Part 6

Kello kymmenen junassa tuli Herkules-kylpylään uusi kylpyvieras: vanha ystävättäremme Jutka Brenóczy. Hänen äitinsä oli kutsunut hänet, uskoen että _tuosta lapsentaudista_ (niin hän nimitti tyttärensä kihlausta, jota hän ei koskaan ollut ottanut vakavalta kannalta ja joka sentähden myöskään ei huolestuttanut häntä) ilman muuta päästäisiin, niin pian kuin entinen koulutyttö uudelleen tapaisi entisen vapaaehtoisen.

Kun everstin tytär Eliz-neidin seurassa hyppäsi junavaunusta, pelästyi kaunis Poldi ja katui samassa päähänpistoaan.

— Jeesus Maria, — mikä sinusta on tullut, Jutka!

Eikä hänellä kuitenkaan ollut valituksen, aihetta, pikemmin olisi hänen pitänyt riemastua siitä, että Jutka oli kehittynyt niin kauniiksi ja terveeksi neitoseksi. Tuskin oli hän vielä yhdeksäätoista täyttänyt, mutta häntä olisi luullut kahdenkolmattavuotiaaksi. Hän oli äitinsä mittainen; hänen vartensa oli täyteläinen, hänen kasvonsa kypsyneet, ja hänen yksinkertaisesta matkapuvustaan saattoi huomata, että hän pukeutui aistikkaasti... jos hänen äitinsä nyt antaisi hänelle lyhyet hameet ja lapsenhatun, näyttäisi hän todellakin balettitanssijattarelta.

Everstinrouva tunsi itsessään jonkinlaisen syksyisen puistatuksen, aivan kuin pärättävien kurkien hyvästelyhuudot olisivat kaikuneet hänen korvissaan; mutta kurjilla ei lainkaan ollut vielä lähtöaikeita, ne parveilivat vielä Alföldin tasangoilla kylpien kesän kirkkaassa auringossa, joka kultasi niiden höyhenet niinkuin se juuri kultasi everstinrouvan oman runsaan ja kauniin tukan.

— Päivällisen aikana saat tavata vanhan tuttavasi, sanoi rouva Brenóczy.

— Kenet? kysyi Jutka.

— Géza Gyurkovicsin.

Jutka hätkähti ja katsoi kalveten äitiinsä...

— Näyttää siltä, kuin hän yhä vieläkin olisi rakastunut, ajatteli huolestunut äiti itsekseen.

Mutta päivällisaikaan he eivät tavanneetkaan Géza Gyurkovicsia, ja kärsivällinen lukijani, joka oli todistamassa aamullista pakomatkaa, ei kaipaa tarkempia selityksiä. Ennen päivällistä sai myöskin rouva Brenóczy tarkempia tietoja eräässä kirjeessä, jonka Janky-huvilan veräjän vartija toi hänelle. Hänen armonsa kirjoitti ystävättärelleen ranskaksi näin:

»Sotamarski Ferdinand Hetviczin rouvalla on täten ilo ilmoittaa, että hän tänään kello kuusi aamulla on paennut kotoaan Géza Gyurkovicsin seurassa, ja samalla hän pyytää tämän uutisen levittämistä mahdollisimman laajoihin piireihin.»

Kaunis Poldi ei aluksi ollut uskoa omia silmiään.

— No, terve, herra Mayer! sanoi hän sitten, niinkuin hän tavallisesti, kuten tiedätte, sanoi ainoastaan silloin, kun sielunsa oli kapinassa.

Hän ei hetkeäkään epäillyt uutisen uskottavuutta. Hän tunsi rouva Hetviczin ja tiesi, ettei ystävätär edes piloillaan valehdellut. Jos hän kerran kirjoitti karanneensa aliluutnantin kanssa, niin hän myös rehellisesti pitää lupauksensa... Muuten oli hänen armonsa hyvin suuttunut hänen ylhäisyyteensä, sillä jos tämä välttämättä tahtoi toimeenpanna häväistysjutun, olisi hänen pitänyt odottaa ainakin siihen asti, kunnes hän, everstinrouva, olisi jättänyt kylpylän. Äkeissään päätti hänkin vuorostaan, ettei täytä ystävättärensä viimeistä toivomusta eikä levitä huhua hänen karkumatkastaan.

Jutkalle täytyi hänen kuitenkin kertoa uutinen. Hän kertoi hellän osaaottavaisesti, eikä hän puhunut hänelle niinkuin äiti lapselleen, vaan — niin tehdään tavallisesti sellaisissa tapauksissa — niinkuin uskollinen ystävätär.

— Elämä on hyvin surullista, sanoi hän muun muassa. — Ja mene nyt huoneeseesi, Jutka-parkani, ja kevennä itsesi kyynelillä... Pukeudu sitten valkoiseen puseroosi, sillä puolen tunnin kuluttua haen sinut päivälliselle...

Jutka oli nähtävästi hyvin murtunut. Hän sanoi:

— No, mutta sellaistako!

Kun rouva Brenóczy puolen tunnin kuluttua varovasti kurkisti huoneeseen, seisoi Jutka valkoisessa puserossaan avatun ikkunan ääressä ja parhaillaan sähkötti molemmin käsin jotakin jollekin alhaalla olevalle. (Punaisen neilikan, joka hänellä oli ollut rinnassaan, oli hän jo hiukkasta ennen heittänyt kauniissa kaaressa ikkunasta.)

— Tosiaankin, sanoi hän sitten äidilleen, — minä aivan unohdin kertoa, että eräs bácskalainen tuttavamme matkusti samassa junassa kuin mekin...

— Kuka hän oli?

— Eräs Bandi Gyurkovics-niminen nuori mies...

(Hän lausui nimen niin viattoman näköisenä — r-äänne sorahteli hiukan — aivan kuin hän ei koskaan olisi ollut Gyurkovicsien kanssa missään tekemisissä.)

— Vielä toinen Gyurkovics? kauhistui armollinen rouva.

_Toinen Gyurkovics_ odotti jo naisia ravintolaparvekkeella — punainen neilikka metsästystakkinsa napinlävessä. Everstinrouva päätti jo portaita noustessaan _jääkylmällä_ tavallaan _halstaroida_ hänet, mutta (epäilemättä luonnontieteilijöiden suureksi mielipahaksi!) ei toteuttanut päätöstään, koska hän huomasi pian, ettei mitenkään voinut kohdella epäkohteliaasti tätä Gyurkovicsia, sillä niin hieno oli hänen käytöksensä ja niin suora ja kohtelias nuori mies hän osoitti olevansa.

Mutta tämä hieno nuori mies ei voinut kuitenkaan pidättää hämmästyksen huudahdusta Jutkan esitellessä hänet äidilleen.

— Ei, tämä on mahdotonta! Anteeksi, mutta sitä en mitenkään voi uskoa! Teidän jalosukuisuutenneko olisi neidin äiti? Älkää suvaitko tehdä minusta pilaa!

— No, no, älkää soittako hätäkelloja! sanoi armollinen rouva säteilevästi hymyillen.

Sitten hän kutsui Bandin pöytäänsä. Mutta nuori mies ei vielä lientä tarjottaessakaan ollut toipunut hämmästyksestään.

— Varmaankin sisarpuoli? sanoi hän rukoilevasti.

— Vakuutan kunniasanallani, että olen hänen äitinsä.

Bandi taipui suvaitsevaisesti everstinrouvan kunniasanaan.

Minä uskon! Jos teidän jalosukuisuutenne kunniasanallaan vakuuttaa, että aurinko on teidän äitinne ja kuu teidän enonne, täytyy minun luonnollisesti uskoa, mutta ymmärtää sitä en voi koskaan.

- Hän näyttää olevan miellyttävä ja vakava nuori mies, sanoi rouva Brenóczy itsekseen.

Mustaa kahvia juotaessa everstinrouva huomasi hetken tulleen kertoa Bandille toisen Gyurkovicsin seikkailun. Sitä ennen oli hän lähettänyt Jutkan ja Eliz-neidin hotelliin hakemaan päivänvarjojaan.

— Minun täytyy kertoa teille masentava uutinen... Rohkaiskaa mielenne! Olettehan mies! Teidän veljenne pakeni tänä aamuna sotamarski Hetviczin rouvan seurassa...

— Olen kuullut, sanoi Bandi katkaisten huolellisesti sikarin pään. — Hotellin siivoojatar vastaanotti minut sillä uutisella, sitten kertoi siitä laitoksen lääkäri, ja vieläpä hierojatkin huvittivat vieraita sillä uutisella. Mutta minä en usko sitä.

— Ettekö usko?

— En usko! sanoi Bandi varmasti. — Minä tunnen veljeni ja tiedän, ettei hän tekisi sellaista... Varmaankin on tapahtunut jokin erehdys.

— Kuitenkin on asia niinkuin sanon.

— Silloin ehkä erehdys johtuu siitä, että kyseessäoleva rouva ei ole mikään sotamarskitar.

— Hänen miehensä sotilasarvosta en suinkaan voi erehtyä, sillä minä olen itse upseerin rouva.

Bandi sytytti mietteissään sikarinsa.

— Ja — pyydän anteeksi — onko kysymys vanhasta naisesta?

— Ei vähääkään vanhasta... Hyvä jos hän lie kahdenkolmatta ikäinen!

— Se on toista! Pyydän anteeksi, nyt minä jo uskon.

(Kuten huomaamme, tuntui Bandista asia mahdottomalta vain sen tähden, ettei hän siihen asti ollut nähnyt kuuttakymmentä vuotta nuorempaa sotamarskitarta. Eikä hän voinut kuvitella veljestään sellaisia järjettömyyksiä, että tämä karkaisi viisikymmenvuotiaan naisen kanssa.)

Myöhemmin hän sai ajatuksen:

— Joka tapauksessa mahtaa tässä piillä jokin erehdys! Eikö totta, sotamarskihan asuu Pestissä. Siinä tapauksessa en voi ymmärtää, miksi hänen tarvitsi paeta täältä...

Rouva Brenóczy kohautti olkapäitään.

— Hulluutta kaikki tyynni! Mutta minä pelkään, että herra Géza saa kalliisti maksaa hulluutensa. Sotamarski Hetviczin kanssa ei ole hyvä leikitellä, varsinkaan aliluutnantin...

Bandi ei huolestunut vähääkään.

— Olkaa vain rauhassa, armollinen rouva, Géza kyllä pääsee pälkähästään. Hän suoriutuu aina kaikesta...

Kylpylaitoksen yleisö olisi varmaankin huomannut, miten paljon everstinrouva viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa oli muuttunut, ellei se niin innokkaasti olisi pohtinut vapaaherrattaren katoamista. Hän oli käynyt aivan vakavaksi ja hiljaiseksi siitä hetkestä pitäen, kun hänen oli täytynyt täyttää äidinvelvollisuutensa Jutkaa kohtaan. Tavanmukaisten neljän vaalean puvun asemesta hän nyt käytti päivittäin neljää tummaa, tanssi iltaisin ainoastaan yhden tai pari katrillia ja nekin vain _auttaakseen_, kuten hän sanoi.

Jutkan kolmantena kylpypäivänä tapahtui jotakin, josta minun täytyy kertoa.

Tänä merkittävänä päivänä tekivät Brenóczyt, molemmat Dumba (von der Scharwacht)-kreivit, Bandi Gyurkovics ja erään eläkettä nauttivan majurin perhe (isä ja neljä täysikasvuista tytärtä) kävelyretken metsään. Jutka ja Bandi haaveilivat edempänä varjoisella tiellä, jalosukuinen rouva sekä toiset seurasivat jäljempänä.

— Nuorikot rientävät kovin nopeasti, huomautti muuan eläkkeellä-olijan tytär hymyillen..

— Kutka nuorikot? kysyi rouva Brenóczy.

— Jutka-neiti ja herra Gyurkovics...

— Nuorikot? Mistä tiedätte, että he ovat kihloissa?

— Hyvä jumala, senhän tietää jo koko kylpylaitoksen yleisö... Jo kun he astuivat junasta, sanoi jokainen, että nuorikot tulivat... Kaikki seuraavat heitä huomaavaisesti, ja onhan tuollainen onnellinen pari tosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä, ja tarjoilijatkin pyytäessään heille keittiöstä ruokaa sanovat: englantilainen kyljys nuorikoille!

Rouva Brenóczy muisti todellakin, että nuoret aina tilasivat samoja ruokia... Hän pysähtyi, asetti molemmat kätensä torveksi ja huusi metsään niin että raikui:

— Ju-utka!

Nuoret ihailivat juuri aitaukseen kierretyn paaden ihmeellisiä muotoja. Se oli sama päällään seisova kivijätti, jonka alta Géza Gyurkovics viittä päivää aikaisemmin niin verrattoman kylmäverisenä oli poiminut keltaisen kukan...

— Kumman näköinen tuo ukko, aivan kuin se aikoisi heittää kuperkeikan, sanoi Jutka hilpeästi.

— Minkähän tähden ne ovat sen aidanneet?

Kreivi Zdenkó Dumba (von der Scharwacht), joka tallusteli naisten jäljessä, huomasi hänkin nuoret ja käsitti heti vaaran suuruuden.

— Väistykää! huusi hän jyrisevällä äänellä. — Paasi putoaa!

Jutka ymmärsi ensimmäisenä varoitushuudon. Hän katsoi paateen, sitten Bandiin. Kauhu kalvensi hänen kasvonsa liidunkarvaisiksi ja sai hänen polvensa vapisemaan. (Taas oli hän niinkuin Jenö Bárczyn kaunis rakastettu, salainen morsian, Kund Abigél...) Ja — sen sijaan että hän olisi paennut, kavahti hän kaksin, ei enää tyttömäisen hennoin, vaan neitomaisen täyteläisin käsin Bandin kaulaan ja veti nuoren miehen kasvot kiivaasti kohoilevalle rinnalleen.

— Oi, voi — Bandi!

Paasi käyttäytyi, niinkuin siltä tällaisessa asemassa saattoi odottaakin, rakastuneita kohtaan samoin kuin yhteinen ulkoasiain ministeri itämäistä kysymystä kohtaan: se ei pitänyt velvollisuutenaan puuttua asiaan, vaan pysyi liikkumattomana...

Vasta kun Jutka Brenóczy jo istui turvassa lahon kannon nenässä, sai hänen kuumeentapainen pelkonsa hänessä vallan. Hän puristi innokkaasti Bandin käsiä, puheli itkunsekaisella äänellä sekavia asioita, ja hänen hampaansa löivät loukkua. Hän katsoi Bandia, ja hänen silmiinsä syttyi hellä ilo siitä, ettei onnettomuutta ollut tapahtunut, — sitten johtui hänen mieleensä jälleen niitä olisi tapahtunut, jos kallio olisi syöksynyt alas, ja hänen silmänsä pimenivät uudestaan. Hänen pelästynyt äitinsä koetti häntä rauhoittaa:

— Ole nyt järkevä, Jutkani, näethän, ettei herra Gyurkovicsille ole mitään tapahtunut!

Eläkettä nauttivan tyttäretkin sanoivat:

— Älkää itkekö, neiti, teidän kunnioitettava sulhasenne on vioittumaton ja terve.

Molemmat Dumba-kreivit seisoivat hiukan peremmällä. Muuten he olivat harvasanaisia herroja, mutta nyt he syvenivät vilkkaaseen keskusteluun.

— Sinulla on tarkka silmä, sanoi Ottokár, — ja sinä käsitit heti, että he olivat vaarassa.

— Näin, että he olivat vaarassa, sanoi Zdenkó, ja sentähden huusin äänekkäästi, että he väistyisivät syrjään.

— Me olimme niin kaukana, että sinun täytyi kovaa huutaa.

— Ellen minä olisi huutanut kovaa, eivät he olisi kuulleet.

— Tuo paasi painaa ainakin kymmenentuhatta tonnia.

— Ainakin kymmenen- tai kaksitoistatuhatta tonnia...

(Sulkujen lomassa voin huomauttaa, että tämä kunnon kivijätti, yleinen kauhistuksen kapine, vielä tänäkin päivänä seisoo päällään metsässä ja näyttää vakaasti pyrkivän peloittamaan ihmisiä vielä toisenkin milleniumin vuosipäivän yli.) [Vuonna 1896 vietettiin Unkarissa maan tuhatvuotisen historiallisen olemassaolon juhlaa.]

— Se oli kaunis juttu, sanoi rouva Brenóczy tyttärelleen, kun he jälleen istuivat Ferenc Joszef-hotellin parvekkeella. — Eilen olit toisen ja tänään toisen Gyurkovicsin morsian.

— En eilisestä, äiti, sanoi Jutka kainosti, — helmikuun kahdentenakymmenentenä minä vannoin uskollisuutta Bandille.

— Ja miksi olet sen minulta salannut?

— En uskaltanut sanoa, sillä pelkäsin, että Géza ampuu kuulan otsaansa, jos hän saa tietää, etten enää häntä rakasta...

— Ah niin — hyvin näyt tuntevankin entisen sulhasesi. Mutta minä kyllä pian järjestän välinne!

Jutka suuteli hyvin hellästi äitinsä kättä. Hänen jalosukuisuutensa ei pitänyt enää niin ehdottomasti kiinni Pardubicz-yhdistelmästä nyt, kun ei ollut kysymyksessä mikään takuu, vaan oikea _kunnon_ mies.

Näihin aikoihin syntyi Bandin ja hänen äitinsä välillä mieltäkiinnittävä kirjeen- ja sähkösanomanvaihto. Bandi ilmoitti aluksi äidilleen, että Géza oli paennut sotamarski Hetviczin rouvan kanssa, joka oli »Janky-omaisuuden (noin kymmenen miljoonan) ainoa perillinen».

Bács-tamásilainen arvoisa rouva vastasi tähän kirjeellä, joka ilmaisi hänen suuren kunnioituksensa perhesäädösten loukkaamattomuutta kohtaan. »Mutta voit kuitenkin ilmoittaa Gézalle, että minä annan hänen suuren harha-askelensa anteeksi, jos hän on valmis jälleen nostamaan Janky-perheen kunnian ja ottamaan vapaaherrattaren lailliseksi aviovaimokseen...»

»Tiedän kyllä», vastasi tähän Bandi, »että Géza elää ja kuolee vapaaherrattaren edestä, mutta kun hän jo aikaisemmin on antanut lupauksensa Jutka Brenóczylle ja kun äiti tietää, että hän kernaammin ampuu kuulan otsaansa kuin rikkoo lupauksensa, voin tuskin luulla, että äidin toivomus niinkään helposti voi täyttyä...»

Rouva Gyurkovics vastasi tähän hyvin ärtyisesti: »Älä pane pahaksesi, rakas poikani (sillä olenhan minä sinun äitisi!), mutta kyllä sinä mahdat olla pölkkypää, ellet jo ole kyennyt lyömään Gézaa laudalta, varsinkin kun sinä jo puolen vuotta olet tuon kunnon pikku tytönletukan jäljessä hypännyt...»

Bandi pisti tämän kirjeen taskuunsa ja sanoi päivällisen aikaan rouva Brenóczylle, että hänen äitinsä olisi sanomattoman onnellinen, jos saisi painaa Jutkan povelleen poikansa vaimona.

Nämä sanat vahvisti rouva Gyurkovicsin viimeinen kirje, jossa hän suorastaan pyysi Jutkan kättä pojalleen Bandille rouva Brenóczylta.

RYÖSTETTY ALILUUTNANTTI.

On jo aika palata Géza Gyurkovicsin luo, joka viime maanantaina pakeni Herkules-kylpylästä kauniin vapaaherrattaren kanssa.

Minä solmin kertomukseni langat siellä, minne ne katkaisin Jutka Brenóczyn tähden, kun pikajuna tärytellen ja puhisten lähti asemalta. Pikajuna tärytteli sitten eteenpäin ja säesti puhinallaan seuraavia tapahtumia:

Géza Gyurkovics istui vastapäätä kaunista matkatoveriaan, napittaen ja aukoen hansikkaitaan, samalla tarkkaavasti tutkien vapaaherrattaren kasvojen ilmettä. Hän ajatteli, mikä mahtaisi olla ryöstetyn aliluutnantin ensimmäinen velvollisuus ryöstettyä kaunista rouvaa kohtaan? Hän päätti ennen kaikkea, että kyseessäoleva aliluutnantti ei saanut käyttäytyä aasimaisesti.

Rouva Hetvicz katseli pitkän hetken mietteissään maisemaa, sitten hän haukotteli hiukan.

— En nukkunut paljoakaan viime yönä ja nyt olen hiukan uninen, sanoi hän. Sitten hän lisäsi lempeästi: — Ettehän pahastu, rakas ystäväni, jos hiukan lepään?

Géza valmisti nopeasti hänelle makuusijan sohvalle.

— Nukkukaa, rakas armollinen rouvani.

Vapaaherratar heittelehti hetken tiikerinkarvaisen matkahuopansa peitossa, milloin työntäen esiin, milloin vetäen takaisin sievän jalkansa. Vihdoin hän lepäsi rauhallisesti ja ojensi hymyillen kätensä Gézalle.

— Miksi sanotte armollinen rouva? Sanokaa ystävättäreksenne!

— No, rakas ystävättäreni!

— Niin, niin juuri...

Hän nukahtikin jo. Ainakin hän sulki silmänsä. Mutta hansikoidun, kaunismuotoisen, kiinteän, pienen lapsenkätensä hän unohti Gézan käteen.

Nukkuikohan hän todellakin? Tuskin huomattava, suloinen hymy, aurinkoinen, pehmeä ilme valoi hänen muuten niin pilkallisiin piirteisiinsä naisellisen juonteen. Mahtoikohan hän nukkua? Hänen suupielessään leikki tuo hymy ilkkuvana vahingonilona: Voi Géza, mikä aasi sinä olet!

Mutta Géza Gyurkovics ei ollut aasi. Varovasti hän kumartui hänen puoleensa, sitten hän painoi nopeasti huulensa vapaaherrattaren vasempaan silmään. Selvällä unkarinkielellä sanoen: hän suuteli rouvaa. Mutta rouva avasi silmänsä, nousi ja painoi samassa kiinteän pikku kätensä aliluutnantin oikealle poskelle. Unkariksi sanottuna: hän antoi aliluutnantille korvapuustin. Eikä se korvapuusti suinkaan ollut mikään kuvaannollinen tillikka, jonkalaisia perheen jäsenet tai rakastavaiset toisilleen jakelevat, vaan oikea, todellinen, tukeva, läiskähtävä kasarmitillikka. Se oli ensimmäinen ja viimeinen, jonka Géza sai lastenkamarista päästyään.

Aliluutnantin kunniaksi täytyy minun sanoa, että hän säilytti arvokkuutensa. Vaikuttavan kylmäverisesti hän sanoi:

— Jos teidän ylhäisyytenne otti minut mukaansa ainoastaan jaellakseen minulle korvapuusteja, niin pyydän teitä jatkamaan, mutta silti en kadu suudelmaani.

Vapaaherratar hypähti pystyyn kasvot hehkuvan punaisina.

Minua te uskallatte suudella! Miksi te minua luulette? Jos te vielä kerran rohkenette minuun koskea annan hätämerkin ja pysähdytän junan...

Géza Gyurkovics purskahti kaikuvaan nauruun. Hänen naurunsa vaikutti vapaaherrattareen hiukan tyynnyttävästi. Hän istahti jälleen, katseli kauan synkkänä ikkunasta, mutta kun aliluutnantin rattoisuus ei ottanut loppuakseen, kääntyi hän närkästyneenä hänen puoleensa.

Oletko menettänyt järkenne? Miksi nauratte?

− Anteeksi, kaunis rouvaseni, mutta minua Huvittaa huomata itsestäni, että olen suurempi aasi kuin luulinkaan...

Rouva Hetvicz kohautti hermostuneesti olkapäitään. Häntä harmitti se, että aliluutnantti ei ollut niin tyhmä, kuin hän oli luullut. Sitten hän yht'äkkiä säikähti ajatellessaan, että jos tätä yhä jatkuisi, pääsisi hänen käsistään ihminen, jota hän tällä hetkellä niin välttämättömästi tarvitsi... Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ojensi herttaisen rohkeasti aliluutnantille kätensä.

— Vihastuitteko? kysyi hän hymyillen suloisesti katuen.

Aliluutnantin valtasi jälleen peloittava iloisuuden puuskaus.

— Vihastuako? Minkä vuoksi? Kuka voisi teihin suuttua?

— Ette saa suuttua, tiedättehän, että olen äärimmilleni hermostunut... Mutta en minä aina tule olemaan hermostunut... Saatte kerran kokea — myöhemmin — sitten joskus...

Tällä hetkellä olivat hänen silmänsä (puhuakseni pankkikielellä) tulevaisuudessa maksettavia vekseleitä. Aliluutnantti nousi paikaltaan hymyillen.

— Nukkukaa nyt, armollinen rouvani...

— Entä te?

— Menen eteiseen polttamaan savukkeen. Sitten aamun en ole polttanut ainoatakaan savuketta.

Savukettaan hän saattoi kiittää siitä, että hän Karánsebeksen asemasillalla edestakaisin kävelevien rautatievirkamiesten joukossa tapasi erään entisen kevéläisen toverinsa. Minuutin tai pari he puhelivat keskenään, sitten he puristivat toistensa käsiä, kun juna jatkoi matkaansa.

Kun he tulivat Lugokseen, oli Géza Gyurkovics jo polttanut kolme savuketta, ja palasi kauniin rouvan luo. Vapaaherratar seisoi ikkunan ääressä katsellen Budapestistä tullutta pikajunaa, joka juuri lähti liikkeelle viereisellä raiteella. Vauhdissa olevasta junasta tarkasteli muuan utelias matkustaja kaunista rouvaa... Silmänräpäykseksi yhtyivät heidän katseensa, rouvan ja valkoviittaisen upseerin, joka nojautui ensiluokan vaunun ikkunanpieleen. Seuraavassa hetkessä vetäytyi vapaaherratar kauhistuneena ikkunasta takaisin.

— Voi sitä lurjusta! huudahti hän.

— Mikä hätänä? kysyi Géza...

— Jos hän on huomannut minut, perii minut hukka: Luuletteko, että hän huomasi.

— Kuka?

— Kaartilainen... Mieheni ottopoika...

Vapaaherratar näytti todella olevan pelästynyt, Géza huomasi tarpeelliseksi rauhoittaa häntä.

— Ei hän huomannut. Ja joskin hän olisi huomannut, en usko, että hän tunsi. Ja joskin hän olisi tuntenut, ei hän teitä saavuttaisi, sillä junat kulkevat vastasuuntaan...

Heidän junansa oli jo lähtenyt asemalta, ja vapaaherratar huoahti helpotuksesta.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! huusi samassa karhea viinabasso.

Ovella seisoi valkeaviittainen kaartilainen, sama punanenäinen, mastonmittainen kaartilainen, jonka he vasta näkivät Verociroviin menevän pikajunan ikkunassa. Tämä mies — muuten ilmeinen todistus niitä vastaan, jotka väittävät, että henkikaartiin otetaan ainoastaan _kauniita_ miehiä — punakkoine naamoineen, pystyyn kierrettyine pikimustine viiksineen, eloisine, ilkeästi vilkkuvine silmineen, oli oikein itseensätyytyväisen kerskailijan perikuva.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti!

Vapaaherratar ponnahti pelästyneenä istuimeltaan.

— Oi, voi — hän on täällä! sammalsi hän. Kaartilainen hymyili torkkuvalla tavallaan.

— Niin juuri, täällä minä olen, äiti kulta! Olin juuri matkalla Herkules-kylpylään tavatakseni rakasta äitiäni, kun huomasin ikkunasta rakkaan äitini kasvot. Tottelevaisena pikku poikana minä heti hyppäsin liikkeellä olevasta junasta ja kapusin rakkaan äitini junaan.

(Kaartilainen — kapteeni Hetvicz-Janky — ei turhan tähden sanonut vapaaherratarta äidikseen. Hän oli sotamarskin veljenpoika ja ottolapsi ja siis myöskin kauniin rouvan ottopoika ja kaikkien Hetvicz-Janky-tilojen toivottu perijä.)

Sotamarskittaren hämmennys kesti vain silmänräpäyksen; sitten hänessä kuohahtivat syvät vihat.

— Miten uskallat tunkeutua tänne?

— Te kohtelette todellakin poikaparkaanne aivan kuin hän olisi poikapuolenne, viisasteli kapteeni nenäkkäästi. — Ja kuitenkin minä olin teidän tähtenne juuri taittamaisillani niskani!

Vapaaherratar risti kätensä ja katseli uhkaavasti vaunun kattoon.

— Voi, — ei minua hyvä jumala rakasta! (Sillä jos hän olisi rakastanut, olisi kapteeni taittanut niskansa.)

— Sallittehan minun nyt kuitenkin istahtaa mukavasti, koska aion matkustaa kanssanne...

— Minun kanssani? kysyi sotamarskitar manaavasti.

— Juuri teidän kanssanne, rakas äiti, sanoi kapteeni heittäen terävän silmäyksen Géza Gyurkovicsiin, — sillä minä huomaan, että tarvitsette minua. Seuraan teitä Budapestiin, Amerikkaan tai, jos niin suvaitsette, vaikka pohjoisnavalle.

Sitten hän riisui viittansa ja käänsi sen huolellisesti kokoon. Rouva Hetvicz laski kätensä Gézan käsivarrelle ja pyysi herttaisen suloisesti:

— Rakas Gyurkovics, pyydän, heittäkää ulos tuo villipeto.

Géza kääntyi silloin kaartilaisen puoleen ja sanoi:

— Nimeni on Gyurkovics!

Kaartilainen kumarsi hiukan.

— Nimeni on Hetvicz-Janky.

Vapaaherra kääntyi uudelleen sotamarskittareen.

— Rakas äiti, ette tee oikein saattaessanne aliluutnantin sellaiseen välikäteen. Teidän aliluutnanttinne ei voi heittää minua ulos, sillä minä olen hänen esimiehensä ja niin muodoin hänen silmissään mahdoton heittää ulos. Jos vielä kerran teette samanlaisen matkan, täytyy teidän värvätä mukaanne eversti tai ainakin majuri. Teidän aliluutnanttinne voi palvella teitä ainoastaan sillä, että hän merkitsee muistiinsa osoitteeni ja käy tapaamassa tilaisuuden sattuessa, iskeäkseen reiän päähäni tai saadakseen samanlaisen omaansa...

Rouva Hetvicz pudisti kärsimättömästi päätään.

— Ettekö tahdo poistua vaunustani?

Kaartilainen ojentautui vastauksen asemesta yhä mukavammin sohvalleen.

— Ettekö poistu? kysyi rouva Hetvicz uudelleen.

Paff! Pienellä nyrkillään hän iski vaunun seinässä olevaan pyöreähköön paperilippuun ja antoi hätäjarrun toimia.

Kuului kimeä vihellys, juna rupesi täräjämään ja kaunis rouva pyörtyi paikalleen. Kuului juoksua ja ovien pauketta. Ikkunan alle kokoontui pelästyneitä matkustajia.