Part 8

Sanotaan, että puute sekä terästää miehen luonteen että panee hänen älynsä vilkkaaseen toimintaan. Tämä selittää sen, että molempien nuorten Gyurkovicsien aivoissa syntyi sama pelastuksen ajatus, kummankin istuessa omassa kahvilassaan. Toiminnassa voitti tarmokkaampi Gyurka veljensä Sándorin...

— Frau Anna, sanoi Sándor, joka kaupunginlähetin seuraamana astui huoneistoon, — minä aion lähettää vaatteemme puhdistuslaitokseen...

— Ei tarvitse, sanoi hyväuskoinen rouva, — teidän rakas veljenne lähetti ne juuri sinne...

— Kumpi veljeni? kysyi Sándor kalveten.

— Gyurka-herra.

Tämä rauhoitti huomattavasti nuorukaista. Hän tunsi Gyurkan, ja jos tällä oli rahaa, ei hänkään jäisi ilman... Ja Gyurka osoittautui todellakin veljensä luottamuksen ansainneeksi, sillä hän tuli jo iltapäivällä hakemaan Sándoria, toi hänelle parin valkoisia hansikkaita ja vei hänet Sváb-vuorelle, jonka tuuheaan lehtiverhoon syksy jo oli sirotellut sinoberinpunaisia täpliä.

En aio kärsivälliselle lukijalleni kertoa kaikkia tanssiaisten tapahtumia. Kerron ainoastaan, että muuan sváb-vuorelainen nuorukainen — nähtävästi neljänkolmatta lämpöasteen pehmentämänä — soitatti viisi kertaa lempilauluaan: _Jo peittää lumi kaikki tiet_, — ja että Sándor Gyurkovics oli kiintynyt toiseen lauluun, joka puhui Ella Lányille: _Pois hän käänsi katseensa, kun kohtasimme toisemme..._

Näistä he hiukan väittelivät, kunnes Gyurka lopetti kiistan heittämällä kolme viitosta mustalaisen lautaselle... Sváb-vuorelainen nuorukainen, joka nähtävästi ei sinä päivänä ollut vienyt vaatevarastoaan puhdistuslaitokseen, poistui kasvot tulipunaisina yön pimeyteen; ehkä hän haihtui häpeäänsä, mitättömyytensä katkeroittamana.

Molemmat veljekset nukkuivat vielä puoli kahdeksalta vuoteissaan, kun kolmas, Milán, täsmälleen kello kahdeksan nousi ja ryhtyi pukeutumaan. Ensi töikseen hän kutsui rouvaa:

— Frau Anna, pyytäkää tänne kaupunginpalvelija, aion lähettää vaatteemme puhdistuslaitokseen...

Rouva kovasti ihmetteli. Hänkin!

— Mutta nuoret herrat lähettivät jo eilen.

— Hyvä on! sanoi vanhin nielaisten kuohuvan vihansa.

Vaatekaappi oli todellakin tyhjä. Ainoastaan kurja, kirjailtu liivi oli säästynyt Gyurkan kotkansilmältä. Milán sormeili liiviä, heitti sen sitten ylenkatseellisesti takaisin. Mihin siitä olisi riittänyt — rotasta nälkäiselle leijonalle?

Kissan askelin hän meni viereiseen huoneeseen, missä hänen veljensä nukkuivat yhdeksänkertaisen supécsárdáan väsymyksiä jäsenistään.

Lempeästi ja hyvänsuovasti hymyillen hän rupesi tarkastelemaan heidän taskujaan. Hän laski viisi taskua joka takissa, kolme kussakin liivissä ja kaksi housuparissa ja haravoi uteliailla sormillaan kaikkiaan kaksikymmentä taskua. Hän löysi kaikenlaista, mutta sitä, mitä hän etsi, ei hän löytänyt. Hän löysi kaksi leimattua samppanjakorkkia, sinisen silkkinauhan ja kuihtuneen ruusun, hän löysi jonkin verran pikkurahojakin, mutta seteleitä ei yhden yhtäkään.

Kunpa minulla vain olisi kymmenen, parikymmentä floriinia, saisin helposti satoja hankituksi iltaan mennessä! Sillä herrasmies ei ole herrasmies, jos hänellä on matti kukkarossa. Miten hän voisikaan lähteä kaupungille rahaa hakemaan, miten hän voisikaan käydä tapaamassa bácskalaisia herroja, ellei hän voisi ajaa hakkereissa ja käydä ravintolassa.

— Onko myytäviä? kysyi pihalta mäkäjävä tenoriääni.

— Pst! Tulkaa tänne!

Salamana välähti hänen päässään ajatus... Nämä kunnon pojat, Gyurka ja Sándor, nukkuvat tietysti iltaan asti... Heidän _vaatteensa_ ovat tuolillaan yhtä kauan kuolleena pääomana, mutta jos pääoma pantaisiin liikkeeseen, kasvaisi se siihen mennessä sievoisen koron... Hän siis myy vaatteet. Jos hänellä on taskussaan kymmenen, kaksikymmentä floriinia, voi hän liikkua vapaasti ja helposti hankkia tarvittavan määrän... Illalla hän palaa kotia. Illalla? Jo puolelta päivin! Hän lunastaa kaiken heidän omaisuutensa puhdistuslaitoksesta, antaa joka pojalle puolensataa floriinia, ja niin on kaikki jälleen järjestyksessä... Sen hän todella oli velvollinen tekemään veljilleen, hän, vanhin!

Viereisen huoneen ikkunan kautta hän sopi vaatekauppiaan kanssa hinnasta. Sitten hän lähti kotoa — kaksikymmentä floriinia taskussa. Ne toiset nukkuivat siellä suloisesti eivätkä aavistaneet, voi! eivät aavistaneet, että heidän arpansa oli langennut...

HARHAILEVA BUNYEVÁCI.

Milán Gyurkovics oli muita veljiään päätään pitempi, ja tuuheine, mustankiiltävine viiksineen hän teki kolmenkymmenenvuotiaan vaikutuksen, vaikka hän tuskin oli viidenkolmatta ikäinen. Hieno smoking ja metsästystakki eivät sopineet hänelle yhtä hyvin kuin toisille Gyurkovicseille, mutta pitkäliepeinen Ferenc-Joszef-takki, valtiomiesten ja diplomaattien distingoitu vaatetus, puki häntä paremmin kuin ketään toista. Lisäksi oli hänellä vielä ominaisuus, jota ennakkoluulottomat lukijani mahdollisesti vähäksyvät, mutta joka kuitenkin osoittautui eteväksi aseeksi olemassaolon taistelussa: hän osasi maukkaasti ja huomiota herättämättä käyttää monokkelia. Eräässä suhteessa hän muistutti veljeään Bandia: hänenkin kasvoillaan ja silmissään oli luottamusta herättävä ja hiukan surumielinen (sanoisinko: aseet riisuva) ilme. Jo lapsena oli hänellä ollut paljon hyötyä lempeästä ulkomuodostaan. Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin hurskas rovasti, nimitti veljenpoikaansa pikku _kerubiksi_, ja kun hän luki messun, käytti hän mielellään kerubia kuoripoikana. Joka messusta tuli kymmenen kreutseria, joilla pikku poika osti tupakkaa ja ruutia. (Tupakan hän poltti ja ruudista hän valmisti pieniä pommeja, jotka hän salaa räjähdytti kolumbácsilaisen rovastillisen taloudenhoitajattaren sängyn alla.) Varmaa kuitenkin on, että bácskalaiset äidit myöhemmin — lyhyillä huviretkillä — kernaasti uskoivat tyttärensä Milánille, »joka ei ollut sellainen nuorimies kuin useimmat muut», ja että herrat selvitellessään sekavia urheilu- ja kunniajuttujaan mielellään kuuntelivat Milánin neuvoja.

Sankarini oli siis, jättäen nuoremmat veljensä kirjaillun liivin seuraan, lähtenyt kotoaan kaksikymmentä floriinia taskussaan mennäkseen valtiopäivätaloon tapaamaan monokkeli-Elefántovicsia, joka siihen aikaan oli bács-tamásilainen edustaja. Valtiopäivätalon edustalla oli suuri, meluava kansanjoukko, ja kaupunginpalvelijat kaupittelivat sanomalehtiliitteitä: _Ministeri Déneksen kukistuminen_.

Tämä uutinen — hänen ylhäisyytensä István Déneksen kukistuminen — hiveli miellyttävästi Milánin mieltä; periaatteessa ei ministerin ja hänen ylimääräisen notaarinsa välillä ollut minkäänlaisia mielipiteiden eroavaisuuksia. Mutta Milán ei ollut viiteen päivään ollut edes ministeriön läheisyydessä, ja nyt hän uskoi ministeripulaa seuraavassa häiriötilassa voivansa helpommin päästä laiminlyöntinsä seurauksista. Kun hän nousi lehterille, hämmästyi hän epämiellyttävästi huomatessaan, että erikoisliitteen uutinen ainakin oli ennenaikainen, koskapa István Dénes vielä istui punaisessa lepotuolissaan salissa, hymyillen kylmää hymyään, joka aina sai vastustajat raivoihinsa, ja kuunteli erään vasemmistopuoluelaisen intohimoista hyökkäystä.

— Eroa! melusi vasemmisto, kun edustaja oli päättänyt puheensa.

— Eroa! jyrähti lehteriltä hirmustunut ääni.

Se oli Milán Gyurkovicsin ääni... Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaikeni. Muuan nainen, joka istui lehterillä hänen edessään, kääntyi äkkiä ja sanoi mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Hävytön!

Hänen kasvonsa olivat suuttumuksesta lumivalkoiset, ja hänen silmissään kiilsi kyynel, — mutta joka tapauksessa hän oli hyvin kaunis. Tarkemmin määritellen: hänen silminnähtävästi koko valtiopäiväyleisöä halveksuva yksinkertainen, mutta hieno pukunsa ja koko hänen olentonsa ilmaisi ensi hetkellä magnaatti-rouvan. Hänellä oli yllään ruudukas matkapusero ja päässään tyrolilainen hattu ja kädessään oli hänellä lorgnetti ja kukkiva syreeninoksa.

— Sehän on syreeninkukka-nainen! sanoi Milán itsekseen.

Syreeninkukka-nainen! Hän oli tuntenut hänet jo vuoden ajan, tietämättä hänen nimeään. Kohtelias kohtalonoikku oli vienyt heidät yhteen kadulla, teatterissa ja ravikilpailuissa. Silloin he aina olivat suoneet toisilleen kevyen hymyn tai ystävällisen silmäyksen. Milán oli antanut hänelle nimen syreeninkukka-nainen, sillä hän oli huomannut, että nainen erikoisesti rakasti näitä kukkia.

Tällä kertaa ei syreeninkukka-nainen kuitenkaan kiinnittänyt sen enempää huomiota Milániin, vaan seurasi kuumeentapaisen jännittyneenä tapausten riehuvaa kulkua. Kerran hän sanoi jotakin, joka ei suinkaan ilmaissut mitään perustuslaillisia mielipiteitä. Hän sanoi:

— Roskaväkeä!

Vielä kahdeksi minuutiksi hän jäi lehterille siirtyen rauhatonna edestakaisin paikoillaan; sitten, kun melu alhaalla riehahti täydeksi hirmumyrskyksi, hän nousi, pakotti viisi, kuusi ihmistä siirtymään paikoiltaan ja lähti.

Kun Milán ei löytänyt Elefántovicsia valtiopäivätalosta, lähti hän Angol Kiralyné-hotelliin, missä edustaja, milloin lainsäätämisinto ajoi hänet Bácskasta Budapestiin, tavallisesti nukkui aamusta puolipäivään. Matkan varrella hän poikkesi hajuvesikauppaan, mistä osti kahdella floriinilla pullon Chypreä, — sitä hän ainakaan tällä hetkellä ei vähääkään tarvinnut.

Hotellissa hän kuuli masentavan uutisen: Elefántovics oli aamujunassa lähtenyt pääkaupungista. Hän lähti siis Gizella-torin varrella olevaan sokerileivoskauppaan nauttiakseen lasin teetä ja sanoakseen pari hävyttömyyttä neiti Jennylle, — ehkä hän sillä välin keksisi jonkin pelastavan ajatuksen. Sokerileivoskaupassa kerrottiin hänelle, että neiti Jenny sairauden tähden oli jäänyt pois toimestaan, sentähden täytyi hänen sanoa hävyttömyytensä neiti Linkalle.

Kun hän vielä hämmenteli teetään, pysähtyivät vaunut kaupan edustalle. Kevein askelin, säteilevin kasvoin, joissa ei huomannut jälkeäkään äskeisestä mielenliikutuksesta, astui sisälle syreeninkukka-nainen. Hän heitti Milániin hymyilevän katseen ja sitten hän alkoi huolettomasti kävellä edestakaisin kaupassa naputellen lorgnetillaan milloin mitäkin lasikelloa ja luetteli koko joukon namusia palvelevalle neidille.

— Lähettäkää ne minulle Kécskaan... Hyvästi!

Hän loi jälleen ruskeat, manaavat silmänsä Milániin, sitten hän lähti kaupasta, kevyesti nyökäten. Milán tarttui lakkiinsa.

— Kuka tuo nainen oli? kysyi hän Linka-neidiltä.

— Hänen ylhäisyytensä, vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski Hetviczin puoliso...

— Vapaaherratar Hetvicz-Janky? Sama miljoonienomistajatar, joka vuosi takaperin oli silmittömästi rakastunut Géza Gyurkovicsiin ja jota Géza (se aasi!) ei ottanut rouvakseen...

Milán riensi hänen jälkeensä, mutta kohtasi ovessa Ella Lányin, joka tuli äitinsä seurassa.

Ella Lányi ei ollut huomiotaherättävän kaunis eikä edes muuten erikoisen älykäs, mutta hän oli kunnon tyttö — mikä Gyurkovicsien mielestä oli arvokkaampaa — s.o. hän oli reipas, rakastettava ja pikkusievä niinkuin leivonen. Hänen isänsä, jonka kanssa meillä muuten ei ole mitään tekemistä, oli oikeusneuvos.

— Te ette tullutkaan Sváb-vuoren tansseihin! sanoi Ella moittien. — Me lähdemme jo tunnin kuluttua pustallemme [pusta tarkoittaa nykyään maatilaa], ja sitten emme saa tanssia ennenkuin syksyllä.

— Tiedättehän, että on parhaillaan ministeripula, sanoi ylimääräinen notaari vakavana.

— Ja silloinko ei ole lupa tanssia? ihmetteli tyttö. Äiti puuttui puheeseen:

— Älä ole lapsellinen, Ella! Ministeriön herroilla on nyt tärkeämpiäkin ajateltavana kuin jotkin tanssiaiset.

Milán nyökäytti miettiväisenä päätään.

— Totta kyllä, vastustuspuolue tuottaa meille paljon mielipahaa.

Ella, jonka kauneus alati vaihteli ja joka usein näytti hyvin vähäpätöiseltä, mutta välistä saattoi olla hyvinkin kaunis, oli tänään — nähtävästi valvotun yön johdosta — suorastaan hurmaava. Hänellä oli aistikas, hyvin sopiva matkapuku, ja tietoisena tilapäisestä kauneudestaan yhä jatkuvassa tanssinhuumauksessa hän ei ollut niin suljettu kuin tavallisesti.

— Lähtekäämme, Ella! sanoi hänen äitinsä.

Noustessaan Gizella-torilla vaunuihin kuiskasi tyttö veitikkamaisesti Milánille:

— Joka rakastaa, hän seuraa!

— Sallivatko naiset minun saattaa asemalle asti? kysyi Milán ääneen.

— Mielihyvin, herra Gyurkovics...

Siellä rouva Lányi uskoi kukkaronsa nuorelle herralle, joka osti liput ja piti huolen matkatavaroista.

— Kuulkaapa, sanoi Ella, joka tänään vastoin tavallisuutta oli kujeilevaisella tuulella, — ellette olisi poroporvari, seuraisitte meitä Kécskaan. Siellä te astuisitte vastaantulevaan pikajunaan ja olisitte puoleltapäivin jälleen Pestissä.

— Kun vain ei olisi ministeripulaa.

Naiset asettuivat vaunuun. Milán tarttui ikkunan alla olevaan kädensijaan ja pakisi Ellan kanssa ajan vähyyden tähden sähkösanomakielellä... Viereisen vaunun ikkunaan oli kiinnitetty paperiliuska: _Varattu osasto_. Milán heitti sivusilmäyksen ikkunaan ja näki siellä sanomalehteä lukevan yksinäisen naisen, jonka hän heti tunsi syreeninkukka-naiseksi, vapaaherratar Hetvicziksi.

Soitettiin viimeisen kerran...

— Ken rakastaa, hän seuraa! sanoi Ella Lányi hymyillen.

Syreeninkukka-nainen silmäsi samassa sanomalehtensä takaa ja käänsi kasvonsa Milániin. Nähtävästi hän tunsi hänet, sillä veikeä hymy värähti hänen huulillaan...

Kuka voi kuvailla tai edes käsittää sitä fysiologista muutostilaa, joka tapahtuu ihmisen aivoissa, kun ajatus salamannopeasti hedelmöittää tahdon? Kun Julius Caesar päätti kulkea Rubicon yli — mutta jättäkäämme tämä toistaiseksi! Riittää kun sanon: kun juna lähti liikkeelle, nosti asemasillalla oleva poliisi hälinän ja asemamiehet pudistelivat raivoisina nyrkkejään, sillä muuan herra, herra Gyurkovics, oli hypännyt junaan.

— Minne suvaitsette matkustaa? kysyi junailija.

— Kécskaan...

Lippu maksoi 2 floriinia 50 kreutseria, mutta Milán antoi 3 floriinia junailijalle. Lányin fiakkeri, jonka hän — hetken väiteltyään naisten kanssa — itse maksoi, vei häneltä kaksi floriinia, Chypre kaksi, yhden hän suoritti aamiaisestaan ja yhden antoi kantajalle, joka toimitti vaunuun naisten matkakapineet. Hänelle jäi vielä 11 floriinia...

Yht'äkkiä karmi pelästys Milánin sydäntä. Hänen mieleensä juolahtivat hänen veliparkansa, Gyurka ja Sándor — jotka nukkuivat viattomina kirjaillun liivin seurassa Sándor-kadun huoneistossa eivätkä tietäneet, voi! eivät tietäneet, että Milán Gyurkovics parhaillaan matkusti Kécskaan, Chypre-pullo taskussaan... Kuitenkin täytyi hänen nopeasti keskeyttää omalletunnolleen antamansa audienssi, hänen seistessään siinä vaunun kapeassa käytävässä, sillä Ella Lányi, hullaantuneena onnensa yltäkylläisyydestä, tahtoi sanoa hänelle sata asiaa.

Kécskaan asti hän rupatti yhtämittaa puolitoista tuntia. Ja jos joku olisi hänen puheitaan kuunnellut, olisi hän varmasti luullut, että kaiken maallisen elämän ja inhimillisen pyrkimyksen salainen satama on tanssi ja että koko maailman ihanimmat tapaukset olivat koottuina Vigadón [kaupungin rakennuttama suurenmoinen huvipalatsi] ja Hungaria-hotellin pieneen saliin.

— Kécska! yksi minuutti!

— Suutelen käsiänne...

Milán hyppäsi asemasillalle, sitten hän katseli edelleen hyrisevää junaa, jonka eräästä ikkunasta hänelle pieni valkea nenäliina huiskutti. Lippuluukulla hän osti piletin Budapestiin (jälleen kaksi floriinia viisikymmentä kreutseria, — hänen taskuunsa jäi kahdeksan floriinia viisikymmentä kreutseria ja pullollinen Chypreä) ja odotellessaan pikajunaa hän rupesi kävelemään edestakaisin raiteitten lomassa.

Nyt hän huomasi, ettei hän ollut ainoa Kécskaan pysähtynyt: käytävällä seisoi syreeninkukka-nainen ison tanskalaisen doggin vieressä. Rouva keskusteli juuri asemapäällikön kanssa, jota hän tervehti kuin hyvää tuttua ainakin.

— Eikö kukaan ole tullut minua vastaan? kysyi hän. — Minä sähkötin linnaan!

— Teidän nelivaljakkonne on täällä, vastasi virkamies.

— Mutta linnalaisista ei ketään?

— Ei ketään.

Kaunis rouva hymähti katkerasti.

— Hänen ylhäisyytensä tuli tänne aamulla, sanoi sitten asemapäällikkö.

— Onko mieheni täällä? Minä luulin, että hän on Wienissä.

— Vanha vapaaherratar on myöskin täällä, hän tuli jo eilen...

— Anoppini?

Vapaaherratar kohotti päänsä niinkuin rakuunaratsu taistelumerkin kuullessaan.

— Anoppini? Huh, miten olen onnellinen! Mikä ihana perheidylli tästä vielä tuleekaan linnassa.

Vanha asemapäällikkö, joka nähtävästi hyvin tunsi vapaaherrattaren perhesuhteet, hymyili hienosti itsekseen.

— Katsokaa, nyt minä tiedän, miksi ei kukaan heistä tullut minua vastaan. He eivät uskaltaneet tulla!

Mietteissään hän hyväili koiran päätä, sitten kääntyi hän jälleen asemapäällikön puoleen.

— Milloin seuraava juna lähtee Budapestiin?

— Kymmenen minuutin kuluttua. Ei kai teidän armonne aio palata?

— Kun vain tietäisin mitä tahdon! sanoi rouva Hetvicz huoaten.

Asemapäällikkö kutsuttiin toimistoon, ja kaunis rouva jäi yksikseen. Seistessään siinä tyhjällä asemasillalla, aprikoiden, lähtisikö perheensä luo vai Budapestiin, vai jonnekin muualle, — huomasi hän yhtäkkiä tilansa sangen surkuteltavaksi, sillä hän kävi surulliseksi. Mutta hänen hellämielisyytensä kesti vain sekunnin, seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi Milán Gyurkovicsin, joka tarkkaavasti seurasi häntä, ja hän kohotti jälleen kauniin päänsä. Nuori mies teki juuri ison doggin tuttavuutta.

— Se puree! sanoi rouva Hetvicz puoliääneen.

— Minua eivät koirat pure, sanoi Milán vakuuttavasti.

Rouva Hetvicz käänsi hänelle selkänsä ja rupesi miettiväisenä tarkkaamaan kanoja, jotka kaapersivat kiskojen lomassa. Sitten hän äkkiä kääntyi, ja Milán tunsi itsessään voimakkaasti, että vapaaherratar nyt puhuttelee häntä. Niin tapahtuikin.

— Gyurkovicseja, eikö totta?

— Nimeni on Milán Gyurkovics, sanoi nuori mies, joka paljastetuin päin seisoi kauniin rouvan edessä.

— Te olette veljenne aliluutnantin näköinen, sanoi rouva Hetvicz hymyillen. — Mitä teette täällä?

— Odotan Budapestiin menevää junaa.

— Onko lupa kysyä, kuka se kaunis neitonen oli, jota olitte saattamassa?

— Ella Lányi, kaukainen sukulaiseni.

(_Kaukaisen sukulaisuuden_ keksi Milán turhan varovasti.)

Armollinen rouva mietti hetkisen... Hän ajatteli anoppiaan ja miestään ja vielä ilkeää yllätystä, jonka hän aikoi valmistaa heille...

— Pidättekö ajometsästyksestä, herra Gyurkovics?

— Minä olen intohimoinen parforce-metsästäjä, sanoi Milán, joka oli ottanut kotonaan Bács-Tamásissa osaa moniinkin ajometsästyksiin hölkkäävän maatiaishevosen selässä, mutta ei koskaan ollut ratsastanut oikeitten ajokoirien jäljessä.

Rouva Hetvicz leikki hymyillen käsineillään. Hän oli yhtä suloisen hämillään kuin nuori neitonen tanssiaisissa tehdessään ensi kertaa valintansa naistentanssissa.

— Kun vain olisin vakuutettu siitä, että ette minua väärinkäsitä, herra Gyurkovics...

— Olen käskettävänänne, armollinen rouva!

— Siis — tulkaa kécskalaisiin ajometsästyksiin... Minä kutsun teidät ilman mitään muodollisuuksia, sillä onhan veljenne vanha ystävämme...

(Rouva Hetvicz ei mielestään ollut velvollinen kertomaan, että hän piti Milánin veljeä, aliluutnantti Gézaa, sitten Herkules-kylpylän seikkailujen, _rykmentin hölläluonteisimpana ihmisenä_, kuten hänellä oli tapana sanoa.)

— Älkää miettikö turhia, vaan tulkaa matkaani.

— Mutta minun matkatavarani! En ole ottanut mitään mukaani...

(Kärsivällinen lukijani tietää, että Milán Gyurkovicsin matkatavarat — lukuunottamatta kirjailtua liiviä — olivat Budapestin _puhdistuslaitoksessa_.)

— Älkää niistä huolehtiko. Linnassa saatte kaiken, mitä tarvitsette. Tulkaa vain.

Tämän hän sanoi jo kärsimättömästi ja käskevästi. Viisi minuuttia myöhemmin istui hän keveissä, nelivaljakon vetämissä vaunuissa, matkalla kylään. Hevosia ajoi armollinen rouva itse. Milán istui hänen vieressään. Tuskin olivat he ehtineet pyssynkantaman päähän asemalta, kun Milán tunsi sydämessään ankaran pistoksen. Sillä hänen mieleensä juolahtivat hänen veliparkansa: Gyurka ja Sándor, jotka yhä nukkuivat eivätkä aavistaneet, että Milán, taskussaan kahdeksan floriinia ja viisikymmentä kreutseria sekä pullollinen Chypreä, oli matkalla ajometsästykseen...

LŐCSEN KELTAINEN ROUVA.

Katkera sissisota, jota käytiin vapaaherrattaren ja sotamarski Hetviczin välillä (milloin häikäilemättömän suorasukaisesti, milloin salatun viekkaasti), oli hiljattain saanut arveluttavan käänteen.

Tuo kauhea, kaunis rouva oli saanut ilkeän päähänpiston: hän tahtoi pakottaa miehensä ottamaan eron, ja saadakseen tahtonsa perille koetti hän kaikin tavoin halventaa häntä sotilaspiireissä. Lainkuuliainen sotamarskin rouva heittäytyi yht’äkkiä poliittiseen vehkeilyyn, sanan 1849-vuotisimmassa merkityksessä. Minun tarvitsee vain mainita muutamia piirteitä vapaaherrattaren valtiollisesta toiminnasta.

Niin tuli yleisesti tunnetuksi, että Kécska-piirin edusmiehen, saadakseen ehdokkuutensa läpiajetuksi, oli täytynyt antaa rouva Hetviczille kirjallinen sitoumus, jossa hän lupasi »alati mustata valtiopäivillä itävaltalaista armeijaa...»

Ankarasti järkytti sotamarskin asemaa muuan vapaaherrattaren lausunto, joka kiersi sanomalehdissä pääkaupungissa tapahtuneiden katumielenosoitusten aikana. Vapaaherratar oli näet sanonut, että hänen miehensä oli liian innokas magyari antaakseen määräyksen sotaväelle ampua suojatonta ihmisjoukkoa. Tämä herätti Wienissä paljon pahaa verta, ja _Wehrzeitung_ ehätti selittämään yleisölle, että sotamarski Hetvicz ei ollut mikään magyari, vaan mähriläinen, ja että hän hyvinkin kykeni ammuttamaan suojatonta väkijoukkoa, koska hän oli tehnyt saman jo Lombardiassa.

Paljon oli myöskin puhuttu sotamarskin erosta, kun vapaaherratar elokuun kuudentena kiireestä kantapäähän mustiin puettuna oli ottanut osaa Arádin marttyyrien surujumalanpalvelukseen ja vielä samana päivänä julkisessa matineassa hehkuvan innostuneesti lausunut _Talpra magyar'in_. [Nouse magyar, isänmaasi kutsuu! Unkarilaisten kansallislaulu, jonka _Sándor Petöfi_ lausui 14 p. maaliskuuta 1848 kansallismuseon portailta vallankumouksen puhjetessa.]

En tiedä millä sotamarski Hetvicz rauhoitti wieniläiset, mutta varmaa on, että hän kauniilta rouvaltaan otti halun enempiin valtiollisiin vehkeilyihin hyviksi ajoiksi. Marraskuun seitsemäntenä hän näet ankarasti ilmoitti vapaaherrattarelle, että hän laillista tietä tuomituttaa hänet järkensä menettäneeksi, ellei hän lakkaa halventamasta häntä julkisesti.

Armollinen rouva ymmärsi heti, että tämän julman ajatuksen oli keksinyt hänen anoppinsa, vanha vapaaherratar, jota hän läheisen perhepiirin keskuudessa nimitti _Löcsen keltaiseksi rouvaksi_. (Vanha rouva asui tavallisesti Löcsessä, ja hänen ihonsa oli sitruunankeltainen.) Tämä yhdeksänkymmenvuotias nainen, jota jo kymmenen vuotta oli kuljetettu rullatuolissa, oli kylmä ja terävä kuin teräksinen miekka. Hän eli kokonaan omissa maailmoissaan, ja kun hän hyvin harvoin ilmaantui perheensä keskuuteen — jonka asioita hän kuitenkin rajattomasti hallitsi —, kohdeltiin häntä aina kunnioituksella ja melkein yliluonnollisella pelolla. Hän oli hyvin jumalinen, pöyhkeä ja yltiöpäisen siveellinen nainen, joka Hetviczien perheessä ylläpiti ylimyksellisiä perintätapoja.

(Rakastettavan lukijani mielestä tuntuu ehkä hiukan omituiselta, kun samassa hengenvedossa kerron, ettei Justus Perthin aateliskalenterissa tiedetä mitään vanhan vapaaherrattaren sukujuurista. Hänen isästään en tiedä mitään, mutta hänen äidistään tiedän, että hän oli wieniläinen pesijätär ja että itse myöhempi vapaaherratar Hetvicz oli Wienin hovioopperan tanssijatar ja saavutti suurta suosiota Triko-Netti nimisenä. Että Triko-Netistä tuli ylimysmielisten perinnäistapojen luontainen edustaja, on joka tapauksessa hyvin kummallista, mutta tapahtuu niitä kummempiakin asioita maailmassa.)

Mutta palatkaamme Milán Gyurkovicsin luo, jota neljä nuorta, virkeätä hevosta hurjaa neliä kiidätti Kécskan linnaan, missä Löcsen keltainen rouva tällä hetkellä hallitsi. Hevosia ohjasi nuori vapaaherratar, joka — kuten useimmat urheilijattaret — oli hyvin uhkarohkea ja huono ajaja. Kun lentävän vaunun pyörät hipaisivat liian läheltä ojan parrasta, tarttui Milán vaistomaisesti kauniin rouvan käsiin.

— Pelkäättekö? kysyi vapaaherratar.

— Kuinka en pelkäisi! Teidän puolestanne pelkään.