanoo: »Tämä kirje on valhetta.» Se on se avain, jonka voimalla hän astuu rakastettunsa sairaskammioon, avaa sen ikkunat ja jää seisomaan hänen vuoteensa ääreen. Sääli, voitontunne ja pisara kostoa ovat yöllä sekoittuneet hänen vereensä.

»Sinä heikkouskoinen», hän näkee itsensä toistamassa rakastetulleen, joka itkee ilosta ja häpeästä.

Keikaroivat näyttelijät ja esikoisteoksensa julkaisseet kirjailijat alkavat saapua. Kuuluisa laulajatar tulee rakastajineen, jolla on paljon hommaa matkatavaroista.

»Kreivitär ja lakeija», hymähtää Iivari puoliksi tiedottomasti.

Liikemiehet saapuvat lähinnä lähtöaikaa. Liikkuvat tottuneesti ja kiirehtimättä.

»Jospa he myöhästyisivät! Tai... Verna on muuttanut aikeitaan?» tulee hätäisenä toivona odottajan mieleen. Tässä seisoskeleminen alkaa tuntua alentavalta. Minuutit käyvät yhä ärsyttävämmiksi. Eikö tämä toisten ovilla odotteleminen koskaan lopu hänen elämästään?

Kysymys kiertää haikeana mielessä.

Kahdet ajoneuvot! Edellisissä istuu kaksi naista. Astuvat alas. Verna ei vielä huomaa odottajaa. Nyt hän kääntyy! Ja Iivari astuu askelen eteenpäin. Mutta toisella askelella hän nauliutuu paikalleen. Sillä Vernan kasvoilta ja koko olemuksesta havahtuu ääretön suuttumus. Harmin pilvi häivähtää ensi hetkessä yli kasvojen. Se katoo samassa. Ja sijalle tulee jäätävä jäykkyys, joka näyttää uuvuttavan hänen ruumiinsakin. Hän ei liikahdakaan eikä horjahda. Silmät vain tuijottavat yhtä ainoata ilmettä: »Vieläkö tännekin! Eikö heillä ole edes sen vertaa kunniantuntoa, että pysyisivät loitolla... omassa häpeässään?»

Iivari saa ajatuksen, että Verna kaatuu pyörtyneenä maahan, jos häntä vielä askelenkin lähestyy. Hänen äskeinen oikeudentuntonsa vaatimus on lakannut kuulumasta. Mitä hän oli tahtonut, tuntui nyt toivottomasti lakastuneelta. Vain uuvuttava tuska kaiken mahdottomuudesta oli jäänyt jäljelle. Se painoi joka puolelta eikä päästänyt eteenpäin eikä pakenemaan.

Takimmaisista ajoneuvoista kiirehti insinööri Gavelius kohti naisia. Näytti ottavan neiti Mertheniä käsivarresta. Tämä kääntyi tulijan puoleen kuin... pelastettuna.

»Hyvin on kaikki. Parasta paremmin!» heräsi ylpeä ajatus Iivarissa. Hän läksi. Kulki heidän ohitseen, keneenkään katsomatta. Hänet oli puistattanut hereille inhoittava muisto, joka oli taas, yht'äkkiä, tullut eläväksi.

»Parasta paremmin...» hän toisteli kulkiessaan poispäin. »Nilla Mäenpäät kylänpojan kainalossa ja 'laukkuryssät' maantielle, Merthenin tyttäret... Tuure Kunnarien käsivarressa ja... 'kavaltajat' katuojaan.»

Tässä kaikessa ei Iivari Takala nähnyt enää oikeastaan mitään kummallista.

Elämä oli jo kyllin monta kertaa ollut hänelle väärinpelaaja alhaisinta lajia.

VIIDESTOISTA LUKU.

1.

Tietenkin oli Artturi Toikan lopullinen rikkaus ja onni läheisessä suhteessa suuriin maailmantapahtumiin.

Ensiksikin oli täytynyt syttyä maailmansodan, joka tarjosi hänen agenttuurilleen sata kertaa moninaisemmat mahdollisuudet kuin kitsas ja laiska, nerollisia temppuja halveksiva rauhanaika.

Hänen mielilauseensa olikin näihin aikoihin:

»No jaa, onhan sitä ajeerattu ja jupileerattu, mutta nyt sitä kulasseerataan. Ja se on herrojen muotia se!»

Sitäpaitsi oli Ford Motor Companyn T-mallin täytynyt levitä Suomeen saakka, ennenkuin hän oli saattanut nousta sille vastuunalaiselle valtaistuimelle, jolla hän tänäkin hetkenä istuu, ajaessaan illankajoisella valtatiellä oman autonsa ohjauspyörässä.

Hän ei nyt kerta kaikkiaan ollut voinut sietää, että suurliikkeiden matkustajat olivat ruvenneet hyräyttelemään hänen kievarinkaakkinsa ohi komeilla autoillaan.

Tällä kertaa herra Toikka on paluumatkalla maaseudulta. Ja hänellä on kiire, sillä hän aikoo ennättää vielä tänä iltana suuriin juhliin, joihin Kalle Hoppa on kutsunut kaupungin koko liikemiesmaailman ja tietenkin hänet... Artturi Toikan.

Mutta ajelijan ajatukset pysyivät kiinni äskeisen matkan vaiheissa. Se oli ollut ensimmäinen autolla tehty varsinainen kauppamatka. Ja se oli ollut ihmeellinen!

Sanoa noin vain sivumennen, kauppatuttavien ihmetellessä: »Ihankos se Toikka omalla autollaan?» sanoa rauhallisella äänellä:

»Se nyt on sillä tavalla, ettei nykypäivien liikemies jouda enää kievarikyydillä kitkuttamaan. O-on, onhan se käypä mööpeli...»

Hevoskaakki kammersi vastaan ylämäessä.

»Voi, sun peeveli!» Oli melkein punastuttaa. Ikäänkuin hän itse, se entinen Artturi poika, olisi istunut tuolla koninrattailla ja kurkannut taakseen naama suuttumukseen asti ärtyneenä pelkästä kateudesta. »Eikö tässä nyt koskaan pääse irti siitä... entisestä itsestään!» Hän totesi taas jos kuinkakin monetta kertaa elämässään kärsivä ilme kasvoillaan.

Hänen täytyi kaunisäänisellä hyräilyllä ikään kuin tuhota menneen mitättömyydenaikansa muistotkin. Eikä hän enää vahingossakaan lauleskellut sellaisia hassutuksia kuin »Reilingit reilaan» tai muita kevytmielisyyksiä.

»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia...» oli menneistä lempilauluista ainoa, jonka hän tällä matkalla oli katsonut moraalilleen sopivaksi. Ja se se oli nytkin sujahtanut säveliksi. Mutta miten ollakaan... Parhaillaan sitä hyräillessään hän töksähytti äkkiä jalkansa jarruun. Ei sopinut... enää sekään!

Herra Jumala! Hänhän oli kihloissa. Sehän oli ollut koko loistavan matkan kummallisin tapaus... Ja auton syytä sekin... tietenkin!

Metsänrinnasta heittyivät somasti varjot tien yli. Ja hän muisteli kihlaantumistaan, josta hän ei oikein vieläkään tietänyt, iloitako vai surra.

Oli istuttu kauppias Piimin puotikamarissa ja tehty kauppoja. Olipa vähin maisteltukin. Ja tytär oli tullut tuomaan kahvia.

Silla neiti oli sitonut hoikalle varrelleen kuultavaksi tärkätyn pikkuruisen esiliinan. Ja oli muutenkin saanut ikäänkuin nuorekasta punaa poskipäilleen.

»Onpas arvannut tuokin», muisti hän ajatelleensa, »tulevan näitä parempia herroja... Ja siinä se nyt törröttää kuin perhosensiipi aidanseipäässä», hän oli kaiken lisäksi itsekseen häijyillyt. Sillä hän oli muistanut siihenastisia tapaamisia, jolloin neidin vyötäisillä olivat olleet mitkä arkiryysyt kulloinkin.

Ääneen hän oli sanonut:

»No jaa... kuinkas se Zilla neiti on voinut?» Noin vain... välinpitämättömästi, kuten ainakin kysyy arvokas herra pahaiselta tyttörievulta.

Artturi Toikka voisi vannoa tälläkin hetkellä, ettei hän ollut hautonut mitään kosimisaikeita.

Mutta olipas tullut sittenkin juhlan loppunumeroksi, keskellä yötä, autoretki tyttären kanssa.

Muistelija pinnistää taas aivojaan. Varsinaisia kosimissanojaan hän ei muista. Mutta joka tapauksessa oli aamulla tietänyt Piinun ukko ja koko talo, että he olivat menneet kihloihin automatkalla. Ja siinä se oli ollut! »Siunausta vaan nuorille», isäukko oli hokenut moneen kertaan.

Lähdettyään oli sulhaspoika ajanut lauluttomana pitkät matkat. Varsinkin hänen morsiamensa poikkinaiset etuhampaat olivat häirinneet hänen tunnelmaansa.

Mutta Artturi Toikan luonnolla ei kyetty olemaan kauan murheellisia. Jo penikulmat taaksepäin, eräässä mäentöyryssä, hän oli saanut loistavan ajatuksen:

»Mutta... onhan sillä rahaa. Niillähän sitä teetättää... tekohampaat vaikka platinasta ja kullasta...»

Ja kun hän nyt taas oli kerrannut tuon tapauksen muistissaan ja päätynyt uudestaan tähän lohduttavaan tosiasiaan, tunsi hän todella olevansa rehellinen ja vakaa sulhasmies. Eikä oikean laulun löytämisestä ollut enää mitään vaivaa.

»Ja Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä neitonen...»

hän lauloi hartaalla äänellä lähetessään kaupunkia.

Sen äärimmäisellä laidalla sijaitsi Iivari Takalan tehdasalue. Työläisasuntojen ryhmät, varastohuoneet ja kolmikerroksinen tehdasrakennus muodostivat komean uudiskylän, jonka teillä käyskeli kansaa melkein kuin kaupungin kaduilla.

Mutta Artturi Toikka jatkoi yhä jaloa lauluaan.

»Mitäpäs tässä... tutun miehen valtakuntaa», hän ajatteli tuntien taas pitkästä aikaa itsensä melkein tasavertaiseksi tehtailija Takalan kanssa.

2.

Kalle Hopan kristallikruunuissa on tuhottoman paljon sähkövaloja. Koko huoneisto on räjähtäneillään räikeästä valopaljoudesta. Eikä ihmekään. Sähkövalo ja reklaami ovat hänen mielestään kaiken nerouden vertauskuvia. Reklaamimestarina hän on kietaissut itsellensä rikkautta. Mutta hän on tänä hetkenä myös kaupungin upeimman kino-teatterin omistaja. Ihmisjoukot seisovat jonoissa sen sähkölamppusarjojen alla, jotka palavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ne juoksevat hänen paperikauppansa lukemattomissa osastoissa, koska ne ovat kirjavanaan räikeitä värejä ja sokaisevaa sähköä. Ihmisille pitää antaa koreutta ja prameutta. Eikä hän hiota minkään muun menestymiseen afäärielämässä.

Mutta isännänhuoneessa on amerikkalaisissa kirjahyllyissä lasiseinien takana suuret joukot antikvaarista kirjallisuutta. Kuluneita, hienoja nidoksia, laajaselkäisiä harvinaisuuksia ja vanhan kirjapainotaidon mestaritöitä.

Se on kaikki hänen nuoruudenaikansa rakkautta romaanien ihmeellisiin tarinoihin. Ikäänkuin hänen sydämensä, joka ei kuulu kenellekään toiselle. Mutta tämä hänen taiteilijaverensä, joka kaupassa loisti reklaamin huutavissa väreissä, se oli aina himoinnut myös jotakin arvokkaampaa... henkistä _maineikkuutta_, joka vastaisi hänen nuorukaisaikansa »puhdasta hengenjanoa», kuten hänellä oli tapana sanoa.

Ja tänään, tänä iltana hän juhli sen saavuttamista. Hänet oli kerta kaikkiaan valittu kaupungin teatterin johtokunnan jäseneksi. Tämän vuoksi hän liikkuu vieraittensa joukossa pieni nenä loistaen leveällä naamallaan. Ja kun hän seisahtaa keskelle laattiaa, ovat hänen väärät säärensä tanassa kuin ennenmuinoin juhlakentällä ravintolapöydän takana. Tosin on hänen vatsansa siitä ajasta ikäänkuin vieraantunut hänen muusta olemuksestaan. Mutta yhtä kärsivällisen ylpeä on hänen taiteilijasielunsa.

Erikoisen kohteliaasti hän käväisee keskustelemassa teatterilaisten joukossa, jossa teatterinjohtaja Sarvas, nuori kirjallinen maisteri, katselee pystynokkaisena ympärilleen. Näyttelijättärien ensisankarina näyttää olevan eräs komeannäköinen mies, jolla on kiharat viikset ja pujoparta, rohkeasti nouseva otsa ja avonaisissa silmissä yhtähyvin naistenvalloittajaa kuin reipasta urheilijaa. Hän on kaupungin verkatehtaan toimitusjohtaja Janne Kyöstilä, joka on alkanut juoksupojasta ja noussut aste asteelta vaikutusvaltaiseksi herraksi.

Naiset näyttävät ihastuneilta hänen leikinlaskuunsa.

Mutta Artturi Toikka elehtii nokkelana iloisen ryhmän ja viinipöydän väliä ja keksii sujuvia kohteliaisuuksia ojennellessaan tuolien takaa maljoja näyttelijättärille.

Herrainhuoneessa istuu keskeisimpänä Konsta Jänkälä peikonnaamoineen, ja hänen äänensä on kuin kallion räjäyttelemistä verrattuna toisten tasaiseen keskusteluun.

Hiljaisella äänellä sanoo sanottavansa nahkatehtailija Aaro Kaikari, joka tuskin lainkaan on muuttanut entistä karvarimestarin hahmoaan. Ruskea kokoparta lepää paksuna rinnalla. Ja vaatteet ovat yksinkertaisuudessaan jollakin tavalla vanhanaikaiset. Enimmäkseen hän vetelee vain partaansa, kun Jalo Laaksonen, kenkätehtailija, väittelee kireällä äänellään.

Keskustelu liikkuu yltyvässä lakkoilussa ja viikolta yhä uhkaavammissa kapinaliikkeissä.

Mutta rouva Hoppa liehuu valtavana, silkissä kahisten ja suurimumpulaista kaulaketjuansa lakkaamatta sormeillen rouvasväen puolella, jossa rouva Kaikari, pieni ja pirteä nainen, juoruilee kerkeimmällä kielellään.

Syrjässä, herrasmuotisen rouva Laaksosen takana, istuu yksin Siviä Syrjänen yhä tyttömäisessä leningissään. Sali on luonnottoman kirkas, mutta hänen ympärillään on luopumaton varjo. Hänessä on nuoruus katkennut kesken ja nyt palaamattomasti. Lemmikinsini on kulunut silmistä kokonaan. Jäljellä on vain ilmeetöntä värittömyyttä, joka on yhtähyvin harmaata kuin haalistunutta sinistäkin. Vain niiden yläluomissa ja kulmallisilla on enää ilmettä: pelästynyttä arkuutta ja ehkäpä... jotakin järkevyyttä.

Kasvojen piirteet ovat nuoret, mutta ne ovat kelmentyneet ja suupielessä on katkera ryppy Iivari Takala oli tietämättään hänet surmannut. Kun oli tullut tieto Verna Merthenin ja Thure Gaveliuksen äkillisestä häidenvietosta, oli Siviä neiti pyrkinyt lohduttamaan isäntäänsä.

Oli ojentanut kätensä ja ikäänkuin vahingossa koskettanut hänen hartiaansa.

Mies oli nostanut julman näköisenä kasvonsa ja sanonut karkeasti:

»Turhaa. Kyllä koira haavansa nuolee.»

Ja kun Siviä oli yrittänyt pyydellä anteeksi, oli hän lisännyt vielä hirveämpää.

»Ei se ainakaan miedoista lääkkeistä parane», hän oli ähkäissyt halveksivasti. Niin ainakin Siviä neiti oli sen käsittänyt. Ja siitä alkaen oli hänen ympärillään ollut tuo surullinen varjo.

Pieni hauraslehtinen puu oli joutunut pimeäoksaisen kuusen katveeseen.

Mutta neiti Syrjänen odottaa tänäkin hetkenä vain isäntänsä saapumista. Hän on myöhästynyt. Läpi naisparven kieltensorinan Siviä kuulostelee jännittyneenä ovikellon soittoa. Ja hänen korvansa ovat herkistyneet kuin mustasukkaisen aviorouvan, joka kuuntelee ovien takana.

Jänkälän ääni alkaa pauhata viereisestä huoneesta, kuin yrittäisi hän voittaa konehuoneen jyskinän:

»Tietävätkös, veljet, millä tempulla Takala iski eripoikki kirjekuoriherrojen renkaan?»

Siviä alkoi kuunnella hartaana kuin juhlapuhetta. Sillä hän ei osannut vieläkään ajatella, ettei se olisi ollut heidän yhteistä taisteluansa.

»Nähkääs», jatkoi Jänkälä, »rengasherrat aikoivat ensin kuristaa kolme muuta suomalaista pienyrittäjää ja sitten vasta Takalan, joka näytti niinkuin vähän suuremmalta käenpojalta. Ja saivatkin ne polkukaupalla konkurssin partaalle. Silloin teki temppunsa Iivari poika. Osti salaa hätääntyneiltä kavereilta koneet, mutta antoi niiden käydä edelleen entisten omistajain nimissä. Rengasherrat ihmettelemään: 'Sehän nyt on piru, ettei tässä saa nitistetyksi hengiltä enää suomalaista kärpästäkään!' Ja rupesivat pääskysherrat pieneen kuorolauluun käenpojan kanssa. Nyt löi Takala valttinsa pöytään: 'Niin ja niin monta konetta, hyvät herrat!' No, mitäs... herrat nielaisivat kiireesti ja melkein mielissään karvaan palan, joka oli paisumaisillaan nielaisemattomaksi, kun olivat päässeet yhdellä iskulla irti kaikista muista kilpailijoista. Ja Iivari Takalasta tuli kartelli-herra. Sillä tavalla...»

»Konkurssihaaska», ärähti kenkätehtailija.

»Äläs mitä... miten kävi kolmen tappiolle joutuneen?» selitti Jänkälä. »Yksi pääsi kartellin toimitusjohtajaksi, ja kaksi muuta oli säästynyt konkurssista. Tällä tavalla oli tunkeutunut kaksi suomalaista miestä ruotsalaisrenkaan sisäpuolelle. Ja mikä tappelu se sellainen on, jossa ei ole edes haavoittuneita! Vai konkurssihaaska? Sotaherra, sanon minä! Ja tiedättekö, paljonko maksoi se taistelu rahassa Merthenille ja kumppaneille? Lähes satatuhatta kultamarkkaa! Ja meille siitä tuskin neljättä osaa...»

Kuului hämmästyneitä huudahduksia ja vastaväitteitä.

Samassa kuulee Siviä neiti sivultansa rouva Kaikarin äänen, joka juoruilee jollakin sisämaan murteella, salamyhkäisesti, somat nenänniiskutukset mukana:

»Mutta siitä se vasta paisuu kuuma paikka... Kun se insinööri, se Merthenin tyttären mies, onkin kuulemma ihan maailmanlopun renttu, ja Verna-rouva on karannut isäpappansa luo, ja kauppaneuvos hieroo tyttären puolesta erojaiskauppoja. Jotakin siinä on muutakin takana. Sanokaa mun sanoneeni...»

Siviä neidin kasvoille oli läimähtänyt tuskallinen kuumotus. Hän nousi hätääntyneenä paetakseen huoneesta. Mutta takanaan hän kuuli vielä rouvien supinaa ja myönnyttelevät sanat: »Eipähän se vanha rakkaus ruostu.» Ja sitten moniäänistä kikatusta...

Siviä neiti puuteroi eteisessä poskipäitään.

Juhlan isännän kasvot olivat tällä välin menettäneet jotakin juhlailmeestään. Niissä oli hermostunutta myrtymystä. Meni mihin seuraan tahansa, Takalasta ja Takalasta... ihankuin ei muusta enää osattaisikaan keskustella.