Part 6

"Nämäkin kuormat olisivat helpommat kantaa, jos olisi itse syytön, jos saattaisi syyttömänä astua kaikkinäkevän eteen. Vaan kun ovat omat viat pitkin päivää näkyvissä, kärsimättömyys ja kapinallinen mieli ja kopea sydän, niin tulevat kaikki kuormat raskaammiksi. Vaan nämä ne ovat syntisen tavaroita matkalla, näitä pitää täällä kantaa, uskossa kantaa, ei uupua eikä väsyä."

Paavon puhe päättyi aina siihen, ettei saa väsyä, ei työlästyä eikä epäillä, vaan kantaa vaivansa uskossa ja kärsiä omaa huonouttaan.

Kun hän palasi kotiin, oli Riitta synkän ja surullisen näköinen, ja lapset istuivat arkoina ja pelokkaina pankolla. Hän huomasi heti, että oli jotain tapahtunut, vaan ei kysynyt mitään.

"Ne rupeavat nyt kuolemaan, eivät kestä enää", kuului Riitta sanovan sairaan äänellä:

"Kutka? Mitä?" kysyi Paavo hätäisenä.

"Ihmiset — köyhät eläjät. Kuuluvat kaatuvan työmaalla metsässä ja teillä, mikä missäkin."

Paavo silmäsi samassa lapsia, jotka olivat työntyneet likemmä toisiaan. Hän tunsi olennossaan oudon, kaamean tunteen, ja hänen äskeinen turvallinen, rauhallinen olonsa oli kuin poispyyhkäisty.

"Tässä käy meille vielä samoin", jatkoi Riitta syyttävällä äänellä. "Lapset ovat jo alkaneet sairastella. En saa terveitäkään enää ulos ollenkaan, istuvat vain tuossa ja värjöttävät kaiken päivää. Minä niitä saan täällä yksin pelätä."

Ja Riitalta pääsi itku, väkivaltainen, raju, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta Paavo läksi ulos, pistäytyi pitkissä ajatuksissaan ensin kujaan ja käveli sitten metsään päin pitkin ajotietä.

Niinkuin olisi tullut seinä eteen, minne menikin, niinkuin joku ajaisi takaa ja ahdistaisi ja lähenisi hetki hetkeltä. Oli hän jo kaikkea kokenut, oli kulkenut pitkältä pimeässä, josta seppä oli ennustanut ja puhunut, vaan ei ollut vielä tällaista tuntenut. Jos on niin, että pitää sittenkin nääntyä, jos ei enää auta sekään, joka on ennen auttanut.

Oliko tämä kaikki rangaistusta hänelle siitä, että oli ollut joku olevinaan, että oli kulkenut Karjalat, Savojärvet ja Iisalmet seuroja pitämässä ja muita opettamassa? Vai oliko tämä yhteistä köyhyyttä, sitä samaa, jota oli muillakin, joka ahdisti muitakin ja tappoi nälkään ja näännytti metsäteille? Vaan miksi oli aina hänellä? Miksi hänen elämänsä tuntui aina käyvän yhä raskaammaksi, kun muiden huojentui ja helpoitti joskus — jumalattomain ihmisten, jotka olivat Herralle vieraita? Ja hän tunsi, miten sielussa raivosivat kaameat ajatukset, kapina ja uhma Herraa itseään vastaan ja synkkä epäilys.

Nyt hän sen oikein näki, millaista jälkeä pettu ja sammalsurve oli jättänyt jälkeensä. Lapset olivat kuihtuneet ja niiden kasvot saaneet kalpean, sinertävän värin. Eivät ne ole olleetkaan oikeita lapsia, eivät iloinneet milloinkaan, niinkuin lapset iloitsevat, eivät juosseet eivätkä leikkineet, vaan istuskelleet pitkin päivää pirtissä ja puhelleet toisilleen vanhan ihmisen äänellä. Hänen tuli niitä yhtäkkiä sellainen sääli ja surko, että oli maahan vaipua, että piti pidellä jostain kiinni ja ääneensä valittaa.

Hänen mieleensä muistuivat talvelliset puheet Puolasta, kauniista, rikkaasta, kaukaisesta maasta, jossain etelässä olevasta, jossa annetaan asumukset ilmaiseksi. Hän oli niille nauranut ja niistä ystäviään varoittanut. Vaan nyt ne tulivat siihen, niinkuin joku olisi tuonut, niinkuin joku olisi siinä vieressä seisonut, korvaan kuiskuttanut ja kuvaillut kaiken kauniiksi ja onnelliseksi oudossa, tuntemattomassa maassa. Miksei hän voisi lähteä, niinkuin muutkin, jotka olivat aikoneet ja joilla oli hätä ja puute pienempi kuin hänellä? Hän lähtee, hän ottaa Herran mukaansa, hän palaa taasen takaisin parempina aikoina. Hän valvoo vieraalla maalla ja vaeltaa Herran kasvojen edessä. Hänen täytyy lähteä, täytyy päästä jonnekin, joukko kuolee täällä nälkään, lapset kuolevat.

Hän muisti Aaprahamia, joka sai kerran kutsun ja läksi kauas Kaanaan maalle, ja Jooseppia ja muita Jumalan pyhiä, jotka olivat vaeltaneet vieraille maille ja taasen tulleet takaisin ja saaneet siunauksen. Ne tulivat kaikki siihen, liikkuivat siinä elävinä hänen edessään, pystyttivät siihen majansa ja läksivät siitä taasen jonnekin tuttuina, ystävinä, ikäänkuin käsin viittoen ja mennessään kutsuen.

"Herra hoitaa heränneitä ilman häntäkin. Tänne jäävät Härkönen ja Niskanen, joilla on salattu viisaus, tänne jää harjaantunut kansa ja Herran sana. Ei hän ollut mikään eikä tahtonut ollakaan. Jos on Herran tahto, että kansa elää ja kasvaa siinä armossa, jonka on kerran saanut, niin se elää ja säilyy ja pääsee perille sinne, minne on menossakin. Ja jos on Herran tahtoa vastaan hänen matkansa kauas vieraille maille, niin tulkoon itse eteen, tukkikoon tien, pankoon poikkitelaista polulle."

Kaiken kevättä oli Paavon elämä ollut yhtä ja samaa taistelua oman itsensä, oman horjuvan mielensä kanssa. Toisinaan oli pitänyt öitänsäkin valvoa ja miettiä ja rukoilla.

Jos on sittenkin siellä suuremmat vaivat vieraalla maalla kuin täällä, jos tämä on Herran käsistä pakenemista, hätääntyneen hulluutta ja epäuskoisen mielen uhmaa. Vaan ne tekivät lähtöään muutkin, pelkäämättä, rohkeasti, möivät kotinsa ja kontunsa tai jättivät siihen hallaiset paikkansa. Niin — niin se sittenkin on, että sinne pitää mennä ja sieltä tulla taasen takaisin, jos ei kerran valkene eikä kirkastu eikä parane tämä kurja elämä.

Kun hän kulki metsissä yksin tai kalasteli aamuvarhaisin järvellä, alkoi hänen päätöksensä horjua ja hän tunsi raskasta ja ahdistavaa ajatellessaan lähtöä. Se oli sittenkin hänen kotinsa tämä köyhä koti, hänen synnyinseutunsa tämä alakuloinen, tumma, totinen seutu, missä vaara kohosi toisella puolen ja synkkä korpi toisella, järvi, soukka järvi, vain välissä. Vaan kun hän tuli sisälle pirttiin näki Riitan kärsivät, kuihtuneet kasvot ja lasten surullisen, hiljaisen olon ja ilottomat liikkeet lattialla, niin vahvistui taasen horjunut mieli hetkeksi.

Kun sen oikein tietäisi, kun tietäsi edes jotain ennakolta, vaan ei tiedä syntisraukka mitään, ei tiedä, mikä on Herran tahto milloinkin, ennenkuin näkee ja kokee, ei tiedä, mitä on elämä, ennenkun on elämänsä elänyt.

Hän kulki kuin unissaan monta päivää ennen lähtöä, rauhattomana, synkkänä, laahaavin askelin kuin raskasta taakkaa kantaen. Ei hän jaksanut lähteä Savojärvelle eikä muualle ystäviin, kokoili vain kapineitaan äänettömänä ja valmisteli lähtöä kuin salaa, niinkuin ei itsekään tahtoisi tietää, mitä tekee ja minne menee.

Ei maistanut miltään Jumalan sana eikä ollut halua sitä lukeakaan. Niinkuin olisi puuttunut rohkeutta ja uskallusta, niinkuin olisi pitänyt kiertää raamattuansa, niinkuin sieltä olisi tullut kielto häntä vastaan, jos sen aukaisi.

Eivät ne sopineet sittenkään hänelle miksikään esikuviksi, vanhat patriarkat ja Jumalan miehet, ei hänen sopinut itseään niihin verrata. Niillä oli oma, erityinen olonsa ja kulkunsa ja niiden elämällä suurempi merkitys kuin hänen. Mikä hän oikeastaan oli? Ei mikään. Jumala saattoi hänet nujertaa ja tappaa nälkään joukkoineen niinkuin kenen tahansa jumalattoman.

Hiljaa, kenenkään näkemättä he läksivät aamulla varhain. Paavo poikkesi ennen lähtöä vaaran alle lepikkoon, polvistui siellä ja rukoili pitkät ajat. Se oli kipeän, revityn, raastetun sydämen valitusta. Kun hän palasi pihalle, seisoivat lapset jo siinä matkavalmiina, ja Riitta talutteli pientä mustaa piha-aidan takaa. Ei puhuttu mitään toisilleen, ei jaksettu puhua, liikuttiin kuin muiden liikuttamina. Eikä katsottu taakse, kun oli lähdetty, ei uskallettu katsoa, astuttiin vain kärrin perästä kiinni pitäen törmän yli oikosen päähän.

Mitä tämä on — mitä tämä oikein on — ja minne häntä viedään? Miksi hän sittenkin läksi? Miksei jäänyt tänne nääntymään, jos on kerran kuitenkin näännyttävä? Ja miksei hän palaa takaisin, miksei käännä hevostaan ja joukkoaan, vaikka on joka askel väkisten astuttua ja jokainen syöttöväli kuin omaa kadotustaan ja onnettomuuttaan kohti kulkemista?

Hän asteli pitkät matkat kaukana jälessä lyödyn, nöyryytetyn lannistuneella mielellä ja oman heikkoutensa ja tyhmän tekonsa tunnossa.

Heikkoutta tämä oli, uskon heikkoutta, oikean, totisen, järkkymättömän uskon puutetta. Jos olisi usko ollut oikeaa ja elävää, olisi jääty omalle maalle ja jätetty elämä siellä Jumalan vastattavaksi. Ja jos olisi rukoiltu ja valvottu ja oltu oikeita kristityitä, olisi Jumala antanut siunauksensa siellä kotona. Vaan nyt on karattu Jumalan käsistä omille teille ja otettu oma järki oppaaksi.

Kulettiin päivät pääksytysten mitään muuta puhumatta kuin sitä, mikä oli välttämätöntä. Riitta istui rattailla, kalpeana, raukeana, nuorin lapsi sylissä, väliin itkeskellen, toiset vanhemmat lapset juosten jälessä ja edellä, omalta itseltään iloa etsien. Saivat vain pettusekaa suuhunsa, niin olivat yhtä tyytyväisiä täällä kuin siellä kotonakin, samoja lapsia, kaikista eläjän huolista ja vaivoista tietämättömiä.

"Tämä on Joonaan matkaa. Herra käski kerran profeetan lähteä itään, niin läksikin länteen. Kun olisi seppä ollut likempänä, olisi jäänyt tämäkin matka tekemättä. Leivän puute toi uskon puutteen meille. Minusta tuntui heti kotoa Koskiniemeltä lähtiessä, että nyt ovat asiat otettu omiin käsiin, ruvettu itse omaa elämää ja tulevaisuutta järjestämään", puheli Paavo kerran kun oli taasen lähdetty syöttöpaikasta taipalelle.

Riitta ei vastannut mitään, kääri vain vaateriepuja nuorimpansa ympärille.

"Saamme siitä nyt itse vastata. Se oli vielä koetusta vain, se kova hätä kotona. Se jos olisi kestetty ja kerran vielä kylvetty touko, niin olisi kirkastunut uusi päivä. Vaan ei kestetty, kun ei eletty Jumalan sanasta, ei ollut uskoa, kun ei ollut leipää. Mitä kristillisyyttä se on sellainen, joka on leipään sidottu, joka leivän kanssa tulee ja leivän kanssa menee?"

"Eihän meillä ole leipää ollut moniin vuosiin. Mitä leipää se on tämä tämmöinen?"

Ja Riitta otti mustan, paksun leivän kappaleen nuorimman lapsensa kädestä sitä pyöritellen ja Paavoon päin ojennellen.

"On samanlaista kun on ollut muillakin — rikkaammillakin", vastasi Paavo.

"On — kun on evääksi saatu suuteita sekaan, vaan ei ole ollut ennen", kuului Riitan kärsimätön ääni rattailta.

Ei se siitä parane, että siitä puhuu Riitan kanssa. Parempi kuin ei puhu mitään, kun vain menee eteenpäin jonnekin, muiden perässä ja kun ei ajattele mitään, ei elämäänsä, ei kuolemaansa, ei Jumalaansakaan enää.

Vaan ajatteli hän, ajatteli ainakin sitä, mitä oli siellä takanapäin, entistä oloaan ja elämäänsä, Herran kuletusta ja työtä, yhteisiä seuroja ja pitkiä seuramatkoja, joille kaikille nyt tuli yhtäkkiä tällainen loppu.

Hänestä tuntui sittenkin siltä kuin ei tämä kaikki olisi totta, niinkuin näkisi vain pahaa unta, josta vielä herää ja pääsee taasen takaisin entiseen oloonsa, niinkuin tulisi Herra vielä vastaan jossain ja käännyttäisi jollain lailla takaisin.

Luulin jo jotain osaavani omin päin ja tietäväni tien, vaan sokea olen ollut ja sokeana vieläkin kulen. Luulin kestäväni kaikki, jaksavani kantaa kaikki Herran voimalla, luulin, ettei masenna mikään mahti sitä, jolla on avattu tie armoistuimelle ja oikea, elävä usko. Vaan ei ole ollut oikeaa, ei ole ollut Herran voimaa tämä tämmöinen, ei ole ollut pahan päivän varaa sielussa. Miksi en jäänyt sinne, mistä läksin, miksi en sanonut Herralle: Tapa tähän, jos tappaa aijot!

Miksi nyt piti näin käydä — nyt juuri? Sain itselleni vasta uusia ystäviä Savossa ja Karjalassa, sain nähdä tulen palavan Karjalan vaaroilla ja siitä iloita, niin tuli tämä. Niinkuin ottaisi heti pois, minkä antoi. Niinkuin näyttäisi jotain, antaisi jotain lapsen käteen ja heti jo samassa ottaisi pois. Niinkuin se olisi kiusantekoa Herran puolelta tämä — antaa ensin, täyttää ensin mieli ilolla ja riemulla ja samassa jo ottaa kaikki ja painaa keskelle hätää ja vaivaa.

Hän tunsi jotain kaameaa sielussaan siinä astuessaan hevosensa perässä, joka vaivaloisesti kulkien laahasi nälkäistä joukkoa pitkin ylämäkeä. Lapset olivat käyneet hiljaisiksi ja aroiksi, istuskelivat rattailla päiväkaudet kalpeina, nuorin jo sairasteli ja valitteli äitinsä sylissä.

Kerran kulin samassa pimeässä, samanlaisia tuntemattomia matkoja. Mieli oli musta ja sielu sairas, niinkuin on nytkin. Vaan se oli tietämättömän tietä ja löytämättömän syntisen etsimistä ja ikävää ja Herran valoon pyrkimystä. Tämä on toista. Tämä on sellaista, jossa on itse pimittämässä omaa tietään ja pahentamassa omaa elämätään ehdoin tahdoin herännyt mies ja valoon päässyt — valosta pimeään kulkemassa ja päivästä yöhön, joka askel itse lujittamassa silmukkaa oman kaulansa ympärille.

Oli tähän Riitankin syytä. Jos olisi Riitta ollut toisenlainen, toisenmielinen, kärsivällisempi ja kestävämpi, jos olisi Riitta joskuskaan rohkaissut, kun kaikki näytti synkältä ja toivottomalta kotona, niin ei oltaisi tällä matkalla. Se oli kuin salaista uhmaa ja kostoa hänen puoleltaan koko lähtö, hänen oman pahan sydämensä purkausta, vanhan ihmisen vihaa ja ilkeyttä. Riitta esteli aina seuramatkoista, vihoitteli ja paiskoi kiinni oveja, kun kotiin tultiin, niin piti näyttää sille, että tekee mitä voi, että uhraa kaikki joukon eteen, että menee minne tahansa, kun niiksi tulee.

Siinäpä se on — siinä se onkin uskon heikkous ja Herran voiman puute. Siinä se on. Kovissa koetuksissa vasta oppii syntinen tuntemaan oman itsensä, miten nousee syvältä sielusta aavistamatonta ilkeyttä, miten on parempina päivinä, valossa ja ilossa ja armon nautinnossa, kaikki paha painunut pohjalle eikä pahana päivänä ole sitten muuta enää jälellä kuin alaston sielurukka, josta armo on juossut kuiviin, niin että vain pohja näkyy, haiseva, mätänevä pohja, vanha ilkeä sisu. Mikä hän nyt oli? Missä oli nyt Herran mies, seurapuhuja ja muitten opettaja? Saisivat olla näkemässä ja sormellaan osoittamassa opettajaansa.

Hän kulki kuin unissaan laahaten raskaita jalkojaan. Jokainen päivä oli samanlainen, yhtä synkkä ja toivoton. Jo olivat vanhemmatkin lapset alkaneet sairastella. Jo oli täytynyt pysähtyä taloihin, mihin päiväksi, mihin pariksi ja sitten taas lähteä taipalelle, kulkea kuin silmät sidottuina kuorman päällä istuvia, itkeviä ja valittavia lapsia hoitaen.

Kärsiköön kerran liha, saakoon oman ansionsa tyhmä mieli ja työ, pelatkoon, vaviskoon Herran vihan edessä taas syntinen! Ei ole vielä otettu Herralta nöyrin mielin kaikkea, ei ole maattu maassa eikä yhdessä apua huudettu lapsen suulla taivaallisen isän kurin alla.

Miten tuntuikaan siltä kuin helpoittaisi sielua tämä alistuminen, niinkuin olisi kevyempää silloin aina, kun sai jäädä siihen, että on ansainnut kaiken tämän, mitä nyt kärsitään, että kärsitään oman tyhmyyden tähden, että ollaan kantamassa omaa ansiota ja palkkaa, itse hankkimaa! Jostain kaukaa vilkkui taasen valo ja sielun sisimmästä kuului hiljainen, outo ääni, joka rohkaisi ja kevensi.

"Niin se oli — niin se sittenkin oli, että Herra tuli vastaan, että Herra nosti myrskyn ja katkaisi tien", sanoi Paavo kuin painajaisesta irti päästen kuultuaan, ettei lasketa rajan yli eteenpäin.

Hän sairastui itsekin ja makasi monta päivää kuumeissaan. Vaan hänen oli mielensä kepeä ja iloinen, niinkuin olisivat nyt jo loppuneet kaikki vaivat ja niinkuin olisi taasen päästy siihen entiseen.

"Kaikki portit ovat läpikäytävät, minkä nämäkin. Vaan nosti toki myrskyn Herra ja pysäytti tiellä Pileamin, joka kulki väärillä asioilla. Siitä tiedän taas, että on Herra likellä. Kun lie Herralla kärsivällisyyttä, niin täytyy oppia syntisenkin omaa tyhmyyttään kärsimään. Herran tie tulee aina uudestaan etsittäväksi sen, joka on itsensä omalta tieltään löytänyt. Palataan, päästään kotiin, otetaan Herra oppaaksi ja Herran tie tieksi. Vielä veisataan yhdessä Herran kiitosta ystäväin kanssa, heränneiden ystäväin."

Kun he saapuivat Savoon, oli jo puoli kesää kulunut. Se oli ollut kuin unta, pahaa unta, heidän matkansa, jota joskus muisteltiin, vaan josta harvemmin puhuttiin.

"Paistuu täällä petäjärieska", sanoi Paavo Pienen Soukan torpassa, vanhassa, rähjäisessä mökissä Nilsiän Aholansaaressa, jonne oli tultu ja jossa taasen aloitettiin uutta elämää.

V.

Se on paraita kaskimaita Tahkomäki tässä pitäjässä. Tytöt ovat apuna raatamassa, Anna ja Tiina, ja pian tulee Juhanasta mies. Jos Herra vielä näkee hyväksi siunata ja antaa elämistä, jos saadaan vielä kerran noustakin, kun on aina laskettu ja kulettu alamäkeä.

Paavon ajatukset harhailivat epämääräisinä sinne tänne, hyppivät asiasta toiseen, pakenivat toisia, pysähtyivät toisiin.

"Kuosmaset kuuluvat uhkailleen", sanoi hän yhtäkkiä Riitalle. "Ovat jo kauan vihanneet ja vainonneet heränneitä. Heikiltä olivat puoliväkisten ostelleet Tahkomäkeä ja kiroten lähteneet sitten Kalliolahdesta, kun ei Heikki myönyt. Niillä on nyt kaksinkertainen viha, maallinen ja hengellinen. Vaan Herra on varjellut ja hänen enkelinsä."

"Sanot sen vielä, että saan sitten sitä kovemmin pelätä, kun jään yksin kotiin lasten kanssa. Täällä on ilmankin ollut pelkoa ja vapistusta heikolla vaimolla", sanoi Riitta valittavalla äänellä.

"Älä sinä! — en minä sitä — sinä menet aina samaan asiaan, pyörit aina samassa paikassa. Saatana sinua siinä pyörittää. Minun täytyy mennä, minne Herra vie. Luulet, että minä liikun omilla asioillani. Kerran oltiin omilla, vaan yhdessä oltiin ja tie nousi silloin pystöön."

Paavo oli tullut arimpaansa ammutuksi. Hänen sisässään kiehui ja hän aikoi jatkaa samassa sävyssä, vaan malttoi sitten mielensä.

"Pitää muistaa Herran varjelusta, pitää luottaa Herraan. Herra varjeli Tanielin jalopeurain luolassa ja kolme miestä pätsissä. Sillä on pitkä käsi ja paljon palvelijoita."

Kun he keväällä muuttivat Tahkomäkeen, tapasi Paavon sama työinto, mikä joskus ennenkin. Hän raatoi kaiket päivät tyttäriensä kanssa kaskella. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä unohtanut matkansa ja ystävänsä ja seuramenonsa.

"Sen on Riitta sitonut, ettei pääse enää. Se nyt aikoo rikastua, kun on taloon päässyt."

Hänestä puhuttiin kaikkialla ja kerrottiin kaskuja, häntä arvosteltiin, kiitettiin ja moitittiin — moitittiin enemmän kuin kiitettiin.

Paavo tiesi sen itsekin. Hän teki sukkeluuksia ihmisten puheista, hyvistä ja pahoista, höysti niitä, huvitti niillä itseään ja muita. Mutta sitten jätti hän taas yhtäkkiä työnsä ja lähti Karjalaan.

Kulettiin vanhoja, tuttuja teitä yhdessä Niskasen kanssa, käytiin tutuissa taloissa, saatiin uusia ystäviä ja käymäpaikkoja.

"Tämä pantiin polttamalla parannukseen, tämä Kuosmanen. Tämä se tien Karjalaan puhkaisi. Tuli hätääntyneenä Sutelaan, kun oli tehnyt syntiä suurena juhlana. Siitä on sitten monet matkat tehty näillä asioilla", puheli Paavo Niskaselle.

"Vai on polttamalla! Poltettu meitä on muitakin. Ei lähde syntinen vähemmällä liikkeelle — palaa pitää povessa ja jalkain alla helvetin tulen. Palaa pitää synnin rakkauden ja suruttomuuden ja maailman ystävyyden", sanoi Niskanen.

"Mutta kun se olikin oikea tuli ja oikeita lastuja, omia veistämiäni, jotka paloivat kämmenelläni. Mikä lie ollut polttamassa, enkelikö vai henki?" lisäsi Kuosmanen ja kertoi taasen vanhan tutun kertomuksen kalastusmatkastansa helatorstaina.

Paavoa nauratti. Hän oli aina laskenut leikkiä Kuosmasen näystä ja huvittanut sillä ystäviään.

"Se on vain pääasia, että olet tiellä sinäkin, Kuosmanen, että pääsit osalliseksi oikeasta viisaudesta", jatkoi Paavo vakavana. "Alku olkoon mikä tahansa. Kuka ne Herran keinot tietää ja tuntee? Kunhan muistanet joka päivä, mistä menee tie armahtajan luo. Se pitää muistaa ja siitä muillekin muistuttaa."

Paavolla tuntui olevan loppumaton varasto leikkipuhetta. Hän kertoi jokaisesta jotain, kenen taas tapasi vanhan ystävän, kuvasi jokaista Niskaselle, kiittäen, kehuen, vaan samalla johonkin satuttaen ja salaa ampuen arkaan paikkaan.

"Nämä ovat isotietoisia miehiä, suurilahjaisia, nämä Härkönen ja Pyykkö, niinkuin olet sinäkin, Lauri. Suurilahjaiset maata röllöttävät usein poikkipuolin elämän tiellä tietonsa päällä ja estävät yksinkertaisia kulkemasta. Vaan nämä ovat nyt lapsia, näiden on käynyt samoin kuin sinunkin — on täytynyt ottaa tikku käteen ja ruveta tavaamaan."

"Entäs tämä Kivilahden Ryynänen — tämä Aatami! Tämä on saanut sen hengen, joka puhuttaa kielillä. Puhuu liian paljon — vähempikin välttäisi. Nämä karjalaiset puhuvat hengessä ja hereillä ja avaavat kaikki tavaransa. Olisit ollut täällä ennen, olisit nähnyt miten nämä hyppivät. Mutta Herran työtä näissä on, ja taipaleella tasaantuu, mitä liikaa lienee. Se on elämän tie sellaista, että se kuluttaa."

"Nämä tytöt ovat käyneet Nilsiässä asti", jatkoi Paavo ja osoitti kahta nuorta tyttöä. "Näillä on ollut paljon rakkautta. Liekö jo vähentynyt ja tielle tippunut? Toimellisia tyttöjä nämä ovat, kutovat kankaita, kulkevat Kuopiossa värjäyttämässä, ostavat, myövät, tekevät kauppaa. Kuka on uskollinen ja toimellinen väärässä mammonassa, saa Herralta sitä, mikä on oikeaa. Ja saaneethan nämä ovat."

Oli samanlaista esittelyä pitkin matkaa. Niskanen sai olla itsekin käsissä, kestää, kuunnella, pitää hyvänään Paavon puheet ja arvostelut itsestään. Toisinaan jo tahtoi suututtaa Paavon leikki, mutta Paavo ei ollut huomaavinaan, jatkoi vain, kertoi vain ja kuvasi kumppaniaan Karjalan ystäville.

Oli jo jonkun kerran ollut puhetta Liperin papista, Kukkos-papista, jonka maine oli alkanut levitä pitkin pitäjiä, Kivilahden Ryynänen, joka asui likempänä Liperiä ja joka oli kuullut kummallisia kertomuksia, pyrki tuontuostakin kertomaan kuulemistaan. Mutta Paavo keskeytti ja meni aina muihin asioihin. Mitä lie sillä tarkoittanut?

"Se kun kuuluu olevan aamusta iltaan polvillaan ja pyllyllään, miten milloinkin, oihkii ja voihkii ja panee Herralle pakkoja. Vaan eihän sitä miten saa syntinen väkisten mitään, eihän sitä saa käskeä eikä komentaa — Herraa."

"Kuuluu olevan ahkera", jatkoi Ryynänen, "viikot kulkee pitäjällä, luettaa ja tutkii, määrää ja panee pitkiä läksyjä vanhoille ihmisille. Siellä on nyt semmoinen sota Liperissä, ettei ennen milloinkaan. Ovat nousseet kahdelle jalalle kaikki vanhat paatuneet, toiset myötä, toiset vastaan. Vastaan kuuluu rovastikin olevan, vaan ei se tottele rovastia. Pimeää on ollutkin Liperissä, kortit paraina kirjoina."

Paavo istui ja kuunteli silmät kiinni puristettuina.

"Jo niitä on ollut liian paljon suruttomia pappeja, jo niitä on nähty ja kuultu. Kun jo alkaisivat papitkin puhua paimenen äänellä eksyneelle laumalle eikä enää palkkalaisen! Kun saisi senkin ihmeen nähdä ja kuulla! Pitkältä piti minunkin sieluni ahtaissa kulkea, vaikka oli pappeja omassa pitäjässä kaksittain. Älä sinä, Aatami, kaikkia puheita kuuntele! Se on maailman suu suuri, ei sitä saada tukituksi. Ja hätänsä sillä on sielunvihollisella. Se kun alkaa Herran työtä turmella, niin se lähtee itse matkaan eikä uskokaan poikiaan. Oletko sinä, Aatami, kuullut sitä, mitä ne meistä puhuvat? Mehän olemme olleet kaikkein ilkeimpiä ihmisiä näillä mailla. Olisivat jo rautoihin panneet ja Kuopioon kulettaneet, jos ei olisi esivallan käsi edessä. Kuulosta sitä, katso sitä, onko siinä Herran työtä, Liperin papissa, ja onko se oikeassa hengessä ja järjestyksessä rukoilemassa!"

Paavo puhui kuin ojentaen ja nuhdellen ystäväänsä. Oli hän kuullut kaikenlaisia kertomuksia Liperin papista, hyviä jos huonojakin. Oli niitä ollut liikkeellä Nilsiää myöten. Hän oli hautonut mielessään Liperin matkaa jo kotoa lähteissään, vaikkei ollut puhunut kenellekään aikomuksistaan, ei Niskasellekaan.

"Sitä pitää mennä sinne puhuttelemaan", jatkoi hän hetken perästä. "Pian sen hengen haistaa, onko henki Herran henki, kun hajua lie. Jos on hyvinkin herännyt, jos on Herra Liperissäkin tultaan polttamassa. Vielä herää pappejakin, vielä ne tulevat yksille oljille. Lie jo Liperin pappi tulossa."

Ja sinä iltana tehtiin yhteinen päätös Liperiin lähdöstä. Käydään ensin Kivilahdessa Aatamin kodissa. Aatami lähtee sieltä mukaan. He sovittavat matkansa sunnuntaiksi, jolloin tapaavat papin paraiten kotona. He viipyvät päivän, pari, miten sopii ja palaavat samoja jälkiään Savoon.

Lauvantai-iltana he saapuivat perille. Renqvist oli juuri palannut pitkältä sairasmatkalta pitäjän perukalta ja kertoi ensin sairaastaan, sitten työstään ja herätyksistä.