Part 4

Ratsumestarinrouva oli ensimmäinen, jonka mieleen juolahti, ettei yhden rakuunaosaston ja neljän sotaravintoloitsijattaren läsnäolo ollut ehdottomasti välttämätön tällaisen perhetapauksen selvittelyyn. Hänen ehdotuksestaan lähti seurue upseeripaviljonkiin. Eversti astui edellä uhmaten kohottaen päänsä, kiertäen äkeissään viiksiään; hän oli niinkuin järkähtämätön sankari Kont, astuessaan kuningas Zsigmondin puheille. Jutka oli äkkiä käynyt kovin pelonalaiseksi. Käydessään kasarminportin läpi hän heitti kaipaavan katseen maantielle, aivan kuin olisi tahtonut syöksyä sinne ja paeta suin päin Wieniin äidin luo.

Kului runsas neljännestunti, ennenkuin lainkaan saattoi puhutella everstiä. Hän käveli vain tömisevin askelin edestakaisin huoneistossa ja toisti toistamistaan:

— Minä olen aasi! Jumala nähköön minun sieluni pohjaan, minkälainen vanha aasi minä olen!

Sitten hän katsoi raivokkaasti ympärilleen, nähdäkseen olisiko ketään, joka rohkeni väittää häntä vastaan. Onneksi ei kukaan ollut niin uskalikko.

Sitten — ja niin kävi hänelle kasarmissakin, kun hän ylenmäärin suuttui — saavutti hän vihansa mittakaavan keskikorkeuden ja juonti kasvonsa peloittavan lempeiksi. Hän istahti, nojasi rystynsä polviinsa ja kävi leikkisäksi niinkuin huvinäytelmässä. Mutta hänen äänessään oli hiukan alakuloinen kaiku.

— Sinä siis rakastat häntä, minun jumaloitu tyttäreni? Ja hän, mallikelpoinen, rakastaa sinua... Hän pyytää sinun kättäsi ja ottaa sinut puolisokseen... Hänestä tulee armollinen herra vapaaehtoinen ja sinusta yksivuotisen vapaaehtoisen armollinen rouva, ja minusta taas — minusta tulee teidän lapsenpiikanne... Sillä jos hänestä voi tulla aviomies ja sinusta hänen rouvansa, voi minusta tulla lapsenpiika... Koreaksi käy kaikki, jos koko maailma teidän hääpäivänänne on ylösalaisin...

Jutka purskahti itkuun, ratsumestarinrouva ehätti väliin yrittäen rauhoittaa Brenóczya, mutta eversti hymyili lempeästi.

— En totisesti minä ole vihainen! Minä olen hyvin onnellinen; suvaitkaa huomata, miten tämän suuren onnen tähden tuskin voin pysyä nahassani...

Nyt palasi jo Gézankin rohkeus, ja hän alkoi puhua. Hän sanoi ainoastaan tahtoneensa antaa everstille hyvitystä ja oli sentähden pyytänyt Jutkan kättä... Mutta hän rakasti todella Jutkaa, ja niin kauan kuin tyttö pysyi hänessä, piti hän häntä kihlattunaan... Hän pyysi ainoastaan kaksi vuotta tehdäkseen itsestään miehen, sitten hän tulee uudestaan pyytämään Jutkan kättä... Hän pysyy sanassaan tai ampuu kuulan otsaansa...

Perhenäytelmän viimeinen kohtaus päättyi seuraavana päivänä siten, että eversti saattoi Jutkan asemalle, sääli hänet ensimmäisen luokan vaununosastoon ja lähetti hänet Eliz-neidin saattamana Wieniin. Hän antoi tyttärelleen kirjeenkin vietäväksi äidille, ja kertoi siinä tunnollisesti kaiken, mikä oli tapahtunut.

Kun kaunistukkainen everstinrouva Kant-kadun varrella olevassa huoneistossaan luki miehensä kirjeen vilkaisten aina lomassa vapisevan Jutkan kasvoja, purskahti hän nauramaan, niin että kyynelet valuivat. Hän nauroi usein ja sydämellisesti, ja jos hän ikkunastaan näki, miten tuuli vei joltakin lakin, täytyi hänen purra nenäliinaansa, etteivät palvelijat kuulisi hänen rattoisuuttaan. Muuten raikui hänen naurunsa niin herttaisena kuin alttoäänisen satakielen liritys. Mutta nyt hän ei voinut hillitä itseään. Hän heittäytyi sohvalleen ja huusi ääneen riemuaan, ja kamarineitsyen täytyi myöhemmin ommella hänen pukunsa kolmesta kohdasta...

Seuraavana päivänä hän tarkasti Jutkan puvuston ja leikkasi hänen hameenhelmansa neljä tuumaa lyhyemmiksi.

— Voi äiti, sanoi Jutka, — nythän minä olen aivan kuin mikäkin balettitanssijatar!

— Sinä olet sen näköinen, kuin neljätoistavuotiaan tytön täytyykin olla...

— Mutta minä olen täyttänyt kuusitoista!

— Neljätoista! sanoi everstinrouva ankarasti ja järkähtämättömästi.

Kun hän sitten vei tyttärensä kävelemään, pani hän ison, pitsireunaisen lastenhatun hänen päähänsä; tädit taputtivat _kleine Magyar'in_ ruusunpunaisia poskia, ja sedät antoivat hänelle makeisia.

Noin kaksi viikkoa myöhemmin vietiin Jutka taas tanssiaisiin: vapaaherratar Pardubiczin lastentansseihin. Nuori paroni Pardubicz, joka jo oli Teresianumin viidennellä luokalla, koetti aluksi hakkailla häntä, mutta huomasi pian, että Jutka oli hyvin lapsellinen pieni hanhenpoikanen...

ÄIDIN SYDÄN.

Hyvään aikaan ei tapahtunut mitään mainitsemisenarvoista.

Géza Gyurkovics suoritti myöhemmin upseerintutkintonsa. _Tietopuolisessa sotataidossa_ hän tosin osoittautui surkuteltavan tietämättömäksi, mutta koska hän istui reippaasti satulassa ja osasi kaikuvalla äänellä komentaa rakuunaosastoa ja kun tutkijoiden korviin oli tullut huhu, että Gyurkovics empimättä ampuisi kuulan otsaansa, jos hänet reputettaisiin, niin isät tekivät päätöksensä hänen edukseen.

Jo aikaisemmin oli hänessä kypsynyt päätös ruveta sotilasalalle, ja tultuaan nimitetyksi reserviupseeriksi hän palasi viipymättä bács-kevéläiseen varusväkeen suorittamaan kuusikuukautista koepalvelustaan.

Koko sinä aikana eivät Jutka ja hän saaneet nähdä toisiaan. Eversti oli kyllin viisas vaatiakseen Gézalta kunniasanan, ettei hän ilman erityistä lupaa käy tervehtimässä tyttöä, ja Géza, kuten lukijani tietävät, ampui kernaammin kuulan otsaansa kuin petti sanansa. Kuitenkaan ei kielto käsittänyt kirjeenvaihtoa, ja rakastavaiset riensivät mahdollisimman paljon käyttämään hyväkseen everstin muistamattomuutta.

Everstin tytär, aloitti kirjeenvaihdon Wienistä seuraavilla valituksen sanoilla:

»Minä olen kovin onneton, sillä täällä ne kohtelevat minua aivan kuin jotakin koulutyttöä. Äiti konfiskeeraa (alkuperäisessä kirjeessä oli: konfixhkiiraa!) päivittäin jotakin minun isästäni, ja jos minä yhä edelleen nuorrun samassa määrin, täytyy minun ennen pitkää hankkia itselleni imettäjä. Mutta vielä silloinkin minä jumaloin sinua — j.n.e...»

Sitten: »Kirjoita tällä osoitteella: _Hero ja Leander — poste restante_.»

(Olisi mielenkiintoista tutkia kerran, mistä kaikki tytöt ovat päässeet _poste restante_-järjestelmän perille. Sillä kaikki tuntevat sen.)

Joka viikko he kirjoittivat toisilleen useastikin, neli-, kahdeksan-, kaksitoistasivuisia kirjeitä. Mielestäni ei ole tarpeellista jäljentää tähän kaikkia sataaseitsemäätoista — keskimäärin kahdeksansivuista kirjettä — lienee kylliksi, jos teen pienen poiminnon niistä. Kas tässä: _Tähti, kukka, meri, aurinko, — monta tuhatta miljoonaa, lukemattomia, mittaamattomia, sanomattomia — onni, suru, kuolema, kärsimys, toivo, autuus, — iäti, ei koskaan..._

Näihin kirjeisiin liittyi usein hauskoja lähetyksiä. Jutka lähetti välistä valokuvia, harvemmin kiharoitaan, useimmin kuivattuja kukkasia. Géza Gyurkovics lähetti parhaasta päästä suukkosia. Miten paljon tätä viimeksimainittua tavaraa mahtuu yksinkertaiseen kirjeeseen, sitä en näin käden käänteessä voi laskea.

Loppui vihdoin kuusikuukautinen koepalvelus, ja Géza määrättiin budapestiläiseen rykmenttiin aliluutnanttina vakinaiseen palvelukseen. Tuskin hän oli asettunut pääkaupunkiin, kun Jutka jo kirjoitti hänelle Bács-Kevéstä. Eversti oli heti aliluutnantin lähdön jälkeen noutanut tyttärensä Wienistä. Jutka oli näet lyhyiden hameiden katkeroittamana kirjoittanut niin surumielisen, ikävöivän, rukoilevan ja nöyrän kirjeen, ettei ankara sotilas voinut sitä vastustaa...

— Vien hänet pariksi viikoksi luokseni, sanoi hän rouvalleen.

Tietysti Jutka aloitti jälleen dualistisen elämänsä siellä, missä hänen oli täytynyt pannaanjulistuksen tähden siitä luopua. Ensi työkseen hän lahjoitti pois kaikki lyhyet hameensa, sitten hän maata laahaavalla hameella ja vihatun lastenhatun sijaan hankitulla rohkeamuotoisella kolibri-stillebenhatulla hurmasi koko armeijan ja nostoväen. Ja — kaikin puolin noudattaakseen elämässään perusohjeitaan — hän poltti iltapäivisin salaa yhden isänsä savukkeen, joka tuotti hänelle sangen ankaria ponnistuksia itsensä voittamisessa.

Näihin aikoihin tapahtui, että Bandi Gyurkovics aikaisemmin mainituilla perhekieseillä ilmestyi Bács-Kevéen ja kävi tervehtimässä Brenóczyja.

Tervehdyskäynnin alkuvalmistuksissa on huomattava eräs keskustelu Bandin ja hänen äitinsä välillä. Se koski Gézan _kihlausta_. (Ilmaisemalla sanan kihlaus _harvennettuna_ olen tahtonut kuvata hänen armonsa sitä kohtaan osoittamaa purevaa ivaa.) Kun hänen armonsa ensi kerran kuuli puhuttavan poikansa _kihlauksesta_, remahti hän isoon nauruun.

— Mutta tässä ei ole kysymys mistään pilasta, sanoi Bandi, joka tunsi veljensä itsepäisyyden. — Jos Géza kerran on päättänyt, menee hän myös naimisiin tytön kanssa.

— Anna hänen vain mennä naimisiin, niin ei hän koskaan mene naimisiin! viisasteli rouva Gyurkovics, joka usein osoitti omituisia loogillisia käänteitä.

Kun hän kuitenkin muutamia kuukausia myöhemmin alkoi aavistaa, että hänen itsepäisen poikansa mielessä sittenkin liikkui sellaisia aikeita, vihastui hän ankarasti. Rouva Gyurkovicsin mielipide oli — kuten aikaisemmin olen maininnut — että kaikki miehet, jotka menevät naimisiin, ovat hulluja. (Kunnioitettavina poikkeuksina piti hän kuitenkin myöhäisempiä vävypoikiaan.) Lempeämmin arvosteli hän ainoastaan niiden poikiensa avioliittoja, joiden rouvien isät kuuluivat _korkeimmin taksoitettujen joukkoon_. Muuten oli hänen mielestään onnellisen avioliiton perusehtoja se, että mies oli ehtinyt kypsyneeseen ikään, joka alkoi kolmannenkymmenennen ikävuoden tuolla puolen.

— Tahtoisinpa kernaasti tietää, _millä_ he oikeastaan aikovat perustaa perheen? kysyi rouva Gyurkovics. — Eihän heillä kuulemma ole ropoakaan.

(_Jonkin verran_ = 50,000 floriinia; _rahaa_ = 100,000 floriinia; _varakas_ = 200,000 floriinia; _hyvin varakas tai paljon rahaa_ = ei ole olemassa.)

— Millä hän aikoo perustaa perheen? mietti Bandi Gyurkovics. — Ehkä hän luottaa siihen, että äiti menee hänen edestään takuuseen... [Unkarissa, samoinkuin useimmissa Euroopan maissa, täytyy armeijassa toimivan upseerin esittää takuumiehet aikoessaan mennä avioliittoon.]

— Kuka hänelle menisi?

— No äiti...

— Minäkö? Entä mihin minä menisin?

— Takuuseen!...

— Jotta hän voisi mennä naimisiin sen tytön kanssa?

— No niin...

Siihen sanoi rouva Gyurkovics jotakin hyvin kummallista.

Näin hän sanoi:

— Olemmeko sitten Aasiassa, villien parissa, että poika ajattelisi sellaista äidistään? Vai sitä vartenko minä olen olemassa, että naittaisin kenen hyvänsä kuninkaan sotilaista?

Tämä takaperoinen ajatus, että Géza naisi köyhän tytön, huolestutti kaikesta huolimatta kuitenkin äidin sydäntä. Hän huomasi, että hänen oli pakko tehdä jotakin, ellei nyt muunkaan vuoksi, niin kuitenkin omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kerran sanoikin hän sitten Bandille, että tämä lähtisi Kevéen ja kävisi tervehtimässä Brenóczyja.

— Lähde heille ja juonna naamasi niin yksinkertaisen näköiseksi, kuin ei sinulla olisi yhtään mitään mielessä... Ehkä saat silloin selville jotakin, mikä voi meitä hyödyttää...

Eversti vastaanotti nuoren herran erittäin sydämellisesti. Sittenkun Gézan elämänrata oli käynyt varmemmaksi, punnitsi isäkin vakavammin avioliiton mahdollisuuksia. Bandilla oli sitäpaitsi vaatimaton, mutta ei suinkaan peloittava kyky, jonka avulla hän saavutti Brenóczyn myötätunnon ja joka kyky häntä muuten suuresti auttoi elämäntaistelussa: hän saattoi saada kasvoihinsa miellyttävästi rajoitetun, niin sanoakseni erikoisen — sanalla sanoen vilpittömän yksinkertaisuuden ilmeen, joka jo ensi näkemällä avasi hänelle tien rehellisten ihmisten sydämiin. Jo koulussakin oli hän tämän ominaisuutensa avulla voittanut helläsydämisimmät opettajansa puolelleen näyttelemällä ahkeraa, mutta hidastajuista oppilasta — vaikka hän itse asiassa oli penikka älyltään, jonka vain hänen laiskuutensa etevämmyydessä voitti. Joka nyt kerran näki hänen ruskeat kasvonsa ja hiukan surumielisesti katsovat silmänsä, ajatteli itsekseen: Tämä poika ei liene mikään kynttilä, mutta varmaankin hän on luonne, ellei tosin erittäin henkevä, niin ainakin syvästi tunteva ihminen...

Jutkan saattoi tämä _tulevan langon_ käynti aluksi hämilleen. Hän tunsi arkaa kunnioitusta Bandia kohtaan, jonka Gézaa muistuttava yhtäläisyys häntä peloitti. Myöhemmin, iltapäivän kuluessa, hänen rohkeutensa palasi, ja silloin huomasi, että everstin Jutka tilaisuuden sattuessa saattoi osoittautua harvinaisen rakastettavaksi. Hän tunsi, että tämä käynti merkitsi hänelle hyvin paljon, ja sentähden hän tahtoi antaa monenlaisten kotoisten hyveiden miellyttää Bandia, mikä myös sangen suuressa määrin hänelle onnistui. Pisara mielenliikutusta, jonka hänessä saattoi huomata, teki hänet suorastaan vastustamattomaksi.

Bandi siirsi keskustelun usein kaksoisveljeensä, puhuen hänestä suopeasti, niinkuin on tapana muistella hemmoteltua lasta. Mutta kun hän illan tullen jälleen nousi kieseihinsä, myönsi hän hiljaisessa mielessään, että _Gézalla sittenkin on järki tallella_.

— Sinä saat lähteä sinne vielä kerran, sanoi rouva Gyurkovics paria päivää myöhemmin. — Sinun täytyy olla olevinasi aivan kuin et mitään erikoisempaa hautoisi, mutta sinun täytyy kuitenkin tilaisuuden tullen puhua Gézasta... Sano heille, että hän on hullu, tappelupukari, velkojentekijä... ja kortinpeluu! Se tekee hyvää...

Tällä kertaa Jutka vastaanotti Bandin niinkuin uskotun ystävän. Hän vei hänet pieneen huoneeseensa, — jonka sisustus muistutti huonekoristuksia kansannäytelmässä _Ördög pirulái_ [Pirun pillerit] — siellä hän istutti hänet kiikkutuoliinsa ja juorusi hänen kanssaan kahden tunnin ajan. Hän ei laiminlyönyt tarjota hänelle muitakin nautintoja, hän hyvitteli vierastaan savukkeilla ja konjakilla, pirskotteli Bandin käsille hajuvettä ja nenäliinaan lavendeliöljyä.

Kolmannella vieraskäynnillään Bandi vei kukkavihkon Kevéen ja toi sieltä kotiaan Tamásiin Jutkan valokuvan. Tästä käynnistä seurasi, että Jutka uskoi hänelle _kaiken_. Pyöristetyssä ja yhtäjaksoisessa esitelmässä, oikein kaunopuheisesti hän ilmaisi hänelle sydämensä surut, aivan kuin hän ei ensi kertaa olisi kertonut rakkautensa tapahtumia. Eikä hän ensi kertaa kertonutkaan, sillä ennen Bandia oli neljä viisi wieniläistä ja yksi tai pari kevéläistä ystävää kuullut Jutkan surumielisen kertomuksen, paitsi kapteeninrouvaa ja kaikkein pienintä sotaravintoloitsijatarta, jonka somilla käsitöillä huomaavainen Jutka jouluna tavallisesti yllätti herra everstiä ja hänen rouvaansa.

Samalla hän höysti kertomuksiaan pienillä itkukohtauksilla ja luki lopuksi muutamia Gézan kirjeitä. (Tähti — kukka — ikuisesti y.m.)

Bandilla oli, kuten jo mainitsin, niin miellyttävät ja luottamusta herättävät kasvot, että ne suorastaan herättivät sellaisia tunnustuksia.

— Minä olen hyvin onneton, sanoi Jutka, — sillä koko maailma on minua vastaan...

Bandi riensi ihmiskunnan nimessä panemaan vastalauseensa sellaista, hänenkin kohdalleen osuvaa syytöstä vastaan.

— Kuinka voitte niin sanoa, Jutka-neiti?

— Ettekö te sitten olekaan minun viholliseni?

— Teidän — minä? Minä teidän!

Tämä Bandin lausunto ilahdutti paljon Jutkaa.

— Kuinka jalo te olette, Bandi! Katsokaa, minun sydämeni kuiskasi jo minulle, että te olette sellainen... Tänään näen teidät vasta kolmannen kerran, mutta lukuunottamatta isääni en kehenkään niin luota kuin teihin...

(Hän sanoi: lukuunottamatta isääni — mutta itse asiassa oli hänen isänsä ainoa, jolle hän ei virkkanut mitään.)

Kun rouva Gyurkovics sitten huolellisesti tarkasteli Bandin mukanaan tuomaa valokuvaa, sanoi hän näin:

— No katsohan — ja oikein soma!

Bandi sai pari päivää myöhemmin kirjeen Jutkalta. Tämä kirje oli grafologisestikin erikoisen mielenkiintoinen todistuskappale, sillä tyttö alkoi näihin aikoihin muodostaa helmenpyöreitä pieniä kirjaimiaan ylimyksellisen korkeiksi heinäsirkkakirjaimiksi. Hän kirjoitti, että kevéläiset upseerit panevat toimeen pienen juhlan, johon hän rykmentin puolesta innokkaasti pyysi Bandia tulemaan.

— Lähde, poikani, sanoi rouva Gyurkovics.

Hellän äidin sydämen täytti jokin suloinen aavistus. Annahan olla, everstin tytär alkaa kiintyä Bandiin. Jos hän rakastuu häneen — ja kaikilla Gyurkovicsin pojilla oli kyky saada kaikki tytöt rakastumaan itseensä, — jos Jutka rakastuu häneen, ajatteli hän, silloin hän joka tapauksessa rikkoo välinsä Gézan kanssa, eikä Bandi ota vaimokseen sellaista tyttöä, joka on osoittautunut niin muuttelevaiseksi...

Kohottakaamme lakkiamme äidin sydämelle, joka lastensa vapauden nimessä taistelee kekseliään viekkauden vasamilla.

Kun Bandi palasi bács-kevéläisistä huveista, alkoi rouva Gyurkovics kysellä:

— Tanssitko hänen kanssaan?

— Tanssin. Csárdáan ja katrillin.

— Mistä puhuit hänelle?

— Sanoin, että Géza on kortinpeluri...

— Se kuuluu joltakin, sinä uljas urho! sanoi rouva Gyurkovics itsekseen jättäessään poikansa yksikseen vaihtamaan vaatteita.

Bandikin sanoi jotakin itsekseen, ryhtyessään peseytymään. Näin hän sanoi:

— Äiti parka, jospa hän tietäisi, ei hän koskaan olisi synnyttänyt minua!

(Ellen erehdy, on tämä lause kotoisin tappelupukari Elefántovicsilta, joka tavallisesti käytti sitä, kun hänen vastapelaajansa tarokissa kaatoi hänen pagátinsa.) [Tarok on hyvin yleinen, mutta samalla sangen vaikea unkarilainen korttipeli. Siinä käytetään erityisiä kortteja, joista tärkeimmät ovat: skiz, xxi ja pagát. Pelaajia on seurueessa kolme.]

VIELÄ ÄIDIN SYDÄN.

Heinäkuussa tapahtui, että aliluutnantti Géza Gyurkovics teki Budapestissä anteeksiantamattoman kevytmielisyyden. Köyhänä upseerina hän antoi näet houkutella itsensä kasinossa eräänä yönä pelaamaan kolmen peloittavan pelipukarin kanssa. Tosin hän kyllä voitti neljätuhatta floriinia sinä yönä, mutta silti ei meillä ole oikeutta antaa anteeksi hänen nuorenmiehen ajattelemattomuuttaan.

Aluksi hän katseli vain syrjästä noita kolmea peliteikaria. Yksi oli bácskalainen, toinen sároslainen ja kolmas erdélyiläinen armenialainen. Géza pani merkille, että sároslainen pelasi uhitellen tahtoen peloitella toisia, bácskalainen taas hajamielisen hienostelevasti ja armenialainen miten milloinkin, usein kuitenkin voittaen. Oikeastaan ei siinä mitelty voimia; herrat pelasivat maltillisesti, suorastaan toisiaan säästellen: he muistuttivat kolmea miekkailijaa, jotka mittelevät miekkojaan vain aikansa kuluksi. Jos joku voitti suuren panoksen, tilasi hän samppanjaa, jonka he sitten joivat muut paitsi Géza, joka kieltäytyi. Keskiyön jälkeen jakoi armenialainen Gézallekin kortit.

— Tee meille seuraa, mehän pelaamme vain leikin vuoksi.

Aliluutnantti teki alussa muutamia erehdyksiä, joille teikarit sydämellisesti nauroivat. Hän otti kortit kahden sormenpäänsä väliin, aivan kuin olisi tahtonut nipistää niitä korvista. Myöhemmin kääntyi onni hänelle suopeaksi, ja silloin jo vastapelaajat lämpenivät. He eivät mitenkään päässeet selville hänen järjestelmästään, sillä nähtävästi hän pelasi ilman mitään johdonmukaisuutta, milloin uhkarohkeasti hyökäten, milloin aiheettomasti peräytyen. Kuitenkin hän voitti alinomaa, ja kortit pysyivät hänen kädessään yhtä varmasti kuin miekka nuoren Siegfriedin kädessä. Armenialainen poistui aamupuolella, ja päivän valjetessa oli Géza puhdistanut molemmat toiset.

Kotona hän luki rahat. Hän oli voittanut ropoa vaille neljätuhatta floriinia ja lisäksi vaakunakoristeisen käyntikortin, jonka sárospiirikuntalainen oli antanut hänelle neljänsadan floriinin pantiksi.

Kysytään: mitä tekee aliluutnantti, jos hän äkkiarvaamatta saa neljätuhatta floriinia? Vastaus: hän tekeytyy sairaaksi voidakseen sillä perusteella pyytää kuuden viikon loman.

Géza — ottaen huomioon verevän ja terveen ulkomuotonsa — päätti, että hänen sairautensa on oleva polvessa. Hän tunsi erään siviililääkärin, jonka neuvoa hän tässä kysyi, ja tämä esitti hänen valittavakseen neljä tautia: ischiaksen, gonitiksen, artritiksen ja lopuksi tumor albus articulorumin. Aliluutnantti väliisi artritiksen, koska tämä nimi teki häneen mahtavimman vaikutuksen.

Kerran, kun hän ratsumestarin seurassa nousi kasarmin portaita, hän valitti tuskallisesti ja puri huultaan.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi ratsumestari..

— Ei mikään! Minun aasimainen polveni vain...

— No no, täytyy olla varovainen.

Toisen kerran pani esimies merkille, että Gyurkovics laahusti kasarmin pihan poikki.

— Sinua jokin vaivaa! Miks'et puhu lääkärille?

— Ei siihen kannata sanoja tuhlata... jos neuvottelisin tohtorin kanssa, tiedän, että hän kieltäisi minua ratsastamasta, enkä minä tahdo ruveta sotarosvoksi...

Mitta oli kukkurallaan, kun Géza kerran oli pyörtyä satulassa ratsastamaan lähdettäessä.

— Varmaankin särkee taas polveasi, sanoi ratsumestari, — mutta te nuoret olette niin kevytmielisiä, että ette mene lääkärille.

Seuraavana päivänä hän itse lähetti Gézan rykmentinlääkärin luokse. Vaikka Géza omantunnon mukaisesti luetteli kaikki artritis-symptomit, tuli tohtori kuitenkin siihen johtopäätökseen, että hänellä oli gonitis, joka osaltaan todistaa lääketaidon horjuvaisuutta.

Niin tapahtui, että Géza Gyurkovics lähti kuuden viikon kylpymatkalle Herkules-kylpylään. [Kuuluisa kylpylä 3 penikulmaa pohjoiseen etelärajalta, missä kolmen valtakunnan rajat yhtyvät toisiinsa: Unkarin, Serbian ja Romanian.] Hän otti mukaansa palvelijansakin, jolle hän oli teettänyt kauniin jahtilivrean sárospiirikuntalaisystävänsä rahoilla.

Hän oli ollut jo kaksi päivää Herkules-kylpylässä, kun hän illalla meni tanssisaliin, missä parhaillaan jokailtaiset huvit olivat käynnissä. Siellä hän tapasi erään leiniäpotevan upseeritoverinsa, joka kertoi hänelle kylpylaitoksen juoruja.

— Kuka on tuo kaunis, vaalea rouva? kysyi Gyurkovics osoittaen muuatta salin nurkkausta.

— _Kaunis Poldi_. Tavattoman hilpeä jalosukuinen wienitär. Tänään iltapäivällä tutustuin koko hänen seurueeseensa.

Kaunis rouva oli suuren seurueen ympäröimänä, ja hän oli heläjävän raikkaalla iloisuudellaan kiinnittänyt Gézan huomion itseensä. Hänen naurunsa oli sointuva niinkuin lirittävän satakielen laulu. Nähtävästi hän piti lystiä erään tanssivan romanialaisen seuramiehen kustannuksella.

— Jos pidät valssista, suosittelen sinulle erityisesti kauniin Poldin tuttavuutta, jatkoi reumaattinen toveri.

— Esittele minut, sanoi Géza Gyurkovics, joka tällä hetkellä unohti sekä artritiksen että gonitiksen.

Kaunis rouva, jolle hänet esiteltiin, tanssi aivan ihmeellisesti. Hänestä saattoi nähdä, että hän joka hermossaan tunsi soiton kevytmielisen melankolian ja että hän intohimoisesti rakasti tanssia, ei tanssijan, vaan soiton tähden. Géza Gyurkovics, joka myöskin oli kuuluisa erinomaisena tanssijana, tunsi saaneensa siivet tanssiessaan. Heidän täytyi kuitenkin pian luopua tanssista, sillä kauniille rouvalle sattui pieni onnettomuus: hänen runsas tukkansa aukeni ja valahti hänen selkäänsä pitkin niinkuin parvi kullankeltaisia, vapaaksi päässeitä käärmeitä.

— Kiitos, riittää jo! Minun tuhma tukkani irtaantuu alinomaa... Miten kauan viivytte täällä? kysyi hän sitten Gézalta.

— Pari viikkoa, niin kauan kuin viihdyn.

— Minä pidän huolta siitä, että viihdytte, sillä teidän veroisianne tanssijoita ei kasva joka oksalla...

Reumaattinen aliluutnantti tuli samassa ja sanoi tutunomaisesti:

— Älkää vain saattako hänen päätään pyörälle, jalosukuinen rouva, sillä hän on jo puolittain sulhasmies.

Sitten hän kääntyi Gézan puoleen sanoen unkariksi:

— Älä ota häntä vakavasti. Hän on viekas ja hullaannuttaa itseensä koko maailman...

Vaalea rouva pyöristi silmänsä.

— Niin nuori? Vahinko! Miten olette voinut tehdä sellaisen tyhmyyden? — Niin niin — pyydän anteeksi...

— Älkää ujostelko, — rohkaisi Géza.

— Mutta miten olette kuitenkin tehnyt jotain sellaista? Ja aivanko totinen juttu?

Géza kohautti olkapäitään.

— Olen sidottu sanaani...

— Te mahdatte olla suuri luonne... Mutta suoraan sanoen, minä en rakasta suuria luonteita, sillä tavallisesti ne ovat ikäviä ihmisiä... Luulen kuitenkin, että te olette loistava poikkeus...

— Teidän jalosukuisuutenne hemmottelee minua...

— Älkää ihmetelkö sitä, — minun iässäni saa nainen tyytyä itse mielistelemään nuoria miehiä...