Part 3

(Oikeastaan hän kysyi sen vuoksi, että hän salaa toivoi saavansa Jutkan kieltämään saattajansa, jolloin hän epuuttamattomasti olisi osoittanut hänelle, että hän valehteli.)

— Ja milloin olet tutustunut herra Géza Gyurkovicsiin? kysyi eversti viekkaasti.

Jutka oli tietysti siksi älykäs, ettei lukenut tuttavuuttaan vapaaehtoisen kanssa tuosta muistettavasta yöstä alkaen.

— Eilisestä asti olen hänet tuntenut, sanoi hän viattomana. — Yliluutnantti Aron esitteli minut hänelle jäällä. Minä pyysin Aronia opettamaan minulle kaunoluistelua, mutta hän ei itsekään osannut... Hän sanoi heti esittelevänsä minulle herran, joka taisi kaunoluistelun temput niinkuin jumala, ja esitti herra Gyurkovicsin.

— Ja herra Gyurkovics osaa kaunoluistelua?

— Hän osaa mitä hyvänsä! sanoi Jutka syvästi vakuutettuna.

Minun täytyy huomauttaa, että Jutka vaatimattomasti salasi muutamia seikkaperäisempiä piirteitä jääkohtauksesta — joita hän nähtävästi piti sivuasioina, sellaisina, joilla suinkaan ei kannattanut vaivata muutenkin niin vakaviin rykmentinasioihin kiintyneen päällikön tarkkaavaisuutta. Mutta minä, joka en ole lukijoitani kohtaan velvollinen mihinkään sellaiseen huomaavaisuuteen, en ollenkaan aio salata näitä piirteitä.

Niin sitten kävi, että Jutka sinä muistorikkaana iltapäivänä yhtäkkiä tapasi itsensä kasvoista kasvoihin Géza Gyurkovicsin kanssa, joka luistimensa kärjellä juuri piirteli moitteettomia kahdeksikkoja ruumiinsa kallistuessa 45 asteen kulmassa jäätä vastaan. (Aivan kuin hän siten olisi tahtonut antaa armoniskun paljon pilkatulle painolaille.) Vapaaehtoinen huomasi tytön, tervehti ja alkoi sitten lähetä häntä yhä ahtaammissa kiekuroissa. Jos Jutka olisi vielä hetkenkään pysynyt paikoillaan, olisi vapaaehtoinen puhutellut häntä; mutta neitonen pani liiaksi arvoa muutamiin sovinnaisiin seurustelusääntöihin salliakseen miehen, jota hänelle ei ollut esitelty, saattaa itsensä sellaiseen asemaan. Neiti ei jäänyt paikoilleen, vaan kompuroi radan toiselle puolelle, missä näki yliluutnantti Aronin. (Hänen luisteluaan saattoi niihin aikoihin parhaiten nimittää kompuroimiseksi.)

— Aron, kysyi tyttö, — oletteko huomannut miten verrattomasti herra Birnbaum luistelee.

— Birnbaum? Mistä olette saanut sen nimen? Vapaaehtoisen nimi on Gyurkovics.

— Minua ette niinkään petä. Minä tiedän varmasti, että hänen nimensä on Géza Birnbaum.

— Mutta rakas neiti Jutka, vaikka minä sanon, että hän on Gyurkovics! Tamásilainen Géza Gyurkovics.

— Lyömmekö vetoa? Sata savuketta Birnbaumista!

— Mutta miten ratkaisemme vedon?

— Hän saa itse ratkaista...

Yliluutnantti kutsui luokseen vapaaehtoisen.

— On kysymys vedonlyönnistä... Sano neiti Jutka Brenóczylle nimesi.

Vapaaehtoinen sanoi nimensä, ja Jutka ojensi hänelle kätensä.

— Erehdyin, ja vasta muistan miettiä, ennenkuin väitän mitään.

Sitten hän kääntyi Aronin puoleen.

— Voitteko opettaa minulle kaunoluistelua? Tahtoisin niin kernaasti oppia...

— Valitan, etten ole edistynyt niin pitkälle, mutta minä suosittelen Géza Gyurkovicsia oppimestariksi, hän on erinomainen luistelija.

Jutka käänsi kylmästä punastuvat kasvonsa vapaaehtoiseen päin ja kysyi hymyillen:

— Tahdotteko ottaa minut oppilaaksenne?

Kahden minuutin kuluttua lensi everstin tytär Géza Gyurkovicsin käsivarteen nojaten radan poikki moitteettomin kaarroksin.

Myöhemmin hän meni tapaamaan neiti Eliziä, joka istui penkillä juuri selittäen naapurittarelleen pitävänsä hassahtavina kaikkia miehiä, jotka ovat olleet innostuneita pohjoisnaparetkiin, Franklin ja Bering niihin luettuina.

— Kuka oli tuo sotilas, jonka kanssa luistelitte? kysyi neiti.

— Onko sittenkin olemassa telepatiaa? huudahti Jutka hämmästyneenä. — Sillä vapaaehtoinenkin juuri kyseli teitä. Näin hän sanoi: kuka on tuo mielenkiintoisen näköinen aatelisnainen, joka istuu tuolla penkillä? Minä vastasin ylpeänä, että se on minun neiti Elizini.

Kun naiset sitten hämärissä aikoivat palata kotiin, polvistui huomaavainen vapaaehtoinen Jutkan eteen irroittaakseen hänen sievästä jalastaan luistimen. Silloin juuri Jutka nojautui neiti Eliziin ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Oletteko huomannut, miten ihaillen vapaaehtoinen teitä silmäilee?

Eliz-neiti hymyili ylimielisesti.

— Hyvä Jumala, luulenpa että hän on niin nuori, että voisin olla hänen — sisarensa. (Hän aikoi sanoa äiti, mutta sanoi kuitenkin mieluummin sisar.)

Géza Gyurkovicsin luulotellulla ihailulla oli monta seurausta matkassaan. Ensimmäinen oli se, että hän joka päivä saattoi seurata naisia kotiin luistinradalta, toinen, että neiti Elizin puvussa saattoi ruveta huomaamaan eräitä aristokraattisia pyrkimyksiä, ja kolmas oli, että Jutka hämmästyttävän lyhyessä ajassa ei ainoastaan osannut piirtää kauniita kaarroksia, vaan muutenkin edistyi rientoaskelin luistelun moninaisissa taidoissa.

Sen saattoi itse everstikin huomata, kun hän kerran käyskenteli luistinradalla ja jäykän alentuvaisesti katseli Jutkaansa, joka kiinteästi vapaaehtoiseen painaltuneena huomattavan varmasti kaarteli pitkin ja poikin peilikirkasta rataa.

— Hyvä on, vapaaehtoinen, sanoi ylväs leijona, — hyvä on, mutta varokaa kuitenkin...

Minkätähden? Sitä hän ei sanonut.

Eversti oli salaa — niinkuin sanotaan — tarjonnut tyttärestään viisikymmentä sadalta. Hän ei sen enempää kiinnittänyt huomiota vapaaehtoiseen, vaikka tämä huomiota herättävällä tavalla kalistelikin miekkaansa hänen ikkunansa aha, ja Jutka ei toistaiseksi halunnut lähteä _kotiinsa_ Wieniin.

TANSSIAISET BAJASSA.

Wienissä asuvan everstinrouvan kasvatusohjelman pääpykäliä oli se, että Jutka saisi kasvaa lastenkamarissa kahdeksantoistavuotiaaksi ja vasta sitten tulla esitellyksi seuraelämässä.

— Kyllä häneltä illusionit muutenkin jo varhain karisevat, ajatteli everstinrouva.

Äidille, joka vielä mielellään sallii ihailla lattiaan asti valuvaa tukkaansa ja kernaasti tanssii valssia, on sellainen päätös varsin luonnollinen. Everstilläkään ei periaatteessa ollut mitään siihen vastaansanottavana. Mutta ei hänellä ollut sitäkään vastaan, että bajalaiset sukulaiset tänä vuonna päättivät kutsua Jutkan tanssiaisiin. Niin tapahtui, että magyarilainen Jutka kahden huvikauden aikana luettiin täysikasvuisten naisten joukkoon, kun taas hänen itävaltalainen puoliskonsa vasta kaksi vuotta myöhemmin sai ylleen pitkät hameet ja astui ensimmäisiin tanssiaisiinsa arasti punastuen. On ihanaa voida elää elämänsä toistamiseen, niinkuin supécsárdáan.

Géza Gyurkovics selitti jo tammikuun alussa yliluutnantti Aronille — jonka erityisestä suojeluksesta hän saattoi ylpeillä —, että hän on pyytänyt Jutkan _agraaritanssiaisiin_, joten hän tietenkin ampuisi kuulan otsaansa, ellei ratsumestari päästäisi häntä Bajaan. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, sillä ratsumestari — joka uskoi sillä tekevänsä suoranaisen palveluksen — antoi hänelle auliisti vapautta. — Myöskin kapteeni lähti rouvineen tanssiaisiin, ja yliluutnantti Aron ratsasti vapaaehtoisen kanssa ratsumestarin reen jäljessä.

Keskiyöhön mennen ei tanssiaisissa ollut tapahtunut mitään erinomaisempaa. Kun eversti, joka siihen asti oli pelannut pikettiä majurin kanssa, silloin tällöin muisti isänvelvollisuutensa ja vilkaisi tanssisaliin, saattoi hän tehdä sen mielenkiintoisen huomion, että hänen Jutkansa ja Géza säännöllisesti oleskelivat etäisimmässä nurkassa mahdollisimman kaukana vartioivista naisista.

Bács-kevéläinen seurue illasti yhdessä asettuen pitkän pöydän ympärille. Brenóczy otti tyttärensä viereensä istumaan, Géza taas löysi paikkansa pöydän alimmassa päässä; mutta kun tarjoilija oli tehnyt kierroksensa sampikaloineen, tunsi Jutka vetoa ja ratsumestarinrouva huomasi paikkansa pöydänjalan luona epämukavaksi, josta kaikesta oli seurauksena yleinen paikkojen vaihtaminen ja tuloksena se, että Jutka ja vapaaehtoinen joutuivat pöydän päähän istumaan vierekkäin.

Eversti, joka sillä välin oli tehnyt sen huomion, että pienellä ratsumestarinrouvalla oli ihmeellisen kauniit vaaleat hiukset, innostui kaatamaan samppanjaa lähimpiin laseihin. Kun hän huomasi yhden laseista Gézan omaksi, sanoi hän hyväntahtoisesti:

— Hyvä on, vapaaehtoinen, mutta olkaa kuitenkin varuillanne...

Supécsárdáan aikana tapahtui jotakin, josta minun täytyy kertoa, koska se antoi aihetta moniin juoruihin bácskalaisen varusväen keskuudessa. Géza Gyurkovics joutui nimittäin tanssiaisritarillisuuden sääntöjä rikkoen törmäämään yhteen suojelijansa, yliluutnantti Aronin kanssa. Omantunnonmukaisena ja puolueiden yläpuolella olevana kronikoitsijana tyydyn yksinkertaisesti merkitsemään tämän valitettavan tapauksen, jättäen ritarillisen lukijan asiaksi langettaa tuomion läsnäolleiden käytöksestä.

Mustalaiset virittivät _Vékonydeszkakerités'in_ [Eräs csárdás. Mustalaissoittokunnat, joita Unkarissa on monta tuhatta, eivät koskaan saa puuttua kunnollisista tanssiaisista. Csárdásta tanssittaessa pyrkivät kaikki etevimmät tanssijat mahdollisimman lähelle soittajia.], ja Géza ja Jutka olivat väkivoimin ja viekkaudella tunkeutuneet läpi tanssivien piirin lähelle mustalaisprimásta. Samaan aikaan oli eversti asettunut ratsumestarinrouvan viereen salin ylimpään nurkkaan. Ratsumestarinrouva oli siksi varomaton, että teki leikillisen viittauksen everstin vänrikkivuosiin, ja eversti — jonka samppanja oli tehnyt hiukan hellämieliseksi — alkoi kertoa nuoruudestaan, vanhoista hyvistä ajoista, jolloin sotamiehen aikoessaan ladata piilukkopyssynsä ensin täytyi purra luodin kärki hampaillaan. Hän kertoi rouvalle koko elämäntarinansa ja osoitti kertomuksessaan ihmeellistä yksipuolisuutta. Italialaisia kaupunkeja, joissa hän oli majaillut, sanoi hän _niiksi_ ja _mitkä niiden nimet nyt olivatkaan_, mutta kauniiden italialaisten naisten nimet, joiden luona hän oli asunut, hän muisti vielä tuoreesti (yhdessä heidän ristimä- ja sukunimiensä ynnä aatelisten arvonimiensä kera). Pitkään venyi, ennenkuin hän ehti ratsumestarinnimitykseensä...

— Häpeämättömän hitaasti meillä arvoasteikossa kohotaan! huokaili itsekseen ratsumestarinrouva, jota pitkästytti everstin kertomus.

Vihdoin hän lopetti ja katsoi tanssivia.

— _Taasko_ ne tanssivat csárdásta? kysyi hän.

— _Yhä_ vielä, selitti Aron.

— Ja Jutka yhä vapaaehtoisen kanssa? Pyydän teitä, yliluutnantti, erottakaa nuo molemmat... Jutka olkoon tanssimatta, tai tanssikoon jonkun toisen kanssa, mutta ei alati yhden ja saman...

Yliluutnantti riensi tanssivien luo:

— Jutka-neiti, rohkenen pyytää teiltä seuraavan tanssin.

Jutka pani suunsa suppuun; hän ei uskaltanut kieltäytyä, mutta hän koetti viekkaasti pujahtaa pälkähästä.

— Hyvin kernaasti, rakas Aron, mutta se ei riipu minusta, vaan herra Gyurkovicsista. Minä olen luvannut hänelle koko csárdáan, enkä minä tiedä, josko hän tahtoo antaa teidän tanssia minun kanssani...

(»Josko hän tahtoo antaa»: ensiluokkainen germanismi. Minä sen tiedän, mutta Jutka Brenóczy ei tietänyt.)

Yliluutnantti kääntyi vapaaehtoisen puoleen:

— Toivon, että suot minulle kierroksen.

— Sellaista ei koskaan ole varastossa! huudahti Géza, ja sitten hän lennätti onnellisena neitosensa ainakin yhdeksän kierrosta ympäri salia.

Naapurit nauroivat, nuoremmat kiihottivat Gézaa riemuiten, ja yliluutnantti punastui kaulukseensa saakka. Hyvän aikaa hän katseli veitikkaa, sitten hän tarttui häntä käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Nyt minä käsken sinua lopettamaan tämän tanssin.

— Käsket? Vapaaehtoinen sanoi tämän yliluutnantille niinkuin kurdit huusivat Onodin kokouksessa: Eb ura fakó! [»Minua hänellä ei ole valta käskeä!» Nämä sanat lausuttiin Onodin kokouksessa v. 1707, jossa Unkarin riippumattomuus julistettiin. Myöhemmin ne muodostuivat siivekkäiksi sanoiksi ja sotahuudoiksi, joissa ylpeästi ilmeni aitounkarilainen kansallinen itsetunto heidän taistellessaan kurdeina (curuc = crux = risti) kansallissankariensa Bethlen Gáborin, Tökölyn Rákóczyn johdolla turkkilaisia vastaan.]

Yliluutnantti katosi mustalaisten lähettyviltä: viiden minuutin kuluttua hän palasi jälleen. Nyt oli hänellä miekka vyöllä. Hän oli hyvin vakava ja kalpea. Näin hän sanoi Gézalle — niin hiljaa, että vain hän ja Jutka sen kuulivat:

— Vapaaehtoinen Gyurkovics, minä käsken teitä heti lopettamaan tanssin ja viipymättä poistumaan kotianne!

Jutka oli vähällä purskahtaa itkuun. Joku saattoi hänet hänen isänsä luokse.

Vapaaehtoisesta tuntui tuokion ajan siltä, kuin seinät olisivat pyörineet hänen silmissään ja koko maailma syttynyt tuleen... Ei hän edes tietänyt, milloin ja miten joutui ulos tanssisalista, kun hän jo tapasi itsensä pihalla pimeän ja kylmän taivaan alla. Sitten hän oli jo samassa majatalon tallissa, minne oli jättänyt hevosensa. Lampun kitsaassa valossa hän kumartui rauhallisesti rouskuttelevan hevosensa kaulan ylitse ja ajatteli riemullista tanssia... Hänen rajaton katkeruutensa ja voimaton viha, joka paisutti hänen sydämensä, suli kyyneliin. Hän itki raivokkaasti niinkuin vitsottu lapsi.

Seuraavana aamupäivänä sai yliluutnantti, joka oli palannut Bajasta everstin ja ratsumestarin seurueessa, kirjeen Géza Gyurkovicsilta. Tämä kirje oli omituinen sekoitus pakotettua kunnioitusta ja vaateliasta röyhkeyttä. Vapaaehtoinen vaati hyvitystä häneen kohdistuneen loukkauksen johdosta, lausuen kirjeessään sen järkähtämättömän vakaumuksensa, että yliluutnantti (jonka tunnettua ritarillisuutta kohtaan hän tuntee ihailevaa kunnioitusta) ei arvoerotuksen tähden, joka tällä kertaa vallitsi heidän välillään, vetäytyisi täyttämästä seuramiehen velvollisuuttaan...

Aron sekä nauroi että harmitteli lukiessaan kirjettä. Illalla hän lähti tapaamaan Gyurkovicsia hänen asuntoonsa.

— Mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Tahdotko taistella, hinnalla millä hyvänsä?

— Hinnalla millä hyvänsä!

— Ja sinä luulet, että minä tahdon mitellä miekkoja sotamiehen kanssa?

— Sen uskon yhtä hyvin kuin sen, että olet kanssani laseja kilistänyt.

— Oikeastaan sinä olet loukannut minua!

— Se on sinun asiasi, herra yliluutnantti, minä vaadin hyvitystä vain siitä vääryydestä, jonka itse olen kärsinyt.

Aron istui hetken miettiväisenä poltellen paperossiaan.

— Minä en tahdo käsitellä asiaa virkateitse ja sentähden toivon, että jotenkin voimme siitä sopia.

— Me voimme helposti sopia... Minua on kohdannut julkinen häväistys, joka voidaan parantaa ainoastaan ase kädessä...

— Ja mitä aiot tehdä, ellen missään nimessä taistele kanssasi.

Mitä aion tehdä? Miten voi sellaista kysyäkään!

— Ammun kuulan otsaani.

Yliluutnantti kohautti olkapäitään ja meni. Mutta Géza Gyurkovics alkoi senjälkeen ajatella keinoa, millä pakottaa yliluutnantti kaksintaisteluun, joutumatta silti liiaksi arvojärjestelmän jalkakampiin. Sillä taistella hänen täytyi hinnalla millä tahansa, ellei hän tahtonut ikuisiksi ajoiksi joutua surullisen hahmon ritariksi Jutka Brenóczyn silmissä...

Vihdoin hän keksi keinon. Hänen mieleensä juolahti se, mikä vaikeuksissa juolahtaa jokaisen magyarin mieleen: hänen mieleensä juolahti suositus. Suosituksella ehkä voitaisiin saada aikaan, että Aronin täytyisi taistella hänen kanssaan.

Hän kirjoitti kirjeen Bács-Tamásiin. Kirjeen hän osoitti kaksoisveljelleen Bandille. Hän vaati Bandia tai äitiään tai jotakuta toista vaikuttamaan hiljaisen pakotuksen painon ylemmistä piireistä Aronille, sillä ellei yliluutnanttia saataisi taistelemaan Gézan kanssa, vakuuttaa hän kunniasanallaan, että hän — lopun tietää lukija jo ennestään.

Kirjeestä oli seurauksena, että Bandi Gyurkovics tuli Bács-Kevéen. Hän ajoi samoissa somissa kieseissä ja kuskina oli sama papukaijan vihreä husaari, josta jokainen vanhempi Gyurkovics lausui: Minun kiesini, minun husaarini. (Oikeastaan eivät kiesit enemmän kuin husaarikaan olleet yhdenkään heistä, vaan kuuluivat perheen hallussa olevaan sukukartanoon.) Itse Bandi oli hyvin ylhäinen rohkeakuosisessa metsästyspuvussaan. Takin nappien ja taskujen asettelu ilmaisi uskallettua erikoisuuden tavoittelua. Hän toi mukanaan suosittelukirjeen — Kalocsán arkkipiispalta, missä hänen ylevyytensä — joka luonnollisesti ei tietänyt, mistä oli kysymys — lämpimästi suositteli ratsumestarin suosioon vapaaehtoista Géza Gyurkovicsia, johon hän on kiinnittänyt suuria toiveita. Suosituksen oli nimirovasti (nyt myöskin paavin kamariherra) Nektáriusz Gyurkovics — joka tietysti oli yhtä vähän selvillä asian oikeasta laadusta — hankkinut Kalocsán arkkipiispanistuimelta.

Ratsumestari, jota Bandi riensi tervehtimään, tuli erittäin sydämellisesti vastaanottamaan bács-tamásilaista _suurtilallista_, kuitenkaan salaamatta tyytymättömyyttään Gézaa kohtaan.

— Se poika käyttäytyy niinkuin hän ei olisi mikään vapaaehtoinen, vaan vähintäänkin kenraali. Hän juo itsensä humalaan, panee toimeen häväistysjutun kahvilassa, asettuu vastustamaan patrullia ja kapinoi nyt päällystöään vastaan...

(Ratsumestarilla oli nähtävästi hiukan omituinen käsitys kenraalin oikeuksista.)

Kuitenkin, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt sanoa sanaakaan tähän asiaan, oli yliluutnantti Aron jo keksinyt pääsyn ikävästä pälkähästä.

Aamuaskarten jälkeen hän sanoi lyhyesti Géza Gyurkovicsille:

— Odota minua ratsutallissa.

Itse hän tuli vääpelin seuraamana; vääpelillä oli pieni puulipas kainalossaan. Yliluutnantti astui vapaaehtoisen luo.

— Sinä pysyt yhä vaatimuksessasi?

— Kyllä minä pidän kiinni vaatimuksestani.

— Vääpeli, mitatkaa kaksikymmentä askelta.

Vääpeli mittasi, ja vaikk'ei Géza Gyurkovics ymmärtänyt vähääkään koko toimituksesta, päätti hän pysyä rauhallisena, tuli mikä tulikin. He asettuivat toisistaan kahdenkymmenen askelen päähän; vääpeli antoi Aronin käskystä kummallekin pistolin käteen.

— Pidä varasi! sanoi yliluutnantti komentoäänellä.

Vapaaehtoinen seisoi jäykkänä, puristaen pistolla kädessään.

— Tähtää minuun. Ymmärrätkö? Kun minä komennan, ammut...

Géza kohotti aseensa. Hän sai noin parikymmentä sekuntia tähtäysaikaa.

— Laukaise!

Pamaus kuului, luoti vinkui yliluutnantin korvan ohi.

— Vääpeli, antakaa vapaaehtoiselle toinen pistoli!

— Etkö sinä ammukaan? kysyi Géza punastuen.

— Pidä varasi!

— Mutta minä en tahdo ampua maaliin, minä tahdon kaksintaistella.

Yliluutnantti kohautti olkapäitään.

— Pidä varasi!

— Silloin minä en ammu. (Hän heitti pistolin maahan.)

— Miten tahdot, sanoi Aron välinpitämättömästi. — Minä en taistele, mutta milloin vain suvaitset, saat sinä ampua pilkkaan minua kahdenkymmenen askelen päästä. Mutta nyt minulla on tärkeämpiä tehtäviä.

Hän otti lakkinsa ja hävisi talliin vievän oven kautta.

— Hän on pilkannut minua! sähähti Géza loukkaantuneena.

JUTKAN ENSIMMÄINEN KIHLAUS.

Gyurkovicsin poikien historiaa en minä pidä minään romaanina ja — puhuakseni akateemisesti — en toivo sitä toistenkaan pitävän; kärsivällinen lukija saa kuitenkin suoda anteeksi, että nyt poikkeuksellisesti käytän romaanimaista käännettä ja yht'äkkiä muutan tapausten tapahtumapaikkaa.

Jättäkäämme siis syviin ajatuksiinsa vaipunut Géza Gyurkovics tallinovelle ja lähtekäämme kasarmin pihalle, jossa nyt tapahtuu merkillisiä asioita.

En aio kiinnittää huomiota neljännen rakuunaosaston miehistöön, joka tällä hetkellä (kasvot seinään ja selkä katsojiin käännettynä) oli asetettu riviin, jotta vääpeli helpommin löytäisi majurin keittiöstä löydettyyn kannukseen kuuluvan miehen. (Minä huomautan, että vääpelin tarkastellessa rivejä heitti noin viisi kuusi nuorta miestä pelonalaisia silmäyksiä saappaankorkoihinsa.) Enkä myöskään aio esitellä pihan ylimmässä nurkassa tirskuvia sotaravintoloitsijattaria, jotka muuten — vaikka tosin siinä määrin ylpeitä, että heidän mielestään sotilas alkoi korpraalista — ansaitsivat hyvinkin lukijani huomion. Herra everstistä minä aion puhua, joka ratsumestarinrouvan, Jutkan ja neiti Elizin seurassa käveli pihalla. Brenóczy oli juuri tavannut naiset kadulla ja oli kohteliailla sanoillaan houkutellut heidät valtakuntaansa.

Ratsutallin edustalla eversti pysähtyi yht’äkkiä. Hänen terävä silmänsä iskeytyi rakennuksen harjaa koristavaan tuuliviiriin.

— Vino! huudahti hän hämmästyneenä ja äkeissään.

Kolme naisen nenää (minä en sano: kolme pikku nenännykeröä, koska Eliz-neiti oli mukana) kohosi ilmaan.

— Totta maar, vino! sanoi ratsumestarinrouva.

— Roistot! painosti eversti syvästi katkeroituneena.

Hän kuvitteli, että jotkut salaliittolaiset jonakin myrskyisenä yönä olivat nousseet kolmekymmentä jalkaa korkealle katolle hiukan vääntääkseen viiriä everstin kiusoiksi...

Sillä hetkellä kuului laukaus tallista. Eversti kohotti päätään aivan kuin vanha sotaratsu.

— Hä, mitä uusia tapoja täällä on otettu käytäntöön?

Pelästynyt husaari livahti samassa portin kautta ulos.

— Pysähdy! jyrähti eversti.

Vinosilmäinen pysähtyi hänen eteensä jäykkänä kuin pylväspyhimys.

— Kuka roisto on uskaltanut ampua itsensä.

— Teidän sankariutenne, herra eversti, ilmoitan nöyrimmästi, herra yliluutnantti Aron ja vapaaehtoinen.

— Mi-mi-tä??

— He tähtäävät toisiaan pistoleilla...

— Kaksintaistelu! sanoi eversti.

— Kaksintaistelu?

Jutka Brenóczyn kasvot kalpenivat niinkuin oranssinkukka, hänen silmäteränsä laajenivat peloittavasti. Niin hän siinä seisoi kuin Bero Bárczyn ihana rakastettu, salainen morsian, Kund Abigél... Kiusallinen puolen minuutin hetki kului. Eversti oli ensimmäinen, joka liikahti.

— Kyllä minä heitä avustan, sanoi hän kolkosti uhaten, heittäen miekkansa kainalon alle.

Hänen ystävällinen tarjouksensa tuli myöhään, sillä Géza Gyurkovics astui pihalle. Ensimmäinen, jonka hän näki, oli Jutka Brenóczy, ja ensimmäinen, joka hänet näki, oli Jutka Brenóczy.

Pihalla oli ainakin pari sataa ihmistä — rakuunat niihin luettuina, — mutta sittenkin Jutka riensi suoraan Gézan luo, kietoi tyttömäisen hennot kätensä hänen kaulaansa, veti vapaaehtoisen hämmentyneet kasvot turkinkaulustaan vasten ja sanoi itkevän naisen pehmeällä äänellä:

— _Minä ei salli, että teitä surmataan!_

Unkarin kieletär peitti tällä hetkellä itkevät kasvonsa, mutta pihalla olevat rakuunat ja sotaravintoloitsijattaret eivät seuranneet esimerkkiä, päinvastoin näytti siltä, kuin he olisivat vähäksyneet kahta silmäänsä.

Eversti päästi äänen, joka parhaiten muistutti kuolettavasti haavoitetun liettualaisen villihärän mylvintää.

— Ääretöntä! sanoi hän.

Tähän asti en ole tahtonut mitenkään olla epähieno, mutta nyt luulen tuskin vahingoittavan! Jutka Brenóczy paran hyvää nimeä, jos kerron, mikä jo kaksi viikkoa oli painanut tytön mieltä. Géza Gyurkovics oli pari viikkoa aikaisemmin suudellut Jutkaa. Jäällä se oli tapahtunut, muualla se olisi ollut mahdotonta. Hämärsi jo, radalla luisteli enää vain pari koulupoikaa, eikä Jutka vielä tahtonut luistelustaan luopua. Rohkeassa käänteessä — he kiersivät juuri sumun peittämää pillistöä — tunsi tyttö yht’äkkiä vapaaehtoisen kuumien huulten koskettavan jääkylmää pikku korvaansa... Hetken näytti siltä, kuin Jutka olisi tahtonut vapauttaa sormensa Gézan käsistä. He kamppailivat keskenään, sitten herpaantui tytön käsi, ja kolmannella kaarroksella hän tarttui yhä kiinteämmin seuralaiseensa. Neljännellä kierroksella hän vastasi jo niin innokkaasti hänen kädenpuristuksiinsa, että tuntui siltä, kuin hän ei kuuna päivänä olisi tahtonut päästää valkosormikkaista kättä. Sitten yhtäkkiä hänessä heräsi ikuinen Eeva.

— Nyt te varmaan minua _halveksitte_? kysyi hän tuskallisesti hymyillen.

Géza Gyurkovics, joka siihen aikaan ei vielä tietänyt, että rakastuneiden neitosten mieliajanviete on tuntea itsensä _halveksituiksi_, joutui miltei raivoon. Miten voikaan ihminen olla niin mauton?

— Ääretöntä! sanoi siis eversti kasarmin pihalla.

Entä vapaaehtoinen? Kahden askelen päässä hän teki kunniaa vieden kätensä lakille.

— Herra eversti, minulla on kunnia pyytää tyttärenne kättä!