Part 10

Samalla valaistuivat suuret heijastajat vastarannalle. Tuli näkyviin säihkyvässä valossa uudenuutukainen lava, jonka taustapylväät oli koristettu köynnöksin. Tyyneen, lämpimään kesäyöhön alkoi kuulua orkesterin soittoa. Ja samalla ilmestyi näyttämölle värikkäisiin kansallispukuihin puettuja tanssijoita ja tanssijattaria. He esittivät sarjan kansantanhuja. Ja katosivat taas iloisessa kulkueessa pimeään yöhön. Valot sammuivat. Se oli mennyt kuin näky. Verna näytti unohtaneen koko talviset surunsa. Sellaista yllätystä ei ollut isä vielä koskaan keksinyt. Hän oli suunniltaan ilosta. Hän pyöritti ympäri huonetta voivottelevaa äitiä ja halaili isää loppumattomiin.

Ja nyt... tuo hänen komea isänsä kumartaa kuin hieno gentlemanni ylhäiselle naiselle ja sanoo nuorekkaasti nauraen: »Toivottavasti kaksikymmenvuotias prinsessamme on armollisesti tyytyväinen hovinsa esityksiin? Tänään on polvistuva koko valtakunta teidän jalkojenne juureen, rakas valtiataremme.» Nyt hän hymyilee kuin viekas ja viisas hoviherra ja iskee silmää äidille, joka nyökyttelee päätään kuin käskystä.

Mutta Verna on tänä hetkenä unohtanut kokonaan, että tässä käydään taistelua perheen tyttärestä ja yltyy itse näyttelemään isänsä kanssa. Hän tekee hovikumarruksen, on löyhyttelevinään viuhkalla polttavia kasvojaan ja tarttuu isänsä käsivarteen kuin valtaistuimelle saatettavaksi.

Todellakin. Koko talvi ja kesä on käyty näkymätöntä taistelua Mertheneillä.

Kun kauppaneuvos oli yllättänyt tyttärensä syksyllä, tämän palatessa kalpeana ja vaatteet sateesta rutistuneina salaretkeltään, hän oli ensi suuttumuksessa sulkenut tytön lukkojen taakse ja uhannut lähettää hänet heti ja armotta ulkomaille. Tätä varten kutsuttiin kiireellisellä kirjeellä matkatoveriksi kauppaneuvoksen naimaton Juliana sisar, joka oli nuorena harrastanut maalausta ja viettänyt suuren osan elämästään ulkomailla.

Tuomiosta kauhistuneena oli Verna viettänyt tuskan päiviä vankeudessaan. Hän ei tahtonut lähteä. Hän ei sallisi viedä itseänsä merien taakse rakastetustaan. Päivät päästään hän suunnitteli omia keinojaan... pelastaakseen nuoren rakkautensa, joka kaipasi juuri tuota samaa syksyöistä, salaperäistä hurmaa kipeän toivottomasti.

Ja vihdoin... hän keksi sen. Hän alkoi näytellä isälleen pahankurista, huoletonta tyttöhupakkoa. Kuten jo ennen tyttönä, hän aikoi vangita hänet hyväilevillä käsillään. Ooh, hän kyllä osasi... Hän näytteli taas pikku tyrannia, joka ei muusta välittänyt kuin saada tolkuttomat oikkunsa täytetyiksi. Tuollaiset karkaamisjutut hän oli muka jo unohtanut. Oli ollut vain sillä tavalla suutuksissaan, että... Mutta ulkomaille hän ei haluaisi... Kuinka hän voisi olla erossa omasta isästään... ehkä kokonaiset vuodet.

Kauppaneuvos oli helposti nähnyt tyttärensä lävitse. Mutta hän oli ihmistuntija, ja tarkemmin mietittyään hän tiesi voittavansa varmimmin salaisella taistelulla. Tyttären elämä oli täytettävä jollakin muulla... ihailulla, huvituksilla ja loistolla.

Juliana täti sai tehtäväkseen kouluttaa tyttöä alituisena seuralaisena. Rekiretkiä ja tanssiaisia pantiin toimeen hänen ilokseen läpi talven. Hän itse sai koska tahansa tehdä tädin seurassa pääkaupungin matkoja ja tuhlata mielin määrin huvitteluun ja pukuihin.

»Sinun tulee oppia edustamaan perhettä kuin hovin valtiatar», hän selitti tyttärelleen. »Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, ainoastaan sinä», hän lisäsi hyväillen, ja silloin kiertyi todellinen kyynel hänen silmänurkkaansa. Eihän hänellä ollut poikaa perijäksi. Ainoasta tyttärestään hänen täytyi taistella kaikella voimallaan, pelastaa hänet ja oman nimensä liittymästä tuollaiseen kömpelöön ja kaiuttomaan nimeen kuin...

Päivästä päivään kauppaneuvos seurasi tyttärensä kasvoja. Ne näyttivät hurmautuvan uusia pukuja koeteltaessa. Mutta tanssiaisissa ja kutsuissa ne saattoivat jäykistyä uhmaavan kylmiksi. »Turhaan taistelet, isä», ne näyttivät sanovan, »Albert Merthenin tytär ei petä hänkään lupauksiaan...» Ja hän saattoi koko illaksi kieltäytyä tansseista ja näyttää vihamielisen kiusaantuneelta herrojen ladellessa kohteliaisuuksiaan.

»Ei, ei vieläkään», ajatteli kauppaneuvos. Leikin varjolla, huvittavilla kaskuilla tai kertomalla vakavia tapauksia, joissa edesmenneet Merthenit esiintyivät sankareina, hän koetti tehdä eläväksi tyttärelleen suvun perinnäistotuuksia... tahratonta rehellisyyttä ja kaikkeen alhaiseen taipumatonta kunniakäsitystä.

Mutta tällaisten keskustelujen jälkeen kauppaneuvos sai usein ojentaa ankarin sanoin vaimoansa. Tämä oli ollut mukana väkinäisesti, ottamatta osaa keskusteluun, huoahdellut mielenosoituksellisesti ja kerran tokaissutkin puolittain halveksivasti: »Tokkopa lienee kaikki kultaa mikä kiiltää... ylhäisimmissäkään suvuissa.»

Silloin he olivat keskustelleet kauan kahdenkesken...

Mies oli sanonut:

»Aiotko sinä hajoittaa, mitä minä rakennan suurella vaivalla?»

»Jospa tietäisinkin, mikä on hänelle todelliseksi onneksi...» oli huoannut vaimo. »Sinä talutat häntä valheen ohjaksilla. Niin, sitä minä olen huokaillut...»

Albert Merthen oli jäykistynyt. Ja vaimo oli ruvennut repimään vanhaa haavaa:

»Entä jos hän saisi tietää, että kaksi Mertheniä, isä ja poika, lähestyivät alhaisempiansa. Ei rakkaudesta, kuten tyttäremme nyt, vaan alhainen petos mielessä, keinotellakseen tietämättömän tyttöparan sydämellä ja ruumiilla itselleen rahaa ja tavaraa. No, niin? Mitenkäs silloin kävisi sinun rehellisyyssaarnojesi ja sen... horjumattoman sukukunnian? Entä jos minun velvollisuuteni oli se juuri hänelle paljastaa?» Viimeinen lause oli tullut melkein hätähuutona. Se kysymys oli kuukausien aikana näännyttänyt hänen sielunsa, Eikä mies ollut voinut muuta kuin vastata haikeassa tuskassa:

»Ja mitä se auttaisi, rakas vaimoni? Sehän on meidän onnettomuuttamme eikä...»

»Niin, niin... tiedän tuon kaiken», vaimo oli vastannut sortunein äänin. »Mutta... minulle on tullut ajatus, sellainen yhtämittainen painajaisajatus, että meille kostetaan hänen kauttansa, Albert...»

Mies oli hermostunut. Hän oli kohauttanut katkerin ilmein hartioitaan:

»Meille? Siinä tapauksessa kai vain minulle...»

»Ei, rakas Albert... Hän on myöskin minun tyttäreni. Ja minä... rakastan teitä molempia.»

Puolisot olivat hiljenneet. He olivat tulleet toisiansa lähemmäksi kuin pitkään aikaan. Mutta hetken kuluttua oli vaimo jatkanut raskaita aavistelujaan:

»Niin, Albert, jos tarvittaisiin, olisin valmis uudelleen... sinun petettäväksesi. Mutta kerran... keskellä rakkautta, kun ymmärsin, miksi olit minut ottanut, silloin häpesin ja vihasin sinun sukuasi, ja hän, joka oli minun sydämeni alla, vihasi teitä minun ruumiissani... Me vihasimme!»

Merthen oli tyynnyttänyt puolisoaan ottamalla hänen päänsä käsiensä väliin. Ja vaimo oli jatkanut melkein kuin tarinoiden:

»Kun toinen lapsemme kohta synnyttyään kuoli, oli isäni, joka ei osannut vihastaan laata, sanonut: 'Vai kuoli? Niinpä niin... Eikä heistä tule olemaankaan eläjiksi muuta kuin ensimmäisestä... äpärästä...'»

»Älä jatka, älä jatka», oli Merthen rukoillut viimeiseen saakka piinattuna. Mutta vaimolla oli kuin pakko puhua loppuun.

»Ei, ei, vielä on muutakin, jota en ole sinulle koskaan rohjennut sanoa... Kuolinvuoteellaan makasi isä kattoon tuijottaen... ja tarttui äkkiä käteeni ja sanoi kuin ennustaja: 'Se suomalaisveri, jonka he petoksella saivat, on tuleva heidän päällensä. Sillä se oli kuoleman synti.' Niin hän sanoi, ja minä muistan ajatelleeni: 'Niin, se oli synti rakkautta vastaan...'»

Kauppaneuvos Merthen oli istunut pitkän ajan väsyneenä, nääntynein kasvoin. Hänen oli vaikea päästä tasapainoon. Hänen järkensä oli valmis nauramaan tuollaiselle rahvaanomaiselle taikauskolle. Mutta se kykeni kuitenkin hänet masentamaan rinnan pohjia myöten. Siinä uhosi sama raskas suomalainen korpi, joka jylisi ja pauhasi keväisessä jäänlähdössä, huokasi ja uhkasi ylämaista tohisevissa syystuulissa ja hengähteli työläisten ja korveneläjien muodottomilta kasvoilta, karkeasta puheesta, kirouksista ja kulmanaluisten sammumattomasta vihanpalosta. Ja kauheinta oli niiden kuolintapa. Toimittivat talonsa, ottivat mustassa saunassa viimeiset löylynsä, paneutuivat lavitsalleen, järähtelivät viimeiset, homepartaiset 'testamenttinsa' ja odottelivat kuolemaa kuin tavallista rahdinajajaa. »Tulkoon, mitäpäs tästä, työ on tehty, sanottavat on sanottu.» Niiden ajatuksenjuoksu kuoleman ovella oli kammottavan yksinkertaista, yhtä välinpitämätöntä ja leppymätöntä kuin elämässäkin. Kuin luonnon laki! He olivat yhtä sen kanssa eivätkä ottaneet eivätkä antaneet armoa, nuo... ennustelijat...

Tavallisissa oloissa hän kykeni tuota kaikkea halveksimaan. Mutta tällaisina hetkinä, jolloin ne ikäänkuin tarrautuvat imemään verta hänen suonistaan, oli hänen vaikea riistäytyä irti tuon noitahengen siittämästä painajaisesta.

Tuossakin keskustelussa oli hänen täytynyt kokoamalla koota kaikki hermovoimansa, ennenkuin hän oli kyennyt ryhdikkääseen vastaukseen.

»No, hyvä», hän oli sanonut kireän iroonisesti, »sitä välttämättömimmin minun on kaikin keinoin tuhottava tuo huuhkajain huutama ennustus. Ja minä olen sen tekevä enkä salli kenenkään nousta itseäni edes huokauksilla vastustamaan. Ymmärrätkö?»

»Albert, sinä tiedät, etten minä ole koskaan kyennyt sinua vastustamaan... En osaa, en tahdo mitään muuta kuin... rakastaa», oli sanonut lopuksi rouva Merthen. Ja hänen miehensä silmät olivat kastuneet syvästä hellyydestä pitkästä aikaa.

Niin, he rakastivat kaikki tosiansa. Ja taistelivat kuitenkin toisiansa vastaan. Tänäkin yönä, jolloin isä oli tyttärelleen tarjonnut yllätyksiä kuin pienelle ruhtinattarelle ja iloinnut koko sydämestään hänen onnellisesta naurustaan, oli Merthenien talo täynnä näkymätöntä, tukahduttavaa ristiriitojen sähköä. Säie säikeeltä riisti isä Vernan sydämestä sen elämänvoimaisimmat kuidut ja istutti sijalle ohdakkeita. Ja hänen vaimonsa, joka rakasti heitä molempia ja jota he molemmat rakastivat, nyökäytteli päätään ja nauroi yhteisessä valheilossa sielussa alinomainen hätä.

Ja Verna, joka äskeisenä ilonhetkenä hehkui kiitollisuutta ja rakkautta vanhemmilleen, hän makaa nyt vuoteessaan silmät unettomina. Hänet on vallannut tuska. Äsken ja monet kerrat aikaisemmin hän on melkein unohtunut mitättömiin ilonpitoihin. Ne ovat pelkkää katinkultaa ja petosta verrattuna siihen salaiseen uskollisuudeniloon, jonka rinnalla ei saa olla mitään muuta. Miksi hän ei kieltäydy niistä, kalpeana ja nääntyvänä, mutta sydämessä marttyyrin hurmioitunut rakkaus? Hän ei tiedä, vihaako hän itseänsä vai rakastamaansa isää, jonka hän tietää vainoavan heidän rakkauttansa.

Hänen mielensä on kuin yksinäinen tuulennuoliainen autiolla järvellä. Se ei tiedä suuntaansa. Se kiitää hetken. Hukkuu näkymättömiin. Eikä kukaan sitä kykene löytämään. Taas se kinuaa näkyviin, uudessa suunnassaan, yhtä toivottomana ja nopeasti hukkuvana.

Vernan täytyy ikäänkuin kamppailla eksyttäviä voimia vastaan, ennenkuin hän saa kiinni onnellisimmasta ajatuksestaan, siitä hetkestä, jolloin hän oli tarjonnut rakkautensa määrättömässä riemussa.

Sillä hän on, hän tahtoo olla uskollinen, niinkauan kuin elää. Houkutelkoot, hyvitelkööt täällä... kultaisessa vankilassaan. Heidän juhlissaan hän on laulava vain omaa salaista lauluaan. Ja oikean hetken tullen hän on luopuva tästä kaikesta, isänsä rakkaudesta, perinnöstään ja tyttärenarvostaan ja lähtevä kaikkien nähden, tyhjin käsin, halvimmissa vaatteissaan, sinne... konttorin takaiseen, ahtaaseen varastohuoneeseen, jossa on kova ja kapea vuode...

Nyt hän on jo unen rajalla. Hän hymähtää viimeisenä ajatuksenaan, nauraen sydämessään sekä itselleen että kaikille Mertheneille... Kuinka hän saattaisi pettää... mitä ne kuvittelevatkaan... Kuinka hän saattaisi pettää itsensä... oman rakkautensa... Hänhän kuuluu itse Mertheneihin, jotka ovat loppuun saakka uskollisia ja... puhtaita ja rehellisiä...

KOLMASTOISTA LUKU.

1.

Kauppias Takala kävelee levottomana kaupungin hotellin edustalla. Katsoo tuontuostakin kelloa. Hän on tullut sovittua aikaa varhaisemmin ja on suuttunut itselleen tästä kiirehtimisestä. Mutta hän aavistaa, että asia ei koske ainoastaan liikesuhteita vaan myös... Verna Mertheniä. Ja siksi on hänen tavattoman vaikea hallita hermojaan.

Muutama päivä sitten oli tullut Merthenin tehtaan konttorista lyhyt ilmoitus, että paperiteosten agenttuuri oli otettu häneltä pois. Hämmästyneenä hän oli kysynyt kirjeellisesti lähempää selvitystä. Ja tänä aamuna oli hotellin juoksupoika tuonut kauppaneuvos Merthenin käyntikortin, jossa hänet kutsuttiin 'saamaan selitystä'.

Portaissa tuli vastaan Thure Gavelius. Iivari ei odottanut tervehdystä. Mutta insinööri lähestyi, aivankuin olisi ollut häntä odottamassa.

»Kas vain... herra Takala! Mehän taidamme tunteakin...»

Puhujan kasvoilla oli vahingoniloinen ilme. Iivari tunsi, että aiottiin käydä hänen kimppuunsa. Tuli lyhyt vaitiolo. Näytti siltä, kuin välimatka olisi ollut Thure Gaveliukselle liian lyhyt. Hän ei ollut päästä alkuun.

»Yhä kaltaisensa tuo... Tuure Kunnar», ajatteli Iivari. »Hän tarvitsee aina turvallista välimatkaa...» Mutta ääneen hän tokaisi, ikäänkuin ärsyttäisi käärmeenpoikasta saappaankärjellä:

»Liiankin hyvin. Ainakin minun kämmeneni ja teidän takapuolenne, jos satutte muistamaan.»

Insinööri yritti naurahtaa. Mutta sitten hän sai silmiinsä pistävän välkkeen ja sanoi mitä oli aikonutkin:

»Kuinkas oikein kävikään sen teidän viimeisimmän yrityksenne? Väärinkäytöksiä vai...?»

Iivarin koura alkoi puristua hitaasti nyrkkiin... »Aha», hän ajatteli kasvot uhkaavasti synketen, »sinun sanasi, Tuure Kunnar, ovat sievistyneet, mutta... 'horpojke' pärrää yhä kielelläsi.»

»Niin, ajatelkaas», hän jatkoi ääneen ajatustaan, »konnia on paljon, etupäässä keskinkertaisia ja niitäkin pienempiä. Ja harvat niistä joutuvat tiilenpäitä lukemaan, herra insinööri.» Samalla hän alkoi nousta portaita. Mutta kääntyi vielä kerran ja lisäsi: »Muuten... lukekaa uutisista. Niissä seisoo... kavallus!»

Thure Gavelius oli jo painumassa portaitten kulmaukseen. Sieltä hän kohautti vastaukseksi hartioitaan, korjasi nykäisten vasemmalla kädellään kravattinsa, heilautti kainalostaan oikeaan käteen ylpeällä liikkeellä hopeapäisen keppinsä ja jatkoi alaspäin-menoaan.

Iivari jäi hetkeksi istumaan käytävä-aukeaman korituoliin. Oli lukevinaan lehteä, mutta kävi vielä kerran ajatuksissaan läpi viimeksi kärsimänsä tappion.

Hän oli hankkinut osakkeita aloittelevaan trikootehtaaseen. Olipa joutunut sen johtokuntaankin. Ja kun yritys ei vastoin hänen laskujansa näyttänyt tulevan kannattavaksi, rupesi hän ottamaan selvää sairauden syistä. Silloin oli tullut näkyville kirjanpidossa tapahtuneita sekavuuksia, jotka johtivat suoranaisen kavalluksen paljastamiseen. Hän oli jyrkästi vaatinut asian rikosoikeuden ratkaistavaksi, ja tehtaan toimitusjohtaja oli tuomittu vankeuteen.

Iivari haki hakemalla, mitä tietä voitaisiin tätä tapausta käyttää hänen vahingokseen.

»Mahdotonta», hän päätteli itsekseen. Juuri hänen vaatimuksestaanhan oli oikeus täyttynyt... »Naurettavaa kuvitellakin», toisti hän kuin lopullisesti vakuuttautuakseen.

Mutta sittenkin jäi hänen mieleensä kuin likaisen käden kosketus. Kehnot kädet haparoivat salakähmäisesti hänen rehellistä mainettaan... Luulevatko he voivansa tuhota heidän rakkautensa? tuli taas kavahduttavana ajatuksena. Aikovatko he tehdä hänestä rakastettunsa edessä äpärän lisäksi vielä kavaltajan? Ooh, hän oli kyllä oppinut tuntemaan muunkinlaisia tuhohyönteisiä kuin... hapsinkakkiaisia ja narreja... Tuhat kertaa pahempia olivat kavaltajat ja konnat. Ja niilläpä vasta saattoikin olla hienon herrasmiehen naama, hienon hienot kravatit ja vaikka... insinöörintitteli...

Näkymätön vaara oli tehdä hänet kurjaksi ja voimattomaksi.

Mutta silloin... hänen hätääntyneestä sydämestään nousivat Vernan kasvot. Ne tulivat lähelle, silmät hyväilivät hänen silmäteriään pohjattomalla kauneudella. Hänen kirjeittensä sanat, jotka aina olivat kirjoitetut hätäisessä kiireessä, olivat toistaneet toistamistaan: »He taistelevat turhaan. He eivät tiedä, että ristikkojen takana kasvaa rakkaus salaiseksi, autuaaksi riemuksi.» Näihin sanoihin kietoutuivat hänen ajatuksensa kuin raamatun kirjaimiin. Hän rutisti lehden kädellään, heitti sen pöydälle ja nousi. Oli kuin olisi ollut tarvis ojentaa käsivarsiaan, levittää ne sylenmittaiseen otteeseen ja kantaa pilanpäiten nuo Tuure Kunnarit myllynruuheen... selviämään. »Jospa kosaisisi kauppaneuvokselta... tässä ajan ollen... hänen ainoata tytärtään», tuli hänen mieleensä iloisen röyhkeänä ajatuksena.

2.

»Niin, herra Takala», kauppaneuvos aloitti keskustelun pidättyneen kohteliaasti, »teidän eräät liiketapanne ovat mielestäni jossakin määrin epämiellyttäviä. Tuo epäkohtelias tapanne käsitellä meidän vekseleitämme, esimerkiksi...»

»Juuri minun puolestani se on ollut erinomaisen kohteliasta. Kun en ole suostunut hyväksymään minulle vieraskielisiä vekseleitänne, olen maksanut käteisellä ja vetänyt hyväkseni kassa-alennuksen. Sekö on niitä 'epämiellyttäviä liiketapoja', herra kauppaneuvos?»

»No, jaa», herra naurahti, »ehkäpä se on vain jotakin uutta... kansallista muotia. Se ei missään tapauksessa ole minua miellyttänyt. Ja sitäpaitsi... paperinjalostusyritykset ovat juuri rengastumaisillaan kartelliksi. Olemme siinä mukana, enkä ole voinut suositella teitä, herra Takala, uuden yhtymän toimitusjohtajalle...»

»Ja miksi ei?» Iivari kysyi tulistuen, sillä kauppaneuvoksen sileät sanat olivat vähitellen kärjistyneet tarkoituksellisen halveksiviksi.

Kauppaneuvos siristi silmiänsä kuin ottaakseen tarkan tähtäimen ja jatkoi hykerrellen hitaasti käsiään:

»Katsokaas, minun liikeperiaatteeni eivät salli mitään yhteistoimintaa moraalisesti epäilyttävien henkilöiden kanssa.»

Mutta Iivari Takala ei hätkähtänytkään. Hän oli odottanut juuri tämäntapaista... ylimielisyyttä ja siroin lausein hiottuja solvauksia. Hän vain nauroi. Hän nauroi rakkautensa voimasta, ja hän nauroi oman nousukasluokkansa voitontunnosta.

»Tiedättekö, mistä alkaen suomalaiset yrittäjät näyttävät teistä aina 'moraalisesti epäilyttäviltä' henkilöiltä?»

Kauppaneuvos peitti kasvonsa maailmanmiehen kylmän kohteliaalla naamiolla.

»Jos he vain rohkenevat pyrkiä maalaiskauppiaan asemaa ylemmäksi», Iivari jatkoi. »Siitä alkaen, herra kauppaneuvos.»

»Erehdys... teihin nähden, herra Takala. Teidän moraalinne paljastui minulle siitä lähtien, kun rohkenitte... rohkenitte kuvitella, että minun tytärtäni voidaan kohdella kuin jotakin puotityttöä tai... mökintytärtä maantien varsilla...»

Kauppaneuvoksen tähän saakka kylmän ylemmyyden hallitsema ääni sortui nyt ensikerran hengästyttävään vihaan. Hän ei kyennyt heti jatkamaan ajatustaan loppuun, sillä hän pelkäsi menettävänsä malttinsa.

Vasta tuokion jälkeen hän lisäsi virallisen lyhyesti:

»Niin, tämän seikan vuoksi katsoin välttämättömäksi tämän keskustelun. Olettekos ymmärtänyt?»

»Luultavasti. Te pyritte toisin sanoen, suosittelemaan minulle tuota vanhanaikaista tapaa, että ensin on kysyttävä isältä ja sitten vasta tyttäreltä. Meillä on nykyaikana päinvastainen järjestys.»

»Mitä te?... Uskallatteko te?...»

»Kyllä minä nyt uskallan», Iivari sanoi nousten seisaalleen, »seurata tätä meikäläistä järjestystä ja pyytää kauppaneuvokselta hänen tytärtään. Vernan suostumus, kuten tiedätte, minulla jo on.»

Kauppaneuvos Merthen alkoi nauraa. Siinä oli suupielen venähtynyttä ilmettä, kulmallisten ihmettelevää liikehtimistä ja olkapäitten kohauttelemista. Minkäänlainen vastaaminen ei tullut hänen mieleensäkään.

Iivari oli monenlaisten ihmisten nähnyt mittailevan itseensä nähden 'välimatkoja', ja hän itse oli saanut niitä mitata oman sydämensä säikeillä, kipeänä tuskasta ja häpeästä.

Mutta noin määräämättömän alhaiseksi, kuin nyt... tuo suuri herra tuossa hänet tuomitsi pelkillä ilmeillään, ei hän ollut vielä kenenkään nähnyt itseänsä arvioivan. Äskeiseen rohkeaan nauruun alkoi sekaantua tukahduttavaa itkua. Se oli äänetöntä, kuten tuon herran sukuylpeä naurukin. Mutta se nousi verenpakkona päähän. Ja sen sumentamilla aivoilla oli vaikea ajatella. Oliko tuo halveksunta heissä määrätöntä typeryyttä, jotakin... päältäpäin kiilloitettua museotavaraa, ritarihaarniskaa, jolle saattoi lopultakin nauraa? Vai oliko hän itse tyhmä ja hullu, joka ei ymmärrä mitään, kokemasta päästyäänkin koettuaan, että edessäpäin, vasemmalla ja oikealla, kääntyi minnepäin tahansa, oli noita samoja olentoja käsissä mittakepit ja punnukset... kullakin omansa, ja tuolla tuossa... niin pitkät ja painavat, ettei suostunut niitä edes käyttämään...

Iivari oli seisonut hetken kasvot tummentuneina hiusmartoa myöten. Ja silloin meni häneen piru. Hän muisti hämärästi kuulleensa, joistakin tehtaalais-akkojen juorupuheista, ilkeämielisiä juttuja tuon miehen ja Könnin tyttären naimisiinmenosta. Tähän saakka hän oli niihin tuhlannut tuskin ajatustakaan. Mutta nyt oli häneen mennyt kiusaaja. Kullakin omat heikot kohtansa ja kullakin omat aseensa... Uhkaava ajatus pyöri raskaana kivenä hänen päässään. Se oli jo kimpautumaisillaan esiin röyhkeänä iskuna. Mutta vielä hän tarvitsi ikäänkuin hengähdysaikaa ja kysyi, äänessä pidätettyä uhkaa:

»Eikö tule rehelliseen kysymykseen rehellistä vastausta?»

Kauppaneuvos viittasi kädellään kuin ryhtyisi tekemään kauppatarjousta.

»En pidä suinkaan täysin mahdottomana suositella agenttuuria teille edelleenkin, jos...»

»Vai sillä tavalla!» Iivari keskeytti. »Siinä tapauksessa saatte myöskin kuulla, että tämä mies on menetellyt ja aikoo menetellä rehellisemmin kuin eräs Mertheneistä parikymmentä vuotta sitten... Könnin talossa.»

Hän oli iskenyt umpimähkään, tietämättä edes noiden juttujen tarkkaa todenpitäväisyyttä. Mutta hän huomasi kyllä osuneensa oikeaan paikkaan.

Kauppaneuvos oli kohonnut tuolistaan. Hän osoitti kasvot tuhkanharmaina ovea. Oli tehty teko, jota ei tässä elämässä kyetty korjaamaan. Tästä alkaen leppymättömät vihamiehet seisoivat mykkinä vastakkain.

Iivari tunsi vapautuneensa tuskallisesta puristuksesta. Nyt oli selvänä tie edessä: taistelu, jossa ei tarvinnut aikeitaan peitellä. Se oli hänen luontoaan. Häneen valahti tyytyväistä, kylmää rauhallisuutta.

»Niin, vuoden kuluttua on teidän tyttärenne täysi-ikäinen, herra kauppaneuvos. Hyvästi.»

Ja Iivari Takala läksi huoneesta kiirehtimättä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

1.

Tänään, eräänä kesän avajaispäivänä, kun on kulunut vasta vajaa vuosi ratkaisevasta keskustelusta kaupunginhotellissa, järjestetään jo uutta kerrosta käyntikuntoon Iivari Takalan paperinjalostustehtaalla.

Tämä oli alkanut viime syyskesällä kaupungin laidalla pienenä kellarikerroksen verstaana, jossa paperi oli leikattu nyrkkipajassa taotulla kulmaraudalla ja sitten tehty käsityönä paperipusseiksi ja kirjekuoriksi.

Mutta kiirettä oli pidettävä. Paperikartellin toiminta oli vielä siksi vakiintumatonta, ettei se toistaiseksi kyennyt tappamaan pienyrittäjiä. Mutta koska tahansa oli oltava valmis tappelemaan eloonjäämisen oikeudesta.

Tämä uhka edessäpäin ja mielessä herpoutumaton työn ilo oli Iivari pannut arvelematta likoon suurimman osan omaisuuttaan ja luottonsa, jonka saamisessa vankkumatta tuki yhä mahtavammaksi noussut Jänkälä.

Jo parin kuukauden kuluttua oli tuotettu ensimmäiset leikkaus- ja stanssauskoneet Saksasta. Nyt oli tehdas ahmaisemassa jo koko kaksikerroksisen rakennuksen, ja täydellistä kirjekuorikonetta järjestettiin sen yläkerroksessa käyttökuntoon.

Jänkälä oli pestannut hänen puolestaan Merthenin kirjekuoriosaston parhaat ammattilaiset alkavan tehtaan mestareiksi ja työntekijäin ydinjoukoksi ja tullut itse tuomaan heidät kaupunkiin.

»No, tässä meitä nyt on... sieviä tyttöjä ja potria poikia, ja me olemme tulleet sitä varten, että nämä tyttölapset jäivät haikailemaan sinun perääsi, jotta... pidäkin meitä hyvänä tai... ei sulle kunnian kukko laula», oli Jänkälä pauhannut. Tytöt olivat tirskuneet ja miehet olivat lyöneet tuttavallisesti kättä.

Samalla kertaa oli Jänkälä kertonut omia kuulumisiaan. Hänen voimalaitoksensa kuparilangat kiersivät pitäjästä pitäjään ympäri koko Merthenin alueen, ja tämän oli täytynyt laskea pahasti omiakin hintojaan.