Part 1

language: Finnish

GYURKOVICSIN POJAT

Kirj.

Ferenc Herczeg

Suomentanut

Matti Kivekäs

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Esittely.

I. Kaksoiset.

Kevätsilmut. Puolesta kuninkaan ja isänmaan. Jutka ja kaksipäinen kotka. Korkeampaa naissivistystä. Tanssiaiset Bajassa. Jutkan ensimmäinen kihlaus. Äidin sydän. Vielä äidin sydän. Jutkan toinen kihlaus. Ryöstetty aliluutnantti. Kaksoset.

II. Miten Milánista tuli valtiopäivämies.

Raskaita päiviä. Harhaileva Bunyeváci. Löcsen keltainen rouva. Kécskan kettujahdit. Titaanien taistelu. Kirjailtu liivi. Kaunis Helena. Milán valtiopäiville.

ESITTELY.

Viimeisenä karnevaaliyönä vuonna 188— jouduin merkilliseen ja salaperäiseen seikkailuun, joka askaroitti mielikuvitustani paaston loppuun asti.

Olin ollut naisyhdistyksen suurissa naamiohuveissa, ja kun aamun hämärissä verkkaan astuskelin kotiani kohden, oli lumenpeittämillä katoilla sellainen uskomaton, sinisenvioletti valaistus, jonka siihen asti olin nähnyt ainoastaan vapaaherra Mednyanskyn tauluissa.

Tulin kotiani, pieneen nuorenmiehen asuntooni, hapuilin läpi työhuoneeni ja hiivin pilkko pimeään makuuhuoneeseeni, missä tapani mukaan kädelläni kopeloiden rupesin etsimään tulitikkuja. (Rouva Erzók tavallisesti joka ilta piti huolen siitä, että tämä jahti muodostui mieltäkiinnittäväksi ja jännittäväksi, alati keksimällä yhä viekkaampia piilopaikkoja takaa-ajetuille ruotsalaisille.) Tarkoittaa Unkarissa valmistettuja »ruotsalaisia» tulitikkuja, joiden laatikon kanteen on painettu: _tända endast mot ladans plan_. Vihdoin saatoin puhaltaa torveen, tikut oli löydetty. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski minuun hermostunut rauhattomuus, ja minut valtasi epäämätön varmuus siitä, että paitsi minua myöskin _joku toinen_ hengitti pimeässä huoneessa.

Vuoteessa — minun omassa vuoteessani — makasi nukkuva ihminen. Aluksi yllätti minut taikauskoinen kammo... Tosin en usko kummituksia, mutta tiedän mitä harhanäky on ja kerran luin eräästä herrasmiehestä, —se oli jännittävä juttu — joka yöllä palasi kotiaan ja näki oman toisen minänsä makaavan huoneessa... (Hän, sama herrasmies, tuli myöhemmin aivan hulluksi.)

Tarkastettuani miestä lähemmin huokasin helpotuksesta. Hän ei ollutkaan minä itse. Hän oli tumma, minä olen vaaleaverinen. Ja ennen kaikkea, hänellä oli viiksipainin nenänsä alla, minä sitävastoin en koskaan sellaista käytä.

Hän nukkui raskaasti, ja minä saatoin mukavasti tarkastella häntä. Sen verran oli varmaa, että minä nyt näin hänet ensi kertaa elämässäni... Hänellä oli yllään minun yöpaitani... juomalasiin, joka oli pesulaitteella, hän oli pannut ison, valkean neilikan... Hänen vaatteensa — silkkivuorinen hännystakki, paita kultanappeineen j.n.e. — olivat verrattomassa järjestyksessä tuolilla... Hänen pikkuesineensä olivat sekaisin heitettyinä pöydälle: hieno kukkaro, monokkeli, kultakello, kynäveitsi, silkkinenäliina ja sikarikotelo... Sikarikotelon kannessa komeili emaljoitu vaakuna: punaisella pohjalla valkoinen kissanpää.

Pitkän aikaa tuumiskelin, mitä salaperäiselle nukkujalle tekisin, ja päätin vihdoin, etten tee hänelle mitään. Mieleeni juolahti beduiini, joka pitää pyhänä ja suojattuna jokaista telttaansa hairahtunutta, ja päätin, etten olisi erämaan asujainta julmempi. En heittäisi vuoteestani vierasta sidottuine viiksineen, vierasta, joka hienolla luottamuksella oli pukeutunut yöpaitaani.

Tein tilan itselleni divaanisohvalle ja nukuin siinä uskossa, että aamu tuo valkeutta salaisuuteen. Mutta aamulla nukuinkin yli määrän. Havahtuessani oli päivä jo puolessa, ja vieraani — sen sain rouva Erzókilta tietää — oli jo kymmenen korvilla viheltäen jättänyt asuntoni. Sitä ennen oli hän juonut aamuteeni ja syönyt pehmeiksi keitetyt munani.

Erzók löysi kirjeen kirjoituspöydältäni. Sen oli tumma herra kirjoittanut.

»Terve, vanha luuska! En tahtonut sinua herättää, siksi poistun jäähyväisittä. Feri pyytää sinua tulemaan puolenpäivän aikana kantapöytäämme päivällistä syömään. Lainasin piironginlaatikostasi paidan.

Syleilen sinua: Gyuvkrics.»

Nytkään en ollut eilisestä viisastunut. Kuka on tämä kursailematon Gyuvkrics, joka nimittää minua vanhaksi luuskaksi ja tonkii laatikoissani? Kuka on Feri, ja missä on kantapöytä?

Palautin mieleeni kaikki Feri-nimiset tuttavani, mutta ainoakaan ei tietänyt mitään herra _Guyvkricsista_.

Paaston loppupuolella sitten kerran menin yhdistykseeni ja katselin puoliyöhön asti pelaajia. Taitavin ja uhkarohkein pelaajista — jota mielihyvällä katseli — oli tummanpuhuva, uljasviiksinen ratsumestari. Hänellä oli jumalainen taito erehtymättömästi nähdä vastapelaajansa katseesta, oliko tällä, näytettyään kaksi nihtiä, vielä kolmaskin kädessään, vai tahtoiko hän vain peloitella.

Samassa takertui katseeni ratsumestarin sikarikoteloon, joka oli hänen edessään vihreällä pöydällä. Kannella komeili emaljoitu vaakuna, valkoinen kissanpää punaisella pohjalla.

— Kuka tuo ratsumestari on? kysyin naapuriltani.

— Géza Gyurkovics, maaseutulainen.

Gyuvkrics — Gyurkovics... Se on hän! Kun sitten myöhemmin varovasti kysyin ratsumestarilta, oliko hän ollut paaston aikana Pestissä, pudisti hän päätään.

— Vuoteen en ole liikahtanut kylästäni.

Keväällä näin jälleen kissanpäisen sikarikotelon erään ravintolan pöydällä. Se oli valtiopäivämies Milán Gyurkovicsin omaisuutta. Ei hänkään tietänyt mitään öisestä seikkailusta, hän onkin sitäpaitsi liian vakava poliitikko, jotta häntä voitaisiin mokomasta epäillä.

Salaisuuden verhon nosti vihdoin ystäväni Feri Horkay sattumalta hänet tavatessani.

— Gyurka Gyurkovics nukkui luonasi, sanoi hän. — Tulimme kolmisin Bácskasta Redeyn huveihin... Emme tahtoneet nukkua hotellissa ja niin jakaannuimme ystäviemme luokse. Päätimme, että minä nukkuisin sinun luonasi, Gyurka mellastaja-Elefántovicsin luona ja kolmas jossakin muualla... Mutta matkalla Gyurka riitaantui Elefántovicsin kanssa, ja senvuoksi vaihdoimme asuntoa: hän meni sinun luoksesi ja minä Elefántovicsin luo...

Niin tapahtui, että Gyurkovicsin pojat rupesivat herättämään mielenkiintoani ja minä utelin heidän urotöitään. Mitä sain tietää omien huomioitteni avulla ja toisten neuvomana, sen kerron seuraavassa lukijoilleni. Mutta ennenkuin syvennyn yksityiskohtiin, täytyy meidän luoda ylimalkainen yleiskatsaus Gyurkovics-sukupuuhun.

Poikien isä, Sándor Gyurkovics, oli ollut bácstamásilainen tilanomistaja. Tamásilaisella Sándor Gyurkovicsilla ja rác-miletiläisellä Anna Csákólla, entisellä kuuluisalla kaunottarella, oli kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliiton hedelmänä kaksitoista laillista perillistä.

Tässä jalon sukupuun nuorimmat vesat:

1. 2. Géza (sotilas) ja András (maatilanomistaja), kaksoset. 3. Milán (valtiopäivämies). 4. Sári (rouva Hidveghy). 5. Gyurka (bajalainen ylituomari). 6. Ella (rouva Endre Gábor). 7. Sándor (maatilanomistaja?). 8. Katinka (kenraali Radványin rouva). 9. Terka (rouva Laci Török). 10. Liza (rouva Gida Radványi). 11. Klári (rouva Feri Horkay). 12. Mici (rouva Sándorfy).

Tässä minun täytyy huomauttaa, että rouva Gyurkovics, omaa sukua Anna Csákó, näki hyväksi tehdä sukupuuhun eräitä omavaltaisia muutoksia, niin että hän vaihtamalla syntymisjärjestyksen siirsi nuoremmat Gyurkan ja Sándorin heidän viidenneltä ja seitsemänneltä sijaltaan vastaaville neljännelle ja viidennelle sijalle ja näihin täten syntyneihin aukkoihin hän asetti Sárin ja Ellan. Tämän muutoksen hyväksyi koko perhe niin perin pohjin, että tytöt aina nimittivät nuorempia veljiänsä isoiksi veljikseen, suoden heille kaiken vanhemmille tulevan kunnioituksen. Ja jos joskus sattui, että hajamielinen Sándor nimitti Sária tai Ellaa isoksi sisarekseen, silloin runoilijoiden niin ylistämä äidin käsi nopeasti rankaisi rikkomuksen perhesäädöksiä vastaan.

Rouva Gyurkovicsin tarkoitusten mukaisesti teen siis seuraavat oikaisut sukupuuhun:

... 3. Milán 4. Gyurka 5. Sándor — usean vuoden väliaika — 6. Sári 7. Ella 8. Katinka j.n.e.

Sukupuun aikamääriä minun täytyy vielä täydentää muutamilla huomautuksilla.

En voi täysin varmasti päättää, kummalleko kaksosista esikoisoikeus ja vanhemmuus juridisesti lankeaa. Se johtuu rouva Jurenan hajamielisyydestä, sillä heti lasten syntymän jälkeen tämä sekoitti heidät. Esikoisuuden erikoisasemaa ja sen vertauskuvaa, perhesinettisormusta, he kumpikin sittemmin vaativat itselleen. Andrásin haltuun se joutui aluksi, mutta myöhemmin Géza, ollessaan aliluutnanttina, voitti sen korttipelissä veljeltään. Kun András yhä edelleen kunnioitti tätä veljensä valloittamaa oikeutta, täytyy minunkin sitä kunnioittaa, ja siksi olen asettanut Gézan nimen ensimmäiseksi sukupuuhun.

Tässä täytyy minun vielä huomauttaa, että minun on ollut pakko panna kysymysmerkki (?) Sándorin arvonimen jälkeen (katso I:n luettelon n:o 7), sillä hän oli alunpitäen valmistautunut insinööriksi ja ainoastaan herra professori Warthan käsittämättömän uteliaisuuden tähden antautui väliaikaisesti parantamaan perheen taloutta. (Kenties lienee tarpeetonta mainita, että mainitun herra professorin uteliaisuus ilmeni muutamissa tietoja vaativissa tutkintokysymyksissä.)

Näiden yleisten mietelmien jälkeen voin siirtyä kertomukseni varsinaisiin sankareihin, Gyurkovicseihin.

I.

KAKSOSET.

KEVÄTSILMUT.

— Surullista olisi kuolla ilman perillisiä! — Niin huokaili huoliansa avioliittonsa toisena vuotena bács tamásilainen kartanonherra, joka jo siihen aikaan oli lakannut toivomasta, että taivas siunaisi hänen suremisensa lapsilla.

Tämä Sándor Gyurkovicsin huokaus osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi, sillä jo syksyllä osoitti taivas kerrassaan kaksinkertaisesti hänen huolensa aiheettomiksi lahjoittamalla hänen puolisolleen muistolahjaksi kaksoset. (Huolten huojennus — kuten tiedämme — uusiintui myöhemmin vielä useasti.)

Kartanonherran vanhempi veli, korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen Nektáriusz Gyurkovics, kolumbácsilainen nimirovasti (in partibus infidelium) — huomasi kaksinkertaisessa perheilossa taivaan valtakunnan erityisen armonmerkin ja teki äidille ehdotuksen, että hän luovuttaisi toisen poikansa taivaantalon palvelukseen.

— Hyvä on, sanoi rouva Gyurkovics, — Gézasta teemme papin, silloin ei hän ainakaan tee sitä tyhmyyttä, että menee naimisiin.

Rouva Gyurkovics kannatti näet sitä omituista periaatetta, että tytöt tekevät viisaasti rientäessään nauttimaan avioliiton sakramentin, mutta väkevämmästä sukupuolesta hän ajatteli, »että hullu on se mies, joka ottaa ikeen kantaakseen». Miten hänen armonsa tahtoi yhdistää eri sukupuolien ristiriitaiset harrastukset, jää minullekin ikuiseksi salaisuudeksi.

Muuan vähäpätöinen perhetapaus pani kuitenkin vanhemmat ajattelemaan, tokko tosiaankaan Gézan sielussa oli niitä ominaisuuksia, joita pyhään toimeen vaaditaan. Eräänä kevätpäivänä istuivat näet molemmat lapset äitinsä silmäin varjossa aurinkoiseen eteiseen levitetyllä peitolla. Gézalla oli kädessään kautsuaasi. Bandilla samoin. Bandika — joka oli hyvin hiljainen ja kesy lapsi — tempaisi pikaisesti leikkikalun Gézan kädestä. Yhdeksänkuinen Géza läimäytti silloin mitättömän pienellä kädellään reilun korvatillikan pienen veljensä palleroiselle poskelle. Se oli kaikuva ja kaikin puolin ritarillisesti sääntöjen mukainen puusti, joka — koskapa Géza ei eläissään vielä ollut esikuvia nähnyt — välittömästi pulpahti lapsen sisimmästä luonnosta.

— Katsohan sitä pukaria! huudahti rouva Gyurkovics äidillisen itsetuntoisesti. — Hänestä ei kuuna päivänä tule pappia!

— Miksi ei? kysyi herra Gyurkovics. — Hänestä voi tulla vielä voimakas jäsen ecclesia militans'iin.

Seuraavana vuonna herra Gyurkovics sai jälleen uuden huojennuksen perintöprinssi-huoliinsa: Milánin, — kahden vuoden kuluttua vielä pojan: Gyurkan.

(Pyydän anteeksi, mutta tässä täytyy minun antaa pieni väliselitys. Saattaa pistää silmään, että kolmas lapsi, Milán, vaikkakin bunyevác-katolilainen, on saanut rácsilaisen ristimänimen. [Bunyevác ja Rác ovat etelä-unkarilaisia kansanheimoja, jälkimmäinen Serbian rajoilla asuva.] Tämä nimi, — josta nuori herra sittemmin paljon hyötyi antaessaan unkarilaisten herrojen juhlia itseään _sulautuneen serbialaisen kansallisuuden_ edustajana — tämä nimi, sanon, on muisto eräästä rouva Gyurkovicsin harhaanmenneestä laskelmasta. Hellä äiti oli näet, antaessaan — väkivaltaisesti vaimentamalla ylimysmielisen omantuntonsa syytökset — kastaa poikansa kuulun bácskalaisen sikakuninkaan Milán Rádovanovicsin mukaan Milániksi, lähtenyt siitä aivan harhaanvievästä johtopäätöksestä, että rácsilainen kummi kerran testamenttaisi jonkin osan melkein häpeämättömän suuresta omaisuudestaan kummipojalleen. Mutta miljoonamies-vanhapoika käyttäytyikin aivan toisin. Tuontuostakin käydessään Gyurkovicsien talossa hän mieltyi niin perhe-elämän iloihin, että vei puolisokseen Gyurkovicsien kotiopettajattaren ja jo seuraavana vuonna rupesi itsekin katselemaan kummia itselleen.)

Vanhemmat Gyurkovics-pojat muuten vastaanottivat ilmeisellä vastenmielisyydellä tiheästi toinen toistaan seuraavat pikkusisarukset. Vieläpä Géza-poikanen kerran loukkasi äitiään kutakuinkin kyynelisellä kysymyksellä.

— Mitä noilla noin monilla kakaroilla tekee? tiedusteli hän elähtänein kasvonjuontein.

Ja kun toinen, Bandika, kerran tepasteli hoitajattarensa saattamana tamásilaisella ratapenkereellä ja näki haikaran, joka käyskenteli niityn vihreässä ruohikossa, niin hän raivostui. Hän kohotti pienen, nyrkkiinpuristetun kätensä ja sojotti sitä haikaralle.

— Ota ne takaisin! huusi hän. — Kuuletko sinä? Kaikki vie takaisin, — etteivät ne ehtimiseen paru!

Lapsenhoitajan väitteen mukaan Bandi Gyurkovics tahtoi haikaran avulla toimittaa tieltään sisarensa...

Monipäisellä perheellä on epäilemättä myöskin etunsa, joista suinkaan ei ole vähäpätöisin se, että sisaruksista voi muodostaa täydellisen nelivaljakon. Niin väittävät vanhat, luotettavat miehet, että varttuvat Gyurkovicsin pojat niihin aikoihin olivat ikäisiään etevämmät siinä, että he parkuivat pahasti ja kamalalla äänellä. Kuvaillakseen tätä heidän verratonta etevyyttään esitti muuan heidän aikaisempi kasvattajansa seuraavan uskalletun historiallisen hypoteesin:

Kimbrit ja teutonit peloittivat pakoon roomalaiset legioonat kauheilla sotahuudoillaan ja valtasivat ylisen Italian; jos kimbrit ja teutonit olisivat tehneet liiton Gyurkovicsin poikien kanssa, olisivat he varmasti valloittaneet Roomankin.

Varsinkin päästivät pojat huutonsa täyteen valtaan silloin, kun voimakkaat mielenliikutukset heihin vaikuttivat. Niin he esim. ulvoivat, kun leikki sujui rattoisasti, he ulvoivat silloinkin, kun heillä oli ikävä eivätkä he tietäneet mihin puuttuisivat, ja lopuksi ja varsinkin silloin he ulvoivat, kun saivat selkäänsä.

Heidän isänsä kuritti heitä keskimäärin kerran viikossa. Tavallisesti lauantai-iltana, maksettuaan päiväläiset. Kerta kaikkiaan antoi hän heille viikon varrella tehdyistä, mutta selville saamattomista koiruuksista. Ainoastaan aniharvoin olisi voinut todistaa kaikki ilmitulleet kujeet, ja herra Gyurkovics menettelikin senvuoksi siten, että hän piti jokaista poikaansa vastuunalaisena kaikista talossa tapahtuneista epäsäännöllisyyksistä. Pojat tiesivät isänsä tavat ja pötkivät suin päin käpälämäkeen, jos esim. särkyvän ikkunalasin kilinä sattui heidän korviinsa. Kaukonäköisinä olivat he tehneet useita aukkoja puutarhan aitaukseen; nämä aukot, joita he romanttisesti suurennellen nimittivät linnan porteiksi, he jakoivat keskenään, ja vaaran hetkellä livahti jokainen sisiliskona aukkonsa läpi avoimelle niitylle. (Poikkeuksena oli ainoastaan Milán, joka jo nelivuotiaana halveksi _linnan porttia_: hän lensi kuin ahdistettu kauris yli aitauksen.)

Usein saattoi nähdä herra Gyurkovicsin — piipunvarsi varovasti selän taakse piilotettuna — seisovan aitauksen luona neuvotellen lastensa kanssa, jotka mellastivat kedolla.

— Tule tänne, Géza poikani!

— Mitä siellä, isä kulta?

— Antaisin sinulle korvapuustin, poikaseni.

— En tule kahdestakaan, isä kulta! Alkeisopetuksensa saivat pojat kotonaan, ja he kuluttivat vuosittain keskimäärin yhden opettajan. Poikkeusilmiö oli nytkin Milán; hänen kukoistusaikanaan vaihdettiin vuodessa kolme opettajaa bács-tamásilaisessa linnassa.

Kaksoset, Géza ja Bandi, lähetettiin sittemmin kymnaasiin, Géza Bajaan ja Bandi Szabadkaan. Géza antoi itsestään ympäristölleen paljon puheenaihetta erään omituisen päähänpiston tähden. Muutamien kotoatuotujen dominokivien avulla hän keksi leikin, joka — opettajakollegion tutkimuspöytäkirjan mukaan — perusajatukseltaan paljon muistutti ferbliksi nimitettyä uhkapeliä. Tämän pelin salaisuuksiin hän ohjasi toverinsa ja voitti heiltä — julkisen selonteon mukaan — »heidän välipala-rahansa, heidän kynänsä ja kirjoitusvihkonsa».

Vuoden lopussa rehtori lähetti herra Gyurkovicsille kirjeen, jossa hän pyysi häntä panemaan poikansa johonkin toiseen kouluun, sillä muussa tapauksessa opettajakollegion olisi pakko erottaa Géza bajalaisesta oppilaitoksesta. Isä ei tuosta pahoin ällistynyt. Mutta hyvin hän kummasteli saadessaan samansuuntaisen kirjeen Szabadkan oppilaitoksen rehtorilta András-pojastaan. Seurauksena kummastakin kirjeestä oli, että Géza lähetettiin Szabadkaan ja András Bajaan. Molemmat opettajakollegiot totesivat sitten uutena lukuvuotena, että vuoden Gyurkovics oli edellistä paljon pahempi.

Että kaksoset näissä olosuhteissa kaikesta huolimatta kuitenkin lopettivat kymnaasin, vieläpä hankkivat itselleen ylioppilastodistuksen, selittää pääkaupungissa siihen aikaan rehoittava järjestelmä: yliopistoon johtavat yksityiset kymnaasit. Kannattaa mainita, että Gézan ja hänen isänsä välillä syntyi valitettava väärinkäsitys juuri ennen ylioppilastutkintoa. Géza oli näet, tyydyttääkseen jo kauan tuntemansa tarpeen, ostanut itselleen parin valkeita sääryksiä herra Gyurkovicsin laskuun. Tämän johdosta isä lyhensi niiden hinnan Gézan taskurahoista. Mokomasta kohtelusta Géza katkeroitui hyvin vakavasti.

— Minä en ole oma poikani maksaakseni itse vaatteeni. Jos minua siten kohdellaan, en kuuna päivänä suorita tutkintoani...

Herra Vecsera, mainitun laitoksen rehtori, hymyili siihen pilkallisesti.

— Ettekö suorita tutkintoanne? Se ei riipu teistä, vaan minusta, rehtorista.

Kun tuli tutkintopäivä, etsittiin Gézaa turhaan luokkahuoneesta. Hänen opettajansa ilmoitti, että nuori herra loikoo vuoteellaan vakavana päätöksessään, että — _ipsissima verba!_ — ei edes Isä Jumalallekaan suorittaisi tutkintoaan... Herra rehtori syöksyi vihasta loimottaen makuuhuoneeseen.

— Gyurkovics! Tulkaa paikalla suorittamaan tutkintoanne!

— En, vaikka Jumala käskisi!

— Ettekö? — No silloin minä teille näytän, että minä se tässä olen rehtori ettekä te!

Hän antoi kahden professorin vetää Gézan sängystä ja väkivoimin pukea vaatteet hänen yöpaitansa päälle, jonka jälkeen hänet kannettiin luokkaan. Poika ponnisteli vastaan epätoivoisen voimalla, vastasi hävyttömyyksillä ja typeryyksillä hänelle tehtyihin kysymyksiin — mutta väkivalta voitti ja Géza Gyurkovicsista tehtiin ylioppilas yhdessä veljensä Bandin kanssa, joka nöyrästi alistui kohtaloonsa.

Bandi, joka aina oli osoittanut erityistä kiintymystä maalaisherrojen keltaisiin sääryksiin ja mahdottomankuosisiin metsästystakkeihin, lähti magyaróvárilaiseen maanviljelysakatemiaan, mutta Géza, jonka päältä kolumbácsilainen rovasti jo aikoja sitten oli ottanut suojelevan kätensä, jatkoi opintojaan Budapestin juristikahviloiden pelipöytien ääressä.

PUOLESTA KUNINKAAN JA ISÄNMAAN.

Näihin aikoihin leskeksi jäänyt rouva Gyurkovics oli onnellisesti saanut Bandi-poikansa julistetuksi ruununraakiksi. Tutkijalautakunta ei voinut vastustaa yhä vieläkin kauniin rouvan hulmuavaa suruhuntua, ja niin päätettiin, että András Gyurkovicsilla oli heikko rinta. Mutta kun harteikas nuori karhu riisuutui ja hänen korkeana kaartuva rintansa lääkärin koputuksiin kumahti niinkuin kuparikattila, katselivat myrskyjen karkaisemat miehet punastuneina toisiinsa.

— Hänellä on sydänvika, sanoi vihdoin rohkein.

Bandi laski kätensä vatsalleen ja totesi, että hän todellakin tunsi jotakin epäilyttävää.

Kahden vuoden lakitieteellisten opintojen jälkeen Géza keskeytti peliharjoituksensa palvellakseen vuoden vapaaehtoisena kuningasta ja isänmaata. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapui Bács-Kevén rykmentinpäällystön päämajaan astuakseen rakuunapalvelukseen.

Jo ensiluokan rautatievaunussa, jossa hän matkusti Kevéen, tapahtui hänessä huomattava muutos. Hän puhui äänekkäästi ja antoi kantajalle määräyksensä ponnella, joka ei kuunnellut vastaväitteitä. Mutta nyt, kun hän vapaaehtoisena kunniakkaissa nyörikoristuksissa, miekka kupeella isänmaan puolustukseksi, kulki kadulla, tunsi hän kirkkaasti, että hän oli tavattomasti muuttunut. Toukasta oli tullut perhonen. Tuntien väristystä, säälinsekaista ylenkatsetta hän ajatteli siviiliaikaansa, joka — se hänen täytyi punastuen tunnustaa — oikeastaan oli alkanut hänen syntymisellään. Ja sama säälinsekainen ylenkatse kuvastui hänen juonteissaan silloinkin, kun hän tarkasteli kadulla tulevia ja meneviä kanssaihmisiään, jotka kaikesta päättäen eivät olleet säälittävästä tilastaan selvillä.

Kasarminportin pielukseen laiskasti nojaavalta vahtisoltulta hän sai tietää, että hänen rakuunapäällikkönsä tarkasteli talleja herra everstin kanssa. Géza meni tallinportille, mutta vetäytyi samassa kauhuissaan takaisin. Tallin pimennosta kuului etäinen melu, niinkuin olisi Niagara-putous pitänyt hevostarkastusta yhdessä Samum-tuulen kera. Hirmumyrskyn nopeudella uhkaava vaara läheni. Ovesta lensi pihalle pelästyneitä rakuunoita — niinkuin myrskyn ajamat linnut — lapioita ja sankoja käsissään. Muuan kalpeakasvoinen kadetti syöksyi niinkuin päätön kana upseeriston rakennusta kohden...

Vihdoin näyttäytyi itse eversti kamalan vihansa säkenöivässä hahmossa muutamien upseerien seuraamana. Hän oli kuin sotilastakkiin puettu Uriel.

Hänen silmänsä pysähtyivät Géza Gyurkovicsiin. Hänen hehkuva katseensa tarkasti vapaaehtoisen takkia, joka loisti, ei säädetyissä keisarinkeltaisissa, vaan kirotuissa kanariankeltaisissa nyöreissään. Hänen säihkyvä silmänsä tarkasti Gézan nikkelikannikkeista upseerinsapelia ja pysähtyi vihdoin pitkän siunaaman hetkeksi hänen suippokärkisiin, kiiltonahkaisiin saappaisiinsa. Kuolonhiljaisuus seurasi.

— Mikä te olette? kysyi hän vihdoin syvällä äänellä.

— Minä olen Géza Gyurkovics, sammalsi vapaaehtoinen kauhuissaan.

— Nimestänne minä viis. Minä kysyn, mikä te olette?

— Toisen vuoden lakitieteen ylioppilas...

Eversti räjähti kauheaan nauruun.

— Mi-kä te o-let-te? kertasi hän vielä, korostaen turhan äänekkäästi joka tavua.

— Roomalais-katolilainen, änkytti Géza, jonka otsalle jo kihoili kylmä hiki.

Tyranni kohotti kätensä taivasta kohden, ikäänkuin olisi tahtonut pyytää sen asujaimia omassa nimessään ottamaan selkoa siitä, mitä tapahtui kasarmin pihalla.

— Mikä piru on minun niskaani lähettänyt mokoman ihmisen, joka ei tiedä, mikä hän on?

— Rakuuna! kuiskasi upseeri everstin selän takana.

— Minä olen rakuuna, toisti Géza kuolevan äänellä.

Eversti oli juuri sitä odottanut.

— Kuka on teille sellaista uskotellut? Luuletteko kantavanne univormua? Te ette ole rakuuna. Pulcinella, espanjalainen grandi, balettitanssija, papukaija, tai mikä tahansa, mutta ei rakuuna. Hyvästi, herra! Hän kääntyi kannallaan ja poistui upseerirakennukseen. Luutnantti selitti sitten Gézalle syyn everstin raivoon, lisäämällä ilkeitä ja seikkaperäisiä selityksiä univormusäännöksiin.