Part 7

— Täältäkö hälytettiin? kysyi junankuljettaja, joka tuli junailijan seuraamana.

— Täältä, sanoi kaartilainen tyynenä ojentaen kymmenen floriinin setelin junailijalle. — Eikö junassa sattumalta ole lääkäriä?

— Lääkäriä?

— Minun sukulaisparkani on jälleen saanut hermokohtauksen... Jos hänelle annettaisiin hiukan bromia, rauhoittuisi hän heti... Muuten, minä huomaankin, että hän jo on rauhallisempi...

Sotamarskitar oli todellakin sangen rauhallinen.

Liikkumatta hän istui paikoillaan ja tuijotti välinpitämättömästi taivaan lakeen, välittämättä vähääkään uteliaista katseista.

Etsittiin lääkäriä, mutta sellaista ei junasta tavattu; lääkärin asemesta tarjosi apuaan kaksi eri uskoa tunnustavaa pappia, mutta heitä ei kaivattu. Kun _sairas_ jo oli kokonaan rauhoittunut, jatkoi juna kulkuaan.

Vapaaherratar oli sillä välin tullut siihen vakaumukseen, ettei ollut viisasta joutua suunniltaan kapteenin kylmäverisyyden ärsyttämänä. Hänestä tuntui hauskemmalta ja hyödyllisemmältä itse saada kapteeni raivostumaan... Rouva Hetvicz oli saavuttamaton sellaisten sielullisten mielialojen vaihtumisen nopeudessa. Hän mittaili hetken jäätävän kylmästi vihollistaan ja rupesi sitten hiljaa nauramaan.

— Huomaan ilokseni, että hyvä tuulenne on jälleen palannut, sanoi kaartilainen. — Ehkä nyt saan tietää, minne aiotte matkustaa?

— Kysykää aliluutnantilta, minne hän aikoo viedä minut.

— Aliluutnantilta?

Hänen ylhäisyytensä kohotti lorgnetin nenälleen.

— Niin, sanoi hän viattomasti hymyillen, — hän on ryöstänyt minut. Aliluutnantti on näet minun rakastajani. Eikö totta, Gyurkovics, te rakastatte minua?

Kaartilainen katsoi aliluutnanttia, joka vastasi hyväntahtoisesti hymyillen, hiukan ylimielisesti:

— Miten olisi mahdollista olla teitä rakastamatta, armollinen rouva? Minä rakastan teitä suuresti, armollinen rouva.

(Hän sanoi sen niinkuin äiti, jota tunteellinen lapsi kiusaa sellaisilla kysymyksillä.)

Kaartilainen naurahti itsekseen.

— Te ette ole oikein taitavasti järjestänyt tätä karkumatkaa, rakas äiti; rummunpärinällä ei lintuja vangita. Aliluutnantti ei ole rakastajanne. Jos hän olisi rakastajanne, olisitte te rauhassa jäänyt Herkules-kylpylään ja sieltä kirjoittanut helliä kirjeitä miehellenne... Niin kauan kuin rouva on miehelleen vihainen, ei hän ole pettämisen aikeissa... Aliluutnantti on teidän käsissänne ainoastaan sakkinappula, jonka te heitätte pois, kun ette sitä enää tarvitse...

— Minä rakastan häntä! sanoi rouva Hetvicz tungettelevasti.

— Jos te rakastaisitte häntä, pelkäisitte seurauksia ettekä turmelisi hänen tulevaisuuttaan niinkuin — sen te hyvin tiedätte — tänään olette tehnyt. Siitä, jota te rakastatte, ette koskaan puhu, ja häntä ette koskaan vedä hulluihin seikkailuihinne... Hänen edessään, jota rakastatte, te olette hiljainen ja lempeä...

Ihmeellistä! Sotamarskinrouvan kasvot kävivät samassa tulipunaisiksi.

— Tyhmää puhetta, sopersi hän puoliääneen, — minä en rakasta ketään...

— István Dénes on sen miehen nimi, sanoi kapteeni, jota nähtävästi huvitti kiusata rouvaa, — ja jos Dénes olisi syntyään vapaaherra tai ainakin jalosukuinen, silloin ette tänään olisi minun rakas äitini, vaan rouva Dénes-Janky... Tiedän minä senkin, että hänen isänsä oli teidän pehtorinne. Te varmaankin sanoitte hänelle, että teistä ei voi tulla hänen puolisoaan, mutta hän ei halunnut ruveta teidän hakkailijaksenne, ja sen koommin ei hän ole teistä välittänyt... Ellen erehdy, on hän tänä päivänä maan etevin nousukas, hän onkin jo valtiosihteeri ja hyvällä tiellä ministeriksi... Ja ellei hän huoli minun kauniista äidistäni, niin äiti välittää hänestä sitä enemmän... Hän ei koskaan mainitse hänen nimeään, mutta hän seuraa tarkkaavasti kaikkia hänen toimiaan, leikkaa sanomalehdistä kaikki häntä koskevat uutiset, ja — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — vielä lisäksi uhraa kallista aikaansa, öitä lisäksi pannen, lukemalla herra Déneksen kolminiteistä teosta Unkarin teollisuudesta ja kauppasuhteista...

Géza Gyurkovics teki hämmästyksekseen sen huomion, että rouvan molemmat silmät täyttyivät kyynelillä. Vapaaherratar nousi paikoiltaan ja sanoi lämpimällä mutta päättävällä äänellä kaartilaiselle:

— En ymmärrä, mitä te puhutte... Minä en tunne sitä herraa, jonka nimen te mainitsitte, en myöskään itämaista kauppaa käsittelevää teosta... Minä en tiedä mitään tästä kaikesta, ainoastaan sen tiedän, että vihaan sotamarskia ja ylenkatson teitä ja että minulle on aivan yhdentekevää, lähetetäänkö tuo herra Gyurkovics, vai mikä hänen nimensä lienee, Galitsiaan tai Bosniaan... Antakaa minun olla rauhassa!

Nopein askelin hän poistui vaunusta. Upseerit riensivät pelästyneinä hänen jälkeensä, sillä he pelkäsivät, että hän liikutuksensa valtaamana syöksyisi junasta. Mutta vapaaherratar menikin ravintolavaunuun, missä hän tilasi puolen kananpoikaa ja lasillisen madeiraa.

— Vapaaherrattarelle on aivan yhdentekevää, lähetetäänkö minut Galitsiaan, ajatteli Géza Gyurkovics itsekseen, — mutta minulle se ei ole yhdentekevää. Ei vähääkään. Minun täytyy päästä tästä satimesta, tai myöskin ampua kuula otsaani.

— Minä livahdan satimesta! sanoi hän myöhemmin.

Kun juna saapui Temesváriin, riensi aliluutnantti sähkösanomatoimistoon. Hän sähkötti Karánsebekseen toverilleen, jonka hän sattumalta oli tavannut asemalla. Sähkösanoman sisällys oli seuraava:

»Pyydän sinua lähettämään seuraavan kiireellisen sähkösanoman:

_Hänen ylhäisyytensä sotamarski Hetvicz, Budapest_. Teidän armollinen rouvanne on äkillisen hermostumisen kiihottamana tänä aamuna kello kuusi karkaamisen aikomuksessa matkustanut Herkules-kylpylästä. Huolimatta tavattomista olosuhteista olen pitänyt velvollisuutenani seurata häntä. Matkustan Szegediä kohden ja pyydän sikäläiselle rautatieasemalle vastausta sähköteitse, miten voin edelleen teidän ylhäisyyttänne palvella.

_Géza Gyurkovics, aliluutnantti_.»

Sen jälkeen kului matka rauhallisesti edelleen, vapaaherratar ei lausunut sanaakaan Gézalle enemmän kuin ottopojalleenkaan. Szegedissä valtasi Gézan yht’äkkiä voimakas mielenliikutus. Olikohan sotamarski vastannut?

Oli vastannut. Szegedin asemalla odotti häntä jo hänen ylhäisyytensä sähkösanoma.

»_Aliluutnantti Géza Gyurkovics_, Szegedin alempi asema. Jääkää yhä edelleenkin hänen luokseen ja mukautukaa näennäisesti hänen oikkuihinsa. Houkutelkaa, jos mahdollista, hänet Budapestiin ja ilmoittakaa minulle tapahtumien kulku.

_Sotamarski Hetvicz_.»

— Livahdin satimesta! riemuitsi aliluutnantti itsekseen.

Ja ellei hän voinutkaan asettaa myrskyä, jonka armollinen rouva oli nostattanut, oli hän ainakin pelastanut haaksirikosta kaiken mikä pelastettavissa oli. Hän teki niinkuin sadun älykäs kanakoira, joka päivittäin kantoi uskollisesti herralleen ruoan, mutta kerran, kun joukko nälkäisiä koiria hyökkäsi sen kimppuun ja se älysi, ettei uskollisuus tällä kertaa auttaisi, hotkaisi itse nopeasti ruoan.

Jo Szegedistä hän lähetti sotamarskille seuraavan sähkösanoman:

»_Sotamarski Hetvicz, Budapest_.

Noudatan kaikessa teidän ylhäisyytenne määräyksiä. Lugoksessa liittyi seuraamme kapteeni Hetvicz, joka väkivaltaisella esiintymisellään vaikeutti asemaani.

_Aliluutnantti Gyurkovics_.»

Kun hän tuli asemasillalle, tapasi hän kauniin rouvan kiistelemässä kapteenin kanssa.

— Parasta olisi, että palaisitte Herkules-kylpylään, sanoi kapteeni, — silloin ainakin säästyisitte turhalta häväistykseltä...

— Sitä iloa en suinkaan aio suoda teille, sanoi armollinen rouva.

Géza tunsi vapaaherrattaren jo siksi hyvin, että osasi asettaa sanansa kohdalleen.

— Minunkin mielestäni olisi parasta teidän palata Herkules-kylpylään, armollinen rouvani... Jos te matkustatte Budapestiin, ette voi välttää kohtausta sotamarskin kanssa, ja siinä tapauksessa...

— Ja siinä tapauksessa?

— Ette voisi päästä muutamista selityksistä, jotka mahdollisesti...

— Jotka mahdollisesti?

— Jotka mahdollisesti eivät olisi erityisen miellyttäviä...

Tämä vaikutti ratkaisevasti sotamarskittaren päätökseen.

— Te voitte matkustaa minne haluatte, mutta minä lähden Budapestiin.

Géza Gyurkovics lähetti Feleghazasta vielä viimeisen sähkösanoman Budapestiin.

»_Sotamarski Hetvicz, Budapest_. Tulemme iltapäiväjunassa, suvaitkaa odottaa meitä asemalla.

_Gyurkovics_.»

Kun juna pysähtyi Budapestin asemahalliin, auttoi Géza kohteliaasti rouva Hetviczin vaunusta jättäen kaartilaisen huoleksi kauniin rouvan matkakapineet. Rouva Hetvicz astui asemasillalla pari askelta, sitten hän pysähtyi hämmästyneenä. Hänen edessään seisoi kookas, tummaihoinen kenraali: se oli sotamarski Hetvicz. Hänellä oli kädessään kimppu kauniin rouvan lempikukkia, komea vihko, iso kuin lapsenvaunujen pyörä. Ilkeän kohteliaasti hän teki kunniaa rouvalleen.

— Tervetuloa, rakas puolisoni!

— Voi! sanoi rouva Hetvicz. Muuta hän ei sanonut ja senkin hän sanoi kasvot irvissä, aivan kuin olisi puraissut hapanta omenaa.

Sotamarskin silmät etsivät aliluutnanttia, ja Géza Gyurkovics iski kannuksensa yhteen.

— Aliluutnantti Géza Gyurkovics!

Hänen ylhäisyytensä puristi aliluutnantin kättä.

— Kiitän teitä, herra aliluutnantti! En unohda palvelusta, jonka olette minulle tehnyt.

Vapaaherratar, jonka hänen miehensä hunajanimelä hymyily oli saanut hämmennyksiin, piti velvollisuutenaan sanoa hänkin sanansa lomaan:

— Niin, hän on nimittäin sama aliluutnantti, jonka kanssa minä karkasin... sanoi hän yhtä imelästi hymyillen.

Sotamarski nyökäytti päätään myöntävästi.

— Tiedän sen, rakas lapsi, tiedän. Tulevaisuudessa sallin sinun karata herra aliluutnantin kanssa milloin vain haluat...

Nyt sekaantui kaartilainen keskusteluun:

— Oli onni, että minä tapasin heidät Lugoksessa...

Hänen ylhäisyytensä tarkasti veljenpoikaansa jääkylmästi kiireestä kantapäähän.

— Toivon, että vasta sekaannut minun asioihini vasta silloin, kun annan sinulle jotakin tehtävää... Tällä kertaa olin antanut määräyksen herra aliluutnantti Gyurkovicsille, ja sinä olet vain pahasti vaikeuttanut hänen asemaansa...

— Oletteko antanut Gyurkovicsille määräyksen? ihmetteli vapaaherratar. Hän kohotti lorgnettinsa silmilleen ja tarkasteli Gézaa aivan kuin olisi nyt vasta nähnyt hänet ensi kerran eläissään.

— Kunpa olisin sen tietänyt! sanoi hän sitten. (Jos hän olisi sen tietänyt, olisi hän ehkä alentunut panemaan kokonaan Gézan pään pyörälle.)

Samoin kuin kaikki suuret sotapäälliköt rakasti sotamarskikin salavehkeilyä, ja vielä enemmän oli hän hyvillään, jos saattoi hämmästyttää ympäristönsä kaukonäköisyydellään. Antaa vain ihmisten sanoa hänestä: Sotamarski tietää kaikki ja joka kohtaan hänen ajatuksensa yltyy!

Sitten hän ei puhunut tapahtumasta sen enempää, vaan nautti voitostaan.

— Näethän, rakkaani, että minä olen sinua voimakkaampi...

Vapaaherratar teki silloin niinkuin tekee ritarillinen kortinpelaaja. Hän oli hävinnyt, ja kun hän ei voinut vaikuttaa vastapelaajaansa menestyksellään, tahtoi hän vaikuttaa suurenmoisuudellaan, jolla hän kantoi vastoinkäymisensä. Hän muuttui samassa epäilyttävän rakastettavaksi ja kävi hymyillen miehensä käsipuoleen.

— Lähtekäämme, rakkaani! En toivo mitään niin hartaasti kuin olla pian jälleen onnellisessa pesässämme!

Kaartilainen puristi Gézan kättä.

— En ymmärrä, miten olet järjestänyt tämän kaiken, mutta huomaan, että olet hyvin järjestänyt...

Sotamarskin komeat vaunut lähtivät liikkeelle, ja Géza Gyurkovics seisoi jäykästi kunniaa tehden aseman edustalla...

KAKSOSET.

Tämän jälkeen ei minulla enää ole paljoakaan kerrottavana.

Géza Gyurkovics kalisteli pari päivää miekkansa huotraa Pestin asfaltilla, sitten hän lähti kotiinsa Bács-Tamásiin — sillä hänen lomansa ei vielä ollut lopussa. Asemalla odotti häntä Bandi perhekieseineen, ja ajaessaan pölyistä valtatietä he keskustelivat tärkeistä asioista, jotka etupäässä koskivat Jutka Brenóczya. En huoli heidän keskustelustaan kertoa, riittää kun tähän merkitsen erään Gézan huudahduksen.

— Jumalan kiitos, sanoi Géza, — sillä jos minun olisi pitänyt naida hänet, olisin ennemmin ampunut kuulan otsaani!

Tamásilaisia luonnollisesti ihmetytti, että kaksoset näiden tapahtumien jälkeen elivät niin herttaisina ystävinä. He olivat hyviä toveruksia, he juhlivat toisiaan, he ylistivät toinen toistaan ja sanoivat, että Bandi on erinomainen poika ja Géza verraton veli, aivan kuin eivät olisi olleetkaan veljeksiä.

Tämä hyvä ystävyys ilmeni erityisen silmäänpistävänä, kun pestiläiset muinaistieteilijät kävivät Bács-Tamásissa. Gyurkovicsien maatilan äärimmäisessä kolkassa olevalla niityllä oli näet ikivanha kumpu, josta muinaistieteilijät arvelivat, että se oli Vigetán, gepid-päällikön hauta. Kesän kuluessa tuli Bács-Tamásiin neljä tutkijaa, jotka vierailivat Gyurkovicsien linnassa ja kaivauttivat kummun. Ketään gepidiä he eivät siitä löytäneet, mutta he löysivät hiekkaa ja hiekasta näkinkuoren. Tämän johdosta tiedemiehet totesivat, että Bácska kerran oli ollut makeavetisen meren pohjana ja että kumpu oli alluviaalisilta ajoilta — tai oikeammin sanoen...

Illalla pidettiin linnassa komeat pidot, ja kolmatta ruokalajia syötäessä nousi Bandi isännän sijaisena puhumaan kohottaakseen oppineille vieraille lasinsa:

— Kun bulgaareihin yhtyneet bessarabit olivat karkottaneet kunniakkaat esi-isämme _Köztelekistä_... [Etelköz on Dnjeprin ja Dnjestrin välinen maa-alue. Köztelek on erään yöelämästään kuuluisan budapestiläisen kaupunginkorttelin nimi.]

— _Etelközistä!_ huusi muuan muinaistieteilijä nauraen.

Géza, joka ei sallinut kaksoisveljeään pakotettavan punastumaan, nousi paikaltaan ja sanoi kohteliaasti, mutta päättäväisesti:

— Jos nuhteeton gentlemanni jotakin väittää, ei kenelläkään ole oikeutta hänen sanojaan epäillä... Minun veljeni, herra Bandi Gyurkovics, on nuhteeton gentlemanni, ja jos hän sanoo, että muinaiset magyarít karkotettiin Köztelekistä eikä Etelközistä, on hänellä varmasti siihen painavat syynsä...

Puheen keskeyttäjä selitti silloin juhlallisesti, ettei hän epäile enää Bandin sanoja, ja ilonpitoa jatkettiin häiriöittä tämän kauniin veljesrakkauden todistuksen jälkeen.

Kun rouva Gyurkovics kerran tiedusteli Gézalta miljoonien omistajaa, vapaaherratar Jankya, hymyili aliluutnantti arkatuntoisesti. Noblesse oblige!

— En voi siitä vielä mitään puhua, äiti kulta... Vika on siinä, että vapaaherratar, joka luonteeltaan on hyvin epäluuloinen, on kuullut jotakin Jutkasta...

Siitäkö vain kenkä puristikin! Hellä äiti alkoi heti tulisella kiireellä puuhata Bandille häitä. Hän ajoi Kevéen, missä Brenóczyt sillä haavaa viettivät onnellista perhe-elämää. Kunnioitusta herättävällä sydämellisyydellään hän sai aikaan, että kaunis Poldi kokonaan heitti mielestään Pardubicz-yhdistelmänsä.

Syksyllä vietettiin Bandin ja Jutkan häät Bács-Tamásissa.

Pyhän toimituksen piti korkeasti kunnianarvoinen ja jalosukuinen Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin nimirovasti (in partibus infidelium), paavin kamariherra ja roomalainen kreivi. (Kamariherran arvon oli hän saanut palkinnoksi kirjastaan _Matkani Roomaan_, jonka hän oli omistanut paaville, ja kreiviyden kirjastaan _Toinen matkani Roomaan_.)

Jutkan saattoi alttarille Géza Gyurkovics. Vieraiden joukossa olivat molemmat Dumba (von der Scharwacht)-kreivitkin, jotka kolmipäiväisten hääjuhlallisuuksien aikana saivat tilaisuuden osoittaa itsessään salassa piilleen ominaisuuden, jolla he saavuttivat koko Bácskan kunnioituksen. Nämä molemmat sanattomat kreivit näet osoittivat, _ettei mikään saanut heitä päihtymään_. Turhaan mittelivät Bács-Bodrogin kuuluisimmat juomarit heidän kanssaan voimiaan: molemmat Elefántovicsit ja Feri Horkay, mutta eivät pystyneet heihin viinit, eivät samppanjat eivätkä rommit.

— Eipä ole mokomaa nähty! sanoi tappelupukari Elefántovics. — Selvinäkin he kulkevat aivot sumussa ja ryyppäämästä päästyään ovat he sittenkin selviä...

Eversti Brenóczyn juomakyvystä eivät uteliaat bácska-herrat päässeet selville, sillä hän tuskin lainkaan nautiskeli, mutta hakkaili sen sijaan, tulisesti kuin konsanaan joku aliluutnantti, omaa rouvaansa, joka Jutkan kihlajaisten jälkeen oli ruvennut rientoaskelin nuortumaan.

Neljänkolmatta tunnin ajan oli hänellä ankarana kilpailijana kapteeni Aron, jota kaunis Poldi ihaili oivallisena tanssijana, mutta Aron kyllästyi pian valssiin ja silloin oli hän lyöty laudalta. Murheissaan kapteeni heittäytyi Elefántovicsin ja Horkayn seuraan, s.o. hänestä tuli juomari.

Kaunis Poldi kävi huomattavasti sentimentaaliseksi, hän puheli tähdistä ja kuiskaili paljon everstin korvaan, niin että se herätti koko seurueen huomiota.

— Kauhea mies tuo eversti, sanoi Feri Horkay, joka välistä oli epäritarillisuuteen saakka ujostelematon, — minä luulen, että hän aikoo salaa vietellä oman rouvansa...

Rouva Gyurkovics alkoi häiden jälkeen aavistaa, ettei Géza naikaan miljoonanomistaja-vapaaherratarta. Bandi oli näet saanut vuokraoikeuden suuriin kalocsalaisiin arkkipiispantiluksiin ja toimitti säännöllisesti rehuja sotilaspäällystölle, mikä, kuten tunnettua, ainoastaan poikkeustapauksissa tuottaa hankkijalle tappiota. Hän sai tietää, että sotamarski Hetvicz oli Gézan suosituksesta hankkinut Bandille hankinta-oikeuden. Se, että sotamarski kunnioitti aliluutnanttia suosituksellaan, herätti armollisen rouvan epäilyksen.

— Huomaan, että se lurjus on minut pettänyt!

Epäilyttävät oireet lisääntyivät yhä. Seuraavissa kilpa-ajoissa Géza ratsasti Hetviczien hevosia, ja kun hänen rykmenttinsä siirrettiin Budapestistä, määrättiin hänet pääkaupunkiin komennettuun rykmenttiin.

Mutta vasta myöhemmin, kun Géza erään perhejuhlan johdosta saapui Bács-Tamásiin, hän tunnusti äidilleen, ettei hän koskaan ollut aikonutkaan naida rouva Hetvicziä.

Mainittu perhejuhla vietettiin iloisen perhetapauksen — Bandi Gyurkovics nuoremman ja Géza Gyurkovics nuoremman — Jutkan kaksoisesikoisten ristiäisten johdosta.

II.

MITEN MILÁNISTA TULI VALTIOPÄIVÄMIES.

RASKAITA PÄIVIÄ.

Kuningas Béla IV:n ajoilta asti, kun koirankuonolaiset tataarit rasittivat maata, oli magyari tuskin nähnyt surullisempia päiviä kuin 80-luvun loppuajat täällä kotona. Jumalan kiitos, oli hädällä tällä kertaa paikallinen luonne, sillä se levitti mustat yökönsiipensä ainoastaan yli kahden vuokrahuoneen Sándor-kadun varrella.

Frau Anna, jonka kansallisuudesta en koskaan ole päässyt perille, oli vuokrannut huoneet kolmelle nuorelle herralle: Milán Gyurkovics, ylimääräinen ministeriön notaari, oli heistä yksi, toinen oli lakitiedetten kandidaatti Gyurka Gyurkovics ja kolmas pikku Sándor Gyurkovics. Viimeksimainittu oli siihen aikaan vielä punaposkinen nuorukainen, joka viime elokuussa oli reputettu ylioppilastutkinnossa ja nyt — perheen virallisten ilmoitusten mukaan — järkevien vanhempien veljiensä valvonnan alaisena valmistautui uudistettuun tutkintoon.

Todistetusti pätevien kronikoiden mukaan oli Milán aikaansaanut mainitun hädän. Sándor-kadun Gyurkovics-siirtolan vanhin oli näet aivan kuukauden alussa moitittavan kevytmielisesti antanut räätälille kaksisataaviisikymmentä floriinia.

Kaksisataaviisikymmentä floriinia! Juuri sen verran he olivat kolmeen pekkaan hänelle velkaa, mutta räätäli — joka enemmän marisi vanhaa nuottiaan kuin tarkoitti täyttä totta — olisi varmasti räätälien tavoille uskollisena kernaasti suostunut kolmenkymmenen floriinin lyhennykseen. Ja Milán oli lukenut hänen kouraansa viisi viisikymmenistä käsittämättömän jalomielisyyden puuskassa! Kun hän tuli järkiinsä, katui hän ritarillista hulluuttaan ja olisi mielellään ottanut rahat takaisin, niinkuin Ilikuksen murhaaja otti takaisin vastentahtoisen tunnustuksensa. Mutta se oli jo myöhäistä. Pukki, jonka odottamaton onni oli aivan huumannut, käveli jo saaliineen museon tienoilla, herättäen fiakkeriajurien huomiota äänekkäällä yksinpuhelullaan.

(Räätäli, herra Kékvári, vei sinä iltana rouvansa Kansanteatteriin. Näytännön jälkeen he menivät Feherló-ravintolaan. Söivät kylmää kalaa. Tartari-kastikkeen kera. Ja paistia. Gyurkovics-poikien rahoilla!)

Kun Gyurka sai asiasta vihiä, oli hän vähällä kuolla pelästyksestä. Hän ei voinut puhua, ei edes suuttua. Kun hän jälleen sai puhelahjansa takaisin, sanoi hän vakuuttavasti Milánille:

— Pian saat piipunperistäkin tanssia!

Hiljainen Frau Anna pani muutaman päivän kuluessa merkille, että hänen vuokralaisensa etupäässä pysyttelivät kotona ja nukkuivat enimmät aikansa.

Seuraavalla viikolla nuorin heistä astui epätoivoisen askelen, joka voidaan hänelle suoda anteeksi ainoastaan hänen nuoruutensa kokemattomuuden tähden. Hän kirjoitti Bács-Tamásiin ja pyysi _seuraavassa postissa_ rahaa — äidiltään. Rouva Gyurkovics kirjoitti seuraavan postin matkassa:

»Tarvitset rahaa? Miten juolahti mieleesi pyytää rahaa juuri minulta? Sillä erehdyt suuresti, pikku Sándorka, jos luulet, että minun velvollisuuteni on syytää rahoja _kelle hyvänsä_ Budapestin tyhjäntoimittajista.»

Tämä kirje sai Sándorin tunteellisen sydämen verta vuotamaan.

— Olenko minä _kuka hyvänsä_ tyhjäntoimittaja?

Illan tullen Milán kokosi kaikki heidän pikkurahansa ja lähti kasinoon. Siellä hän varmaan saisi ainakin _jotain_ onkeensa.

— Kun olisi edes tupakkaa! voivotteli Sándorka.

Tupakkaa oli, mutta savukepaperi puuttui. Hätä keinon keksii! Hän meni Frau Annan luo ja pyysi häneltä lainaksi rukouskirjaa.

— Ei ole vahingoksi hiukan rukoilla, tuumasi hurskas rouva.

Hän lausui sen jonkinlaisella saksankielellä, koska hän — herra tiesi minkätähden — luuli nuoria herroja saksalaisiksi. Nämä taas puolestaan puhuttelivat häntä rác-murteella, arvellen, että Frau Anna oli slovakki. Hänen rukouskirjansa oli painettu ruteenilaisilla kirjasimilla.

Gyurka leikkasi rukouskirjan pyhäinkuvien välissä olevat silkkipaperit ja valmisti niistä savukkeita. Hiukan karvaita ne olivat, mutta paloivat hyvin. Hän ei koskaan joutunut pulaan, sillä hän oli yhtä kekseliäs kuin Robinson Crusoe.

Milán palasi vasta aamuyöstä kotiin. Hänen hampaissaan savusi paksu havannasikari, ja Gyurka heräsi vanhimman veljensä iloiseen vihellykseen.

— Mistä tulet, Milán?

— Sillä välin kuin te olette täällä nukkuneet, olen minä metsästellyt rahoja.

— Kasinossako olit?

— Siellä. Olen koko yön katsellut Feri Horkayn pelaamista.

— Voittiko Feri?

— Kahdeksansataa floriinia...

Kuullessaan niin suurista summista puhuttavan heräsi nuorinkin.

— Miten paljon lainasit häneltä?

— En voinut lainata häneltä, sillä olin koko yön istunut hänen takanaan katselemassa. Hän olisi luullut, että minä vain _sentähden_ vartioin... Ja joskin olisin pyytänyt, mitä hän olisi antanut? Viisikymmentä floriinia! Se ei riitä.

— Ei riitä, se on selvä...

— Aamupuolella he lopettivat pelinsä. Feri oli juonut paljon samppanjaa ja oli uhkatuulella. Hän sanoi: Herrat, kuka veikkaa näistä viheliäisistä kahdeksastasadasta floriinista!

Gyurka ja Sándor nousivat ryntäilleen ja tuijottivat loistavin silmin Milánia, niinkuin sudenpojat killottavat yölliseltä metsästykseltään palaavaa vanhaa sutta.

— Entä sinä? kysyi Gyurka.

Milán hymyili viekkaasti.

— Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?

— Herran pieksut! Miten voit sellaista kysyä? Tietysti olisin veikannut!

— Minä myös! huudahti Sándor uhkarohkeasti.

— Tietysti. Niin tein minäkin, sanoi Milán. — Me nostimme...

— Ja? intoili Gyurka.

— Minä hävisin, sanoi Milán klassillisen yksinkertaisesti.

Toiset kaatuivat kalveten päänalusilleen.

— Mikä meidät nyt perii? kysyi Sándorka lapsellisesti.

— Nytkö? Minä panen maata, sanoi Milán pitkäpiimäisen rauhallisesti.

Ja hän teki niinkuin oli sanonut... Tämä oli bács-tamásilaisille totisesti Mohipusztan tappio.

— Oi voi, huusi Sándor seuraavana päivänä, — tänään on Sváb-vuorella lopettajaistanssit, ja minä olen pyytänyt niihin Ella Lányin!

(Oikeastaan Milán oli Ella Lányin tunnustettu hakkailija, mutta molemmat toisetkin ihailivat häntä, varsinkin Sándorka mustasukkaisen tunteellisena.)

Milán kulki koko päivän hämärillä asioilla, ja nuoremmatkin Gyurkovicsit harhailivat kumpikin tahollaan ajaen takaa rahallisia kotipuolenmiehiään.