Part 9

— Mutta minun mielestäni on hauska ajaa näin hurjasti, kun minä tiedän, että voin taittaa niskani...

— Niinkuin suvaitsette! sanoi Milán nauraen.

Kauniin rouvan silmät säteilivät, hänen kalpeat kasvonsa saivat väriä. Milán silmäili häntä salaa... Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että rouva Hetvicz oli hämmästyksissään hänen ja veljensä Gézan yhdennäköisyydestä, vapaaherratar kun oli — bács-tamásilaisten perhetraditioiden mukaan — niin lämpimästi ihaillut Gézaa... No, jos Milán tämän yhdennäköisyyden perusteella voisi avata itselleen tien vapaaherrattaren sydämeen, ei hän ainakaan olisi sellainen aasi kuin Géza...

— Minun mieleeni juolahti verraton pila! sanoi vapaaherratar myöhemmin, kun he tien mutkasta selviydyttyään näkivät edessään koko kylän. — Minä esittelen teidät linnassa oleville etäisenä sukulaisena, jota ei kukaan muu tunne kuin minä.

Milán nauroi eikä vastustanut vapaaherrattaren ehdotusta. Hän ei koskaan pilannut hyvää pilaa ja hän tunsi kutsumusta ruveta kauniin rouvan arvokkaaksi vastapelaajaksi hänen vehkeilyissään. (Ei hän tahtonut olla sellainen aasi kuin Géza!)

Vaunut vierivät linnan avatun rautaportin läpi, kiersivät vinhasti ison ruohokentän ja pysähtyivät parvekkeen leveiden portaiden eteen. Juovikkaan hellekatoksen alle oli koko perhe kokoontunut. Sotamarski oli arkiunivormussa, päässä siviililakki, Löcsen keltainen rouva istui nikkelisilaisessa työntötuolissaan, ja sitä paitsi olivat siellä kaikki langot: madáylaiset, isä, äiti, ja kolme pientä kreivitärtä kotiopettajattarineen. He olivat juuri lopettaneet välipalansa ja olivat syventyneinä hyvätuuliseen keskusteluun. He eivät aavistaneet mitään pahaa, kun kauniin rouvan vaunut ilmestyivät portaiden eteen niinkuin pyöriäistuuli.

Milán hyppäsi istuimeltaan ja auttoi vapaaherrattaren vaunuista. Hänen armonsa tarttui nuorta miestä käsipuoleen ja nousi kevein ja miellyttävin askelin parvekkeen portaita.

— Tässä olen, rakkaani! sanoi hän onnettomuutta ennustavan hilpeästi. Sitten hän osoitti Milánia. — Katsokaa, kenet olen tuonut matkassani!

Sotamarski katsoi hämmästyneenä, vanha rouva epäluuloisesti Milánia, joka paremman puutteessa hymyili vaatimattomasti.

— Ettekö todellakaan tunne häntä? kysyi rouva Hetvicz. — No sitten kerron teille, kuka hän on: Oszkár Hetvicz!

Esittelyä seurasi hämmentynyt hiljaisuus. Seurue oli nähtävästi varsin hämmästynyt kuullessaan tämän nimen. Vihdoin sanoi sotamarski:

— Oszkár Hetvicz — veljeni Károlyn poika?

— Niin, juuri hän, sanoi rouva uskaliaasti — Katsokaa vain hänen kasvojaan, oletteko nähneet tyypillisempiä Hetvicz-kasvoja?

— Yhdennäköisyys on todellakin hämmästyttävä, sanoi kreivi Máday.

Hetvicz ojensi kätensä Milánille.

— Terve tuloa, rakas poikani. Olemme eläneet isäsi kanssa kireissä väleissä, mutta minä iloitsen, ettet sinä jaa hänen tunteitaan...

Sitten hän syleili nuorta miestä. Mádaykin riensi Milánin luo.

— Kauniisti teit, kun tulit, Oszkár!

Vapaaherratar kohotti itsetietoisena päätään, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: katsokaa, tämä on minun työtäni! Katsokaa, en minä olekaan sellainen hyödytön pikku rouva, kuin te luulette!

— Minä vangitsin hänet junassa, selitti hän herroille, — sattumalta jouduimme matkustamaan samassa vaunussa, ja perhekuvien mukaan tunsin heti hänet Hetvicziksi... Eikö minulla ole tarkka silmä? Minä ajattelin, miten hauskan yllätyksen valmistaisin teille, jos toisin hänet tänne... Kauan täytyi minun suostutella nuorta herraa, sillä vasta viime tingassa hän antoi lupauksensa... Mutta hänen tavaransa jäivät junaan...

Sitten hän kääntyi Milániin.

— Miksi ette suutele isoäitiänne?

Milán katseli Löcsen keltaista rouvaa, joka ei hetkeksikään kääntänyt kotkankatsettaan hänestä. — Hän heitättää minut ulos, ajatteli hän itsekseen koskettaessaan huulillaan hänen kättään... Mutta vanha vapaaherratar ei ajanut häntä ulos, vaan laski kätensä Milánin päälaelle ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

— Sinun isäsi on tuottanut minulle paljon murhetta, sanoi hän sitten, — mutta tervetuloa kuitenkin.

— Tämä on todellakin kaunis perhenäytelmä! sanoi nuori vapaaherratar kohottaen kauniit Tartuffe-silmänsä taivasta kohden.

Sitten — tuntiessaan, että oli velvollinen antamaan Milánille hyvitystä, huudahti hän iloisesti:

— No katsokaapa, hän ei ole vielä suudellut kauniita pieniä serkkujaan!

He ajavat minut kohta ulos! ajatteli Milán, mutta suuteli kuitenkin rouva Mádayn rohkaisevasti hymyillessä vuorotellen kutakin nuorta, valkoista syreeninvesaa, jotka samassa muuttuivat tulipunaisiksi unikoiksi.

Nyt täytyy minun selittää, miksi kécskalaisiin teki niin hämmästyttävän vaikutuksen _Oszkár Hetviczin_ ilmestyminen.

Sotamarskilla oli nuorempi veli, joka noin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli joutunut riitaan perheensä kanssa ja muuttanut Transsilvaniaan, missä hän oli mennyt naimisiin. Sen jälkeen ei kukaan perheen jäsenistä ollut tavannut häntä, mutta sitä enemmän olivat he kuulleet hänestä, sillä transsilvanialaista Hetvicziä riivasi käräjöimisinto ja siihen yhtynyt vainoamishalu, ja hän ahdisti sukuansa lukemattomilla perintö- ja omistusriidoilla. Ne olivat kuolemattomia kuin Fenix-lintu, sillä niin pian kuin yksi oli päätetty, viritti kantaja uuden entisen tuhasta. Käräjänkävijä Hetviczillä oli Oszkár-niminen poika, jonka hänen isänsä — toinen Hamilkar — oli kasvattanut tulisesti vihaamaan Hetviczejä. Tämän Oszkárin naamarin oli kaunis rouva antanut Milánille, itsekään edes tietämättä niihin nämä naamiohuvit johtaisivat: yksinkertaisesti perhehäväistykseenkö vai monisotkuisempaan vehkeilyyn.

Sillä välin ilmoitti uskoton rouva menevänsä pukeutumaan ja jätti Milánin yksikseen sukulaistensa pariin. Löcsen keltainen rouva kutsui heti luokseen pelästyneen Milánin:

— Mitenkä ne voivat kotona?

— Kiitän, hyvin...

— Vieläkö Boldizsár asuu teillä?

— Tietysti...

Koko perhe hämmästyi kuullessaan tämän yksinkertaisen tunnustuksen.

— Kummallista, sanoi vanha vapaaherratar. — En ymmärrä oikein isääsi...

— Isä on välistä vähän omituinen, sanoi Milán synkistyen.

— Miten sen Boldizsárin laita oikein lienee? kysyi kankea vanha rouva.

Nyt he ajavat — nyt! — sanoi Milán itsekseen.

— Kerro meille koko juttu, eihän siinä ole mitään salattavaa sen jälkeen kuin sanomalehdetkin jo ovat käsitelleet kysymystä.

Hänen kasvonsa synkkenivät kolkosti, ja Miláninkin otsalle kihosi kylmä hiki.

— Minä rakastan Boldizsária aivan liiaksi voidakseni tasapuolisesti arvostella häntä. Saattaa olla, että olen väärässä, mutta minun mielestäni voi ainoastaan se heittää kivellä Boldizsária, joka itse tuntee olevansa viaton.

— Oszkár on oikeassa! sanoi tykistönpäällikön rouva.

Rouva Máday, joka nähtävästi tahtoi kääntää keskustelun muihin asioihin, sanoi iloisesti:

— Miten Mariska voi?

— Hän voi erinomaisesti! sanoi Milán.

— Tosiaankin, miten vanha Mariska nyt onkaan? — kysyi kreivitär edelleen.

— Mariska?

Milán tiesi, että Mariskat tavallisesti ovat kuuden-yhdeksäntoistavuotiaita, eikä voinut ymmärtää, että tälläkään Mariskalla oli mitään syytä poikkeukseen.

— Tosiaankin! Mariska täyttää pian seitsemäntoista vuotta, sanoi hän tuhmanrohkeasti.

Vanha rouva tarttui keppiinsä, ja rouva Máday tuijotti pelästyneenä Milánia.

— Miten? Onko teidän äitinne seitsemäntoistavuotias?

Milán sai nikotuksen äkillisestä pelästyksestä... Hän katseli synkistyneenä ympärilleen epätoivo sydämessään... Hän katseli ympärilleen, etsien kohtaa parvekkeen kaiteessa, mistä voisi heittäytyä yli, hypätä puutarhaan ja juosta tiehensä! — eikä hän pysähtyisi ennen kuin Budapestissä. Hän saattoi luottaa pitkiin sääriinsä; ylioppilasaikoinaan kun hänen onnistui päästä pakoon takaa-ajavia kisällejä aukealle kentälle, ei häntä olisi saatu kiinni edes vinttikoirilla ajaen...

— Onko teidän äitinne siis seitsentoistavuotias?

Herra tiesi miten koko juttu olisi päättynyt, ellei vapaaherratar samassa olisi ilmestynyt parvekkeelle. Keskimäärin hän pukeutui neljä kertaa useammin kuin joku toinen normaalinen vapaaherratar, ja pitkäaikaisen harjoituksen avulla hän oli tottunut vaihtamaan pukunsa yhtä nopeasti kuin todelliset _pukutaiteilijattaret_, joita olemme ihmetelleet Orfeumissa [Budapestin suurin varietee-teatteri].

Hänen kasvonsa olivat vielä kosteat kylmästä vedestä.

— Oszkár, Oszkár, joko teillä taas on morsiamenne mielessä? — Sitten hän kääntyi toisten puoleen: — Oszkár on juuri kertonut minulle olevansa kihloissa... Hänen morsiamensa on myöskin Mariska...

Mariska-jutusta oli sillä pelastuttu. Milánin täytyi vielä vastata tusinaan kysymyksiä, jotka koskivat hänen morsiantaan. Vapaaherratar halusi myöhemmin näyttää vieraalle metsästyshevosia, ja niin teki koko seurue — vanhaa vapaaherratarta tietenkin lukuunottamatta — kierroksen ympäri puutarhan kellastuneiden pensaistojen.

Rouva Hetvicz oli ensimmäisten joukossa ja jätti pian Milánin kanssa toiset kymmenkunnan askelta jäljemmäksi.

— Minä lähden tunnin kuluttua, sanoi Milán.

— Ei tule kysymykseen! vastasi kaunis rouva.

Ottaen huomioon jäljempänä tulevat puhelivat he matalalla äänellä välinpitämättömän näköisinä.

— Älkää ajatelkokaan matkustamista kolmeen päivään... Parforce-metsästykset alkavat vasta huomenaamulla.

— Jos jään tänne, täytyy minun pian näytellä takaa-ajetun ketun osaa...

Kaunis rouva hymyili.

— Sellaista kettua kuin _te_ olette, ei saada kiinni, varsinkin jos _minä_ piilotan hänet koirilta... Minä uskon, että jos meitä haluttaisi johtaa maailma harhajäljille, eivät edes kuuluisimmatkaan metsästäjät meitä saavuttaisi.

Tämän puheen aikana, jonka armollinen rouva esitti viattoman näköisenä kuin Wertherin Lőtte, kävi Milán punaiseksi kuin paprika [unkarilainen mauste, väriltään tulipunainen].

— Miksi tahdotte minua jäämään tänne?

Kaunis rouva loi hämmästyneen katseen Milániin, sitten ilmestyi kevyt, kirkas hymy hänen suupieliinsä. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan taittoi granaattipuun punaisen kukan. Hän katseli sitä kauan — vaikk'ei se lainkaan tuoksunut — ja kosketti sitä ohimennen huulillaan.

— Tahdotteko?

Hän ojensi sen Milánille.

— Sanokaa minulle, vapaaherratar, miksi tahdotte minua jäämään tänne?

— Kahdestiko minun täytyy vastata?

Kauniin rouvan kasvoille nousi puna. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi Milán:

— Jos te tahdotte, että uskottelen koko maailmalle olevani Oszkár Hetvicz tai Dalai Lama, että minä suutelen pikku kreivittäriä, että leikin kettusilla ja puhun politiikkaa sotamarskin kanssa... ja jos te tahdotte tai ette tahdo: minä hullaannun teihin, vapaaherratar, niin —

— Hiljemmin! He kuulevat.

Kun he palasivat tallista parvekkeelle, aikaansai rouva Hetvicz suuren ilon ilmoittamalla, että miellyttävä sukulainen vielä jää kolmeksi päiväksi linnaan. Varsinkin loistivat todellista iloa kolmen pikku kreivittären silmät. He olivat hyvin kasvatettuja ja tottelevaisia tyttöjä, mutta kun transsilvanialainen serkku oli heitä suudellut, olivat he toinen toisensa jälkeen paenneet opettajattarensa suojista, ja kun he nyt jälleen palasivat, oli heillä jo tyttömäisesti vallaton tukka nutturalla.

Ainoastaan Löcsen keltainen rouva istui mykkänä työntötuolissaan, mistä hän loi haukansilmäyksiä Milániin. Palvelija oli jo silloin matkalla sähkösanomatoimistoon lähettämään vanhan vapaaherrattaren sähkösanoman Wienissä olevalle kuululle tappelupukarikaartilaiselle Hetviczille, jonka tuttavuutta kärsivälliset lukijani ovat jo tehneet vericirovabudapestilaisessa pikajunassa.

— _Tule viipymättä_, sähkötti vapaaherratar poikansa pojalle.

Kun Milán katsoi vanhaa vapaaherratarta silmiin, tunsi hän pistoksen sydämessään. Hän muisti veliparkansa, jotka hän oli jättänyt Sándor-kadun varrelle kirjaillun liivin seuraan...

KÉCSKAN KETTUJAHDIT.

Iltapäivällä saapui linnaan paljon vieraita. Muutamat heistä olivat upseereja, toiset olivat Hetviczien naapureita. Joka kerta kun uudet vaunut pysähtyivät linnan edustalle, sai Milán sydämentykytyksen. Hän pelkäsi jonkun tuttavan tulevan, joka kahdella sanalla olisi paljastanut hänet. Mutta kohtalo oli hänelle suopea, sillä kaikki nuo ventovieraat ihmiset nimittivät Milánia Hetvicziksi ja puristivat sydämellisesti hänen kättään, ja ainoa, johon hän oli kasinossa tutustunut, sinutteli Milánia ja mainitsi häntä rakkaaksi ystäväkseen, mutta nimeä hän ei tietänyt eikä nähtävästi siitä välittänytkään.

Seuraavan päivän aamuna oli verraton syysilma ensimmäisen ajometsästyksen alkaessa. Milán oli puettu kreivi Mádayn vaatteihin ja ratsasti sotamarskin hevosella. Tuo kunnon irlantilainen ori — jota Milán myöhemminkin muisteli kiitollisella kunnioituksella — osoittautui erinomaiseksi ja innokkaaksi metsästäjäksi, niin että Milán, jota ei tällä kertaa riivannut turhamaisuuden paholainen, saattoi kokonaan antautua nelijalkaisen toverinsa vietäväksi. Hän ilmaisi oman yksityisen tahtomisensa ainoastaan siinä, että hän useaan kertaan, huolellisesti vältellen kaikkia yhteentörmäyksiä, antoi hevosen ymmärtää, että hän erittäin mielellään oleskelisi vapaaherrattaren läheisyydessä. Mutta se oli oriin mielestä aivan mahdotonta, eikä Milánkaan ollut itsepäinen.

Kun kaukaa, jostakin Kécskan suon rannalta sitten kaikui loppusoitto raikkaankevyeen ilmaan ja siihen yhtyivät raikuvat ajokoirien haukunnat, valtasi syvä surumielisyys yhtäkkiä Milánin.

— Puuttuuko teiltä jotakin? kysyi häneltä vapaaherratar.

Milán pudisti päätään ja loi miettiväisen katseensa pohjoiseen, Budapestiä kohden, missä hänen veljensä jo kolmekymmentä tuntia olivat odottaneet häntä kirjaillun liivin seurassa...

Illalla herrat vaihtoivat pukuja, — Milán riisui Mádayn jahtipuvun ja pukeutui hänen hännystakkiinsa, — sitten kokoontuivat kaikki linnan ruokasaliin. Päivällisten aikana tapahtui tunnelmallinen ja miellyttävä perhenäytelmä. Sotamarski tyhjensi lasinsa rakkaan sukulaisensa Oszkár Hetviczin kunniaksi, sillä hänen saapumisensa päätti onnellisesti vanhan ja hylättävän perheriidan.

Milán ei edes kuunnellut. Hän oli syventynyt katselemaan vieressään istuvaa vapaaherratarta, jonka ulkomuotoon hän nyt (kun kauniilla rouvalla oli yllään syvästi avokaulainen puku) rupesi kohdistamaan aivan uutta mielenkiintoa.

Vapaaherratar laski samassa hansikoidun kätensä Milánin kädelle.

— Oszkár! Vanhus puhuu teille!

— Minä vastaan hänelle.

Ja hän vastasi... Sanotaan, että puheen salaisuus on siinä piilevässä totuudessa. Saattaa olla, että sukulaisrakkaus Hetviczin perhettä kohtaan tällä hetkellä todella syttyi Milánin sydämessä, mutta varmaa on, että Milán tiesi tulkita tämän rakkauden vakuutuksen, niin että helläsydämisen rouva Mádayn silmät täyttyivät kyynelillä ja sotamarski syleili ja suuteli nuorta miestä.

Rouva Hetvicz esitti samppanjalasi kädessä maljan Milánille.

— Teidän pitäisi tulla valituksi valtiopäiville!

Sotamarski, joka seisoi heidän takanaan, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle.

— Te voisitte jo sinutella toisianne... Koeta taivuttaa rouvani siihen.

Vapaaherratar hymyili herttaisesti.

— Vielä se olisi liian aikaista, mutta saattaa niinkin käydä, että toivomus täytetään.

(Sotamarski alkoi yhä enemmän rakastaa _veljensä poikaa_. Hän huomasi, että hänen rouvansa — kultavanteinen, kaunis pikku dynamiittitynnyri, joka alati uhkasi räjähdyttää ilmaan koko Hetviczien joukon — sydämellisesti hakkaili nuorta herraa, mutta viisaana käytännön miehenä hän arveli, ettei jonkun Hetviczin kiemaileminen ollut perheharrastuksille niin vaarallista kuin jonkun toisen.)

Seuraavana päivänä metsästettiin jälleen, ja illalla oli linnassa tanssit. Milán, joka tunsi itsensä paljon varmemmaksi tanssisalissa kuin hevosenselässä, otti sotamarskin kehoituksesta johtaakseen tanssiaisia ja sai aikaan vilkkaan kotiljonkitanssin, jossa hänellä oli hyvä tilaisuus loistaa Budapestin tanssitilaisuuksissa saavuttamillaan ominaisuuksilla.

Kotiljongin jälkeen hän vei rouva Hetviczin tarjoiluhuoneeseen, missä he joivat lasin samppanjaa nurkassa istuen; sitten he sytyttivät savukkeen. Milán, joka jo oli samppanjatunnelmassa (sanan salonkimerkityksessä) hakkaili rohkeasti kaunista ystävätärtään, joka istui rauhallisena paikoillaan, sanaakaan virkkamatta kuunnellen Milánin hullutuksia, silloin tällöin luoden viipyvän katseen peiliin, mistä hänen päässään tuikkivat timantit heijastuivat.

— Voi, kun en minä olisi sellainen pelkuri naisseurassa! vaikeroi Milán käsiään väännellen.

— Minä luulen, että te ette oikein tunne itseänne.

— Kun minä vain en olisi sellainen pelkuri! Hän kosketti kauniin rouvan kättä.

— Ei ole lupa koskea näytteille pantuja esineitä, sanoi vapaaherratar vakavana.

Samassa astui sotamarski heidän luokseen.

— Oszkár, minulla on sinulle kerrottavana hyvin hauska uutinen! Kaartilainen, sinun rakas, vanha toverisi, jonka kanssa sinä Transsilvanian kenttäharjoitusten aikana tulit niin hyväksi ystäväksi, on täällä... Hän on yllättänyt meidät tulollaan...

Tanssisalin ovesta saattoi Milán nähdä jättiläiskokoisen, uljasviiksisen kaartinupseerin, joka hymyillen kumarsi parille kauniille rouvalle.

Räiskis! Lasi putosi Milánin kädestä... Nyt tuli maailmanloppu!

— Etkö tule? kysyi sotamarski myhäillen.

— Aivan heti! sanoi Milán kalpeasti hymyillen.

Vanhus poistui, vapaaherratar puraisi huultaan synkistyneenä.

— Se roisto uskalsi tulla!

Milán oli jo kuullut yhtä ja toista kapteeni Hetviczistä, sotamarskin veljenpojasta, hurjasta, pelätystä taistelupukarista, jota mainittiin Euroopan parhaana miekkailijana.

— Mikä minut nyt perii? kysyi Milán Gyurkovics.

Kaunis rouva, joka enemmän suuttui kuin pelästyi, nousi kolkkona paikaltaan.

— Paras olisi, kun tuossa paikassa vetäisitte korvalle sitä petoa...

Samassa astui kaartilainen huoneeseen. Ovella kohtasi hän rouva Hetviczin ja kumarsi hänelle uneliaasti.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! Tulin, kun en voinut vastustaa haluani nähdä sinua. Toivoin tapaavani sinut ystäväni Oszkárin seurassa.

Rouva Hetvicz mittasi vihollistaan kiireestä kantapäähän hymyillen rauhallista ja ylimielistä hymyään ja puristaen kätensä nyrkkiin. Milán sitävastoin katseli raivoisana ympärilleen... Hänen teki mieli seurata bácskalaisen ryövärin esimerkkiä santarmien hyökätessä hänen kimppuunsa: hän olisi tahtonut viskata jotain kapteenin päähän ja sitten heittäytyä ikkunasta ulos, hypätä hevosen selkään ja hävitä yön pimeyteen... Mutta sen sijaan hän pyörähtikin kantapäillään ja astui varmoin askelin viereiseen huoneeseen. Täällä hän yht’äkkiä hätkähti nähdessään itseensä tähdättyinä kaksi keltaista kotkansilmää. Vanha vapaaherratar istui siellä pöydän ääressä pelaten iczikiä tilanhoitajan kanssa kreivin ja kreivittären seuratessa sivulla peliä.

Vanha rouva laski kortit kädestään.

— Kuulitteko, rakas Oszkár, että teidän hyvä ystävänne on tullut?

— Olen kuullut, että kapteeni Hetvicz on tullut.

— Ettekä riennä syleilemään hyvää ystäväänne.

(— He hyökkäävät minun kimppuuni, he repivät minut palasiksi, heittävät minut ulos, sanoi Milán itselleen. — Pääasia on nyt tässäkin tapauksessa osoittautua gentlemanniksi.)

— En tunne kapteenia, jalosukuinen rouvani.

— Miksi ette sano minua isoäidiksi.

Milán ojentautui ja kumarsi hymyillen.

— Olen hyvin pahoillani, etten voi nimittää teitä isoäidiksi, mutta minä en ole teidän jalosukuisuutenne pojanpoika. Minä en ole Oszkár Hetvicz, minun nimeni on Milán Gyurkovics.

— Sinä olet tuulessa, Oszkár! sanoi kreivi Máday nauraen.

— Minä olen aivan selvä, mutta Oszkár en minä ole... ja nyt kun olen esittänyt itseni oikealla nimelläni, pyydän teitä vastaanottamaan vilpittömät kiitokseni sydämellisestä vieraanvaraisuudestanne, jota olette minulle Oszkár Hetviczin tähden osoittaneet...

Huoneessa olevat katselivat ääneti toisiaan. Milán seisoi heidän keskellään pää pystyssä. Nyt hän ei pelännyt edes piruakaan... Tulkoon mikä tulikin!

— En ymmärrä mitään tästä kaikesta, sanoi kreivi Máday. — Miksi olet sanonut itseäsi Oszkár Hetvicziksi?

— Se tapahtui pilan vuoksi, jonka alkuunpanija minä en ole. Vapaaherratar sen keksi.

— Minä tiesin sen!

Tämän sanoi vanha rouva vihasta kuohahtaen. Kreivi Máday napitti hännystakkinsa. Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja rypisti kulmansa hyvin ritarillisen näköisiksi.

— Anteeksi, mutta minusta tuntuu tämä hyvin kummalliselta.

Kreivi Mádaylla ei ollut monokkelia, mutta Milánilla oli; sentähden eivät kreivin ritarilliset kasvot olleet läheskään niin uljaat kuin Milánin, kun hän vuorostaan rypisti kulmansa. Kun mies huomaa joutuneensa satimeen, tekee hän viisaimmin astuessaan ritarillisuuden pohjalle. No, kun vain siitä oli kysymys! Milán oli valmis tappelemaan kenen kanssa hyvänsä, sotamarskin kanssa, niin, suorastaan vaikka vanhan vapaaherrattarenkin kanssa...

— Minä huomaan, sanoi hän jääkylmästi, — minä huomaan, ettei minulla tämän jälkeen ole muuta tehtävää kuin uudestaan kiittää sydämellisesti vieraanvaraisuudesta ja sulkeutua suosioonne.

Silloin astui huoneeseen nuori vapaaherratar. Nais-Prometeus oli jo hahmotellut itsensä uudestaan; hänen äskeisestä mielenliikutuksestaan ei huomannut jälkeäkään, hänen huulillaan leikki iloinen hymy.

— Oszkár, tulkaa tanssimaan!

— Tulet sopivaan aikaan, sanoi vanha rouva sapekkaasti. — Tämä herra on juuri tunnustanut meille olevansa Milán Gyurkovics...

— No siis: Milán! Tulkaa tanssimaan!

Kreivi Máday hypähti suuttuneena tuoliltaan.

— Herra Gyurkovicsilla tuskin lienee halua enää tanssia, minä luulen, että hän aikoo lähteä...

— Aiotteko todella lähteä? kysyi vapaaherratar.

— Kuten kuulitte, sanoi Milán lyhyesti.

— Missä junassa?

— Ensimmäisessä aamujunassa.

— Silloin odottakaa minua, kunnes olen vaihtanut pukuni. Minä lähden kanssanne.

Sanalla sanoen: dynamiittitynnyri räjähti. Ensimmäinen ja kuvaavin seuraus räjähdyksestä, joka ei suinkaan ollut harvinainen perheen keskuudessa, mutta kuitenkin tuli aina odottamatta, oli, että kreivi Máday hyökkäsi sulkemaan molemmat ovet.

— Nyt tehkää hyvin! sanoi hän raivostuneen hilpeänä.

(Tapahtukoon mitä hyvänsä, — kun siitä vain ei seuraa häväistysjuttuja!)

— Mitä tämä merkitsee? kysyi vanha rouva torquemadain äänellä.

— Se merkitsee, että Gyurkovics on minun hyvä ystäväni, joka on minun pyynnöstäni tullut tänne ja minun toivomuksestani suostunut nimenmuutokseen... Se merkitsee, että minä en salli häntä loukattavan... Jos häntä kaikesta huolimatta loukataan, aion minä antaa hänelle hyvityksen, sellaisen hyvityksen, että — no!

Tätä paljon puhuvaa _no'ta_ seurasi syvä hiljaisuus. Mádayt ja vanha rouva vaipuivat mietteisiinsä. He tiesivät, ettei kaunista rouvaa _niin vain_ suisteta. Hän laski jo kätensä ovenkahvaan, — hän voisi kertoa tanssiaisyleisölle kaiken, ja vielä sitäkin enemmän.

Kreivi vaihtoi anoppinsa kanssa nopean ja yksimielisen silmäyksen, sitten hän kääntyi kauniin rouvan puoleen.

— Te aiotte uskotella meille jotakin, jota ette itsekään usko... Ei kukaan tahdo loukata herra Gyurkovicsia... Me pyydämme herra Gyurkovicsia viipymään meillä vielä pari päivää... Nimenvaihdos on järjestettävä... Minä selitän itse vieraillemme. Minä sanon heille, että me olemme kaikki pilaan osallisia, että aioimme huvitella sotamarskin kustannuksella...

Vapaaherratar mietti hetkisen. Hän oli tosin voittanut, mutta hänen voittonsa olivat aina sellaisia, ettei hän itse niistä voinut iloita.

— No, jos asiat ovat niinpäin, niin tulkaa siis tanssimaan — Milán!

— Mitä minun nyt on tehtävä? kysyi Milán, kun he aloittivat katrillin.

Kaunis rouva kohautti olkapäitään.

— Jos olette järkevä, niin poistutte huomenaamulla... Hetviczit eivät mitään unohda eivätkä mitään anna anteeksi... Heidän äskeinen peräytymisensä peloittaa minua... He nähtävästi hautovat jotakin, ja todennäköisesti he ovat kutsuneet kapteenin tänne sitä varten.

— Hautovatko he salamurhaa? kysyi Milán naurahtaen.

— Elleivät he nyt aivan siihen pysty, niin ainakin ajattelevat he jotakin sen tapaista... jos olette järkevä, niin lähdette... Mutta minä toivon, että te ette ole järkevä...

— Ja entä jos en ole järkevä?

— Silloin jäätte luokseni. Me voisimme yhdessä panna toimeen sellaisen mullistuksen, että se kaikuisi yli koko piirikunnan.