Part 11

Kun Milán tuntia myöhemmin astui välipalaa nauttivan jahtiseurueen keskelle, huomasi hän heti äkillisestä hiljaisuudesta ja uteliaista ja tarkkaavista silmäyksistä, että huhu kaksintaistelun päättymisestä oli ehtinyt linnaan. Ja tosiaankin puhelivat jo tarjoiluhuoneessa kuiskailevat palvelijatkin hintelästä nuoresta miehestä, joka oli _silponut gulyás'iksi_ suurkerskujan. [Gulyás on unkarilainen liharuoka.]

— Joko lähdette! kysyi kreivitär Máday haltioituneen äänellä.

— Tärkeät tehtävät vaativat läsnäoloani pääkaupungissa... Minä olisin matkustanut jo eilen, ellei väliin olisi tullut — vielä tärkeämpiä tehtäviä...

Etsittyään turhaan rouva Hetvicziä ruokasalista kiitti hän talonväkeä sydämellisesti vieraanvaraisuudesta ja jätti hyvästit seurueelle. Hän kiersi pöydän ympäri ja huomasi, että sotamarskin pistävät silmät riippuivat kiinni hänen oikeassa korvassaan, joka oli veripunainen, niinkuin hehkuva rauta... Löcsen keltaisen rouvan silmät saattoivat hänet ovelle, ja kolme pientä kreivitärtä katseli häntä ihailevin silmäyksin.

— Kelpaa miehen olla, sanoi Milán, jonka käsi väsyi yhä lämpimämmistä kädenpuristuksista. — Nyt kannatti hänen jo poistua pystyin päin... Budapestista hän lähettää rouva Mádaylle komean kukkavihon ja pikku kreivittärille kolme namusrasiaa ja sitten piste!

Linnan edustalla odotti häntä Horkayn nelivaljakko. Siellä seisoi vapaaherratarkin, hattu kädessään, lyhythäntäisen, virkun etuhevosen vieressä, puhellen hevosille ojennetuin huulin, pehmeällä äänellä. Nähdessään Gyurkovicsin sulki hän silmänsä ja ojensi hänelle molemmat kätensä kalpeasti hymyillen.

— Minä olen ollut teistä niin huolissani! Minä olen pelännyt ajatellessani sitä kauheata ihmistä!

— Saanko vielä nähdä teitä? kysyi Milán, joka — välittämättä kuskista ja lakeijoista — piteli rouva Hetviczin käsiä omissaan.

Kaunis rouva nyökäytti myöntävästi päätään.

— Huomenna puolelta päivin syömme yhdessä päivällistä.

— Huomenna puoleltapäivin? Missä?

— Budapestissä, Joszef-kadun varrella olevassa palatsissani...

— Te siis lähdette?

— Lähden... Täytyy olla määrä perheiloillakin...

— Siis huomiseen!

— Minulla on teille tärkeätä puhuttavaa... Minä luulen — että — se — kiinnittää — teidänkin — mieltänne...

Kun vaunut lähtivät liikkeelle, seisoi armollinen rouva parvekkeen portailla, kädet ristissä rinnoilla (niinkuin Napoleon I:n oli tapana), ja katseli miettiväsi! etenevää Milán Gyurkovicsia.

KIRJAILTU LIIVI.

Tuskin oli pikajuna lähtenyt liikkeelle, kun Milán tunsi hirvittävän pistoksen sydämessään... Hän muisti veliparkansa, Gyurkan ja Sándorin, jotka jo viidettä päivää ikävöiden odottivat häntä Sándor-kadun huoneistossa, kirjaillun liivin seurassa.

Seuraavalla asemalla hän pisti jo päänsä avatusta ikkunasta ja sanoi kiihkeän kärsimättömästi.

— Emmekö vielä ole Budapestissä? Tämä juna kulkee aivan häpeällisen hitaasti! Saisivat oppia amerikkalaisilta!

Hän osti asemalla pääkaupunkilaisen sanomalehden ja silmäillessään johtavaa kirjoitusta hän päästi helpotuksen huokauksen.

_Ministeri Déneksen seuraaja!_

Hänen ministerinsä oli siis lopullisesti syösty. Ylimääräinen notaari ei ollut kymmeneen päivään näyttäytynyt virastossaan, ja hän oli synkin miettein ajatellut niitä kurinpitotoimenpiteitä, joihin hänen laiminlyömisensä antoivat aihetta; mutta nyt hän uskoi varmasti, että hän yleisen sekasorron aikana pelastuisi pälkähästä.

— Dénes on siis kaatunut, sanoi Milán matkatoverilleen.

Hänen matkatoverinsa oli sama kécskalainen vierailija, johon hän oli tutustunut kasinossa, tuntematta hänen nimeään, ja josta hän tiesi vain sen verran, että hän oli läsnä kaikkialla ja kotiutunut joka taloon.

— Minä säälin Dénestá, sanoi toinen, — sillä hän oli koulutoverini ja hyvä ystäväni...

(Montakohan koulutoveria mahtaakaan yhdellä ministerillä olla! ajatteli Milán itsekseen.)

— Nyt hän varmaankin menee naimisiin rouva Hetviczin kanssa, jatkoi toinen.

— Kenen kanssa?

— Vapaaherrattaren...

— Niin ministerikö?

— Tietysti, Dénes... Johan koko piirikunta sen tietää...

Kaikkitietävä herra alkoi laajasti ja perusteellisesti kertoa Hetvicz-Dénes-jutusta — Milánin pitäessä viisaasti omana salaisuutenaan sen, ettei tietänyt koko jutusta mitään.

— Minä oleskelin ennen paljon Janky-perheessä ja muistan hyvin rouva Hetviczin tyttöajat... Hän oli jo silloin hiukan — miten sanoisinkaan — tuulihattu! Hän rakastui ylipehtorin poikaan, Dénekseen, joka jo silloin oli pikkuvirkamiehenä ministeriössä... Se mahtoi olla hullu ja omituinen rakkaussuhde, ja siitä kuiskailtiin piirikunnassa ihmeellisiä asioita... Sanottiin, että vapaaherratar menisi hänen kanssaan naimisiin, mutta kerrottiin niinkin päin, että hänen suorastaan täytyisi mennä Dénekselle... Sen verran on varmaa, että vapaaherratar Janky koko Gothan almanakan kauhuksi tahtoi ruveta rouva Dénekseksi, mutta jokin pieni riitakysymys erotti rakastavaiset. Vapaaherratar toivoi näet, että Dénes hankkisi itselleen aateluuden, mikä hänelle olisi ollut hyvin helppoa... Mutta Déneksen porvarillinen hienotunteisuus asettui sitä vastaan, ja kun tässä koko maan kaikkein niskoittelevin mies oli maan itsepäisintä naista vastaan, oli seurauksena välien särkyminen... Ja rikkoakseen lopullisesti kaikki suhteensa nai vapaaherratar vihapäissään Hetviczin... Mutta Dénes, hurja pyrkimyksen mies kun oli, kiipesi sittemmin porras portaalta koko virkamiesuran asteikon...

(Milán Gyurkovics muisti nyt kohtauksensa syreeninkukka-naisen kanssa valtiopäivät aion parvekkeella. Hänen matkatoverinsa jatkoi muistelmiaan.)

— Ne, joilla useammin on tilaisuus tavata heitä molempia, arvelevat, että — vaikka he ylpeästi välttävät toisiaan eivätkä koskaan mainitse toistensa nimiä — he yhä vieläkin kynnenpäihinsä asti ovat katkerasti toisiinsa rakastuneet... Totta on, että Dénes on huomattavan välinpitämätön naisia kohtaan, vaikka he kyllä usein kiertelevät hänen ylhäisyyttään, vanhaapoikaa. Ja rouva Hetvicz ponnistelee epätoivoisen voimalla kirvotakseen miehestään... Jos Dénes sanoisi ainoankaan sovinnon sanan, uskon, että rouva vähääkään empimättä olisi valmis suinpäin hyökkäämään hänen syliinsä... Mutta tähän asti on Déneksellá ollut liian korkea asema, sellaiseen jotta hän olisi voinut ilman muuta antautua häväistysjuttuun... Mutta tänään on toisin. Dénes ei ole enää ministeri, ja hovissa, joka on varjelevan kätensä häneltä riistänyt, ei hänellä ole mitään menetettävää... Hän on maistanut kaiken maailman suuruutta, hän on väsynyt ja kadottanut halunsa sellaiseen, — on mahdollista, että hän nyt haluaa maistaa sitäkin, mitä tavallisesti sanotaan onneksi.

Matkatoveri vaikeni, ja Milán teki kädellään tyytymättömän liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut karkottaa hyttysen nenältään. Näin hän ajatteli itsekseen:

— Tämä minun hyvä ystäväni, jonka nimeä en tiedä, on joko runoilija tai juoruakka tai papukaija... Sillä sellaista, että kaksi ihmislasta rakastaa toisiaan salaa kymmenen vuotta, voi kyllä tapahtua romaaneissa, mutta ei Kécskassa...

Sen jälkeen he keskustelivat muista asioista, ja matkatoveri pani merkille, että toinen, jonka nimeä ei hänkään tietänyt, oli erittäin rakastettava mies.

— Jos sinulla joskus Budapestissä käy aika pitkäksi, niin minä tulen tervehtimään sinua, minä...

Samalla hän ojensi Milánille nimikorttinsa. Gyurkovics heitti siihen ohimennen silmäyksen ja puraisi huultaan pidättääkseen nauruaan. Miten voi nimikortti olla tämmöinen:

Jenő Gáspár

Crik-Szent-Gáspárista ja Kraszna Gellérista, keis. ja kunink. hoviherra, M.A.R:n ritari, suurtilallinen y.m:

(Mitä merkitsee M.A.R., jonka ritarikunnan jäsen matkatoveri oli, sitä ei Milán Gyurkovics enkä minäkään ole saanut selville.)

Myöskin Milán antoi matkatoverilleen oman nimikorttinsa, ja nyt puraisi toinenkin huultaan, pidättääkseen nauruaan. Miten voi nimikortti olla tämmöinen:

Gyurkovics

Kun Milán Budapestin asemalla nousi vaunuihin, valtasi hänet kauhea rauhattomuus.

— Aja niin joutuin kuin voit, huusi hän ajurille.

Hän tuli Sándor-kadulle ja hyökkäsi käytävässä neljä porrasta kerrallaan.

— Kun vain en tulisi liian myöhään!

Huoneiston ovi oli lukittu, hänen ankariin kolkutuksiinsa ei kukaan vastannut, ja Frau Annan komerosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Onneksi oli hänellä mukanaan eteishuoneen avain, niin että hän ainakin pääsi sisälle... Voimakkaasti sykkivin sydämin hän astui ensimmäiseen huoneeseen... Hän oli yhtä rauhaton kuin on vuorityömies tunkeutuessaan sortuneeseen solaan, missä hänen toverinsa ovat odottaneet apua jo viisi vuorokautta...

— Gyurka! Sándor! huusi hän lempeästi ja lohduttavasti.

Ei kuulunut vastausta. Toisessa huoneessa olivat sängyt tyhjinä.

— Pojat! Älkäähän nyt... sanoi Milán nauraen, mutta hänen naurunsa ei lähtenyt oikein sydämestä.

Huoneisto oli kovin kylmä ja epämiellyttävä. Hän palasi taas Frau Annan komeroon. Missähän ne mahtoivat olla? Sitten hän tutki tarkkaan molemmat huoneet, tarkasti vielä sängynalukset, mutta mistään ei hän löytänyt mitään, joka olisi osoittanut, että siellä oli ihmisiä joskus asunut... Asunto oli autio ja tyhjä niinkuin asumaton saari keskellä aavaa valtamerta.

Vihdoin hän avasi kaapitkin. Toisen vaatesäiliön ovenpielestä hän löysi kirjaillun liivin, unohdettuna ja salaperäisenä niinkuin kivikauden eläin...

Taikauskoinen pelko valtasi hänet, kun hän samassa kuuli ääniä takanaan. Ovella hän näki Frau Annan, iso huivi päässään ja kädessään paperikäärö. Rouvakin pelästyi pahasti huomatessaan Milánin surkeat kasvot.

— Jessus Maria! Vieläkö armollinen herra elää?

— Missä on Gyurka? Missä on Sándor?

— Eikö armollinen herra vienyt heitä mukanaan?

— Minäkö?

Minkä hän Frau Annalta sai kuulla, oli yhä enemmän omiaan saattamaan hänet rauhattomaksi. Pojat olivat neljä viisi päivää sitten hävinneet huoneistosta, vähän sen jälkeen, kun Milán oli matkustanut Kécskaan.

— Missä he lienevätkään? kysyi Frau Anna.

Milán kohautti olkapäitään.

— Olenko minä veljeni vartija?

Hän sanoi niinkuin Kain, kun Herra häneltä kysyi hänen veljeänsä Abelia.

— Kain! Kain! Missä ovat sinun veljesi Gyurka ja Sándorka?

Vaikka ehätänkin kertomukseni tapausten edelle, kerron kuitenkin, että Milán odotti vielä kolme päivää veljiään kotona. Hän etsi heitä kahviloista ja päivällisaikaan Vácsi-kadulta. Aina vain turhaan! Hän sähkötti kotiinkin Bács-Tamásiin, mutta sieltä vastattiin, ettei siellä tiedetty pojista mitään.

Vielä yhden yrityksen hän teki. Hän pani seuraavan ilmoituksen erääseen sanomalehteen:

Gyurka ja Sándor! Tulkaa kotiin. Kaikki on anteeksi annettu.

Milán.

Mutta ei siihenkään kuulunut vastausta...

KAUNIS HELENA.

Kun Milán seuraavana päivänä — kaupunkiin tulostaan lukien — meni Joszef-kadun varrella olevaan Janky-palatsiin, tuli hän vakuutetuksi siitä, että rouva Hetviczillä oli tapana pysyä sanassaan. Armollinen rouva vastaanotti vieraan eteishuoneessa. Hän oli vielä matkapuvussaan.

— Tunti sitten tulin Kécskasta... Ajoin vaunuissa...

Hän saattoi Milánin pieneen salonkiinsa, asetti siellä pullon konjakkia ja savukerasian hänen eteensä ja meni itse pukeutumaan.

Pitkän hetken kuluttua hän palasi, ja silloin oli vapaaherratar kiireestä kantapäähän keltainen. Hänen pukunsa — joka kupeilta oli kiinnitetty silkkipunoksella hänen solakan vartensa ympärille — oli keltaista atlasta, hänen hansikkaansa olivat keltaista ruotsalaista nahkaa ja hänen sukkansa keltaista silkkiä. Ainoastaan hänen kasvonsa punertivat raittiin veden jäljiltä. Ensi toimekseen hän pirskotteli pullollisen syreenihajuvettä huoneeseen, sitten hän antoi määräyksen kattaa kahveliaamiaisen, ei kuitenkaan ruokasaliin, vaan pieneen salonkiin.

Kahden he kävivät pöytään, aivan kuin vastanaineet. Pöytä oli asetettu uunin eteen, joka oli oikea venezialainen uuni eikä mikään romaaniuuni. Kauniilla rouvalla oli muuten erinomainen ruoka-halu. Hän oli liikkeellä aamusta varhain myöhään iltaan, hyöri ja pyöri aivan kuin lasten leikkihyrrä, ja kun hän kävi pöytään, oli hän nälkäinen kuin susi.

Mustaa kahvia nauttiessaan, kun eivät palvelijat enää häirinneet heitä, sytytti vapaaherratarkin savukkeen. Hän nojautui mukavaan tuoliinsa, näytti valkeita hampaitaan ja katsoi kauan Milánia silmiin. Milán huomasi, että hän kantoi pahoja aikeita mielessään.

— Oletteko utelias? kysyi hän yht’äkkiä Milánilta.

Sitten hän kävi vakavaksi.

— Te olette lujaluonteinen ihminen. Gyurkovics... Oikeastaan, jos tahdon olla oikein rehellinen, täytyy minun tunnustaa, että te olette ensimmäinen lujaluonteinen ihminen, jonka eläissäni olen kohdannut... Sillä ne toiset — ne toiset — äh!

Kuvaannollisella liikkeellä hän heitti savukkeensa uuniin...

— Käskekää minua, sanoi Milán.

— Minä kerron teille mitä tahdon... Budan kesäteatterissa näytellään vielä... Ylihuomenna annetaan siellä jäähyväisnäytäntö... Näytellään Kaunis Helena...

Rouva Hetvicz vaikeni ja katsoi lempeästi ja rukoilevasti hymyillen Milánia ja jatkoi hetken kuluttua:

— Gyurkovics, rakas Gyurkovics! Minä tahdon ylihuomenna näytellä Kauniin Helenan osaa Budán kesäteatterissa!

Milán oli vähällä pudottaa kupin kädestään:

— Tahdotte näytellä Kaunista Helenaa?

— Tahdon... Viileän ilman tähden olisin kernaammin tahtonut esiintyä jossakin lämmitettävässä teatterissa, mutta minä luulen, ettei Kansanteatteri siihen suostuisi, ja senvuoksi ei ole muuta neuvoa kuin saada kesäteatterin johtaja puolellemme...

— Mutta miksi tahdotte esiintyä?

— Sen tähden, että ellen saa näytellä Kaunista Helenaa, niin minä kuolen suruuni. Jos minä sitävastoin näyttelen, ajaa mieheni minut todennäköisesti luotaan, mikä olisi minulle sanomattoman onnellista... Olen tähän asti koettanut kaikkia keinoja saadakseni eron miehestäni, mutta hän on hyvin tungettelevainen. Vaikka panisin toimeen minkälaisen häväistysjutun tahansa, on hän tähän asti aina joko kieltänyt sen tai muuten vaientanut... Mutta Kaunista Helenaa hän ei voisi tehdä tekemättömäksi eikä vaientaa... Siinä olisi minulla tuhannen todistajaa, ja sanomalehdet tulisivat siitä erityisesti kertomaan... Jo kauan olen pitänyt valmiina tätä viimeistä valttiani, ja nyt on jo aika lyödä se pöytään...

Milán muisti kécskalaisen matkatoverinsa.

— Entä miksi ette jo aikaisemmin ole iskenyt viimeistä valttianne? kysyi hän.

Kaunis rouva loi häveliäästi silmänsä maahan. Nähtävästi hän oli hyvin hämillään.

— Gyurkovics, te kysytte minulta niin kummallisia asioita!

Sitten hän rohkaisi hiukan mieltään ja laski hymyillen kätensä nuoren miehen käsivarrelle.

— Ettekö edes aavista, miksi tahdon hinnalla millä hyvänsä päästä eroon miehestäni?

(Oikeastaan oli asia niinpäin, että kaunis rouva tähän päivään asti ei ollut _uskaltanut_ käyttää viimeistä valttiaan. Hän oli pelännyt, että hänen perheensä sellaisen, kautta koko valtakunnan kantavan häväistysjutun jälkeen julistaisi hänet järkensä menettäneeksi. Mutta nyt — neuvoteltuaan erään maamme etevimmän lakimiehen, kanssa — hän ei enää pelännyt sitä, sillä hän tiesi, että jos sotamarski julistaisi hänet järkensä menettäneeksi, hän vain juoksuttaisi vettä vapaaherrattaren myllyyn... Jos rouva Hetvicz julistettaisiin hulluksi, todistaisi hän, että hän oli ollut ainakin yhtä hullu, ellei vielä hullumpikin mennessään naimisiin, ja siinä tapauksessa pyhä isä varmasti myöntäisi hänelle avioeron.)

Milán koetti hiukan tinkiä kauniin rouvan vaatimuksista.

— Ehkä olisi kuitenkin parempi esiintyä jossakin toisessa osassa? Esimerkiksi Lowoodin orpona?

Mutta vapaaherratar pudisti päätään.

— Ei, ei! Kauniin Helenan osa soveltuu paremmin minun taiteilijaluonteelleni. Muuten osaan koko osani ulkoa, sillä kerran tyttönä — eräässä taiteenharrastajien näytännössä — aioin esiintyä siinä... Mutta minun holhoojani — se aasi! — ei sallinut...

Sitten hän kertoi Milánille, mitä hänen pitäisi tehdä. Ennen kaikkea täytyisi puhua johtajalle. Hänelle olisi luvattava niin paljon kuin hän vain tahtoo: tuhannen tai parituhatta floriinia. Pääasia olisi vain, että valmistukset pidettäisiin visusti salassa, sillä jos sotamarski saisi vihiä asiasta, estäisi hän aikeet vielä viime tingassa... Näytäntö olisi ilmoitettava niinkuin tavallisesti, primadonna omassa osassaan, mutta tuntia ennen näytäntöä tulisi primadonna käheäksi ja silloin levitettäisiin uudet ohjelmat, joissa olisi sotamarski Hetviczin puolison nimi...

— Mutta rientäkää nyt ja tulkaa sitten kertomaan mitä olette saanut aikaan.

Kun hän ojensi kätensä nuorelle miehelle, sai tämä rohkean halun syleillä kaunista rouvaa. Mutta tämä luikahti keltaisena silkkikeränä hänen käsistään ja vetäytyi ison nojatuolin taakse.

— Älkää olko niin uskalikko, rakas ystäväni, vaan odottakaa vuoroanne!

Sitten hän heitti lentomuiskun ihailijalleen ja alkoi hyräillä kauniilla pikku altto-äänellään:

Venus äiti, sitä kysyn vaan: Miksi hyvettä sä vihaat ainiaan?

Milán suoritti tunnontarkasti kunniakkaan tehtävänsä. Johtaja vastaanotti hänet ahdistetun kuninkaan synkeällä arvokkuudella, mutta kun nuori mies mainitsi hänelle luvatut tuhannen floriinia, raivostui hän.

Minä häntä pidettiin? Minä? Häntä ei niinkään helposti petetä. Tuhat floriinia? Niin paljon rahaa tuskin lienee koko maailmassa.

Vaivoin sai Milán hänet vakuutetuksi aikomuksen vakavuudesta. Mutta silloin oli johtaja aivan pakahtua onnesta. Hän oli heti lauhkea kuin viikon vanha karitsa, ja jos rouva Hetvicz tahtoisi, saisi hän esiintyä, paitsi Kauniina Helenana, vaikka kuningas Learin osassa.

Kolmannen päivän ehtoopuolella pidettiin ensimmäinen ja viimeinen harjoitus. Näyttelijät eivät silloinkaan vielä tietäneet, kuka oli se salaperäinen, kaunis rouva, joka käveli edestakaisin näyttämöllä viisisataa floriinia maksava viitta hartioillaan.

— Suurenmoista! Verratonta!

Noin huudahti johtaja tuontuostakin.

— Hänet vihelletään varmasti ulos... Mutta välipä sillä!

Näin sanoi Milán, joka yksin istui katsomon pimennossa.

Vapaaherratar juttusi pari kolme tuntia näyttämöllä, ja kun hän harjoituksen jälkeen ajoi Milánin kanssa ketjusillan yli, tiesi hän näytelmästä yhtä paljon kuin ennen harjoitusta.

Joutui suuri ilta.

Vapaaherratar tahtoi ajaa yksin teatteriin, mutta hän pyysi Milánia käymään tervehtimässä häntä pukuhuoneessa ennen näytännön alkua. Neljännestä vailla seitsemän tulikin Gyurkovics pukuhuoneeseen, kädessään ääretön syreenivihko. Matkallaan hän oli nähnyt jo punaiset ilmoitukset, jotka oli liisteröity viistoon ohjelmien yli: _Neiti Paula Kinizsin käheyden tähden näyttelee hänen ylhäisyytensä, vapaaherra, sotamarski Hetvicz-Jankyn rouva Kauniin Helenan osaa_.

Vapaaherratar istui kirkkaasti valaistussa puuseinäisessä pukuhuoneessa. Koko hänen vartalonsa oli verhottu isoon turkkiin, ainoastaan kullanpuhuva kengänkärki pisti esiin turkin alta.

— Voi, oletteko jo täällä! sanoi hän Milánille. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ihomaalin alla.

— Teidän kätenne vapisee... Minun hampaanikin lyövät loukkua... Minä pelkään niin äärettömästi... Minä luulen, että tein hirveän tyhmyyden seuratessani teidän neuvoanne...

— Seuratessanne minun neuvoani?

— Tietysti, teidän syynne on kaikki... Miksi ette puhunut minulle järkeä? Minä olen nainen, mutta te olette mies, ja senvuoksi olisi teidän pitänyt olla viisaampi...

Milán kuunteli rauhallisesti kauniin rouvan äyskimistä.

— Mitä aiotte nyt tehdä?

— Minä aion kuuluttaa, että olen käynyt yhtä käheäksi kuin neiti Paula Kinizsi...

— Siitä herra sotamarski vannaankin hyvin iloitsisi...

Sotamarskin mainitseminen saattoi vapaaherrattaren miettiväiseksi.

Samassa johtaja koputti.

— Aloitamme aivan heti! Huone on täpöisen täynnä! Niin hienoa yleisöä ei ole edes Kansallisteatteri nähnyt!

Sitten hän riensi pois jälleen.

— Näyttäkää minulle pukunne! sanoi Milán.

— Ei, ei! Minä häpeän itseäni!

— Aiotteko sitten näytellä Kaunista Helenaa turkit yllä?

— Näyttämöllä on aivan toista, mutta täällä, tässä pienessä huoneessa...

— Sitten te ainakin totutte tuleen, kun sitä ennen näyttäydytte...

— Luuletteko, että rohkeuteni silloin palaa?

Epäröiden ja kasvot tulipunaisina hän solahdutti viittansa lumivalkeilta olkapäiltään. Milán sulki hetkeksi silmänsä, aivan kuin pyhä Antonius, kun hän torjui luotaan saatanan kiusaukset... Vapaaherrattaren kaulassa oli runsas helminauha ja jaloissa kullankiiltoiset, punaisella silkkinauhalla kiinnitetyt sandaalit; hänen yllään oli jonkinlainen kreikkalainen puku. Hartioilta kannattivat sitä tuikkivat timanttisoljet.

— Luuletteko, että he viheltävät minulle? kysyi vapaaherratar surullisesti.

— Viheltävätkö? Ne roistot tulevat riemusta meluamaan! sanoi Milán, joka oli mustasukkainen koko teatteriyleisölle.

Johtaja koputti uudelleen.

— Verratonta! Kohta alamme... Minä annan merkin... Suvaitkaa vaivata itseänne astumaan näyttämölle...

Kaunis Helena kalpeni, mutta sitten hän otti turkkinsa ja lähti näyttämölle suostuen kohtaloonsa niinkuin uhrikaritsa. Niin lempeäkasvoista Kaunista Helenaa ei koskaan ole näyttämöllä nähty.

— Nyt sen täytyy tapahtua, ystäväni... Jumalan nimeen eteenpäin!

Kun väliverho nousi, seisoivat he molemmat näyttämöseinän takana kuunnellen henkeä pidättäen katsomosta kuuluvaa kumeata muminaa. Kuoro lauloi, ja rouva Hetviczin kasvot olivat aivan sellaiset, kuin olisi hänen omaa hautausvirttänsä veisattu.

— Hukka minut perii! Minä pyörryn siellä, minä painun maan uumeniin...

Kuoro katosi, ja Kalkas jäi kahden kuninkaanpoika Pariksen kanssa.

— Suvaitkaa hetken kuluttua astua esille! Pyydän teitä armollisesti tarkkaamaan viimeistä vuorosanaa!

Viimeinen vuorosana ei vielä ollut kaikunut, kun pitkäkasvuinen, solakka mies astui pelästyneenä kauniin rouvan luo. Hänellä oli yllään syyspalttoo ja silinterihattu. Hän ei ollut teatterihenkilö, sillä hän harhaili hapuillen kuorolaulajien parvessa. Kun hän huomasi rouva Hetviczin, suuntasi hän askelensa suoraan häntä kohden, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmät suuttumuksesta säikkyen.

— Minä se olen!

— Dénes!

Vapaaherratar sävähti, pudotti lorgnettinsa ja painoi kätensä syvästi avoimelle rinnalleen.

Hän ei olisi voinut olla hämmentyneempi, vaikka Herran julmistunut enkeli olisi astunut hänen eteensä ja pasuunaa puhaltaen julistanut, että viimeinen tuomio on tullut.

Milán Gyurkovicskin pelästyi ja nosti hattuaan, sillä hän tunsi entisen ministerinsä, hänen ylhäisyytensä István Déneksen, jolle hän oli velkaa kymmenen päivän palvelusajan. Mutta ministeri ei kiinnittänyt huomiotaan ylimääräiseen notaariinsa, vaan kääntyi kauniin rouvan puoleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä, mutta kuitenkin käskevällä äänellä:

— Teidän täytyy heti seurata minua!

Ja rouva Hetvicz? Hän kumarsi kuuliaisesti ja katsoi Dénestä kyynelsilmin, suupielessä hämmentynyt hymy.

— Kyllä, Dénes, kyllä... Minä tulen jo...

Hän tarttui ojennettuun käsivarteen ja seurasi häntä, hiipien hänen vierelleen, painautuen häntä vastaan, sulautuen häneen rentonaan, aivan kuin olisi jokin korkeampi mahtivoima häntä vastaansanomattomasti ajanut. He jättivät näyttämön ja astuivat siellä ulkona äänettöminä Déneksen vaunuihin ja ajoivat pois. Vapaaherratar oli unohtanut pukuhuoneeseen kävelypukunsa ja kamarineitinsä, ja hänen yllään oli yhä Kauniin Helenan puku ja pitkät turkit.

Silmät suurina, mykkänä ja liikkumatonna Milán katsoi heidän jälkeensä.

— Ei ole paha! sanoi hän.

Hän oli nopea-ajatuksinen nuorukainen ja pian hän älysi asian ytimen. Hän ymmärsi, että hänen ylhäisyytensä Dénes oli suuri naisten kesyttäjä, joka sai teräväkyntisen naispedon kesynä hyrräämään niinkuin kotikissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä johtaja ilmestyi kuulumattomin askelin hänen vierelleen.

— Nopeasti! Nyt suvaitkaa käydä... Missä on hänen ylhäisyytensä?

Milán näppäili sormiaan.

— Perdu! sanoi hän korttikielellä.

Johtaja katsoi häntä pelästyneenä.

— Missä hän on?

— Missäpä hän olisi? Meni pois. Katosi. Matkusti tiehensä. Hänellä oli jokin pikku asia toimitettava Pestissä. Ehkä hän huomenna näihin aikoihin palaa.

Hän oli hurjan hyvällä tuulella, sellaisella, jota tavallisesti sanotaan hirtehistuuleksi. Hän riemuitsi tavatessaan ihmisen, joka oli vielä häntäkin nolostuneempi.