Part 7

"Tämä on kolkkoa korpea, täällä uupuvat voimat. Pyytää on pitänyt, polvillaan olla joka päivä. Ei saa pyytämättä mitään syntinen. Kun jaksaisi, kun saisi nämä harvat heränneet huutamaan hätäänsä Herralle."

Paavo myönnytteli, nyökäytti päätään, sanoi jotain väliin väsyneesti.

"Vaan rukous on vielä outoa ja tuntematonta tässä pitäjässä. Siitä on täällä tullut ahdas portti, jonka läpi täytyy syntisten päästä, jos on mieli joukkoon kuulua. Ne tulevat tänne itkemään ja syntejään valittamaan, mutta eivät tahdo taipua rukoukseen. Häpeevät Herraa ja pelkäävät ihmisiä. Lyödä ja painaa pitää, ennenkuin jumalaton polvensa notkistaa."

Hän puhui pitkät ajat yksin, alkoi vähäväliä uudestaan, kun eivät vieraat jatkaneet.

"Kauan sain taistella itseni kanssa, ennenkun vapaannuin harjoittamaan rukousta orjailematta, ujostelematta. Nyt olen jo tottunut. Nyt uskallan langeta polvilleni Herran eteen missä tahansa, kotona, kylässä, ystäväin ja vihamiesten keskellä. Pitkään katsoivat ja oudoksuivat, vaan kun olin ensimäisen häpeäni voittanut, niin jo totuin, ja siitä on tullut sitten tapa ja jokapäiväinen harjoitus."

Niskanen tarkkasi tuontuostakin Paavoa, joka rypisteli silmäkulmiaan, kääntyili sohvan kannella, vilkaisi toisinaan pihalle ja näytti levottomalta.

"Kun on kaiken kokenut elämässä, minkä minäkin, niin jo täytyy polvien notkistua ja oppia antamaan Herralle kunnia. On monet matkat kierretty siitä ajasta asti, jolloin Sonkajoelta lähdettiin yhdessä isän kanssa Kuopioon. Herran tietä se vain on ollut silloinkin, kun sitä siksi vähimmän ymmärsin. Niin otti ahtaalle, että järki petti ja järjen mukana yritti jo henkikin mennä. Mitä lie edessäpäin, takanapäin ainakin on ristiä ja vaivaa? Mutta ristinhän se on tiekin."

Ja Renqvist kertoi elämänsä retket alusta loppuun, koulunkäyntinsä ja kulkunsa Kuopioon, Turkuun ja Tukholmaan, sielunsa tuskat ja taistelut, sen pimeät päivät, kaikki, mitä oli kokenut ja mikä oli jättänyt jälkiä hänen sieluunsa.

"On se suuri asia, että on ollut Herran ystäviä matkalla hoitamassa, Agreliuksia ja muita, Turussa ja Tukholmassa. Nehän ne opastivat sokeaa syntistä ja sairasta sielua Herran luo. Täällä on saanut sitten olla yksin, Pälkjärven pappi vain on joskus käynyt sydäntänsä raoittamassa. Sillä on parannuksen mieltä, vaan liian vähän rukoilee ja maassa makaa. Taitaa olla emäntänsäkin edessä — sai niin suruttoman vaimon, Bergh-rukka."

Hän puhui yhä omista asioistaan ja työstään, yksinäisyydestään ja kärsimyksistään. Ja aina päättyi puhe rukoukseen. Se oli hänestä tärkeintä ja sen harjoittaminen polvillaan ja julkisesti oikean kristillisyyden tuntomerkki.

Paavo oli painunut polviensa varaan ja istui siinä puoleksi välinpitämättömänä, joskus kohoittaen päätään. Häntä jo tympäsi Renqvistin puhe rukouksesta ja maassa makaamisesta. Ja hänestä tuntui olo täällä niin vieraalta ja vastenmieliseltä, että hän nousi paikaltaan, käveli ulos ja jätti Niskasen ja Ryynäsen kuulijoiksi.

Pappilan seuratupaan näkyi kulkevan väkeä yksitellen ja ryhmissä. Paavo seisoi portaissa tähystellen pirtin puolelle ja tielle päin. Joku tervehti sivumennen arkana ja ujona työntyen sisälle. Hän kulki aholle päin metsän laitaan polkua pitkin, tapasi siellä jonkun, joka makasi maassa kasvoillaan hokien samoja sanoja ja oihkien omituisella äänellä. Paavo seisoi taampana katsellen hetken ja kuunnellen vieraan rukousta. Sitten palasi hän nopein askelin sisälle, missä Niskanen jo oli puuttunut puheisiin kysellen ja keskeyttäen Renqvistin pitkäveteistä puhetta.

"Vaan jos siitä tulee väärää, vierasta tulta Herran alttarille, kun aina pitää rukoilla ja polvillaan olla pitkin päivää", kuului Niskanen sanovan samassa, kun Paavo tuli sisälle.

"Siitä tulee — Aaronin poikain tulta siitä tulee", tokaisi Paavo kiireesti, ennenkun oli istunut ja Renqvist ennättänyt mitään vastata.

"Tottapa se on sen tietänyt, joka on sanonut, että aina tulee rukoilla eikä väsyä", sanoi Renqvist yhtä kiireesti.

Hänen pyöreät kasvonsa kävivät punaisiksi ja ääni vavahteli. Mutta hän tyyntyi samassa ja jatkoi:

"Sitäkö tekin, että sisällinen rukous siitä kärsii, jos ulkonaista harjoitetaan, että niistä tulee ulkokullattuja ja lain orjia, jotka Herralle polvensa notkistavat? Parempi on olla lain orja kuin synnin orja. Ei niitä ihmismahti maahan paina, tämän puolen juomareita ja kortinpelureita. Sitä on siinä sisällistä rukousta sen verran kuin on ulkonaistakin. Koko maailma sanoo sisällisesti rukoilevansa ja pysyy kuitenkin maailmana. Siitähän se petos tulee."

"Tulee siitäkin", sanoi Paavo, "tulee, kun on ilman henkeä ja elämää rukoiltu. Pitää olla muutettu sydän, sisällisten murheiden ja ahdistusten kautta vaivattu, ennenkun on syntinen sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. Pitää saada Herralta henki ja elämä ja valkeus. Siinä voimassa vasta saatat polvistua ja ilman syntiä maassa maata. En minä sinusta puhu, vaan näistä muista, joita sinä täällä polvilleen komennat. Se on kyllä tuli tarpeellista ja välttämätöntä talossa, kun eivät sitä vain taitamattomat käsiinsä saa."

"Mennään mekin joukkoon!" kehoitti Niskanen, kun kuuli veisuuta pirtin puolelta. "Annetaan Herran tutkia, kuka on vilpitön, kuka vilpillinen, ja tutkitaan itsekin!"

Hän sanoi sen keskeyttääkseen kiistan ja estääkseen uhkaavaa kiihtymystä.

"Ei mennä, ennenkun on rukoiltu. Tässä on kaiken iltaa puhuttu kaikenlaista toinen toisillemme, mutta ei Herralle mitään", sanoi Renqvist ja painui polvilleen pöydän päähän, toiset seuraten mukana.

Se oli pitkäveteistä rukoilemista, sairaan valittelua ja voihkimista, samojen sanojen yhtämittaista kertaamista. Hän rukoili omasta ja vierastensa puolesta, seurakuntansa ja koko kirkon sekä kaiken esivallan puolesta.

Paavo oli jo noussut toiselle polvelleen ja odottanut loppua. Ei hän ollut jaksanut seurata mukana, ei ollut saanut sydäntänsä tottelemaan. Ajatukset olivat harhailleet siellä täällä, kulkeneet omine valtoineen milloin missäkin, milloin kotona, milloin ystävien parissa, ja siirtyneet sieltä taasen äskeisiin keskusteluihin.

Seurameno oli samanlaista pirtissä — pitkäveteistä, unista ja ikävää. Tuontuostakin lankesi väki polvilleen. Kuului huutoa ja outoa ääntä kautta pirtin, toiset rukoilivat omilla sanoillaan, toiset lukivat isä-meitäänsä, toiset uskontunnustusta tai jotain virren värsyä. Eikä Paavo malttanut taaskaan odottaa loppua, vaan käveli ulos, kulki alas järven rantaan ja kierteli äskeisiä teitään ahon laitaan.

Heillä on eri henki kummallakin, Liperin papilla ja hänellä. Täällä on alettu väärästä päästä, täällä on annettu aikamiesten työ lasten tehtäväksi ja pantu puoliheränneet pakollisiin harjoituksiin — harjaantuneiden Jumalan lasten töihin. Ei ole näillä täällä Kristuksen sisällistä tuntemista. Nämä kolkuttavat seinän takana ja pysyvät puoliheränneessä tilassaan omien harjoituksiensa alla. Tämä täytyy saada sille sanotuksi.

Samassa alkoi jo ihmisiä tulvata pirtistä pihalle. Paavo istui kivellä piha-aidan vieressä katsellen seuraväkeä. Joukko nuoria kulki hänen ohitseen nauraen ja ivaa tehden ja taakseen vilkuillen. Rappusista kuului outoja ääniä ja huudahduksia sekä itkun sekaista puhetta. Renqvist näkyi seisoskelevan miesten kanssa pihalla ja jakelevan niille kirjasia.

"Jatkakaa te, pitkittäkää kotona!" kuului Renqvist sanovan. "Tämä suku ei mene pois muutoin kuin paastolla ja rukouksella. Kolme kertaa päivässä pitää syntisen polvistua, oli kotona tai kylässä."

Kun Renqvist oli mennyt sisälle, alkoi joukko hajaantua. Toiset hyvästelivät pitkään, itkien ja äännellen, toiset lankesivat taampana maahan.

"Mitä te taas kummittelette ja kuvattelette — mitä te sieltä haette?" sanoi Paavo heille sivu kulkeissaan.

"Ne eivät vielä ole oppineet seisaaltaankaan elämän Herraa lähestymään, niin jo pitää ryhtyä suurten pyhäin harjoituksiin", jatkoi hän edempänä miesjoukon kohdalla päätään kääntämättä.

Miehet katselivat kummissaan Paavoa ymmärtämättä, mitä hän sanoi.

Paavo oli jäänyt keskelle kamarin lattiaa seisomaan ja odotti siinä suun vuoroa.

"Päivätöilläkö te täällä taivaaseen pyritte?" kysyi hän hätäisenä. "Minä olen tässä kaiken iltaa katsellut ja kuunnellut, enkä ole löytänyt muuta kuin suun höpinää. Sinä, pappi, olet pannut lapset aikamiehen töihin. Vaan siinä eivät kestä niiden sisukset. Ne eivät nämä sinun kristittysi ole vielä silmiään auki saaneet, kun jo olet pannut niiden päälle julkiset velvollisuudet ja Jumalan ystäväin jokapäiväiset harjoitukset. Tiedätkö sinä, mitä siitä tulee, jos tyhmä ja yksinkertainen kansa saa tämän opin käsiinsä ja joutuu paljailla luonnon voimilla Jumalaa palvelemaan? Ulkokultaisuutta siitä tulee ja tekopyhyyttä."

"Vai niin, vai sitä siitä tulee! Vai sellainen on nyt sen Savon profeetan tuomio Herran töistä täällä!" sanoi Renqvist kiivaana, mieltään purkaen. "Jo minä olen teistä kuullut — kielillä puhujista ja unennäkijöistä. Unissako se pitää alkaa parannuksen teko ja horroksissa? Kuuluvat sillä lailla siellä Savossa alkavan. Vaan siitä se vasta oikea ulkokultaisuus kasvaa. Parempaa on tämä ulkokultaisuus täälläpäin. Tästä pääsee hereille, vaan siitä viinasta, jota sinä siellä syntisille juotat, ei herätä ennenkun helvetissä. Vai Jumalan lasten rukousta sinä olet tänne pilkkaamaan tullut ja Herran työtä turhaksi tekemään!"

Paavo oli istunut alas kuin lyötynä. Oliko hän puhunut taitamattomasti? Oliko hän sanonut sitä, mitä ei sittenkään olisi saanut sanoa? Tähänkö tämä matka nyt päättyi — riitaan ja epäsopuun ja katkeruuteen? Se oli tapahtunut niin äkkiä, se, mitä hän oli itse sanonut ja mitä Renqvist. Ei hän ollut oikeastaan tahtonut eikä tarkoittanut sanoa mitään pahaa eikä loukkaavaa, oikaista vain hän oli tahtonut ja korjata eksyviä. Ja hän jäi hetkeksi istumaan kuin herpaantuneena, kykenemättä mitään sanomaan.

Oltiin hetken aikaa äänetönnä. Niskanen tarkkasi taasen väliin pappia, väliin Paavoa. Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi sovittaa niiden mieliä. Vaan ennenkuin hän oli saanut kootuksi sanottavansa, oli Renqvist taasen aloittanut ja puhui nyt hiljempaa, levollisena, kuin katuen äskeistä kiivauttaan.

"On se vaaransa siinäkin, rukouksessa, niinkuin on muussakin hengellisessä harjoituksessa. On niitä täällä ollut hengettömiäkin rukoilijoita, joita on täytynyt varoittaa. Tässä on likellä muutamia vaimoja, jotka juoksevat täällä joka päivä, höpisevät suullaan sanoja ajattelematta ja ymmärtämättä. Vaan niitä on pitänyt kärsiä, niinkuin muitakin eksyviä. Sitä minä vain, että rukoilla pitää. Ja jos ei syntinen rukoile ääneensä ja polvillaan ja osoita nöyryyttä Herran edessä, ei hän rukoile ollenkaan eikä ole vielä päässyt tuntemaan omaa surkeuttaan. Rukoukseen ovat Herran lupaukset liitetyt, kaikkein korkeimmat ja ihanimmat. Sinunhan pitäisi tämä tietää, joka siellä päin tietä näytät. Näytä se oikein äläkä väärin."

Ja Renqvistin yritti tavata taasen sama kiihtymys, vaan hän lopetti kesken. Paavo oli oikaissut itsensä, kiertänyt kätensä polven ympäri ja taivuttanut päänsä taaksepäin.

"Sinä nämä asiat luulet parhaiten tietäväsi, jolla on hengen virka, mutta katso, onko voide myöskin. Oppi on oikea, vaan älä opin kautta Herraa lähesty, äläkä harjoitetulla tiedolla ja ymmärryksellä rupea Kristusta etsimään! Minun raamattuni on samanlainen kuin sinunkin ja siinä on meille molemmille läksyt siitä asiasta, niinkuin on muustakin. Sinun pitää oppia tuntemaan heränneiden eksymys ja kaukaa jo vainuamaan niiden vaarat. Se on siinä heränneen vaara, missä kesken kääntynyt rupeaa ahkerasti pyhien töitä harjoittamaan ja pitämään pitkiä rukouksia ilman sisällistä tuntoa ja Herran ystävyyttä. Rukoilla on minunkin pitänyt, monesti päivässä käydä kammiossa vaivan aikana, vaan katuja ja toreja on käsketty kiertää ja ajattomalla ajalla polvilleen panna. Tulta se on, vaarallista tulta se on tämä polvirukous. Sitä tulta pitää sulin käsin hoitaa."

He puhuivat puoliyöhön samasta asiasta, kiersivät, kulkivat samoja paikkoja ja törmäsivät taasen yhteen. Kun jo näyttivät pääsevän likelle toisiaan, kun jo rauhaantuivat, hiljenivät, myönnyttelivät ja nyökäyttivät toisilleen päällään, niin jo ponnahtivat puheet taasen toisistaan, ja siitä alkoi sitten jälleen uusi kulku uudessa kierroksessa.

"Meillä on eri henki", sanoi Paavo vihdoin ja nousi sohvalta. "Hengessä on ero."

"Vaan sama Herra ja sama oikeus lähestyä häntä, joka on luvannut kuulla syntisen rukouksen."

Ja Renqvist laskeutui taasen polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa, valittaen. Hänen äänensä nousi ja laski omituisessa, laulavassa nuotissa ja paisui mitä pitemmälle rukous jatkui, muuttuen lopussa hiljaiseksi, melkein kuiskivaksi.

Kun he olivat nousseet, seisoivat he hetken vielä paikoillaan, ikäänkuin jotain odottaen ja jotain sanoakseen, saamatta kukaan kuitenkaan mitään sanotuksi. Sitten kulkivat he arastellen ulos, Paavo, Niskanen ja Ryynänen, ja painuivat pirtin puolelle. Mutta ei tahtonut tulla uni sinä yönä silmään. Ajatukset vain liikkuivat äskeisissä asioissa, siinä, mitä oli puhuttu ja mitä oli mikin sanonut.

"Taitaa olla tämä matka viimeinen tännepäin", sanoi Paavo, kun he olivat oikaisseet itsensä oljille, "Sinä, Aatami, saat olla siellä rajalla vahtimassa, ettei tämä tekopyhyys pääse pitemmälle."

"Minä? — miten minä — mitä tällainen vahtii, kuollut ja kykenemätön? Oma sydän kun on vähittä vana, niin siinä sitä on kylliksi tällaiselle."

"Rukoile sinäkin! Rukoilevat ne muutkin, ei vain Liperin pappi, vaikkeivät torvella edellään soita. Rukouksen kautta minäkin sain kaikki, vaikka onkin ollut salattua saamiseni. Tekopyhät ottavat tavaransa hyllyltä ja pöydän päästä, vaan minun ovat olleet tavarani Herran takana, Herran omalla ajalla annettavissa."

He puhuivat kauan vielä kaikesta, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Paavo nousi yhä uudestaan ylös, istui oljilla ja puheli oikeasta ja väärästä kristillisyydestä ja rukouksesta.

He olivat aamulla vielä kirkossa, mutta läksivät heti, painuivat salolle, kulkivat tuttuja teitä pitäen seuroja ja oleskellen ystävissä. Ja heistä tuntui niin vapaalta olo taasen, niin kodikkaita ja lämpöiseltä ja helpolta kuin olisivat omissa pirteissään itsekukin.

"Tämä se on parasta uskoa — tämä usko täällä, minkä Herra on näillä vaaroilla sytyttänyt syntisten sieluihin", sanoi Paavo Nälkömäessä hyvästellessään Karjalan ystäviä.

"Ja tämä Paavo se on paras Paavoista", lisäsi nälkömäkeläinen puristaen Paavon kättä lujasti ja pitkään.

VI.

Eräänä iltana syyskesällä oli Paavo palannut Niskasen kanssa Kuopiosta. Hän oli käynyt siellä jo useamman kerran, milloin yhdessä Niskasen mukana, milloin yksin. Sinne oli keväällä siirtynyt uusi, nuori pappi, joka oli heti avannut sydämensä Paavolle ja sitten käynyt kerta kerralta yhä likisemmäksi hänelle.

Paavo oli ollut kaiken matkaa tavallista iloisempi, ottanut yhä uudestaan puheeksi Kuopion uuden papin, kertonut hänestä pitkin tietä ystäville, ennustanut uusista voitoista, joita he vielä kerran asialleen voittavat.

"Siinä on vielä Liperin papin hapatusta, mutta lähtee se siitä, kuluu se pois, kun kulutetaan. Ystävä siitä vielä tulee ja Herran ase asialle. Vaan meidän pitää taidolla liikkua sellaisten kanssa, etteivät arkiinnu", puhui Paavo Niskaselle kotimatkalla.

Hän ajoi lopputaipalen yksin huonoa metsätietä myöten ajatuksiinsa vaipuneena. Kuu valaisi pitempiä oikosia, mutta mutkat olivat pimeitä ja synkkiä sakeassa kuusikossa. Tie milloin nousi ylös vaaran kiviselle kupeelle, milloin laskeutui alas salmekkeelle ja kulki viittatietä yli. Paavo antoi hevosen astua hiljalleen, painautui selkänojaa vasten vanhan, ratisevan reslan perässä ja jättäytyi ajatuksiensa ja muistojensa varaan.

Hänellä niitä olikin enemmän kuin muilla. Hänen elämänsä retki oli ollut mutkaista ja kirjavaa. Mitä lie Herra milläkin tarkoittanut, kärsimyksellä ja kovalla päivällä? Ja nämä matkat sitten —? Hänet oli ajettu tielle, vedetty salolta taipaleelle, keskeltä köyhyyttä ja hätää, pantu puhumaan heräävälle kansalle ja sitä hoitamaan. Seppäkö sen pani alkuun vai Herrako sepän kautta? Hän oli jo usein mielinyt jättää matkansa ja päättänyt jäädä kotiin, mutta aina lähtenyt uudestaan liikkeelle. Toisinaan oli hänestä tuntunut niin raskaalta sielussa ja vaikealta lähtö, että piti repiä ja riistää itseänsä irti, toisinaan taasen paloi sisässä tuli, ja näkymätön voima pakoitti lähtemään.

Jää paukahti jossain takanapäin, joku tuli tuikahti etäältä mökistä vaaran rinteeltä näkyviin, säkeniä hulmusi lakeisen täydeltä, pilven hattara kulki kuun alitse ja tummensi näköpiirin salmen suussa.

Hänen ajatuksensa hakivat lepopaikkaa itselleen — jotain viihdyttävää ja hupaista. Hän muisteli Kuopion uutta pappia ja papin puheita ja omaa mielihyväänsä uudesta ystävyydestä ja kaupungissa olosta.

Mitähän siitä miehestä vielä tulee? Jaksaako, kestääkö nuori mies pitemmältä? Kun eivät herrat sitä veisi. Vaan jospa alkavat herratkin herätä? Siellä niitä oli jo ollut salin täysi veisaamassa. Pappi oli kantanut tuolia pitkin iltaa, puhuttanut hänellä ja puhunut itsekin. Toiset olivat jääneet jälelle, tulleet kamariin ja istuneet iltamyöhään asti. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että häntä oli huomattu, että hän oli saanut olla mukana. Ei niitä saanut likellekään mennä herroja täälläpäin.

Siinä oli jo Tahkomäki hänen edessään. Tie kierrätti kaukaa, kulki talon ohi altapäin ja palasi sieltä takaisin riihen perätse pihaan. Häntä oli aina jokin ahdistanut kotiin tullessaan, jokin raskas, epäselvä tunne ja pelonsekainen mieliala. Hän ei oikein osannut sitä itsekään itselleen selittää, mikä se oli. Oliko se hiljaista, salaista syytöstä siitä, että oli tullut oltua ja viivyttyä liian kauan kotoa poissa ja jätettyä Riitta lasten kanssa, vai oliko se pelkoa siitä, että oli jotain tapahtunut hänen poissa ollessaan?

Mutta nyt hänestä tuntui hyvältä ja helpolta ja turvalliselta kotiintulo, toisenlaiselta kuin ennen. Ne vielä valvoivat, ikkunaluukku oli auki pihan puolella. Olisivatko odottaneet häntä? Vaan mistä ne tiesivät odottaa?

Joku aukaisi oven ja yritti pihalle, mutta veti sen taasen äkkiä kiinni. Sitten kuului hätäistä puhetta sisältä ja epäselvää supatusta.

Paavo riisui hevosen, juotti sen lähteellä ja heitti heiniä eteen. Tultuaan sisään huomasi hän lasten juoksevan pelokkaina äidin luo ja tuijottavan ovea kohti. Olikohan sittenkin jotain tapahtunut, niinkuin hän oli pelännyt, jotain tapaturmaa tai vahinkoa? Hän asetteli kintaitaan lieden reunalle, kopisteli lunta jaloistaan, kurkoitti turkkia orrelle väliin vilkaisten Riittaa ja lapsia pirtin perälle.

"Te vielä valvotte. Mikä teitä valvottaa? Odotitteko?" kysyi Paavo ja käveli perällepäin.

"Ei ole odotettukaan", sanoi Riitta ja katseli oudosti Juhanaa ja tyttöjä, jotka jo vilkastuivat ja alkoivat liikkua lattialla. "Muutoin vain on valvottu."

"Viivyin Kuopiossa pitemmältä. Siellä on nyt sellainen pappi, joka viivyttää."

Ja hän kertoi Kuopion uudesta papista, papin salissa pidetyistä seuroista ja herroista, joita oli kokoontunut kamarin täydeltä. Hän ei ollut ennen milloinkaan tehnyt selkoa matkastaan, vaan aina ollut matkainsa perästä harvapuheinen. Tuntui nyt niin oudolta ja omituiselta Riitasta ja lapsista, kun he istuivat siinä ristissä käsin kuin kirkossa ja koettivat seurata mukana ja tekeytyä tarkkaaviksi.

Vaan myöhemmin, kun lapset kaikki olivat nukkuneet, alkoi Riitta kertoa, mikä heitä oli valvottanut sinä iltana ja monena muunakin. He olivat seuraavana yönä sen jälkeen, kun Paavo oli lähtenyt, heränneet siihen, että Sohvi oli huutanut hätääntyneen, säikähtyneen huutoa. Siihen samaan huutoon olivat sitten yhtyneet muutkin lapset, Liisa ja Eeva, niin että koko pirtti kaikui kamalasta äänestä. Kun hän nousi tilaltaan, huomasi hän samassa, että ovi kävi ja että joku oli mennyt ulos. Pirtin perästä kuului vielä kotvan askeleiden ääniä. Sohvi aina vain huusi ja itki, mutta toiset lapset hokivat "ruoti-Penna", "ruoti-Penna". Aamulla vasta Sohvi kertoi, miten Penna oli puhaltanut tulta tikkuun ja seisonut Juhanan jalkopäässä suuri puukko kädessä. Oli niin pelästytty, ettei oltu saatu unta silmiin sinä yönä eikä seuraavanakaan. Sohvi oli vavissut vielä pitkin päivää ja itkeskellyt.

"Jopa on saatana saanut liian suuren vallan", sanoi Paavo, "Se on sääskiniemeläisten työtä, Kuosmasten itsensä. Nehän ne kantavat vihan tulta sielussaan yötä ja päivää."

Ja hän valvoi vuoteellaan, väliin puhellen Riitalle, väliin maaten pitkät ajat äänetönnä kädet pään alla.

"Saivat raukan narratuksi surmatöihin, mutta Herra oli likempänä kuin luulivatkaan. Minkä hän varjelee, niin säilyy, vaikka tulessa ja vedessä. Saavat elää turvassa ne, jotka häntä pelkäävät ja hänen autuuttaan etsivät. Sitä minä vain, että loppunevatko tähän vainomiesten hankkeet."

"Sitä minäkin", lisäsi Riitta heti. "Jos hyvinkin yrittävät uudelleen, jollain toisella tapaa. Ei ole puhuttu vielä Juhanalle! mitään siitä, että Penna oli siinä hänen jalkopäässään seisomassa, kun Sohvi heräsi. Se nukkui sikeää untaan ja havahtui vasta myöhemmin."

Riitta kertoi moneen kertaan samoja asioita, palasi takaisin erityisiin kohtiin kertomuksessaan, oikoi ja korjasi puhettaan perästäpäin tehdäkseen tapahtuman sitä selvemmäksi. Mutta vähitellen muuttui puhe taasen vanhaksi valitukseksi Paavon matkoista ja poissaolosta. Ääni kävi yhä kärtyisemmäksi ja hiljaisemmaksi, niin että vihdoin erottautui vain joku sana joukosta.

Paavo makasi omissa ajatuksissaan ja valvoi vielä, kun Riitta jo oli nukkunut.

Näkyi olevan sellaista sittenkin hänen elämänsä, että kun milloin päivä yrittää pilkistää pilven raosta, niin jo taas pimenee ja synkistyy taivaanranta toiselta puolen. Kun hän sai joskus jostain vähän iloa ja mielihyvää, niin iskettiin taas sieltä, mistä ei ollut odottanutkaan ja pantiin uusia painoja. Ajoi hetken, kulki hetken helpompaa tietä, niin jo tuli ryteikkö vastaan ja kapulasilta kulettavaksi. Ei hän saanut huokaistakaan päähän asti, hänen piti lähteä ja ponnistaa, ei lepuuttaa jalkojaan eikä suoria väsynyttä ruumistaan.

Mitä kaikkea hän olikaan vasta haaveillut ja matkalla mielessään suunnitellut? Sitä, että Kuopion uusi pappi tulee mukaan, että he kulkevat vielä yhdessä kumpikin ja jakavat yhdessä Herran salattua viisautta, sitä, että herratkin alkavat herätä, että kaikkien pitää saada nähdä Herran väkeviä töitä Savossa ja Karjalassa. Ja paljon muutakin. Vaan korpea on kristityn tie, synkkiä saloja, joskus vain ahon laitoja ja kovia pohjia kuin mielen nouteeksi.

Paavo pysytteli taasen pitemmälti kotonaan, luki siellä, tutki siellä raamattuaan ja "Hunajan pisaroita". Melkein joka päivä saapui vieraita Savosta ja Karjalasia, viipyen päivän, parikin. Hän luki niille, hän löysi niille aina uuden, tuoreen asian kirjoistaan, hän syventyi siihen ja selitteli sitä yhä uudestaan tuleville ja meneville. Kaikki huolet haihtuivat keskellä vieraita ja uusia ystäviä, jotka ahmien ja ihastellen kuuntelivat opettajaansa ja illoin oljilla istuessaan veisasivat virsiään. Miten hän oli reipas ja vikkelä, miten hän läskikään leikkiä väliin ja huvitti ystäviään kertoen matkoistaan ja höystellen puheitaan mehevillä, leveillä sukkeluuksillaan!

Jonsan Sutinen ajoi eräänä päivänä Tahkomäkeen. Oli niin outoa Paavosta, että hän katseli kauan aikaa Sutista saamatta sanaa suustaan. Sutinen oli ollut aina vainomielinen, aina puhunut pahaa Paavosta ja heränneistä.

"Täytyi tulla, vaikka oli vaikeaa", sanoi Sutinen. "Täytyyhän sen, jolle Herra panee pakon. Vaikeaa oli minullakin kerran matka Sutelasta Syvärille. Mikä sinut tänne toi — köyhyyskö? Joko ovat alkaneet aittasi tyhjentyä? Vaan jos lie muuta köyhyyttä?"

"On semmoista, ettei saa enää eletyksi päivääkään. Puuttuu parempia tavaroita. Maallisia vielä on, vaan ei taivaallisia eikä ole ollutkaan. Älä sinä, Paavo, enää entisiä muistele! Jumalaton on jumalaton. Jumalatonhan minä olen ollut kaiken ikäni", puheli Sutinen.

"Mutta miten sinä parannusta teet, jolla on aittaa, eloa, kalua? Miten sinä siitä pääset liikkeelle? Miten kameli neulansilmän läpi? Sen ovat rikkaan passit joka päivä selvät."

"Taitaa olla", myönnytteli Sutinen.