Part 10

— Se olisi varsin houkuttelevaa. Mutta miten voin nauttia näiden ihmisten vieraanvaraisuutta, kun tiedän, että he sydämensä pohjasta minua vihaavat?

— Kaikki täälläolevat ovat minun vieraitani. Kaikki on minun, kaikki! Hetvicz on tuonut tänne sapelinsa ja Máday pari tusinaa korttipelejä... Kaikki, minkä he omistavat, on Janky-omaisuutta, sitä he puolustavat, sentähden he vehkeilevät ja sentähden he tahtovat julistaa minut hulluksi omassa talossani... Minua he eivät tarvitse... Jos he voisivat lyödä minut rahaksi, myisivät he minut puntarikaupalla...

Kaunis rouva katseli Milánia tummilla silmillään.

— Jos minä tapaisin ihmisen, joka olisi yhtä rohkean-hullu kuin minä olisin, jos olisin mies...

— Niin mikä olisi hänen palkintonsa oleva? kysyi Milán.

Vapaaherratar kohautti pyöreitä olkapäitään.

— Minä sallisin hänen toivoa... Minä sanoisin hänelle: mihin kätenne yltää, se on teidän, ystäväni!

TITAANIEN TAISTELU.

Yöllä oli Milánilla painajainen, joka selvästi osoittaa, miten herkän omantunnon luonto oli hänelle antanut. Hän näki unta, että hän makasi vuoteessaan kuunnellen etäistä valitusta... Etäältä kuulsi kalpea valojuova, joka heijastui yli kahden, kuukausikaupalla vuokratun huoneen ja yli nukkuvien ihmisten kasvojen... Ne olivat hyvin kalpeat ja hyvin murheelliset, aivan kuin eivät olisi saaneet ruoanmurenta seitsemäänkymmeneen tuntiin... Väsyneissä käsissään he pitelivät koruompeleista liiviä... Avoimesta ikkunasta lensi parvittain jättiläiskokoisia yöperhosia huoneeseen, missä ne suristen lentelivät... Jokainen perhonen oli kuin harmaasiipinen vaatekauppias... Toinen toisensa perästä sormeili ja käänteli kirjailtua liiviä, sitten he pudistivat halveksuvasti päätään ja lensivät pois toisesta ikkunasta...

Kun Milán aamulla pukiessaan muisteli untaan, purskahti hän nauramaan.

— Tyhmyyksiä! sanoi hän. — Frau Anna on liian kunnianarvoinen rouva antaakseen poikien kuolla nälkään... Hän kyllä keittää heille kahvia ja kuminasoppaa... Hyvä on heidän sitäpaitsi levätä kerran riittävästi, sillä viime aikoina olivat he suuressa määrässä olleet kevytmielisiä, ja Sándorka näytti tosiaankin oikein huonolta.

Aamiaista syödessä kohtasi Milánia iloinen yllätys: hänen kolme hyvää bácskalaista ystäväänsä tuli linnaan, Feri Horkay ja molemmat herra Elefántovicsit, tappelupukari- ja monokkeli-elefantti. Nämä herrat olivat Hetviczien bácskalaisia naapureita, Hetviczeillä näet Janky-perheen kautta oli maatiloja viidessä piirikunnassa.

— Kreivin aikaan! sanoi Milán, jolla kahdeksasta ja puolesta floriinista oli enää viisikymmentä kreutseria jäljellä. (Muut hän oli jaellut juomarahoina.) Hän mietti jo keneltä heistä kolmesta hän lainaisi rahoja, kun Feri Horkay pahaa aavistamatta astui leijonanluolaan.

— Ethän ole, Milán, unohtanut, että olet minulle kahdeksansataa floriinia velkaa?

— Miten olisin voinut sitä unohtaa. Kyllä annan ne sinulle.

Samassa hän veti lompakkonsa esille, kostutti sormenpäänsä ja rupesi selailemaan papereita, joista osa oli ruusunkarvaisia.

— Onko sinulla kaksisataa floriinia?

— Tee hyvin!

Horkay antoi kohteliaasti Milánille tuhannesta puuttuvat kaksisataa, ja Milán pisti rahat taskuunsa.

— Kas niin, nyt olen sinulle tuhannen floriinia velkaa.

Horkay kävi tästä hyvin surulliseksi ja päätti olla muistuttamatta sen koommin ystäväänsä hänen velastaan. Sillä sivistyneenä ihmisenä hän tiesi, että ainoastaan romaanisankarit, ollessaan kykenemättömiä korttipeli-lakikirjan määräämien neljänkolmatta tunnin kuluessa suorittamaan pelivelkaansa, ampuivat kuulan otsaansa.

Kun wieniläiskaartilainen edellisenä iltana oli esitelty Milánille, oli kapteeni pistänyt kätensä taskuun, ettei hänen tarvitsisi antaa kättä nuorelle miehelle, ja sanonut:

— Tunnen sinut jo huhuista, kaunis naamari.

Milán sävähti tulipunaiseksi.

— En voi maksaa kohteliaisuuttasi samalla mitalla, sanoi hän, — sillä vasta nyt sain tietää, että _sinäkin_ olet maailmassa.

Sitten hän painoi monokkelinsa silmäkulmaansa ja kierähti kantapäällään. Sotamarski kuunteli sivulta ja tarttui heti kaartilaista käsipuolesta.

— Kuule! Minä kiellän sinua täällä pitämästä ketään pilkkanasi! Muualla voit hänelle tehdä mitä haluat, mutta täällä pysy alallasi...

Aamiaisen aikana vapaaherratar osoitti Milánille jälleen suosiotaan huomiota herättävällä tavalla. Koko seurueen nähden hän kutsui hänet luokseen, ojensi hänelle kätensä ja antoi hänen napittaa yhdeksännappisen hansikkaan. Sen hän teki hartaasti toivoen, että kaartilainen pakahtuisi suuttumuksesta... Hänen hurskas toivomuksensa ei tosin heti toteutunut, mutta kapteeni, joka istui Feri Horkayn vieressä, punastui ja puhisi niinkuin liiaksi kuumennettu höyrypannu.

— Kuulehan, Milán, sanoi Horkay, kun he nousivat satulaan pihalla, — minä huomasin, että kapteeni vaanii sinua...

— Sen pahempi hänelle, sanoi Milán hilpeästi hymyillen.

— Tiedätkö, että kapteeni miekkailee niinkuin Pál Kinizsi?

— Oletko nähnyt minun sitten miekkailevan?

Horkay ei koskaan ollut nähnyt Milánin miekkailevan. Muut olivat nähneet, myös aliluutnantti Géza Gyurkovics, ja kaikki silminnäkijät olivat yksimielisiä siitä, että Milán tosin hyökkäsi hyvin rohkeasti, mutta miekkaili muuten niinkuin kyökkipiika... Nuori mies ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena mitellä miekkoja kapteenin eikä kenenkään toisenkaan kanssa, ja silloin hän jo päätti matkustaa Budapestiin kaikkien mahdollisuuksien varalta ensimmäisessä junassa — kaikkein nopeimmassa pikajunassa. Se, että hän Feri Horkaylle puhui miekkailutaidostaan niin päättävästi ja varmasti, on ymmärrettävä aivan käytännölliseltä kannalta. Hän oli näet aivan vakuutettu siitä, että ihmiselle on edullisinta aina esiintyä rohkeasti. Pelko vahingoittaa aina — ainoastaan kokematon ja tyhmä on pelkuri.

Kun kapteeni illallisilla sai kuulla, että Milán lähtee tiehensä, muuttuivat hänen kasvonsa sellaisiksi kuin on metsästävän ketun ilme sen nähdessä lihavan peltopyyn lentävän edestään.

— Hyvä on, sanoi hän Mádaylle, — hän lähteköön vain täältä, mutta joko minä matkustan hänen kanssaan tai alennan minä ovenpielet niin mataliksi, että hän saa ryömiä nelinkontin...

Ja — huomioonottaen ajan vähyyden — hän hyökkäsi täyttä lentoa Milánin kimppuun.

— Et ole kohtelias, jos lähdet... Sillä kai ymmärrät, etten minä ole tullut tänne Kécskan kettujen tähden, vaan kernaamminkin sinun tähtesi...

— Pakottavien asioiden tähden täytyy minun lähteä, vastasi Milán, — mutta voithan lohduttaa itseäsi sillä, että minut aina tapaat Budapestissä.

— Minkä nimisenä? kysyi kaartilainen ylenkatseellisesti hymyillen.

Nähdessään hänen hymyilynsä tunsi vapaaherratar oikean kätensä sormien syhyvän... Nenäkkään auliisti hän kääntyi kapteeniin.

— Gyurkovicsin nimen voit aina saada minulta tietää, sillä tiedäthän hyvin, että minä olen hänen kummitätinsä...

Kapteeni pudisti päätään teennäisen surumielisesti.

— Pelkään vain, että jos käyn Gyurkovicsia tapaamassa Budapestissä, saa hän jälleen _tärkeitä tehtäviä_...

Milán puraisi huultaan, mutta ei vastannut. Koko seurueeseen teki kohtaus ikävän vaikutuksen, ja sotamarski loi vihaisia silmäyksiä veljenpoikaansa. Kapteeni meni yhä pitemmälle.

— Miten sanotaankaan unkariksi sitä, että joku johdonmukaisesti välttää kohtaamista.

Milán ei tahtonut ryömiä nelinkontin.

— Siihen ei ole unkarinkielessä vastaavaa sanaa, sanoi hän, — mutta saksaksi se on _Rückwärtskonzentrierung_...

Kuullessaan tämän hirvittävän sanan käänsi sotamarski synkät kasvonsa Milániin.

— Sinä näytät olevan perehtynyt sotaliikkeisiin? kysyi kapteeni rypistäen kulmiaan.

— Ainoastaan teoreettisesti. Olen kuullut, että kun kreivi Moltke vuonna 1866 matkusti Berliinistä Königgräziin kohdatakseen teidät, ette te odottanutkaan häntä, vaan vetäydyitte Wieniin...

— Varmaan oli heillä _tärkeitä tehtäviä_ Wienissä, sanoi rouva Hetvicz lapsellisen näköisenä ja kilisti lasia Milánin kanssa.

Hopeahaarukka vääntyi pykälämerkiksi kapteenin kädessä. Hän nielaisi karkean kasarmikirouksen, joka jo pyöri hänen kielellään, ja vaikeni.

— Oletteko kuulleet, kenestä tulee Bácskan yli-ispaani? kysyi Horkay kääntääkseen keskustelun muualle.

Myöhemmin pujotti palvelija salaa sotamarskin lähettämän paperiliuskan kapteenin lautasen viereen.

»Älä tuhlaa enää sanojasi. Tuo herra on jo kuullut liikoja. Tuolle herralle on kaksi korvaa liian paljon.»

— Aivan oikein! sanoi kaartilainen itsekseen. — Toisen niistä minä varastan...

Eteisessä soittivat mustalaiset... Bácskan herrat aloittivat juomingit, ja kun tappelupukari-Elefántovics heitti lattialle ensimmäisen lasin, poistuivat naiset ja vanhemmat herrat ruokasalista.

— Te olette kunnon ystävä, Gyurkovics! sanoi vapaaherratar. Sitten hänkin katosi, tanssivin askelin hiljaa hyräillen.

Kunnon ystävä tunsi jo silloin, että ilma oli hänen ympärillään painostava. Silloin tällöin hän heitti karsaan katseen kaartilaiseen, joka pöydän alapäässä istuen nojasi poskipäitään rystysiään vastaan ja katseli vastustajaansa aivan rauhallisesti niinkuin jättiläiskäärme nähdessään häkkiin teljetyn kaniinin edessään.

Kun Milán myöhemmin huomiota herättämättä pujahti eteisen ovelle, huomasi hän hämmästyksekseen, että se oli lukittu. Palvelija antoi hänelle selityksen.

— Herra kapteeni käski sulkea ovet. Kaikki avaimet ovat hänen taskussaan. Herra kapteeni tahtoo huvitella ja sanoi, ettei hän ennen aamua päästä ainoatakaan elävää sielua salista.

Ruokasalin ovella Milán tapasi Feri Horkayn.

— Tiedätkö mitä kaartilainen on luvannut tehdä sinulle?

— No?

— Hän luulee, että sinä sen vuoksi lähdet, ettet kestä viiniä... Hän aikoo juottaa sinut humalaan ja sitten hän sitoo sinut riimulla vapaaherrattaren ovenkahvaan...

— Niin minutko?

— Sinut juuri... Mutta älä rupea juomaan hänen kanssaan, sillä hän juo niinkuin kuiva hiekka, ja hän pitää sanansa niinkuin mies... Mutta minä olen miettinyt pääsyn pälkähästä. Sinä voit juottaa hänet humalaan ja sitten sitoa hänet kirkonporttiin, jos tahdot...

— Mitenkä?

— Minä puhun palvelijalle ja pyydän häntä kaatamaan vettä viinipulloihin ja värjäämään sen viininkarvaiseksi. Me annamme kapteenin juoda puhdasta viiniä, mutta sinä juot vettä... Sitten voit tehdä hänelle mitä ikinä haluat...

Kuten useimmat Bácskan herrat piti Milánkin ankarasti kiinni juominkien ritarisäännöistä, mutta tällä kertaa hän tunsi, että hänellä oli oikeus käyttää mahdollisia keinoja tehdäkseen kapteenin ilkeät aikeet tyhjiksi.

Minun täytyy huomauttaa, että ennen tätä kaksinpuhelua oli tapahtunut toinen monokkeli-elefantin ja kaartilaisen välillä:

— Sinun täytyy varoa Gyurkovicsia!

— Miten niin?

— Näin meidän kesken puhuen, hän aikoo juottaa sinut pöydän alle ja sitten häväistä sinut...

— Minutko? Sepä nähdään!

— Sinun täytyy varoa häntä. Hän juo viiniä niinkuin pohjaton tynnyri... Sinä et voi kilpailla hänen kanssaan... Hän nujertaa sinut ja minut, nujertaa vaikka Rooman paavinkin... Mutta minä olen keksinyt keinon. Minä sanon palvelijalle, että hän tuo sinulle värjättyä vettä viinipullossa, ja hänelle juotamme puhdasta viiniä...

Kapteeni ei ollut Bácskasta kotoisin, hänellä ei ollut myöskään viini-omaatuntoa ja sen vuoksi hän suostui empimättä kujeeseen. Kun Milán Gyurkovics manaavan näköisenä asettui häntä vastapäätä, ehdotti kapteeni omasta aloitteestaan, että kukin erehdysten välttämiseksi kaataisi omasta pullostaan...

Niin tapahtui, että molemmat viholliset koko yön joivat kirkasta kécskalaista kivennäisvettä, jolle toiset — pilasta osallisina — nauroivat katketakseen.

Muut joivat rehellisesti, ja puolelta yön oli monokkeli-elefantti jo niin hilpeällä tuulella, että hänen välttämättä täytyi tanssia viisitoista kertaa kosimatanssia. Kädet lanteilla ja monokkeli silmäkulmassa hän tanssi yhtä uljaan ja ankaran näköisenä kuin kuningas David liitonarkin edessä. Hän ei keskeyttänyt tanssiaan edes silloinkaan, kun tappelupukari-elefantti yhden ajoissa veti taskustaan revolverin — jota hän aina kuljetti mukanaan, niinkuin toiset taskukampaa — ja ampui ilman mitään aihetta bassoviulua, jonka lakkaamaton mörinä sai hänet raivoon. Bácska-herrat, Horkay ja Gyurkovics, hyökkäsivät heti tappelupukarin kimppuun, jolta he ankaran taistelun jälkeen saivat riistetyksi aseen. Tappelupukari-elefantti vakuutti silloin, ettei hän tämän häväistyksen jälkeen voinut elää kauemmin. Hän yritti toteuttaa itsemurha-aikeensa iskemällä päänsä bassoviuluun. Mutta hänen päänsä osoittautui tukevammaksi kuin suurviulu ja hurahti kaulaa myöten kontrabasson pohjaa vastaan. Horkay haetti silloin puutarhasahan ja sahasi taitavasti ystävänsä pään kaulapuusta viulun möristessä kauheasti niinkuin syrakusalaisen itsevaltiaan rautahärkä.

Sillä välin jatkui kaartilaisen ja Milánin välinen kamppailu, jota myöskin voisi syystä nimittää vesisodaksi.

— Satumaista, miten äärettömästi se kestää! ajatteli niin toinen kuin toinenkin toisestaan..

— Minä en tahdo juoda sormustimesta! huusi kapteeni heittäen harmissaan lasinsa lattiaan.

Palvelija toi litran vetävän hopeisen maljan hänen eteensä.

— Sinun armollisen pikku äitisi malja! sanoi Milán tyhjentäen maljan pohjaan.

Nauttimastaan paljosta vedestä oli hänen mielensä käynyt hyvin sameaksi, ja hän uskoi varmasti, että sammakot kurnuttaisivat aamulla hänen vatsassaan.

— Ensi tapaamisemme malja! sanoi kapteeni, paiskaten ponnella pöytään tyhjän haarikkansa.

Hän kävi siniseksi, ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, sillä hänen sydämensä ei kestänyt vettä, ei edes Kécskan kivennäisvettä, jota hän muuten käytti ainoastaan ulkonaisesti.

— Tänne Rizling-viiniä! huusi kapteeni.

Edeskäypä toi hänelle kaksi vedellä täytettyä Rizling-pulloa.

— Konjakkia! sanoi Gyurkovics, kun he olivat nekin tyhjentäneet.

Nyt sekoitettiin hiukan enemmän kahvia veteen...

— Sodan malja! sanoi Milán.

Hän tyhjensi puolikkaan. Kapteeni ei kestänyt enempää. Hän tunsi itsensä niin kuolemansairaaksi, niin sanomattoman tylsäksi ja väsähtäneeksi, niin hermostuneeksi, ettei hän koskaan ollut eläissään tuntenut itseään niin kurjakuntoiseksi. Ei edes silloinkaan, kun kasakkaupseerit olivat kolmena päivänä perätysten juottaneet hänelle silkkaa rommia. (Vielä kuusi viikkoa tämän vesisodan jälkeen hän sulki silmänsä aina ajaessaan sillan yli, ainoastaan päästäkseen näkemästä vettä.)

— Minä tahtoisin juoda ikuisen rauhan maljan, sanoi kaartilainen, — mutta sitä ennen pyydän sinulta pientä palvelusta.

— Tee hyvin!

— Sinun täytyy lopettaa tuttavuutesi rouva Hetviczin kanssa. Sinä et saa tavata häntä, ja jos hän pyytää, et mene hänen luokseen. Et vastaa hänen kirjeisiinsä.

— Ja jos hän pitää minua moukkana?

— Silloin hän pitäköön sinua moukkana. Olenko puhunut kyllin selvästi?

Ainoastaan tyhmyrit ovat pelkureita, sanoi Milán itselleen.

— Mitä sinä, uljas kapteeni, sanoisit, jos sinulle tehtäisiin sama pyyntö?

— Sitä en voi sanoa...

— Siispä minä sanon. Sinä sanoisit: hävytön! Olenko puhunut kyllin selvästi?

Kaartilainen pysyi ihmeteltävän rauhallisena.

— Puhut verrattomasti! Tällä tavoinhan me ymmärrämme toisemme helposti!

Sen jälkeen hän lähti salista, joka silloin muistutti parhaiten purkautuvan tulivuoren kraateria, sillä niin helvetillistä melua pitivät huvittelevat herrat.

Milán tarttui käsipuolesta Horkayta, joka vietävän tulisesti johti mustalaisia.

— Feri, me taistelemme!

— Hyvä on! sanoi Horkay tulipunaisena. Sitten hän kääri taisteluintoisena hihansa.

— En minä sinun kanssasi taistele, vaan kapteenin kanssa.

— Saksalaisenko?

Horkay kajautti jonkinlaisen ikivanhan sotahuudon, joka muistutti Lehelekin hui-hui-huutoa.

— Me teemme säkkipillin hänen nahastaan! huusi hän. — Saksalaisen nahka on sitä varten, että siitä tehdään säkkipilli...

Samassa hän muisti laulun, jonka hän heti käski soittaa. Saadakseen aikaan voimakkaamman vaikutuksen iski hän symbaalia molemmilla nyrkeillään.

— Tuon kanssa ei voi keskustella, sanoi Milán. Sitten hän meni monokkeli-elefantin luo, joka oli koko Unkarin etevimmän kaksintaistelijanaaman omistaja.

Monokkeli-elefantti istui ikkunan pielessä, mistä häntä ei kahteen tuntiin voitu saada poistumaan. Sinne oli hänelle viinitkin kannettu. Hän houri, että maanjäristys tärisytti taloa, ja hän oli joskus lukenut, että sellaisissa tapauksissa on ikkuna-aukko turvallisin suojapaikka. Tästä päähänpistosta huolimatta hän näytti aivan selvältä, vieläpä näytti hänen naamansa tavallista ylhäisemmältä.

— Kuulehan, minä taistelen kaartilaisen kanssa, sanoi Milán hänelle.

— Minä kiellän, sanoi monokkeliniekka.

— Minkä perusteella?

— Minä pidätän itselleni esikoisoikeuden. Kapteenin täytyy ensiksi tapella minun kanssani.

— Onko hän loukannut sinua?

— On hän ja ovat muutkin. Minä haastan teidät kaikki, joka miehen ja sinut ennen muita.

— Mikä sinua riivaa.

— Minun todistajani antavat sinulle lähempiä selityksiä.

Ei hänenkään kanssaan voinut puhua. Milán meni vuorostaan Mádayn luo.

— Joko menemme nukkumaan?

— Älä ole seuranpettäjä! murisi kreivi. — Joka on uninen, hän menköön nukkumaan, mutta juominkia ei lopeteta.

Milán poistui huoneeseensa, minne hän vielä puolihorroksissaankin kuuli etäisen melun. Kuului aivan siltä, kuin olisi tultasyöksyvä vuori järissyt.

Kello kuuden jälkeen sai tappelupukari-elefantti aikaan uuden yleiskauhun. Huomattiin, että hänen kasvonsa sinertivät ja silmät pullistuivat päästä... Oli selvää, että hän pidätti henkeään. Nyt oli hän valinnut tämän itsemurhakeinon, koska hän yhä piti itseään loukattuna. Häntä täytyi väkivoimin koputtaa selkään ja keinotekoisesti saada hänet hengittämään.

Sen jälkeen kävi tappelupukari hyvin lauhkeaksi ja tahtoi päästä vuoteeseen.

— Älkää keskeyttäkö juominkeja! kiljui Máday jyristen.

Myöhemmin piti monokkeli-elefantti pitkän jäähyväispuheen seurueelle. Máday hypähti pystyyn hurjistuneena ja mäiskäsi muutaman pullon lattiaan.

— Minä sanon sinulle: älä rupea seuranpettäjäksi.J

Kahdeksan korvilla oli jäljellä enää kaksi. Horkay ja isäntä. Silloin Máday kävi äkkiä uniseksi.

— Kuomaseni, sanoi hän, — ehkä mekin menemme hiukan nukkumaan?

— Älä rupea seuranpettäjäksi! huusi Horkay moittivasti.

Máday meni nukkumaan. Mutta Horkay jatkoi kello yhdeksään asti, ja kun hän ei yksinään voinut kilistellä, kaasi hän kahteen lasiin ja kilisteli itsensä kanssa.

Kello kymmenen ajoissa Horkay herätti Milánin.

— Miksi et heti sanonut, että olet vakavasti riitaantunut kapteenin kanssa? Puhuin juuri Mádayn kanssa, jonka saksalainen on valinnut todistajakseen.

Horkay oli ottanut kylmän kylvyn ja näytti jotakuinkin selvältä. Hänen käsiensä liikkeet vain olivat suuret ja huomiota herättävät.

— Selvitä sinä juttu hänen kanssaan, sanoi Milán. — Minä suostun kaikkeen... Tahtoisin vain päästä koko jupakasta mahdollisimman pian...

Puoleltapäivin tuli Horkay hakemaan ystäväänsä.

— Kaikki on kunnossa. Tunnin kuluttua voitte taistella miekoilla. Minä olisin puolestani kernaammin valinnut pistolit, mutta muistin, että sinä olet erinomainen miekkailija, ja suostuin miekkoihin...

Kaikki kävi peloittavan, suorastaan huimaavan nopeasti; Milán tuskin ehti ajatella mitään.

Herrat lähtivät sitten Alsó-Kécskaan. Ensimmäisissä vaunuissa ajoivat kapteeni, Máday ja tappelupukari-elefantti, toisissa seurasivat Milán, Horkay ja monokkeliniekka.

He pysähtyivät kunnantuvan edustalle, missä piirilääkäri, jolle jo ennakolta oli asia ilmoitettu, odotti heitä. Palveluksenhaluinen nimismies oli huomaavaisesti antanut suuren käräjätuvan heidän käytettäväkseen, sen jälkeen kuin lautamiehet olivat kantaneet ulos liiat huonekalut.

Kun molemmat vihamiehet alkoivat riisuutua ja Horkay paljasti huotrastaan kaksi partaveitsenterävää miekkaa — jotka kohtelias kreivi Máday oli jättänyt heidän käytettävikseen — kävi tappelupukari-Elefántovics, jota kaikki olivat luulleet selväksi, yht’äkkiä raivoksi. Hän rupesi riehumaan ja vaati rähisten itselleen miekkaa, sillä hän tahtoi hyvitystä sekä kapteenilta että Gyurkovicsilta.

Monokkeliniekka häpesi sanomattomasti veljensä sopimatonta käytöstä. Hän astui heti esille ja piti lausekäänteistä rikkaan ja kaunopuheisuuden tasoa lähentelevän puheen, jossa hän osoitti, että meitä magyareja on niin vähän, että pitäisi säästää hengissä isänmurhaajatkin, ja kehoitti Hetvicziä ja Gyurkoviczia ojentamaan toisilleen rauhan kättä ja suuntaamaan murha-aseensa vihollisia vastaan.

Horkay riensi rauhoittamaan Elefántovicsia huomauttamalla, että Hetvicz oli saksalainen ja Gyurkovics bunyeváci, kansallisuudeltaan siis aivan erilaisia kumpikin, joten suuren Széchényin [István Széchényi, »suurin unkarilainen» (1792—1860), on Unkarin kansallisen heräämisen historiaan painanut yhtä voimakkaasti aikakautta määräävän leimansa kuin meillä J.V. Snellman] sanat eivät koskeneet heitä. Mutta monokkeliniekka selitti, ettei hän tuntenut ketään ulkomaalaisia isänmaassa, vaan ainoastaan yhden ja jakamattoman magyarikansan. Tiesi taivas, mihin monokkeli-elefantin valtiotieteellinen esitelmä olisi johtanut heidät, ellei Horkay viekkaasti olisi houkutellut molempia Elefántovicseja kylän putkaan, minne hän telkesi heidät.

— Voimmeko jo alkaa? kysyi Hetvicz kärsimättömästi.

Milán oli sillä välin huomattavan epäluuloisesti katsellut vastustajansa atleettimaisia lihaksia. Nyt hän oli jo jotakuinkin selvillä siitä, ettei hänellä ollut muuta valittavana kuin antaa kunnialla teurastaa itsensä.

— Asentoon! Iskekää!

Miekat kalahtivat vastakkain. Milán iski kerran, pari. Seuraavassa hetkessä sattui ankara isku hänen oikeaan korvaansa.

— Varjele korviasi! sanoi kaartilainen hilpeästi.

Hän oli lyönyt miekan lappeella... Horkay hengitteli harmissaan hampaittensa lomitse. Hänen ystävänsä miekkaili häpeällisen kehnosti. Hän miekkaili tosiaankin niinkuin kyökkipiika. Ei edes niinkään hyvin kuin oikea kyökkipiika, vaan niinkuin oikea akkalutus...

— Jatkakaa!

Hetken hosui Milán miekallaan, sitten pimitti hänen silmiään uusi korvaan osunut hirvittävä isku. Mutta sekin osui lappeella... Seuraava oli jo teräpuolella, mutta sen väisti Horkay vakuuttavan varmalla tekosyyllä. Kaartilainen teki Milánille nähtävästi mitä vain halusi. Hän näki vastustajansa ylä- ja alaruumiin paljastettuna, mutta hän ei välittänyt muusta kuin korvista.

Neljännellä hyökkäyksellä tapahtui jotakin ihmeellistä, mikä sittemmin pitkät ajat antoi puheenaihetta piirikunnan kaksintaisteluista huvitetulle yleisölle.

— Seis! huusi Horkay.

Kymmenesosa sekuntia ennen tai ehkä jälkeen merkkihuudon oli Milánin miekka viiltänyt pitkän viirun kapteenin käsivarteen, olkapäästä kyynärvarteen asti...

Ase putosi kaartilaisen kädestä, ja haavoittunut katseli suuttumuksensekaisella hämmästyksellä veristä käsivarttaan.

— Se on mahdotonta! olivat hänen ensimmäiset sanansa.

Mutta totta kuitenkin: Milán oli haavoittanut kapteenia.

— Sellaista aasimaisuutta ei minulle ole koskaan sattunut! sanoi kaartilainen.

Milán tervehti kohteliaasti miekallaan; sitten hän ryhtyi pukeutumaan.

— Me tapaamme vielä toisemme! mutisi Hetvicz, joka oli käynyt lapsellisen häveliääksi.

Siihen Horkay vastasi ystävänsä puolesta:

— Sinä olet jo ehtinyt huomata, ettei Gyurkovics pelkää mitään tapaamisia...

Sitten hän vei Milánin tielle, missä kylän kaikki kansa, nimismiehen ja kahden santarmin valvonnan alaisena, mallikelpoisessa järjestyksessä odotti jumalantuomion päättymistä. He nousivat vaunuihin ja ajoivat kahden linnaan. Kun he jo olivat kaukana aukealla niityllä, valtasi Milánin vastustamaton halu heittää lakkinsa ilmaan tai ainakin päästää riemuhuuto sydämensä syvyydestä. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, sanoi ainoastaan:

— Minun miekkailutaitoni ei ole vielä koskaan jättänyt minua pulaan...

Horkay mittasi ystäväänsä kiireestä kantapäähän; sitten hän sanoi kuivasti:

— Ellei Herra Jumala olisi pannut sormeaan lomaan, olisi saksalainen leikannut sinulta korvat niinkuin koiranpenikalta...