Part 12

Johtaja veti esille ison keltaisen nenäliinan, pyyhki sillä otsaansa, istuutui tuolille ja tohisi syvään hengittäen niinkuin pajapalkeet.

Näyttämöllä joutuivat langat hiukan sekaisin. Kalkas varjosti silmiään ja sanoi:

— Tuolta tulee kaunis kuningatar.

Ja kun ei kuningatarta kuulunut, varjosti Parisprinssikin silmiään käsillään:

— Tuoltako hän tulee?

He seisoivat molemmat aivan Milánin viereisen näyttämöseinän takana; ylimmäinen pappi yski hermostuneesti, ja prinssi irvisteli johtajalle: minne jäi Kaunis Helena? Sitten hän keksi seuraavan vuoropuhelun:

— Sinä olet suuri lurjus, Paris! sanoi ylimmäinen pappi, ja sitten hän kutitti sormellaan Parista kylkeen.

Kuninkaanpoika hypähti pelästyneenä sivulle.

— Miten niiden kolmen jumalattaren kävikään? Minä en ole sitä oikein käsittänyt...

Paris otti hyppysellisen nuuskaa ylipapin rasiasta ja veti nenäänsä.

— Niin, niiden kolmen jumalattarenko? Se oli hyvin hupaisa juttu! Sinun tähtesi voin sen kertoa vielä kerran...

Määkivällä tenoriäänellä hän alkoi uudelleen evoe-laulun. Sillä välin oli johtaja näyttämökoristeiden lomassa huomannut Paula Kinizsin vihreän hatun, joka juuri tutunomaisesti läheni erään sanomalehtineekerin silinteriä.

— Pukeutukaa nopeasti! Teidän täytyy hypätä lomaan!

Diva katseli välinpitämättömästi johtajaa ja sanoi alentuvasti:

— Jos annatte viisikymmentä floriinia etukäteen...

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun prinssi Paris jo kolmatta kertaa lauloi kreta-lauluaan, varjosti ylimmäinen pappi jälleen silmiään.

— Tuolta tulee kaunis kuningatar! Nyt hän jo tosiaankin tulee!

Elähtänein askelin, päässään punainen tekotukka ja kädessään lorgnetti, astui neiti Paula Kinizsi näyttämölle... Yleisö melusi hiukan, muutamat alkoivat sähistä, mutta lopulta saivat kättentaputukset voiton. Sillä neiti Paula Kinizsi kuului niihin taiteilijoihin, joille raamatuntaitoinen yleisö oli saanut paljon anteeksi antaa.

Sillä välin oli rouva Hetvicz ajanut pois Déneksen vaunuissa. Kun he tulivat tunneliin, puhui hänen ylhäisyytensä.

— Mikä teidän päähänne pälkähti? kysyi hän närkästyneenä. — Miten saatoitte keksiä sellaista?

Vapaaherratar ei vastannut. Hän painautui vaunun nurkkaukseen käärien kaksin käsin turkkinsa kiinteästi ympärilleen ja katseli seuralaistaan uhmamielisesti kasvoihin.

— Sanokaa minulle, miten olette voinut keksiä jotakin sellaista? Teillä on joka päivä uusia hullutuksia tekeillä... Teidän nimenne on jo joka ihmisen hampaissa... Te välitätte vähät nimestänne ja naisellisesta arvostanne... Mutta nyt minä vien teidät kotiin, ja teidän täytyy luvata, ettette koskaan enää tee sellaisia... Lupaattehan?

Rouva painui yhä enemmän uhmaansa, ja silloin Dénes sormeili herkempiä kieliä.

— Lupaattehan, eikö totta, Neszti? Minä tiedän, että te voitte olla hyvä ja herttainen, kun vain tahdotte...

Rouva Hetvicz ymmärsi ainoastaan sen, että hän sanoi häntä _Nesztiksi_... Mainitsi häntä tyttönimeltä! Hän tarttui seuralaisensa ojennettuun käteen, nojautui sitä vastaan ja purskahti nyyhkivään itkuun. Niin valtoinaan valuivat hänen kyynelensä, että uskoi hänen niillä tahtovan hyvittää vanhat velat ja kärsimykset. Koko hänen uhmailevan rakkautensa rajaton tuska, kaikki kymmenvuotisen murheen muistot sulivat hänessä yhdeksi ainoaksi kyynelvirraksi.

Dénes ei voinut työntää luotaan itkevää naista. Hänen täytyi sallia hänen hiipiä rinnalleen. Ja vihdoin täytyi hänen kuunnella omituista, hämmentynyttä puhetta, jonka rouva Hetvicz itki ilmoille niin suloisen pehmeällä äänellä, kuin olisi hän rukoillut.

— Minä olen paha ihminen, Pista, hyvin paha ihminen. Sinulla ei ole lainkaan sydäntä! Miksi annatkaan Neszti-parkasi nääntyä vieraitten ihmisten luona? Mitä sinä olet tehnyt minulle? Mikä minä nyt olen? Kerran minä olin Neszti, auringonsäde, kevät, rakas, tuulihattu, kaikkea minä olin yhtä haavaa. Ja nyt — voi nyt minä olen pahan ihmisen puoliso...

MILÁN VALTIOPÄIVILLE.

Ilta, jona Kaunis Helena näyteltiin kesäteatterissa, päättyi hyvin onnelliseen perhekohtaukseen. Milán Gyurkovics oli näet sen jälkeen kuin rouva Hetvicz oli hänet jättänyt näyttämökoristeiden keskelle, ankarassa surussaan lähtenyt Orfeumiin ja tapasi siellä kadonneet nuorukaiset, Gyurkan ja Sándorin.

Ensiksi hän näki Sándorin, joka seisoi sisäänkäytävän ovella hakkaillen kainosti nenäkästä kukkatyttöä. Milán mukkasi häntä selkään.

— Täälläkö sinä oletkin, penikka?

Nuorukainen mittaili vihaisesti Milánia kiireestä kantapäähän.

— Kuule sinä kananvaras, saisit hävetä!

— Missä Gyurka on?

Gyurka istui kauempana olevassa aitiossa. Sándorka tarttui pelästyneenä veljeään käsipuolesta.

— Voi, Milán, älä mene sinne! Hänellä on revolveri!

— Entä sitten?

— Hän on luvannut ampua sinut, missä ikinä tapaakin...

— Kyllä minä annan hänelle revolverin.

Reippain askelin hän läheni aitiota, missä Gyurka istui kamariherra-Elefántovicsin seurassa. Hän löi veljeään olkapäälle.

— Servus, pojat!

Gyurka käännähti ja katseli synkkänä veljeään.

— Minä en tunne herraa!

— Älä hulluttele, Gyurka.

— Minä sanoin jo, etten tunne herraa, ja pyydän päästä tungettelemisista!

Milán vaihtoi jonkin sanan Elefántovicsin kanssa; sitten hän palasi Sándorkan luo, joka parhaillaan kujeili vaatevaraston hoitajattaren kanssa.

— Missä te olette tähän asti vetelehtineet?

Ensiksi hän ei tahtonut ruveta puheisiin, mutta kun veli oli luvannut muutamia korvapuusteja, vastasi hän suopeasti kysymyksiin.

— Emme ole missään vetelehtineet, me vuokrasimme itsellemme toisen huoneiston... Gyurka ei tahdo enää asua sinun kanssasi...

Sitten hän kertoi kaiken, mikä saattoi kiinnittää Milánin mieltä.

Kun Milán tuon onnettoman päivän aamuna oli myynyt heidän vaatteensa ja matkustanut Kécskaan, olivat öisten huvien uuvuttamat nuoret miehet nukkuneet puoleen päivään asti. Silloin he olivat heränneet ja käsittivät surkean asemansa. Koko iltapäivän he olivat odottaneet Milánia rauhattomuuden yhä kasvaessa. Illan tullen he olivat jo nälkäisiä kuin sudet... Sándorka oli silloin pukeutunut kirjailtuun liiviin, kurkottanut ikkunasta ja kutsunut kaupunginpalvelijan. Heillä oli vielä muutamia pikkukolikoita ja niillä he ostattivat itselleen leipää... He yrittivät jälleen nukkua, mutta kun he eivät olleet unisia, sytyttivät he lampun ja pelasivat korttia aamuun asti, tietysti luotolla. Sitten he nukkuivat jälleen puoleen päivään, ja kun he uudelleen heräsivät, näytti heistä tulevaisuus armottoman synkältä. Siiloin Gyurka vannoi ampuvansa _varkaan_, missä vain tapaisikin hänet. (Sitä ennen täytyisi tietysti lunastaa revolveri — puhdistuslaitoksesta.)

Epätoivoisesta asemasta auttoi heidät kuitenkin ihmeellinen sattuma. Iltapäivällä tuotiin heille postista käärö, ja kun Gyurka jännityksestä vapisevin käsin avasi sen, löysi hän jalomuotoisen hopeisen paimensauvan. Sen oli lähettänyt jalosukuinen, korkeimmasti oppinut Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin nimirovasti (_in partibus infidelium_). Hän oli lähettänyt sen antaakseen kiinnittää siihen uusia granaatteja. Gyurka veti kirjaillun liivin uudemman kerran ylleen, kutsui kaupunginpalvelijan ja lähetti paimensauvan — puhdistuslaitokseen. (Onnelliset _unikeot_, Kolumbácsin rovastikunnan entiset suojeluspyhät, hymyilivät varmaankin sormiensa lomitse taivaassa.)

Kaupunginlähetti toi niin paljon rahaa, että he saattoivat lunastaa kaksi kokonaista pukua toisesta puhdistuslaitoksesta, ja sitten he menivät aterioimaan kunnollisen päivällisen, ylellisyys, johon he viime aikoina eivät lainkaan olleet tottuneet. Mutta kun he eivät kehdanneet yhdessä ravintolassa syödä riittämään asti, söivät he peräkkäin kolmessa.

Kun he seuraavana päivänä tulivat vakuutetuiksi siitä, että Milán ei heistä sen enempää välittänyt, muuttivat he Gyurkan ehdotuksesta uuteen asuntoon. Frau Annalle he eivät hiiskuneet sanaakaan, mikä sitäkin paremmin kävi laatuun, kun he saattoivat muuttaa huomiota herättämättä. Sándorka kantoi herätyskellon (ei koskaan ole millään ollut niin tarpeetonta tehtävää kuin tällä ikuisesti halveksitulla koneella!), Gyurka muutti kaksi hammas-harjaa ja parin Argosy-Braces-housunkannattimia Reaalikoulukadun varrella olevaan uuteen asuntoon... Kun he eivät kenellekään ilmaisseet uutta osoitettaan, tietenkään eivät myöskään piirivirkamiehille, eivät heitä saavuttaneet korkeimmasti oppineen, jalosukuisen herra Nektáriusz Gyurkovicsin kirjeet, joissa hän uhkasi veljenpoikiaan pannajulistuksella, elleivät he viipymättä toimittaisi hänelle _in partibiis infidelium_ paimensauvaa...

— Te olette käsittämättömän kevytmielisiä poikia! sanoi Milán moittivasti, kun Sándorka oli lopettanut kertomuksensa.

Veljekset elivät pitkän ajan erossa, ja Gyurka, joka ranskalaisten kuninkaiden tavoin ei ollut mitään unohtanut (mitään ei hän myöskään ollut oppinut), ei koskaan ollut Milánista tietääkseenkään, kun he joskus sattumoisin kohtasivat toisensa. Hän oli siinä määrin johdonmukainen, että jos he joskus tapasivat toisensa bácskalaisten korttipöydässä, keskusteli hän veljensä kanssa ainoastaan _per procurationem_.

— Joku on antanut väärän kortin! Tai: eräs herra ei ole maksanut! sanoi Gyurka naapurilleen, ja silloin tarkoitti huomautus Milánia.

Kahteen kuukauteen ei tapahtunut mitään mainittavaa. Mainitsen ainoastaan liikkeellä olevan huhun, jonka Milán sai tietää Jenő Gáspárilta, Csik-Szent-Gáspárin ja Krászna-Gellerin ritarilta.

— No, mitä minä sanoin? sanoi hänelle kerran kuninkaallinen hoviherra.

— Mitä sinä sanoit?

— Sitä vain, että Pista Dénes menee rouva Hetviczin kanssa naimisiin.

— Eikä hän ole mennyt hänen kanssaan naimisiin.

— Mutta hän menee pian. Varmoista lähteistä olen kuullut, että sotamarski Hetvicz neuvottelee puolisonsa kanssa avioerosta... Vanha herra on Kauniin Helenan välikohtauksen jälkeen kyllästynyt perheensä iankaikkiseen piiritystilaan...

Milán kysyi viattomin kasvoin, mitä Kauniin Helenan välikohtausta hän tarkoitti.

— Etkö ole kuullut puhuttavan siitä? Vapaaherratar tahtoi esiintyä Budassa Kauniina Helenana... Mutta Dénes oli ajoissa saanut jutusta vihiä ja teki tyhjäksi hänen aikeensa... Hän talutti hänet käsipuolesta kadulle, istutti hänet vaunuihin ja lähetti hänet kotiin... Se oli vahinko! Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat maksaneet mitä hyvänsä, kun vain olisivat nähneet rouva Hetviczin Kauniina Helenana...

(Milán oli nähnyt ja luki sen näyn elämänsä ihanimpien muistojen joukkoon.)

— Ensi kerran kymmeneen vuoteen puhelivat rakastavaiset silloin toistensa kanssa. Seuraavana päivänä meni rouva Hetvicz, taskussaan pullollinen atropiinia, Pista Déneksen nuoremman sisaren luo, suuteli häntä, itki hiukan ja sanoi sitten nauttivansa myrkyn hänen nähtensä, ellei hän auttaisi häntä tapaamaan ministeriä... Sisar lähetti kauhistuneena noutamaan Dénestä... Vanhat rakastavaiset tekivät rauhan, ja jo silloin, ensi kerran tavatessaan, he puhelivat avioliitosta.

— Minä en voi mennä teidän kanssanne naimisiin, sanoi Dénes. — Te olette pannut toimeen niin monta häväistysjuttua, että minun on mahdotonta...

— Koettakaa kuitenkin! rukoili rouva lempeästi.

Dénes käveli puolen tunnin ajan edestakaisin huoneessa.

— Minä suostun! sanoi hän. — Mutta minä lupaan kunniasanallani, että niin pian kuin te panette toimeen ensimmäisen häväistysjutun, minä ammun sekä teidät että itseni. Suostutteko siihen?

Vapaaherratar mietti hetkisen. Ehkä olisi hän kernaammin ottanut kuulan sijasta kunnon selkäsaunan...

— Suostun, sanoi hän. — Mutta minäkin asetan ehdon. Luvatkaa, ettette koskaan, edes päiväksikään, jätä minua yksin... Minä seuraan teitä mielelläni metsästysretkillenne ja kaikilla teidän teillänne. Jos te sen lupaatte, olen minä varma itsestäni.

Siitäkin he olivat yksimielisiä, ja Dénes ilmoitti itse päätöksensä sotamarskille. Rouva Hetviczkin kirjoitti miehelleen. Näin hän kirjoitti:

»Kuuden kuukauden kuluttua minä matkustan István Déneksen kanssa Italiaan. Riippuu teistä, matkustanko rouva Déneksenä vai rouva Hetviczinä...»

Sotamarski nauroi hirmustuneena.

— Hyvä on, sanoi hän. — Minä en voi paremmin kostaa Dénekselle kuin antamalla hänelle rouvani.

Hänen oli jo mahdoton tulla muuhun ratkaisuun. Ei voinut ajatella gordilaisen solmun avaamista sapeliniskulla, kun raudanväkevän kaartilaisen oikea käsivarsi oli kangistunut.

Avioero haettiin — rouva Hetviczin sanojen mukaan — _molemminpuolisen vastenmielisyyden_ perusteella.

Myöhemmin keväällä Milán sai kuulla, että kaunis rouva todellakin oli Déneksen kanssa lähtenyt Italiaan. Hän ei tosin vielä ollut rouva Dénes, mutta ei hän enää ollut rouva Hetviczkään, ja senvuoksi seurasi heitä Déneksen sisar matkalla.

Kuusi viikkoa myöhemmin järkytti Milánin rauhaa hyvin omituinen asia. Hän istui kahvilassaan lukien sanomalehteä, kun hänen silmänsä pysähtyivät seuraavaan uutiseen:

_Kécskan mandaatti_. Kécskan vapaamielinen puolue on tänään, Sándor Kulcsárin johtaessa puhetta, päättänyt yksimielisesti, että István Kovácsin tultua nimitetyksi yli-ispaaniksi hänen vapaaksi jättämänsä mandaatti tarjotaan Milán Gyurkovicsille. Gyurkovics on tunnettu etevänä hallinnollisena kykynä, ja sentähden on toivottavaa, että tämä hänen kykynsä koituu puolueelle suureksi voitoksi, kun hallinnollisten asiain järjestely tulee päiväjärjestykseen.

— Kas vain, sanoi Milán hämmästyneenä, — enpä edes aavistanutkaan, että minulla on maassa kannatusta.

Parin päivän kuluttua puhuivat sanomalehdet jälleen Kécskan mandaatista. Nyt sanottiin, että tämä salaperäinen Milán Gyurkovics — jonka valinta oli ehdottomasti varma — pitää ohjelmapuheen kesäkuun viidentenä Kécskassa, missä häntä innostuneesti odotettiin.

— Tämä on hyvin kummallista, sanoi Milán.

Kesäkuun neljäntenä hän sai seuraavan sähkösanoman Kécskasta:

»Pyydämme teiltä ilmoitusta, missä junassa voimme teidän jalosukuisuuttanne odottaa. Sándor Kulcsár, puolueen puheenjohtaja.»

Milán kalpeni.

— Jeesus Maria, se kai vain ei...?! — Mutta jos se sittenkin?!

Hänen täytyi nyt uskoa, että jollekin toiselle Milán Gyurkovicsille tarkoitettu sähkösanoma oli eksynyt hänen käsiinsä, ja saadakseen täyden varmuuden kysyi hän poliisilaitoksesta, asuiko mahdollisesti Budapestissä joku toinenkin Milán Gyurkovics. Hänelle vastattiin, että ketään Gyurkovics-nimistä kaupungin alueella ei asunut, mutta Györgye vicsejä, Jurkovicseja ja vieläpä Gyurgyákovicsejakin oli runsain määrin varastossa.

— Ei auta muu kuin että minun täytyy itse lähteä Kécskaan, sanoi Milán.

Hänen täytyi valmistautua kahteen mahdollisuuteen: joko olisi joku toinen Kécskan ehdokas tai hän. Vaikka hän ei olisikaan ehdokas, ja hän kuitenkin matkustaisi Kécskaan, ei hän joutuisi häviöön. Mutta jos hän sittenkin olisi, eikä lähtisi, olisi se hänelle sangen noloa. Viisas odottaa pahinta ja on valmistautunut parhaimpaan.

Seuraavana päivänä hän lähti Kécskaan. Asemasilta oli täynnä väkeä, liput liehuivat ja soitto kaikui. Puolueen puheenjohtaja, herra Kulcsár, jonka Milán tunsi tilanhoitajaksi, astui hänen luokseen paljastetuin päin:

— Kunnioitettava kansalainen!

Epäilemättä minä olen valtiopäivämies!

Nelivaljakossa hän lensi linnaan, ratsujoukon seuraamana. Ratsumiesten joukossa Milán tunsi useita Kécska-herrojen lakeijoita; vaunuja seuraavat valitsijamiehet olivat tarkastajia ja maanviljelysharjoittelijoita.

Linnassa selitti tilanhoitaja — puoluepuheenjohtaja — Milánille salaperäisen ehdokkuuden alkuvaiheet ja näytti hänelle vapaaherratar Jankyn Sorrentosta lähettämän kirjeen.

»Rakas Kulcsár!» — kirjoitti hänen armonsa. — »Ei tule mitään siitä, että valitsemme vävynne Kécskan valtiopäivämieheksi. Me etsimme jonkun muun sopivan toimen hänelle, mutta Kécskan valtiopäivämieheksi tulee Milán Gyurkovics, mies, joka ymmärtää kaikkea ja kykenee kaikkeen. Minä toivon, että te toimitatte hänelle kelpo vastaanoton ja annatte kansalle paljon viiniä, niin että ne huutavat kunnolla eläköötä. Järjestäkää vielä ratsujoukko häntä saattamaan, liput liehumaan ja illalla soihtukulkue, ja joka äänestää toisen puolueen ehdokasta, hänet on erotettava tai myöskin voitte riistää häneltä vuokraoikeuden. Minä kirjoitan pian lähemmin Gyurkovicsille. Mitä Vassista tulevaan neljän junaan tulee...» Kirjeen loppuosan sisällys ei koskenut politiikkaa.

Milán katseli hartaasti kirsikanvarren korkuisia kirjaimia, jotka sekavina kietoutuivat toisiinsa. Armollinen kaunis rouva oli siis ajatellut häntä! (Armollinen kaunis rouva oli ensiksi aikonut lähettää kauniin sikarikotelon Milánille, mutta sitten — vaikka hän ei ollutkaan mikään vaatelias nainen — oli hän ajatellut, ettei se kuitenkaan ollut oikein riittävä korvaus Milánin pettyneille toiveille, ja niin oli hän johtunut ajattelemaan sikarikotelon asemesta Kécskan valtiopäivämiestointa. Hän oli aikeissa kirjoittaakin hänelle, varmaan olisi hän kirjoittanutkin, ellei häntä olisi siitä estänyt tärkeämpi asia: huvimatka Vesuviukselle. Sillä välin oli hän unohtanut Milánit, valtiopäivämiesehdokkuudet, Kécskat ja kaikki...)

Päivälliseen asti Milán valmisteli ohjelmapuhettaan, mutta päivällisillä hänen täytyi pyytää puolueen puheenjohtajalta selitystä erääseen kysymykseen, joka painoi hänen omaatuntoaan.

— Anteeksi, mutta minkä ohjelman edustajaksi minut valitaan?

— Hallituspuolueen...

Puheensa hän piti Alsó-Kécskan kunnantalon edustalla. Saman talon edustalla, jonka käräjätuvassa hän edellisenä syksynä, pettämätöntä taistelujärjestelmäänsä noudattaen, oli hakannut kapteenin gulyásiksi. Riittänee, kun mainitsen puheen tärkeimmät kohdat:

Me pidämme kiinni kolmiliitosta; veljellisestä suhtautumisesta Itävaltaan, perustuslaillisten peruskysymysten asteittaisesta kehittämisestä; mikäli mahdollista on saatava aikaan magyarilainen hovinpito, kansallinen sotajoukko ja pankki. Budapest on kohotettava maailmankaupungiksi, mutta ei maakuntien sivistyskeskuksien kustannuksella. Laivaliike on saatava kukoistamaan merellä ja Tonavalla. — Kansallisuus- ja phylloxera-kysymykset on perusteellisesti ratkaistava; eri uskoa tunnustavain välit on saatettava sopuisalle kannalle: perusveroja on huojennettava, välilliset verot on poistettava ja aikaansaatava vapaa viinanpoltto ja tupakanviljely. Samoin hallituksen alainen kunnallishallitus, avartamalla kunnallisen itsehallinnon oikeuksia. Kécskaan on perustettava valtionkymnaasi, maanviljelyskoulu, mahdollisesti sotilaskasarmi, hevossiitoslaitos, metsänhoitolaitos ja paikallinen rautatie...

Valitsijat kuuntelivat Milánia tavattoman innostuneina, yhtä hyvin kuin he olisivat — tilanhoitajan toivomuksesta — innostuneina kuunnelleet häntä, vaikka hän olisi luvannut heille viisikolmatta paria raippoja kullekin.

Neljän päivän kuluttua pidettiin Kécskassa vaalit ja Milán valittiin suunnattomalla äänten enemmistöllä.

(Minun täytyy huomauttaa, että kymmenen Kécskan neljästäsadasta kuudestakymmenestä valitsijasta, joilla ei ollut mitään tekemistä virka- tai vuokra-asioissa tilanhoitajan kanssa, anoi vaalilautakunnalta vaalien kumoamista, »koska Milán Gyurkovicsia ei mainita yhdessäkään maan neljästäsadasta kolmestatoista vaaliluettelosta veroamaksavana kansalaisena, eikä hän siis ollut maksanut asevelvollisuusveroa eikä mitään muitakaan veroja». Mutta vaalia ei voitu kumota, sillä yksi kymmenestä — jolle tilanhoitaja oli luvannut anniskeluoikeudet — peruutti nimensä ja vaatimuksensa lautakunnan kokouksessa.)

Kun Milán vaalien jälkeen palasi Budapestiin, vastaanottivat hänet asemalla hänen molemmat veljensä, Gyurka ja Sándor. Milán puristi sydämellisesti heidän käsiään, myöskin Gyurkan, antaen hänelle anteeksi hänen sopimattoman käytöksensä viimeisen puolen vuoden kuluessa. Vaunuissa hän kääntyi juhlallisesti Sándorkaan:

— Miten luontuu sinun ylioppilastutkintosi?

— Ensi viikolla saan tiedon päivästä, vastasi Sándorka pelästyneenä.

— Lue, Sándor, lue, sillä ilman työtä ei palkinto seuraa... Muuten voin kyllä myöhemmin puhua opettajasi kanssa...

Sitten hän kääntyi Gyurkan puoleen:

— Minulla on sinunkin varallesi suunnitelmia. Tule minun luokseni jonakin päivänä...

— Syömmekö yhdessä päivällistä? kysyi Gyurka, joka arveli, että maineikas päivä olisi päätettävä Orfeumissa.

— Huomenna. Tänään aterioin vapaamielisten seurassa. Sitäpaitsi tahdon tutustua muutamiin ministereihin...

Hän antoi kättä pojille, nyökäytti vakavana, puristi monokkelin silmäkulmaansa ja poistui.

— Minä luulen, että hän aikoo vielä ylimaaherraksi, sanoi Gyurka.

— — —

Minä olen kertonut, _miten Milánista tuli valtiopäivämies_.

Minä tahtoisin vielä kertoa yhtä ja toista Gyurkán ja Sándorin hommista, mutta nämä nuoret herrat (varsinkin nuorempi heistä!) ovat vielä toistaiseksi kokonaan vailla sitä vakavuutta, joka on välttämätön, jotta voisin heidät esittää kärsivällisille lukijoilleni. Ehkä heidän korviensa taustat vielä joskus kuivuvat. Mutta Gyurkovicsien historia on tältä kerralta loppunut.