Part 5

Géza arvosteli hänet kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vanhaksi. Muistaen toverinsa varoitukset hän vastasi kohteliailla hävyttömyyksillä kauniin rouvan mairitteluihin. Tämä sävy kuitenkin nähtävästi hyvin huvitti kaunista Poldia.

— Onko morsiamenne kaunis?

— Se on makuasia...

— Näyttäkää minulle hänen kuvansa. Näyttäkää, sillä muuten pakahdun uteliaisuudesta... Näyttäkää vain rohkeasti, sillä minä en tunne näiltä main ketään, ja muuten — onhan hän morsiamenne!

Géza otti taskustaan medaljongin ja antoi sen kauniille rouvalle. Kaunis rouva heitti pikaisen silmäyksen Jutkan kuvaan, sitten muuttui hänen ilmeensä samassa.

— Ja tämä on teidän morsiamenne?

— Niin.

— Mutta — mikä olikaan nimenne?

— Géza Gyurkovics.

— Te olette bács-kevéläinen vapaaehtoinen?

— Olin vapaaehtoisena Kevéssä.

Kaunis Poldi sanoi tähän jotakin aivan erikoista, jonka usein voi kuulla wieniläisten suusta, kun heidät valtaa voimakas mielenliikutus...

— No — terve, herra Mayer!

Sitten hän ojensi medaljongin Gézalle.

— Tiedättekö kuka minä olen? Minä olen teidän anoppinne!

— Kuinka — rouva Brenóczy? (Kaunis rouva, joka äänsi r-kirjaimen h:na, lausui nimensä oikeastaan _B-h-enócczy'na_, korko toisella tavulla.)

— Terve, herra Mayer! sanoi Gézakin vuorostaan.

— Armollinen rouva, keskeytti Géza vihdoin pitkän äänettömyyden, — olisin teille sanomattoman kiitollinen, jos sanoisitte minulle mitä te tekisitte nyt minun sijassani.

— Kernaammin tahtoisin, että te sanoisitte mitä minun nyt täytyy tehdä tai sanoa...

— Tapahtuuko armollisen rouvan mielestä niin suuri onnettomuus, jos minä nain teidän tyttärenne?

— Aivan ennenkuulumaton onnettomuus. Vai olenko teidän mielestänne sen näköinen, kuin erityisesti olisin lastenlasten tarpeessa?

— Ettepä suinkaan. Mutta katsokaa, jalosukuinen rouvani, jos nyt kuitenkin ympäri käyden yhteen tullaan, niin saattehan perheeseenne ainakin taitavan tanssijan...

— Kiitän. Minulla ei ole tapana tanssia perheenjäsenteni kanssa.

— Ainakaan en minä vielä kuulu perheeseenne, ja jos suvaitsette...

Soitettiin taas valssiin, ja Géza kumarsi rouvalle. Rouva Brenóczy laski miettiväisenä kätensä aliluutnantin olkapäälle.

Kun kaunis Poldi oli tutustunut tyttärensä _sulhaseen_ (hänkin lausui tämän sanan yhtä pilkallisesti kuin rouva Gyurkovics!), piti hän _kihlausta_ vielä mahdottomampana kuin sitä ennen. Miehet olivat — rouva Brenóczyn periaatteiden mukaan — kahdenlaisia: hyviä tanssijoita ja huonoja tanssijoita. Edelliset olivat hauskoja — he olivat syntyneet seuramiehiksi ja heistä tuli kaikkein kehnoimmat aviomiehet: huonot tanssijat taas olivat ikäviä, mutta he olivat kaikki kuin luodut avioliittoon.

Wieniläisten tuttaviensa joukosta hän oli jo valinnut Jutkalle nuoren herran, ennenkuulumattoman huonon tanssijan, nuorten naisten tanssiaiskauhistuksen, josta — jos everstinrouvan teoriat pitävät paikkansa — pitäisi tulla kaikkien aviomiesten esikuva. Se oli muuan nuori paroni Pardubicz. Melonipäinen ja hyvin vaalea nuori mies, suuri luonne, joka sammalsi puheessaan ja olisi voinut kuluttaa kahdeksankymmentätuhatta floriinia, jos hänellä yleensä ollenkaan olisi ollut taipumusta tuhlaamiseen.

Valssin pyörteessä syntyi rouva Brenóczyn rauhattomassa äidinsydämessä muuan ajatus.

— Minun tuleva vävypoikani — ajatteli hän itsekseen — on liian rakastettava nuorukainen ollakseen samalla määrättömän kevytmielinen... Sellainen ihminen pysyy vain niin kauan yhdessä tyhmyydessä ( sellaisessa kuin tämä _kihlaus_), kunnes saa tilaisuuden toiseen tyhmyyteen... Vaikka hän lyhdyllä etsisi, ei hän voisi löytää houkuttelevampaa tilaisuutta, kuin sen, joka tarjoutui tuolla nurkassa...

Nurkassa istui muuan rouva Brenóczya huomattavasti nuorempi nainen; hänellä oli nähtävästi siellä yhtä ikävä kuin jollakin syrjäytetyllä keisarinnalla. Hän oli vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski Hetviczin rouva — Hetviczin, jota nykyaikaisessa sotahistoriassa mainitaan nimellä _Spizzan valloittaja_. Hänen ylhäisyytensä, vapaaherratar Hetvicz-Janky suvaitsi tuon tuostakin haukotella, — sen olisi kärsivällinen lukijakin tehnyt, jos hän olisi istunut kahden tunnin ajan kreivien Zdenkó Dumban (von der Scharwacht) ja Ottokár Dumban (von der Scharwacht) välissä.

— Tulkaa, sanoi everstinrouva Gézalle, — minä esittelen teidät seurueelleni... Teidän täytyy tutustua minun vanhempiin veljiini ja ystävättäreeni, joka on Itävalta-Unkarin mielenkiintoisin nainen... _Siitä toisesta_ emme toistaiseksi puhu...

Mitä näihin molempiin Dumba (von der Scharwacht)-kreiveihin tulee, eivät he — kiitos Herran! — olleet antautuneet sotilasalalle. (Minä merkitsen tämän todellisen isänmaanystävän ilolla, koska sillä olisi voinut olla suuri ja edullinen vaikutus tulevaan sotaan.)

He olivat pitkiä kuin mastopuut, harvasanaisia ja aina huolestuneita herroja. He joivat aamuteensä huoaten, ja murtunein mielin he sytyttivät iltasikarinsa, ja kun heidän partaansa ajettiin, kohottivat he miettiväiset ja jalosukuiset kasvonsa. Olisi voinut luulla, että jokin salainen suru kalvoi heidän sydäntään, mutta heidän iankaikkinen murheensa oli vain mielenkiintoinen todistus luonnontieteellisen _lajien mukautumisteorian_ paikkansapitävyydestä.

Dumba (von der Scharwacht)-kreivit olivat nimittäin jo ammoisista ajoista asti olleet korkeita sotilashenkilöitä, joiden täytyi arvokkuuden nimessä varjella itseään kaikenlaisilta kevytmielisyyksiltä ja joiden alati täytyi juontaa kasvojensa ilme hillityksi, miettiväiseksi ja ankaraksi, niinkuin sotapäällikölle sopiikin. Aikojen kuluessa kehittyi suvussa täydellinen upseerityyppi, joka periytyi isältä pojalle. Rouva Brenóczy ei ollut perinyt sitä, mutta hänen vanhemmasta sisarestaan, vapaaherratar Pardubiczista sanoivat hänen tuttavansa, että hän oli »aivan kuin sileäksi ajettu majuri».

MEDUSANSILMÄINEN NAINEN.

Eräs kirjailija, joka kerran esiteltiin vapaaherratar Hetvicz-Jankylle, vertasi hänen ylhäisyyttään mereen. En tiedä mitä yhtäläisyyttä voi olla sotamarskinrouvalla ja merellä, varsinkaan kun merta — vaikka se onkin oikullinen ja kuvaannollisesti puhuen kavala — ei ilman panettelua voi sanoa röyhkeäksi tai väsähtäneeksi.

Jumalaisen vaateliaisuuden, velttouden, julman ilkeyden ja järjettömän oikullisuuden ilmeen olisi yllämainitsemani virkaveli voinut havaita hänen ylhäisyytensä kalpeissa, kauniissa kasvoissa. Pallas Athene, Pulcinella ja Hebe samassa persoonassa... Kun hän nyt kohotti lorgnettinsa nenälleen luodakseen hajamielisen silmäyksen Géza Gyurkovicsiin, joka kunnioittavasti iski yhteen kannuksensa hänen edessään, huomasi, että hänen ylhäisyydellään oli yhtä sametinpehmeä ja lämpimästi silmäilevä katse kuin kaihomielisellä Heloisalla.

− Jo yksin _tämän_ tähden saavat arvonsa sekä gomtis että artritis, merkitsi aliluutnantti itsekseen.

Koska vapaaherratar Hetvicz-Jankylla — kuten myöhemmin selviää — on kohtalokas osansa Gyurkovicsin poikien elämänvaiheissa, täytyy minun jo tässä yhteydessä perusteellisesti kuvailla hänen ylhäisyyttään ja kertoa sellaisiakin läheisiä perheasioita, joita ei edes Géza Gyurkovics tuntenut.

Vapaaherratar oli rikkaan szerémiläisen Janky-suvun (de genere Akos) viimeinen jälkeläinen ja oli kuninkaan armosta saanut pitää perheen arvonimen ja omaisuuden. [Unkarilaisten suurtilallisten tyttäret perivät ennen ainoastaan pienen osan omaisuudesta, mutta eivät arvonimeä.] Kun sotamarski Hetvicz kaksi vuotta sitten vei hänet alttarille, liitti hän omaan nimeensä puolisonsa sukupuuttoisen nimen ja kilven.

Jos vapaaherrattarella oli niin paljon rahaa (huomauttanee kärsivällinen lukijani), olisi hän kai saanut miehekseen ei vain sotamarskin, vaan vieläpä aliluutnantinkin...

Totta kyllä. Hänen avioliittonsa ei ollutkaan oikeastaan mikään avioliitto, vaan jonkinlainen itsemurha, jonka vapaaherratar oli tehnyt onnettomassa rakkaudessaan. Nuorena tyttönä hän oli nimittäin rakastunut erääseen _latinanlukijaan_, erään pehtorinsa poikaan, oikeaan lukutoukkaan... Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan — miten olisikaan hän voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — mutta hän ei tahtonut olla kenenkään toisenkaan oma ja murheessaan hän päätti mennä ikälopuimmalle kosijalleen.

Useimmat itsemurhaajat, jotka tuhonsa tehtyään vielä voivat ajatella kirkkaan ajatuksen, katuvat tekoaan. Vapaaherratar Jankylla oli kyllin aikaa vihkimisen jälkeen miettiä askeltaan ja sen vuoksi hän katui ankarasti onnetonta tekoaan.

Sotamarskitar ehdotti miehelleen jo n.s. _kuherruskuukauden_ kuluessa avioeroa. Mutta hänen armollinen miehensä, joka aikanaan oli käynyt kuninkaan puheilla hankkiakseen hänelle oikeuden perintöön ja arvonimeen, pelkäsi häväistystä eikä ottanut hänen puhettaan avioerosta kuulevaan korvaansakaan.

— Minä pakotan sinut eroon, sanoi vapaaherratar äärimmilleen epätoivoisena.

Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että tätä kavalaa sissisotaa, joka nyt syttyi molempien aviopuolisoiden välillä, käytiin kunnioitettavan innokkaasti ja kekseliäästi. Noudattaen synnynnäistä vaistoaan koetti vapaaherratar aluksi viekasteluilla — joita hän sanoi _kutkutuksiksi_ — saada miehensä suuttumaan. Hämmästyttävän hienotunteisesti hän keksi tuhannen sellaista seikkaa, joista jo yhdenkin olisi pitänyt riittää tekemään kauneinkin rouva vastenmieliseksi, aivan kuin yksi ainoa hiuskarva voi tehdä maukkaimmankin liemen mahdottomaksi nauttia. Mutta sotamarski panssaroi itsensä näiden neulan- ja ampiaisenpistoksien varalta liikuttavan dogmaattisuutensa turviin, samalla verisesti loukaten vaimoaan — jota hän jo silloin sydämensä pohjasta vihasi — teeskennellyllä hellyydellään.

— Hyvä on, sanoi silloin vapaaherratar, — voin minä muutakin tehdä: minä häpäisen hänen nimensä, ja silloin hän ajaa minut talosta.

Ei uskoisi, miten vaikeaa sellainen muutamissa olosuhteissa saattaa olla. Vapaaherratar tahtoi ainoastaan pilata maineensa, mutta hän oli liian ylpeä alentaakseen itsensä samalla. Hän salli itseään mielisteltävän huomiota herättävällä tavalla, joskus häpeänhälinää nostattavasti, mutta ihailijansa — joita hän sanoi itserakkaiksi aaseiksi — hän palkitsi vain kuparikolikoilla.

Hänen ylhäisyytensä huomasi heti hänen läpinäkyvät hyökkäyksensä ja säilytti entisen tylsän ja kärsivällisen puolustusasemansa. Hän oli liikuttavan pitkämielinen rouvalleen, mutta niin ei lainkaan hänen ihailijoitaan kohtaan. Heille hän kosti julmasti — niin usein kuin hänelle siihen vain tarjoutui sopiva tilaisuus — ja vaikutusvaltaisena miehenä hän oli jo saanut montakin heistä tieltään.

Suljetuissa seuroissa säälittiin useinkin aviomiehen koston uhriksi joutuneita miehiä. Muun muassa puhuttiin eräästä erittäin miellyttävästä yliluutnantista, joka vain siitä oli saanut sotamarskin vihat, että samana iltana oli tanssinut kolme katrillia hänen ylhäisyytensä vapaaherrattaren kanssa. Pian sen jälkeen hän oli jo matkalla Dombrovaan ja vielä tänäänkin hän viettää ilottomia päiviänsä tässä Galitsian rajaseudun likaisimmassa linnoituksessa, muutamien kauhtanaan puettujen Puolan-juutalaisten seurassa. Kerrottiin myöskin, eräästä kapteenista, joka pari kertaa oli pyytänyt hänen armonsa ajelemaan tulisella nelivaljakollaan. Odottamattoman tarkastuksen aikana oli häntä syytetty muutamista aivan vähäpätöisistä laiminlyönneistä (minua hävettää vaivata lukijaani luettelemalla niitä, niin vähäpätöisiä ne olivat), mutta kapteenin täytyi ottaa ero... Keväällä taas oli muuan vaalea nuori kreivi hullaantunut rouva Hetvicziin. Sotamarskin veljenpoika, juopotteleva kaartilainen, — jota mainittiin eräänä Euroopan etevimpänä miekkailijana, antautui sanakiistaan pikku jalosukuisuuden kanssa ja sovitteli miekaniskunsa niin taitavasti, että kreivin henkevä nypykkänenä muuttui kotkannenästä bulldogginnenäksi. (Kun hänen armottarensa näki tämän marttyyrikuonon ensi kertaa, oli hän katketa nauruunsa.)

Kaunista rouvaa harmittivat rajattomasti hänen perhe-sissisodassaan kärsimänsä tappiot ja (niinkuin nälänhätäisen linnaväen komentaja äärimmilleen epätoivoissaan hautoo ajatusta räjähdyttää koko linna ilmaan) hän mietti Herkules-kylpylän huvilassaan yli koko maan kantavaa häväistysjuttua.

Voidakseen tehokkaasti toteuttaa aikeensa täytyi hänen hankkia itselleen uhrautuvainen apumies, mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä salonkitapoja seuraavat nuoret herrat — vieläpä vanhemmat seuramiehetkin, jotka meidän päivinämme eivät ole niin arkoja kuin nuoret, — tunsivat hänen edessään kylmänväreitä niinkuin olisivat nähneet oikean Medusan pään. Ja tällä kauniilla rouvalla oli todellakin oikeat Medusan silmät, sillä jokaiselle, johon hän silmänsä iski, hän tuotti turmion.

Sellainen oli tämä armollinen rouva, joka tällä hetkellä — kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin Géza Gyurkovics oli hänelle esitelty — kosketti hänen olkapäätään lorgnetillaan.

— Joko olette pyytänyt jonkun katrilliin? kysyi hän.

— En...

— Olisiko teille suuri uhraus, jos pyytäisin teitä tanssimaan minun kanssani?

— Se olisi minulle suuri kunnia, teidän armonne...

Rauhallisesti ja huolettoman viehkeästi hän tanssi katrillin. Tai oikeastaan ei hän tanssinut, hän käveli pikemmin ympäri salia, hattu päässään ja pitkävartinen lorgnetti kädessään. Hän sai tanssittajansa epätoivoon sillä, ettei hän vähääkään välittänyt vuoroista, liikkui vain paikasta toiseen ja ojensi hajamielisesti ohimennen jollekin kätensä, odottaen, että toiset mukautuisivat hänen omituiseen tanssitapaansa.

(Niin hajamielinen ja itsepäinen hän oli aina. Kotona hän usein kulki ääneti huoneesta toiseen. Palvelijain kädet avasivat hänelle ovet. Hänen kamarineitsyensä juoksi rappusia pitkin ja laski viitan hänen hartioilleen. — Minne teidän ylhäisyytenne käskee? — En tiedä... Minne hyvänsä... Yhdentekevää...)

Samassa hän oli jälleen Gézan luona ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.

— Katrillia minä rakastan intohimoisesti! Se on ainoa tanssi, jota tanssin... Ettekö tekin rakasta sitä?

— Minäkö? Minä antaisin autuuteni katrillista! valehteli aliluutnantti, jonka mielestä katrilli oli yhtä vähän tanssia, kuin riisi oli ruokaa. [Tarkoittaa unkarilaista sananlaskua: _Tótnem ember kásnem étel_. Slovakki ei ole ihminen eikä riisi ruokaa.]

— Silloin tanssitte seuraavankin minun kanssani?

Jälleen hän jätti tanssijansa tanssiakseen yksintanssin sellaisen, jommoista ei kukaan ole koskaan nähnyt. Hän kulki kahdesti eteenpäin, kohensi itseään hiukan, kääntyi ja ojensi kätensä rouva Brenóczylle.

Everstinrouva tanssi reumaattisen aliluutnantin kanssa ja piti rattoisaa iloa... Hän olisi iloitellut silloinkin, vaikka hänellä nuoren aliluutnantin sijasta olisi ollut kumaraselkäinen urho vuodelta 1848 ja Erdelyi Nácin mustalaissoittajien asemesta ainokainen säkkipillinpuhaltaja jalkojensa edessä, sillä hän oli syntynyt tähän murheen laaksoon iloa pitääkseen ja huvitellakseen.

Ellen olisi yksinkertainen kronikoitsija, vaan todellinen romaaninkirjoittaja, jolla on sankariensa kohtalot ohjissaan, voisin nyt kertoa mieltäylentäviä asioita. Kertoisin, miten Géza Gyurkovics, hyveellisen nuorenmiehen esikuvan tavoin, salaisesti surren suvaitsi hänen ylhäisyytensä veikeätä kiemailua. Kertoisin edelleen, miten aliluutnantti, kun täydestä puuttui enää pisara, vihasta leimuten raastoi ruususiteet, joilla tuo tunnoton nainen koetti hänet sitoa. Voisin vihdoin kertoa siitäkin, miten hän sydäntäjärkyttävin kehoituksin nostatti katumuksen kyynelet hänen armonsa silmiin...

Ikäväkseni täytyy minun kuitenkin myöntää, ettei minun sankarini tällä kertaa ottanut varteen tarjoutuvaa tilaisuutta saavuttaakseen vakavasti ajattelevien lukijoitteni kunnioituksen.

Kahdeksan päivää hän hakkaili innokkaasti molempia rouvia — Brenóczya ja vapaaherratar Hetvicz-Jankya — ja vaikka kylpyvieraat tunnontarkasti seurasivat aliluutnantin jokaista askelta, eivät he mielipahakseen mitenkään päässeet perille, kumpaa hän hakkaili vakaumuksesta ja kumpaa laskien.

Minä tahdon peittää verhoon näiden kahdeksan päivän tapaukset, jotka muutenkin muodostavat hevos- ja aasiratsastushuvimatkojen, kirkkaalla päivällä huvila Jankyn ja Ferenc Joszef-hotellin edustalla sattuneiden _yöllisten serenadien_, iltakävelyiden, joihin yhtyi kiiltomatojenmetsästys, ja muiden hylättävien kevytmielisyyksien surullisen ketjun. Riittää kun huomautan, että kylpyvieraat antoivat yksimielisesti Gézalle nimen _hullu aliluutnantti_.

Mutta kahdeksantena päivänä tapahtui jotakin, jota tunnontarkka kronikoitsija ei voi vaieten sivuuttaa. Sinä päivänä saivat kylpyvieraat vihdoin tietoonsa, kumpaa rouvaa hullu aliluutnantti hakkaili vakaumuksesta, ja vapaaherratar Hetvicz-Janky huomasi hetken tulleen heittää soihtunsa ruutikellariin ja räjähdyttää linnan.

Oli sunnuntai, ja rouva sotamarskitar oli jo lauantaina ilmaissut aliluutnantille toivomuksensa ottaa osaa läheisessä kirkonkylässä, Mehadiassa, pidettävään romanialaiseen jumalanpalvelukseen.

Aamulla ilmaantui Janky-huvilaan romanialainen talonpoikaisnuorukainen, joka tahtoi puhutella hänen ylhäisyyttään; kun vapaaherratar kurkisti eteishuoneestaan, tunsi hän sandaalijalkaisen ja nahkavöisen talonpojan ihailijakseen.

— Todellakin, tämähän oli verraton päähänpisto, sanoi hänen armonsa vakavan näköisenä.

Hän istutti Gézan salonkiinsa, itse hän poistui. Mutta neljänneksen kuluttua hän palasi pukuhuoneestaan päässään kirjavakukkainen valakkialainen liina, yllään kirjailtu paita, jaloissa pienet sandaalit. Kädessä oli hänellä iso punainen päivänvalo; kultarahoja oli pujotettu kiliseväksi nauhaksi hänen kaulalleen; hän oli aivan kuin jonkun rikkaan kylätuomarin tytär. Muutenkin oli hänen vartensa niin täyteläinen, niin sanoakseni kiinteä, että hän noin ilman kureliiviäkin näytti tavallista ihanammalta.

— Lähtekäämme! sanoi hän.

Lorgnetin hän otti mukaansa, ja siitä hänet tunnettiin kylpypuistossa. Rouva Brenóczy, jota he kävivät kärttämässä mukaansa, ei naurultaan voinut viiteen minuuttiin saada sanaakaan suustaan; sitten hän sanoi vain, ettei lähde matkaan.

— En ehdolla millään! Niin hullujen ainakaan ole!

— Menemme siis kahden, sanoi vapaaherratar, joka ei hurjimmissa hullutuksissaankaan kadottanut vakavuuttaan.

He kuuntelivat messua Mehadiassa, katselivat kotvan talonpoikien tanssia ja menivät vihdoin aamiaiselle kyläravintolaan. Muuan viittaniekka mies, jonkinlainen kyläkirjuri, joka luki kapakassa sanomalehteään, huomasi omituisesti eleilevän kauniin talonpoikaistytön; hän suvaitsi puhutella vapaaherratarta, taputtipa häntä vielä hyväntahtoisesti poskellekin. Géza Gyurkovics hankki pelästyneelle naiselleen hyvitystä sillä, että vuorostaan meni kirjurin luo ja nipisti häntä hyväntahtoisesti poskesta, jonka johdosta kirjuri sitten sanoi isännälle, että sen jälkeen kuin sotilasraja oli poistettu, olivat talonpojat käyneet röyhkeiksi eivätkä kunnioittaneet ylempiään!

Aamiaisen syötyään he palasivat pitkin jalkapolkua ja aikoivat kulkea kotiin erästä oikotietä. Vapaaherratar pysähtyi monivivahteiselle pienelle niitylle poimimaan kukkia. Hyvän aikaa oli hän kumartuneena kukkien yli, sitten hän yhtäkkiä meni Gyurkovicsin luo, joka haukotteli auringossa loikoen.

— Oletteko rohkea ritari? kysyi hän vakavana, ilman mitään johtavaa aihetta.

Hämmästynyt aliluutnantti ei vastannut heti.

— Mikä minä muuten olisin? kysyi hän sitten.

— Ja — uskalias mies?

— Sitä en tiedä... Kenenkään mieleen ei ole juolahtanut koetella minua...

— Minä tahtoisin kovin kernaasti panna teidät koetukselle...

— Onko täällä lohikäärmeitä, joita vastaan voin tapella? kysyi Géza lapsellisesti.

— On, vastasi sotamarskitar rauhallisesti.

Äänettöminä he jatkoivat matkaansa, vapaaherratar ei enää puhunut lohikäärmeistä. Vähän väliä täytyi hänen istahtaa tiepuoleen, sillä sandaalit puristivat hänen jalkojaan.

Kun he tulivat laakson siimekseen, täytyi heidän pysähtyä. Muutamia viikkoja sitten oli ankaran hirmumyrskyn aikana jättiläismäinen paasi vierinyt jyrkänteelle. Nimismies oli säleaitauksella sulkenut tien, jonka yli tuo kymmenentuhannen sentnerin painoinen kivi riippui niinkuin pään yllä uhkaava hirviö. Heikko tuulenhenkäys, talonpoikaisrattaiden jyrinä olisi riittänyt syöksemään paaden jylisten rotkoon.

Vapaaherratar kohotti lorgnetin nenälleen.

— Tämäpä on mielenkiintoista! sanoi hän; ja sitten: — Katsokaa tuota kaunista keltaista kukkaa.

Pelästynyt pieni kukkanen oli puhjennut horjuvan hirviön juurella. Ja nyt teki Géza Gyurkovics jotakin sellaista, että hän sillä osoitti todella ansainneensa nimen _hullu aliluutnantti_: hän hyppäsi yli aitauksen, astui kivimöhkäleen alle ja poimi kukan. Tämän hän oli velvollinen tekemään, sillä olihan vapaaherratar kysellyt hänen rohkeutensa kuntoa.

Vapaaherratar ei uskaltanut edes huutaa. Hän tunsi hetken kestävän hekumallisen väristyksen itsessään ja sulki silmänsä siunaamaksi. Kun hän ne jälleen avasi, seisoi Gyurkovics jo hänen edessään, pilkallisesti hymyillen, ojentaen hänelle kukkasen.

— Mennään pois täältä! sanoi rouva. — Tulkaa!

Iltapäivällä rouva Brenóczy tuli siihen johtopäätökseen, että vapaaherrattaren ja aliluutnantin välillä _oli tapahtunut jotakin_. Jotakin, mutta mitä? He kävelivät terassilla jälleen eurooppalaisissa puvuissa, mutta vapaaherratar oli niin moitteettoman hieno, kuin olisi herra jumala leikannut hänet pariisilaisesta muotilehdestä ja sielun sijasta puhaltanut häneen Saskun käyttäytymisopin hengen.

Muuten oli hänellä rinnassa pieni, keltainen niittykukka ja hän oli huomattavan tunteellinen, jonka johdosta everstinrouva teki sen johtopäätöksen, että vapaaherratar hautoi joitakin pahoja aikeita mielessään.

Kun he illalla kävelivät Janky-huvilan ulkopuolella, kietoutui hän vastoin entisiä tapojaan aliluutnantin käsipuoleen. Jokin painosti hänen mieltään, jokin, jonka hän tahtoi sanoa hänelle, ja nyt hän etsi miettivänä sopivia sanoja. Ovella hän päästi hänen kätensä, mutta ei kuitenkaan mennyt sisään, vaan katsoi ääneti häntä silmiin, leikkien hermostuneena lorgnetillaan. Vihdoin Géza Gyurkovics katkaisi äänettömyyden.

— Sanokaa jotakin!

— Niin, kyllä... Tulkaa aamulla kuuden junalle...

— Lähdettekö? kysyi aliluutnantti hämmästyneenä.

— Kahdenkesken lähdemme... Te minun kanssani...

— Minne?

— Saatte sitten tietää... Älkää kertoko kellekään! Hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

Kärsivällinen lukija ei olisi mennyt asemalle... Minä en olisi itsekään mennyt... Mutta Géza Gyurkovics meni. Siihen voin ainoastaan sanoa: yksilöllisyydelle kunnioitus!

Aliluutnantti nukkui hiukan, ja kun hän viime tingassa hyökkäsi asemalle, vei häneltä voimat ajatus, että kaunis rouva vetääkin häntä nenästä. Sentähden hän hämmästyi nähdessään rouva Hetviczin asemasillalla. Pelästyneen kamarineitsyensä seurassa, kahden nimikirjaimilla koristetun matkalaukun ja usean nahkakotelon keskellä hän istui tiheän hunnun piilossa punasilkkisessä pölyviitassaan.

Hän ojensi kätensä Gézalle.

— Annoitte minun odottaa hiukan, mutta hyvä on kuitenkin, että tulitte... Lunastakaa koko vaununosasto Szegediin...

Kun toinen soitto kilahti, piti vapaaherratar seuraavan puheen kalpealle kamarineitsyelleen:

— Tiedän hyvin, rakas Kati, että sinä mieheni pyynnöstä olet minua vakoillut... Riennä siis heti sähkösanomatoimistoon ja sähkötä hänelle, että minä nuoren aliluutnantin seurassa olen karannut kotoa... Saman aliluutnantin seurassa, josta jo aikaisemmin olet hänelle ilmoittanut, että hän häpeämättömästi liehakoi minua... Herran huomaan, Kati!

He nousivat vaununosastoonsa. Rouva riemusta säteilevin silmin, niinkuin nuori ylioppilas lähtiessään lomalle, Géza Gyurkovics sekavin tuntein.

Silmänräpäyksen hän epäili, tokko kaikki oli oikeastaan niinkuin olla piti, mutta pian hän rauhoittui.

— Hyvä Jumala, mitäpä minulle voisi tapahtua? Jos tästä syntyy jotain ikävyyksiä, niin — minä ammun kuulan otsaani.

(Tämä ajatus rauhoitti häntä huomattavasti, mikä osaltaan todistaa, kuinka paljon hyötyä ihmisellä voi olla vakavista elämänperiaatteista.) Sillä välin lähti pikajuna liikkeelle, vieläpä tärytellen, koska se ei siinäkään suhteessa tahtonut erota muista, kirjallisuudessa esiintyvistä pikajunista.

JUTKAN TOINEN KIHLAUS.