Part 2

Uusimman bács-kevéläisen sydämen raivo etsi ja löysikin purkautumisen tilaisuuden vielä samana iltana. Iltasoiton jälkeen syöksyi näet muuan tarjoilija kasarmin pihalle ilmoittaen, että hutikkainen vapaaehtoinen hurjasteli paljastetuin miekoin Kultaisen tähden kahvilassa. Vapaaehtoinen on ensiksi — tarjoilijan kertomuksen mukaan — ärsyttävällä äänellä pyytänyt erikoishuonetta, koska ei ollut hänen arvonsa mukaista iloitella porvarien seurassa, ja kun erikoishuoneen puutteessa ei hänen toivomustaan voitu täyttää, veti hän miekkansa ja alkoi tehdä tyhjää huonetta, mikä hänelle hämmästyttävän lyhyessä ajassa onnistuikin. Päivystävä upseeri lähetti heti vartiojoukon kahvilaan, antaen korpraalille määräyksen, että Gyurkovics on vangittava ja tuotava kasarmiin. Mutta Kultaisesta tähdestä ei löytynyt muuta kuin vapaaehtoisen tyhjä paikka. Vahtijoukko tutki kaikki julkiset huvittelupaikat ja meni lopuksi majataloon, missä Géza asui. Majatalon eteiskäytävästä hänet vihdoin löydettiin.

— Seuratkaa meitä kasarmiin, sanoi korpraali hänelle.

— Hyvä, minä tulen.

— Antakaa tänne miekkanne!

— Miekkaniko? Sitä en anna.

— Täytyy. Ellette mielihyvin anna, niin otamme väkisin.

— En anna!

Hän vetäytyi kaksi askelta taaksepäin ja käsi miekankahvassa tuijotti kalmankalpeana aliupseeria.

— Älkää hullutelko, herra vapaaehtoinen, sanoi korpraali. — Tiedättekö, mikä on seurauksena vartioston vastustamisesta? Linna!

— Miekkaani minä en luovuta!

Kun korpraali yritti käydä häneen käsiksi, veti Géza aseensa:

— Vähät minä, vaikka iskisitte minut palasiksi...

Ennenkuin he vielä olivat ehtineet mitellä miekkojaan, sai vapaaehtoinen uuden ajatuksen: hän livahti avoimesta ovesta huoneeseensa ja kiersi avaimen lukkoon. Sillä välin oli ihmisiä kokoontunut eteiskäytävään ja portaisiin, ja hälinä houkutteli myöskin luutnantti Aronin ruokasalista. Hän oli Gézan luutnantti, sama, joka oli huomauttanut hänen kanariankeltaisista nyöreistään.

Korpraali teki raporttinsa, ja luutnantti tahtoi haettaa sepän antaakseen avata huoneen oven. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä hovimestari avasi sen.

Géza Gyurkovics seisoi kasvot kalpeina pöydän ääressä, kädessään miekka; pöydällä oli pieni buldog-revolveri.

— Antakaa miekkanne, sillä muuten varrastan teidät niinkuin nauriin, huusi hänelle yliluutnantti ärtyisenä.

Vapaaehtoinen pudisti uhmaavana päätään. Yliluutnantti väistyi sivummalle.

— Iskekää kiinni, korpraali!

Silloin Géza Gyurkovics tarttui pöydällä olevaan revolveriin, tähtäsi sen rintaansa vastaan ja painoi liipaisinta. Husaarit laskivat ojennetut miekkansa. Géza tuki itseään nyrkkiin puristetuilla käsillään pöytää vasten.

— Herra yliluutnantti, minä olen ampunut itseni kuolettavasti, sanoi hän matalalla äänellä.

— Aasi! oli yliluutnantin ensimmäinen sana.

Sitten hän riensi hänen luokseen, laski hänet tuolille ja tempaisi auki hänen attilansa. Paita oli verinen.

— Nopeasti lääkäri tänne!

Ei tarvinnut mennä edemmäksi kuin ruokasaliin, siellä niitä joutelehti kolmekin. Lääkärit totesivat, että haava ei ollut vaarallinen, ei edes huolestuttava. Revolveri oli niin pienireikäinen, että se oli pikemmin leikkikalu kuin ase. Luoti oli ponnahtanut kylkiluuhun, ja toinen tohtoreista puristi sen sormellaan ulos.

Kolmen päivän päästä saattoi Géza — tällä kertaa sapeli kupeellaan — mennä kasarmiin. Rakuunaosaston päällikkö piti hänelle siellä suunnilleen seuraavanlaatuisen mieltäylentävän puheen:

— Te olette pähkähullu, rakas ystäväni, ja minä olen kovin pahoillani, että juuri minun rakuunaosastoni on saanut onnen vastaanottaa teidät kasvatettavakseen. Me olemme viidelläkymmenellä floriinilla tukkineet Kultaisen tähden suun — ja jos teillä on varaa, voitte antaa ne meille takaisin, — ja mitä siihen tulee, että teitte vastarintaa patrullille, emme tahdo sitä ottaa niin kovin vakavasti... Te saatte kolmenkymmenen vuorokauden arestin kasarmissa, ja niin on asia selvä. Mutta jos te vielä kerran tahdotte ampua itsenne, annan suurimmalla mielihyvällä käytettäväksenne oikean upseerirevolverin, joka paljon paremmin soveltuu tarkoituksiinne kuin tuollainen kirjoituspöydän koristus... Mars matkaan!

JUTKA JA KAKSIPÄINEN KOTKA.

Noin kuukausi sen jälkeen tuli kapteeni keskustelemaan yliluutnantti Aronin kanssa vapaaehtoisesta.

— Niin tosiaankin, miten menestyy »itsemurhaaja»?

— Ratsukoulussa varsin hyvin. Potra poika, jolla on taipumusta ratsastukseen...

Siihen aikaan tapahtui, että Géza Gyurkovicsin sydän syttyi — se tapahtui kyllä myöhemminkin, mutta ei tosin niin huomiota herättävällä tavalla. Hänen ensimmäisen rakkautensa runollinen muisto yhtyy läheisesti kaksipäiseen kotkaan.

Tämä suuripiirteinen, kunnioitusta herättävä vertauskuva koristi upseerirakennuksen porraskäytävän valkeata seinää. Kerran oli koko porraskäytävä maalattu ja tämä uljas vaakunalintu prameili silloin keskellä kanuunoita ja pommipyramideja; kun sitten haalistuneet seinät valkaistiin, armahtivat suvaitsevaiset upseerit keisarillista siipilintua. Kotka poikkesi kaikista muista vaakunalinnuista siinä, että se vatsallaan kantoi Unkarin vaakunaa. Kapeine kauloineen, tuskallisesti ammottavine kitoineen ja muljottavine silmineen se näytti siltä, kuin sen nielemät neljä virtaa ja kolme vuorta tuottaisivat sille vatsanväänteitä. [Unkarin vaakunassa on vasemmalla puolella punaisella pohjalla neljä valkeata viivaa, jotka kuvaavat Unkarin neljää suurinta jokea: Tonavaa, Tiszaa, Drávaa ja Szávaa, ja oikealla puolella kolme vihreää nyppylää, joiden päällä on apostolinen risti: Fátra, Tátra ja Mátra. Unkarin kansallisvärit ovat valkoinen, punainen ja vihreä.]

Kerrosta ylempänä asui eversti yksin tyttärensä Jutkan kanssa: alakerrassa majaili muutamia alempia upseereita. Géza, joka viime aikoina silloin tällöin oli käynyt tervehtimässä luutnantti Aronia, pysähtyi usein mietteissään kotkankuvan eteen. Hänestä tuntui, kuin taulu olisi jollakin tavoin ollut puutteellinen...

Eräänä iltana, kun hän kello kymmenen jälkeen taas tuli paviljonkiin, heräsi hänessä yhtäkkiä taiteellinen luomishalu. Ja oli kuin olisi sattumakin suosinut hänen innoitustaan: ei ainoatakaan elävää sielua näkynyt käytävässä, mutta kotkan alla oli tuoli seinää vasten asetettuna... Vielä löysi hän sinisen liidun taskustaan — tämä oli ehdottomasti Muusan sormenosoitus.

Hän nousi tuolille ja ryhtyi pienen, seinällä riippuvan öljylampun valossa piirustamaan, vetäen rohkeita, isoja viivoja. Hän piirsi yömyssyn hiukan kenolleen kotkan toiseen päähän. Sitten hän pisti pienen, sievän piipun sen suuhun. Kun hän katseli kättensä töitä, ei hän voinut kieltää itseltään pientä tunnustusta: tuo muuten niin synkkänä murjottava lintu oli nyt hilpeämmän näköinen. Vielä uudelleen hän ryhtyi työhönsä. Hän oli juuri aikeissa hahmotella piipusta nousevan savunkin, kun hän kuuli epäilyttävää kolinaa alhaalta portaista... Hän kääntyi katsomaan ja huomasi saaneensa arvostelijan. Eversti — joka todennäköisesti palasi ravintolasta — seisoi alimmalla portaalla kädet puuskassa, katsellen hänen toimiaan...

Punaisia, vihreitä ja kauniita valkoisia aurinkoja kimalteli Gézan silmissä, hän näki kaksipäisen kotkan levittävän siipensä, valkea seinä liikkui, ja koko upseeripaviljonki pyöri ympäri niinkuin markkinakaruselli.

Eversti antoi kuulua kauhistusta herättävän huudon, joka muistutti hyökkäykseen valmiin bengalilaisen tiikerin kiljuntaa... Tämä huuto palautti Gézalle ajatuskyvyn... Salamannopeasti hän ojensi kätensä ja iski säpäleiksi seinällä riippuvan lampun. Porraskäytävä pimeni, ja vapaaehtoinen hyppäsi tuolilta.

— Aliupseeri! mylvi eversti, — ilmaiskaa nimenne!

— Hän ei ole tuntenut minua! riemuitsi Géza itsekseen.

Äänettömästi hän kohosi ylempään kerrokseen. Alaspäin oli mahdoton mennä joutumatta suoraa päätä everstin avoimeen syliin. Eversti hapuili portaita nousten, kädet levitettyinä, huutaen raivostuneena palvelijaansa.

— Miska! Kynttilä!

Géza painaltui äänettömänä seinää vastaan käytävän päässä ja kuunteli pamppailevin sydämin yhä lähestyvän everstin puhkuntaa. Minne hän pakenisi? Ikkunoissa oli rautaristikot, ja kaikki ovet johtivat everstin huoneistoon. Epätoivoissaan hän painoi muutaman oven kädensijaa ja astui heikosti valaistuun sisäeteiseen. Ulkoa kuului everstin reuhaava ääni, koputuksia ja hyppyjä...

— Täältä hän piankin löytää minut, mietti vapaaehtoinen.

Lähellä huoneiston pääsisäänkäytävää hän löysi kapean, pienen tapettioven. Hän luuli joutuvansa johonkin pieneen komeroon tai kylpyhuoneeseen ja väänsi avainta. Hän astui sisään. Aivan kreivin aikaan, — sillä tuskin oli hän sulkenut oven, kun kuuli askelia ja puhetta eteisestä.

Hän oli joutunut pilkkopimeään. Miellyttävä lämpö ja hieno, tuskin tuntuva lavendelintuoksu täytti ilman. Pitkän hetken hän seisoi paikoillaan hengitystään pidättäen, sitten hän astui varovasti pari askelta, molemmin käsin tunnustellen tietä...

Hän tunsi jotakin käsissään. Jotakin silkkistä, pehmeätä ja hivelevän hienoa niinkuin naisen hiukset. Sitten lämpimän pikku nenän.

— Isä? kysyi lempeä, uninen ääni.

— Minä olen, mörisi Géza karhunbassoäänellä.

— Olen niin uninen — niin kovin uninen! mumisi pikku nenän omistajatar haukotellen.

Hän vaikeni. Ehkä hän nukahti jälleen. Silmäämän kuluttua alkoi hän valittaen äännähdellä, sitten hän liikahteli.

— Isä? kuului jälleen.

Géza ei nyt uskaltanut puhua. Äskenmainitun pikku nenän omistajatar heittelehti edestakaisin, kahmi jotakin läheltänsä ja samassa kuului epäilyttävä raapaisu... Hän sytytti tulitikun! Hän sytytti vielä kynttilänkin!

Everstin Jutka lepäsi vuoteessaan, ja Géza seisoi hänen vieressään kahden askelen päässä. Pitkän hetken he tarkastelivat toisiaan. Tyttö hieroi silmiään — nähtävästi hän luuli uneksivansa. Sitten hän kävi rauhattomaksi.

— Kuka siinä?

Jos hän pelästyy, huutaa hän, ja jos hän huutaa, on loppuni lähellä, ajatteli Géza itsekseen. Hän risti kätensä ja sanoi lempeästi hymyillen ja nöyränä:

— Teidän hyvän sydämenne nimessä ja ihmisrakkautenne tähden pyydän teitä olemaan rauhallinen.

— Kuka olette? Miksi olette täällä?

— Olen Géza Gyurkovics, vapaaehtoinen... Rauhoittukaa, pyydän, sillä jos he kuulevat, on minun loppuni tullut...

— Minä pelkään, sanoi tyttö itkunsekaisella äänellä, ja samassa hän vetäisi sinisen silkkipeitteen kaulaansa asti.

— Älkää pelätkö, minä olen rehellinen ihminen... Herra eversti pieksää minut kuoliaaksi, vaikk'en ole ketään surmannut, ainoastaan pistänyt piipun kaksipäisen kotkan suuhun...

— Pistänyt piipun kaksipäisen kotkan suuhun, tyttö uskoi nyt jo varmasti olevansa tekemisissä hullun kanssa. Kohdata hullu ihminen, raivo koira tai riehahtanut härkä, näitä kolmea everstin Jutka pelkäsi kaikkein enimmän koko maailmassa. Tosin ei hän vielä koskaan ollut kohdannut pahanhengen kolminaisuuden ainoatakaan edustajaa, mutta kuitenkin ajatteli tytöntyllerö niitä, kun hän välistä makasi vuoteessaan hampaat loukkua lyöden. Sellaisina hetkinä hän sytytti kynttilän ja tutki visusti sänkynsä alukset ollakseen vakuutettu, ettei sinne ollut pujahtanut joku hullu ihminen, mielipuoli koira tai hullaantunut härkä... ja katso, nyt hän oli kohdannut kaikkein kauheimpansa!

Géza riensi kuiskaten selittämään tytölle tapahtumien kulun. Ja vihdoin Jutka ymmärsi...

— Siellä porraskäytävässäkö? Se kaksipäinen kotkako? Piirsitte piipun suuhun?

Hän purskahti nauruun.

— Pelastakaa minut, neiti, sillä jos eversti saa minut kynsiinsä...

Jutkan kuusitoistavuotias sydän heltyi hänen huomatessaan vapaaehtoisen kauhun. Nyt oli hänkin jo rohkaistu.

— Kun vain voisin päästä vuoteestani... Antakaa vaatteeni, tuolla ne ovat keinutuolilla. Sitten kääntäkää selkänne!

Géza lennätti hänelle innoissaan pienen punaisen aamuviitan, sitten hän kääntyi rehellisesti oveen päin ja tuijotti totisena kehyksessä olevaa raamatunlausetta, kuullessaan hiljaista vaatteiden kahinaa sängyn luota.

— Nyt tehkää hyvin!

Hän oli kaunis, vaalea tyttölapsi, varreltaan solakka ja notkea; kasvojen juonteetkin olivat tarmokkaat samoin kuin isälläkin. Nyt kun hän ymmärsi tapausten kehityksen, ei hän enää ollut vähääkään peloissaan. Hän ei ollenkaan pelännyt pientä vapaaehtoista, jota kohtaan hän rykmentin upseerin lapsena tunsi jonkinlaista päämiehen ylemmyyttä.

— Minä pelastan teidät, sanoi hän.

Vapaaehtoinen kuulosteli ovella.

— Luulenpa, että he tulevat tänne... Ehkä olisi parasta teljetä ovi?

— Sitä en voi tehdä, sillä se ei ole ennenkään ollut tapani... Mutta tulkaa!

Kauniin neitsytkammion yhtä nurkkaa peitti sinikukkainen, katosta lattiaan ulottuva verho. Tyttö piilotti Gézan sen taakse.

— Jääkää tänne ja olkaa aivan levollisena, kunnes rauha on palautettu. Silloin päästän teidät pujahtamaan ulos.

Kaksi minuuttia myöhemmin kuului jo koputus ovella.

— Oletko vielä hereillä, Jutka?

— Olen, isä...

Eversti astui sisään ja silmäili epäröivän näköisenä huonetta. Niinkuin ainakin taitava taktikko aloitti Jutka hyökkäyksensä.

— Mitä nyt, isä?

— Etkö kuullut mitään, Jutka?

— Kuinka en olisi mitään kuullut, johan täällä on kuulunut neljänneksen ajan kiirettä juoksua ja ovien pauketta, sanoi viekasteleva Jutka.

(— Umpeen painuu silmä mulla, — aina valvoo, Isä, sulla, — rukoili Géza, jonka mieleen ei muistunut muita rukouksia kuin tämä lapsuudenaikainen.)

— Entä mikä tämä on? — kysyi eversti nostaen lattialta valkean kauriinnahkaisen hansikkaan. — Jutka, mikä tämä on?!

— Hansikas, kuiskasi tyttö kuolevan äänellä. Sitten hän lisäsi rohkeasti: — Isälläkin on sellainen...

— Sinun isälläsi on kahdeksannumeroiset, mutta tämä on seitsemän ja puoli!

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Everstin säkenöivät silmäykset kiersivät huonetta. Géza rupesi jo sekoittamaan rukoukseensa kertomataulua. — Aina valvoo, Isä, sulla, kahdeksan kertaa kahdeksan on kuusikymmentäneljä...

— Ahaa!

Loppu tuli! Everstin silmä keksi verhon alta terävän saappaan kärjen. Hän vetäisi verhon sivulle. Vapaaehtoinen seisoi siinä sääntöjenmukaisessa asennossa, kohottaen kätensä lakkiin.

— Vai tekö se olette! Vai niin, tämä tässä?

Sitten hän katsoi Jutkaa, joka myöskin seisoi jäykkänä niinkuin raporttia tekemään komennettu sotamies.

— Mitä tämä merkitsee? Miten tulitte tänne? Oletko sinä piilottanut hänet, Jutka?

— Minä tahdoin pelastaa hänet, kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.

— Ihanaa! Satumaista! Suurenmoista! — Näillä kolmella lempisanallaan eversti ilmaisi hämmästyksensä. Sitten, aivan kuin olisi näitä väheksynyt, hän lisäsi: — Äärettömän suurenmoista! Kauhean satumaista!

Hän iski silmänsä milloin toiseen, milloin toiseen.

Vihdoin hän sanoi jälleen:

— Menkää ulos, vapaaehtoinen, odottakaa eteisessä.

Noin kaksikymmentä minuuttia kesti kuulustelu Jutkan huoneessa, silloin eversti tiesi jo kylliksi. Kun hän astui eteiseen, oli hänellä kädessään käyrä bosnialainen veitsi.

— Luojani, ajatteli Géza itsekseen, — kunpa hän vain ei teurastaisi minua niinkuin paistikukkoa!

Eversti kutsui palvelijansa, sitten hän murahti Gézalle synkän näköisenä:

— Seuratkaa.

He laskeutuivat portaita, palvelija valaisi lampulla, ja kun he tulivat kaksipäisen kotkan kohdalle, pysähtyi eversti ja katseli kauan piippua polttavaa kotkaa. Synkkänä ja salaperäisenä hän katseli, niinkuin Baalin ylimmäinen pappi, joka häväistyn jumalankuvan edessä valmistautuu toimeenpanemaan häväisijälle määrättyä tuomiota.

— Mitä te tekisitte, kysyi hän sitten, — jos vetäisin teidät sotaoikeuteen?

Hyvä Jumala! Mitenkä sellaista voikaan kysyä?

— Ampuisin kuulan otsaani.

Eversti nyökäytti hyväksyvästi päätään.

— Te näytte olevan erittäin miellyttävä nuori mies...

Hän ojensi Gézalle bosnialaisen veitsen.

— Nouskaa tuolille ja raapikaa taideteoksenne seinältä.

— Täytyykö minun raapia se?

— Yks kaks!

Palvelija kohotti lamppua, eversti seisoi kynnyksellä kädet ristissä rinnalla, vapaaehtoinen raaputteli ja raaputteli varovaisen innokkaasti. Työtä tehdessään hän rypisti juhlallisena kulmansa, säilyttääkseen edes palvelijan silmissä kerrallisen arvonsa, joka vain osittain onnistui, sillä vaikk'ei Miska tosin uskaltanut nauraa, loistivat hänen silmänsä yliluonnollista iloa.

— Nyt voitte mennä, sanoi eversti sitten. — Siitä, mikä on tapahtunut, ei teidän tarvitse hiiskua kellekään halaistua sanaa. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän, herra eversti.

Sinä yönä oli Gézalla painajainen. Hän uneksi, että taivaankansi oli täynnä kaksipäisiä kotkia tähtien sijasta. Lukemattomia kotkia siellä oli, pieniä ja suuria, toiset ukkospilven kokoisia, toiset pienen pieniä niinkuin lumihiutaleet. Ja jokaisella oli päässään yömyssy, ja savu pöllähteli niiden piipuista. Mutta Géza seisoi huimaavan korkeiden tikapuiden nenässä raapien raapimasta päästyäänkin kotkia taivaan kannelta laskien epätoivoisena, kuinka monta tuhatta kotkaa hänellä vielä oli jäljellä. Ja rouva Hungária, joka oli aivan everstin Jutkan näköinen, kirjoitti itkusilmin Géza Gyurkovicsin nimen neljäntenätoista veritodistajana kultaiseen kirjaan. [Világosin antautumisen jälkeen vuoden 1848—49 vapaussodassa surmautti itävaltalainen Haynay »verihurtta» kolmetoista unkarilaista kenraalia Aradin kaupungin linnanmuurien ulkopuolella. Heitä kunnioitetaan Unkarissa kansallismarttyyreina.]

Seuraavana päivänä vapaaehtoinen kohtasi kadulla everstin Miskan. Hän mietti hetken ja kutsui palvelijan luokseen.

— Kuulehan, Miska, jos antaisin sinulle viisi floriinia, niin voitko everstin tietämättä antaa Jutka-neidille kukkavihon?

— Antakaa tänne vain kukkasenne, sanoi palvelushaluinen Miska.

Jutka, joka muuten vietti suuren osan elämästään Jumalan paljaan taivaan alla — käyskennellen kadulla tai puistoissa, — hävisi Bács-Kevén katuilijoiden suureksi suruksi kolmeksi päiväksi yksityiselämään.

— Hän on varmaan sairas, ajatteli Géza Gyurkovics.

Hän ei ollut sairas, mutta hän oli isältään, herra komendantilta, saanut kolmipäiväisen kotiarestin.

KORKEAMPAA NAISSIVISTYSTÄ.

Herra eversti Brenóczy eleli jo neljättä vuotta erossa vaimostaan.

Kärsivällinen lukija erehtyy, jos hän odottaa minun paljastavan jonkin traagillisen tai pikantin perhenäytelmän. Perhenäytelmästä ei tässä voi tulla puhetta, sillä herra eversti oli esimerkiksi kelpaava perheenisä, ja hänen puolisonsa oli hyvin älykäs nainen, jopa liiankin älykäs, ollakseen samalla esiintymättä kaikin puolin mallikelpoisena naisena. Senvuoksi ei lainkaan saata tulla kysymykseen minkäänlainen perhenäytelmä, sillä heidän välillään ei ollut mitään vihan tai vastenmielisyyden tunnetta, joilla on niin merkitsevä sijansa avioerojutuissa. Vieraiden läsnäollessa he osoittivat toisilleen vielä tänäkin päivänä suurta tunnustusta ja ystävyyttä ja joulun aikana he yllättivät toisiaan kauniilla lahjoilla, ja joka kesä kävi hellä vaimo tervehtimässä miestään — ellei mies kuukauden päiviksi saattanut pistäytyä Wieniin.

Rouva oli syntyisin wienitär ja polveutui kuuluisasta sotilassuvusta. Hänen isoisänsä oli suuri kreivi Vencel Dumba, jota Napoleon I ei edes nopeimmissa rientomarsseissaan voinut saavuttaa, ja hänen isänsä oli kenraali Prokóp Dumba, jota Preussin kruununperijä nimitti _takaperoiseksi Moltkeksi_.

Kun Brenóczy rykmentteineen oli leiriytynyt Wieniin, rakastui hän koko kaupungin tunteman _kauniin Poldin_ ihaniin vaaleihin hiuksiin, ja niin tuli hänestä tuon taivaasta maahan asti ulottuvan kultaisen ihmeen laillinen omistaja — kun hän oli vannonut Augustinus-kirkossa rakastavansa sitä myötä- ja vastoinkäymisessä.

Heidän onnellista avioliittoaan häiritsi kuitenkin sotaministeri, joka _armeijan sotakuntoisuuden edistämiseksi_ siirsi bács-kevéläisen rykmentin Wieniin ja wieniläisen yhdessä Brenóczyn kanssa Bács-Kevéen. Everstinrouva, muistaen sitä mikä kirjoitettu on (»nainen seuratkoon miestään, rykmentin mukana»; Paavalin kirje korinttilaisille), muutti kimpsuineen Bácskaan. Täällä hän kuitenkin teki sen masentavan huomion, ettei Bács-Kevéssä ollut ainoatakaan Burg-teatteria, ei myöskään yhtään Prateria, ei edes kunnollista fiakkeria. Ne oli eversti häneltä viekkaasti salannut. Näissä oloissa oli luonnollista, että jalosukuista rouvaa kalvoi ankara koti-ikävä keisarikaupunkiin ja että hän purskahti itkuun joka kerta, kun hänen tyttärensä soitti _sinisen_ Donaun valssia. (Bácskassa oli Tonava keltainen.)

Lopulta eversti ehdotti rouvalleen, että hän asettuisi Wieniin pikku tyttärensä kanssa asumaan, ja silloin hän ilosta nyyhkyttäen lankesi hellän miehensä kaulaan.

Joka vuosi hän tuli sitten kuukaudeksi Bács-Kevéen; eversti ihaili silloin yhä uudelleen hullaantuneena puolisonsa ihania hiuksia, ja bács-kevéläiset totesivat kateellisina, etteivät he koskaan olleet nähneet tämän onnellisempaa avioliittoa. Kuukauden kuluttua rouva ajoi taas asemalle, ääretön kukkavihko kädessään.

Jutka jäi luonnollisesti Wieniin äitinsä luokse. Puoleksi vuodeksi kerrallaan. Sitten — ehkäpä äidin ankarien kasvatusperiaatteiden tähden — hän alkoi yhtäkkiä puhua paljon rakkaasta isästään, kirjoitti hänelle oikeita rakkauskirjeitä, jopa vielä yöllä hiukan itkikin häntä ikävöidessään.

Isän pyynnöstä lähetettiinkin Jutka vihdoin Bácskaan. Kun hän täällä taas oli toipunut ensimmäisestä jälleennäkemisen riemusta ja mielipiteiden eroavaisuuksia rupesi ilmenemään hänen ja isän välillä muutamista etikettiä koskevista kysymyksistä, rupesi hän taas ikävöimään äitiään, niin että tyttö puolen vuoden kuluttua oli palautettava Wieniin.

Tämä uudistui sittemmin useat kerrat, ja pian tunsi Jutka itsensä yhtä kotiutuneeksi Graben asfalttikäytävillä kuin Kevén ruohottuneella isolla kadulla. Hänen wieniläiset tuttavansa huomasivat hänen magyarisen sanontansa verrattomaksi ja nimittivät häntä _pieneksi unkarittareksi_, ja Bácskan herrasmiehet nauroivat katketakseen pienen wieniläistytön pöyristyttäville germanismeille.

Kevéssä esim. hän huomasi mielipahakseen, että kesänäyttämön esitykset oli ruman ilman tähden lykätty tuonnemmaksi, ja Wienissä hän kerran juotuaan salaa lasin samppanjaa tunsi, että hänen päätään huimasi, minkä hän ilmaisi sanalla _eingezwikt_ [unkarilais-wieniläinen sanaleikki, jota ei voi suomentaa siten, että siinä piilevä pila tulisi esille]. Kaikista dualistisen valtioyhteyden muodostumista — lähetystötkin niihin luettuna — oli Brenóczyn Jutka kaikkein täydellisin.

Noin kuukausi Jutkan kolmipäiväisen kotiarestin jälkeen — jolloin hän jälleen oli ruvennut kirjoittamaan ikävöiviä kirjeitä Wieniin — tapahtui joulun tienoissa, että herra eversti teki seuraavan kysymyksen neiti Elizille, joka palveli Jutkaa sekä kotiopettajattarena että seuranaisena:

— En tiedä, kunnioitettava Eliz-neiti, sanoi eversti, — en tiedä kumpi on helpompaa: pitää ohjissa kokonaista rakuunarykmenttiä vai nuorta tyttöä; tiedän vain, että jos minä täyttäisin velvollisuuteni niinkuin te, määrättäisiin minut heti eläkkeelle.

Neiti laski kirjan syliinsä, asetti rillit nenälleen ja huomattavan mielenkiintoisen näköisenä kysyi:

— Miten minun tulee ymmärtää tämä, herra eversti?

Mutta eversti pyörähti kantapäällään ja lähti Jutkan luo. Tyttö, joka myöskin oli lukuhommissa, antoi kirjansa turhan huomion välttämiseksi livahtaa pöytäliinan alle ja katsoi isäänsä hellästi hymyillen. Ja huomatessaan, että eversti oli _raporttituulella_ — ryhtyi hän itse päättäväisenä hyökkäykseen.

— Isä, eikö äidiltä ole tullut kirjettä?

Kun Jutka kiihkeästi odotti wieniläiskirjettä, saattoi varmasti edellyttää, että kaunishiuksinen äiti vähän ajan kuluttua luonnon pyhän oikeuden nimessä vaatisi tyttärensä luokseen...

Wieniläiskirjeen mainitseminen hiukan hiljensi everstin mielenkuohua, mutta vielä sittenkin oli hänen äänensä kylliksi kunnioitustaherättävä, kun hän puhutteli tytärtään.

— Kuka oli se herra, tai paremminkin ensi vuoden vapaaehtoinen, joka eilen iltapäivällä saattoi sinut jäältä kotiin?

— Minutko? kysyi Jutka ihmeissään.

— Juuri sinut.

— Missä?

— Palatessasi kotia luistinradalta.

— Kunko minä tulin neiti Elizin kanssa?

— Juuri silloin.

— Muistan, isä, se oli kello puoli kuusi.

— Niin.

— Sen vapaaehtoisen nimi oli Géza Gyurkovics, selitti tyttö.

— Luuletko, etten sitä tietäisi?

— Mutta miksi sitten kysyt, isä?