Part 5

"Sitä se oli sielläkin — sitä samaa huutoa ja helvetin pelkoa — ennen Savojärvellä, kun pimeä, syntinen kansa heräsi. Antaa niiden aikansa huutaa ja menoansa pitää. Siitä ne herkiävät, siitä niille vielä koittavat rauhan ja virvoituksen ajat Herran kasvoista ja tuntemisesta. Hukkuva on hullu ja hätäinen. Ei tunne pelastajaansa, ei osaa eikä ymmärrä pysytellä paikallaan ja odottaa, että tulisi hiljaisuudessa autetuksi."

He kulkivat poikki Pielisen varhaisena kesäaamuna, isäntä soutaen, Kuosmanen keskellä istuen, Paavo perässä. Miten tämä olikaan kaikki kaunista, sellaista jylhän kaunista, jota ei Paavo ollut ennen nähnyt milloinkaan! Kaukana kultasi aurinko Paalasmaan kupeita ja kukkuloita ja valoi kirkkauttaan alas vesiin näköpiirin rajalla. Korkeat vaarat kohosivat kahden puolen autereisina toinen toistaan ylemmä kuin keskenään kilpaillen ja omaa mahtavuuttaan ihastellen.

"Jo on Herra tuhlannut teille kauneuksiaan! Kun tätä vain kestäisi ja täällä saisi aina elää ja olla, niin ei parempaa taivasta syntisellä", sanoi Paavo kuin jostain alkuun päästäkseen ja tarkkasi isäntää terävin katsein.

"Onhan tämä — onhan sitä Luojalla tätä lajia. Vaan kun ei tällä elä — ei elä henki eikä ruumis", kuului isäntä vastaavan Paavolle.

"Silläkö sinäkin sieluasi raskautat, mitä syödä ja juoda ja millä ruumiinsa verhota — sillä ne sielläpäinkin. Niinkuin siinä olisi onni ja autuus, missä on selvää leipää ja aitat kaikki eloa täynnä ja niinkuin se auttaisi kuolemassa. Vaan ei auta, ei päästä perille sillä ruualla."

Ja Paavo alkoi sitten puhua isännälle oikeasta onnesta ja rauhasta, jonka sielu saa Herralta evääksi ja elämän leiväksi, jonka hän oli saanut itse ja muut — Kuosmanen tässä ja Savojärven ystävät.

"Sen on tuli alkanut palaa pienellä paikalla, kun on tämän Kuosmasen kämmenellä, vaan siitä se vielä levenee ja laajenee niinkuin kuivassa kankaassa. Joka tottelisi aikanaan ja antaisi Herran kutsumukselle kunnian, niin pääsisi vähemmällä. Ei tarvitsisi huutaa, ei hätäillä eikä helvetin polttoa povessaan kantaa. Vaan ei ymmärrä ihmisrukka aikanaan, mikä on hiljainen, salainen, outo ääni sielussa, joka kutsuu ja kuiskii kuin kaukaa jostain erämaan kulkijaa kotiin huhuillen. Eikä ymmärrä sitäkään, mitä on pelko sellainen ja avuttomuuden tunne yksinäisinä hetkinä ja mitä sielun rauhattomuus ja salattu, sanaton huokaus — että on Herran kutsumusta ja eksyneen ihmisen tuntematonta etsimistä maailman rantaa kulkeissaan. Ja kun ei ymmärrä, kun ei osaa ottaa vähemmästä vaaria, niin täytyy Herran tulla alas ja alkaa paahtaa ja polttaa helvetin tulella, maahan painaa ja pakottaa. Siitä se sitten se hätä ja huuto ja parku."

Isäntä pysäytti vähäväliä soutamisen, lepuutti airojaan ylhäällä ja istui ajatuksiinsa vaipuneena vetäisten taasen venheen pituudelta matkaa. Ei hän ollut ennen sellaista kuullut, niin likistä ja lämmintä ja ottavaa, ei ollut ymmärtänyt eilen, mikä ja millainen vieras oli Kuosmasen kanssa taloon tullut. Eikä hän ymmärtänyt vieläkään, kuunteli vain ja katseli kiireestä kantapäähän Paavoa ja ihmetteli. Ja hänestä tuntui siltä kuin olisi joutunut johonkin, josta ei enää pääse pois, niinkuin tämä vieras tässä pitäisi kiinni, veisi jonnekin, kulettaisi tuntemattomaan maahan, kauas kotoa.

Hän oli hänkin ollut suruton ja huolimaton sielunsa pelastuksesta, oli aamusta iltaan ollut kynsin hampain kiinni katoavassa tavarassa muistamatta sitä, mikä on katoomatonta siellä jossain kaukana, rajan toisella puolen. Oli joskus tuntenut hätää sielussaan ja kuoleman pelkoa, yksinäisinä hetkinä salolla liikkuessaan ja pimenevässä pirtissä istuessaan illoin, kun muut jo nukkuivat oljillaan ja hän yksin valvoi. Vaan siihen oli sitten pelko taas haihtunut, unohtunut pitkiksi ajoiksi ja sulautunut maailman puuhiin ja elatuksen huoliin. Ei hän ollut milloinkaan päässyt alkuun eikä ollut osannut eikä ymmärtänytkään alkaa. Miten hän ja miten ne muutkaan, jotka olivat samanlaisia kuin hänkin oli?

He astuivat taasen kaiken päivää, nousivat ylös vaaroille, laskeusivat alas lepikkoahoille ja vetelille soille, silmänkantamattomalle. Otettiin jostain opas mukaan taipaleelle, joka tuntui loppumattomalta. Siinä kohosi vaara edessä, aivan käden ulottuvilla. Se oli tulevinaan vastaan, sen kylki näytti viettävän suon laitaan asti, vaan siitä se pakeni taasen, painoi hartioitaan alas, leveni, loittoni, piiloutui jonnekin kauas pitkän, synkän korven taakse kuusikon varjoon. Kun he iltasella vihdoin saapuivat viimeiselle vaaralle, korkealle Hangasvaaralle, Härkösen taloon, olivat he niin väsyneet, että painautuivat pitkälleen pirtin lattialle ja siihen heti nukkuivat.

Paavo kuului puhelevan pirtissä aamulla aikaisin Härkösen kanssa, kun toiset vielä makasivat. Istuivat kuin vanhat tutut pöydän päässä rinnakkain, vastapäätä vanhaa raamattua, joka siinä lepäsi jaloillaan heidän edessään, Paavo pitkänä, pystynä, Härkönen pienenä, kumarana.

"Vai ei ole täälläkään tietty, miten alkoi!" kuului Paavo sanovan. "Se on nyt kuin ilmassa, niin ettei tiedä kukaan, missä iskee alas ja kutka sen käsiin ensiksi joutuvat. Toiset näkevät näkyjä ja ja kuulevat ääniä, toiset alkavat huutaa hädissään keskellä kirkasta päivää, mikä kotona, mikä työssä ollessaan. Niitä herää siellä joka viikko."

"Niin tekee täälläkin. Näkyy tarttuvan toisista, kulkevan kuin kulovalkea. Siellä niitä on rannempana Pielisen puolella kohta joka talossa", sanoi Härkönen.

"Niinkuin tämä Kuosmanenkin. Mies pimeä ja suruton lähtee kalalle suurena juhlana, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Siitä piti sitten painaa Sutelaan saakka läpi yön", puheli Paavo katsellen Kuosmasta, joka istui oljilla nousua tehden.

"Ka — kun ei likempänä löytynyt lohdutusta", sanoi Kuosmanen.

"Ei löytynyt, kun ei löytynyt Herraa itseään eikä Herran tietä. Se on lohdutus siellä, missä Herrakin — Herran mukana. Lustig niitä siellä lohdutti Savojärvellä, muudan kuleksiva mies jostain Pohjanmaalta, ja sammutti Herran työtä. Olisi vienyt heränneet, mihin olisi vienytkään, ellei olisi hätään päästy. Kun saivat lohdutuksen, mutta Herra jäi saamatta ja Herran tie tuntematta, niin oli rauha _väärää,_ rauhaa. Sen alla kasvoi sitten lihallinen mieli, joka alkoi hypittää."

Ja Paavo kertoi heränneiden tilasta ja eksymyksestä ja taisteluistaan Lustigia vastaan ja siitä valosta, minkä oli sepältä saanut.

"Eksyvät helpoimmin, jotka suurinta ääntä pitävät. Etsivät rauhaa ja lohdutusta ja tuttavaa armoa, vaan eivät tahtoisi Herran tielle taipua, ei leipää syödä, vaikka voin leivän päältä nuolevat. Sitäkö ne täälläkin?"

"Sitä samaa", sanoi Härkönen naurahtaen. "Pyykkö niitä peloittaa, lailla uhkaa ja tuomitsee, niin juoksevat tänne hätänsä kanssa. Juoksisivat enemmän, ellei olisi niitä soita siellä välillä. Vaan ei minusta kenenkään neuvojaksi."

"Niitä pitää jonkun olla neuvomassa ja niille tietä aukomassa. Sitä minäkin pitkät ajat — sitä, ettei minusta mihinkään. Ja sitä samaa sanoo sydän vieläkin. Jos sitä kuulin, niin olisivat hukassa heränneet. Herran työtä pitää tehdä sen, jolla on valoa, vaikka vähänkin olisi. Nyt on sellainen aika, että täytyy. Ei ole papeista ainakaan apua. Pauhaavat joka pyhä uutta villitystä vastaan ja usuttavat surutonta maailmaa niiden kimppuun, jotka sielustansa huolta pitävät."

"Niin tekevät — niin kuuluvat jo tekevän Nurmeksessakin", sanoi Härkönen.

"Joka paikassa, missä Herran henki liikkuu ja Herra itse maassa jaloin."

"Vaan miten sinä, vieras, niitä oikein neuvot ja opetat, jotka ovat neuvon tarpeessa?" kysyi Härkönen.

Paavo istui hetken aikaa eteensä tuijottaen.

"Minun on oppini ja neuvoni pienellä paikalla. Työnnän niitä Herran eteen ja sanon: Pysy siinä, puhu siinä asiasi Herralle, sano syntisi, huuda jumalattomuuttasi ja julista itse tuomio ylitsesi, niinkuin sen Herrakin julistaa, vaan älä lähde pois, älä karkaa Herran käsistä! Odota siinä, milloin asiasi toimittaa ja tuomiosi muuttaa armoksi! Minulla on sama neuvo, mikä sepälläkin."

Härkönen tuntui kuuntelevan henkeään pidätellen Paavon puhetta.

Miten se oli selvää ja yksinkertaista! Jotain samaa oli hänenkin mielessään ja ajatuksissaan liikkunut, vaikkei ollut osannut sitä muille tulkita. Sinnepäin hänkin oli koittanut niitä neuvoa — poispäin itsestään, Herran käden alle ja kuletettavaksi ja Herran itsensä lohdutettavaksi.

"Niiden pitää tulla Herran opettamiksi, että pääsevät omille jaloilleen", jatkoi Paavo. "Ei ole täällä, näillä taipaleilla neuvokkia joka hätään eikä ole sielläkään. Jumalan sanasta itsestä pitää saada, mitä sielu tarvitsee."

He puhelivat, lukivat raamattua, avasivat yhä enemmän sydäntään toisilleen. Ja heistä tuntui niinkuin he olisivat vanhoja ystäviä, jotka olivat pitkän ajan perästä taasen toisensa tavanneet, ja niinkuin heitä kumpaakin tarvittaisiin ja heillä olisi kummallakin samanlainen tehtävä ja kutsumus, Paavolla Savossa, Härkösellä täällä Karjalassa.

"Mennään, kuletaan, tutkitaan kaikki turmeluksen varustukset kahden puolen Pielistä!" sanoi Paavo iloisesti, kun he aamulla lähtivät, Härkönen mukana.

Oli yhtä seuramenoa monta päivää, kulkemista ja astumista ja istumista pitkissä mustissa pirteissä, joiden katto kaartui lakeista kohti ja joiden savu-mustat seinät kuulsivat kesäisen illan ruskosta. Oli itkua ja iloa, oli särkyneiden sydänten hiljaista nyyhkytystä ja lohdutuksensa saaneiden riemun yltäkylläisyyttä.

"Ette saa jäädä siihen, missä olette ja missä armo makeimmalta maistuu, niinkuin ei siihenkään, missä vihan tuli sielua polttaa. Siitä pitää lähteä jokapäiväiseen kilvoitukseen, sotaan syntiä vastaan, isensäkieltämiseen ja muuhun hengelliseen harjoitukseen. Ei saa liikkua laajalla syntinen, vaan pysyä yksinkertaisena ja nöyränä joka päivä Herran edessä. Ei saa itseänsä ihailla, jos on kuka päässyt Herran kihloja kantamaan, ei epätoivoonkaan langeta eikä sielun pimeään hukkua, vaan muistaa valvoa asiaansa hyvänä niinkuin pahanakin päivänä. Sielun vaara on siinä, missä ei syntinen luulekaan olevan, on armon kukkuloilla yhtähyvin kun epäilyksen alavilla ja kiusausten pimennoissa. Vaan nämä vaarat vältetään jokapäiväisen valvomisen alla. Kulkekaa sitä tietä, jota Herra kulettaa ja kun tienne nousee pystyyn, niin seisokaa siinä alallanne sielun ikävässä ja odotuksessa, siksi kun umpi taasen aukaistaan ja Herra on asianne toimittanut! Ja jos ei sittenkään selviä, jos on aina vain pimeää ja polttavaa sielussa pahana päivänä, niin menkää ja kysykää muilta — tältä Hangasvaaran Härköseltä, jolle Herra on salatun viisautensa uskonut teitä varten!"

Kuului kaunista laulua pankon puolelta, kun Paavo oli lopettanut — haikeaa, ikävöivää, etsivää. Ei kukaan liikkunut, ei kääntänyt päätään, ei liikuttanut jalkaansa, istuivat vain samassa asennossa, niinkuin olisivat siihen jähmettyneet ja jääneet hiljaisuudessa miettimään, mitä olivat kuulleet, ja sitä sitten sieluunsa kalliina aarteena kätkemään.

"Ketä ne nämä tytöt ovat, jotka laulavat?" kysyi Paavo Härköseltä.

"Ovat Ilomantsin tyttöjä — nuoria tyttöjä sieltä — pokost puolelta. Kutovat kankaita ja kulettavat Kuopioon myötäviks", kuului Härkönen vastaavan.

Paavosta tuntui niin hyvältä olo, ettei ollut ennen milloinkaan tuntunut sellaiselta seuroissa.

"Hoida sinä näitä, Härkönen, pidä omina lapsinasi, kuleta, kanna väsyneitä, ojenna eksyneitä uudestaan Herran tielle! Nyt on kaski kaadettava — nyt on aika. Nyt on päivä, jolloin pitää työtä tehdä — Herran päivä, valkeuden päivä."

"On täällä tämä Pyykkökin", sanoi Härkönen hämillään.

"On Pyykkö, vaan kun peloittaa ja arkiuttaa, niin tule sinä Kristuksen rakkaudella kesyttämään!"

Ja Paavo alkoi taasen neuvoa Härköstä, miten pitää heränneitä hoitaa, etteivät eksy eivätkä pyri takaisin maailmaan.

"Ei halon kanssa, ei hosumalla eikä lyömällä. Säikähtävät, pakoilevat ja juoksevat omille teilleen. Syötä niitä hunajalla, juota maidolla, niin kestävät sitten väkevää ruokaa, kun ovat ensin kesyyntyneet."

Nälkömäen isäntä istui hiljaisena, harvapuheisena, katsellen syrjästä Paavoa ja kuunnellen. Niinkuin olisi ollut hänelle puhuttua se, mitä Paavo oli puhunut pitkin matkaa, niinkuin se olisi häntä tarkoittanut ja häneen joskus salaa, oudosti katsellut. Ja niinkuin hänessä itsessään olisi jotain särkynyt, niinkuin ei hän enää olisi se sama, mikä oli ollut lähtiessä.

"Sait olla kylvyssä sinäkin", sanoi Paavo isännälle, kun he nousivat Nälkömäkeen.

"Missä lienen ollut, vaan minusta tuntuu siltä, etten enää pääse teistä erilleni. Eikö pitäne tulla perässänne Savoon saakka!"

Paavo hymyili ja katseli hellästi isäntää ja jäi sitten pitkäksi aikaa tähystelemään taakseen taivallettua matkaa ja Pielistä ja korkeita vaaroja Pielisen takana.

"Se on nousu aina vaikeampaa, nousit mistä tahansa, joko notkosta vaaralle tai synnin suosta kuivalle, kovalle maalle. Miten se sepän tyttö lauloikaan:

"Vaikka korkea Ja myös vaivalloinen, Kuitenkin kulkea Aijon perille Läpi ahdingoitten Tälle vuorelle.

"Vaan kun on päästy vaaralle, kun on sielu saanut tuta tuttavaa armoa, niin aukeavat laajat maat alla ja elämän vedet ja virrat ja Herran kaupunki. Niin on minulle käynyt, niin käy teillekin."

IV.

"Vai on sillä siellä joukkonsa, vai selittää se siellä raamattua! Se lie Lustigin raamattu sotkoksissa, koska sitä pitää aina olla selittämässä", puheli Paavo Juhana Poikoselle, nuorelle miehelle, joka oli pääsiäisen pyhinä tullut Iisalmelta Paavon luo. "Mikä sinut on liikkeelle ajanut, oma asiasiko vai muiden?"

"Oma ja muiden", vastasi Poikonen, "oma — kun ei saa rauhaa eikä lepoa, kun on aina helvetti edessä, jos minne kääntyy, muiden — kun ei sovita yhteen siellä, kun on aina pientä riitaa Lustigin kanssa ja Niskasen ja muiden."

"Hyvä, että on omaakin asiaa eikä muiden. Niitä kulkee joka päivä täällä muiden asioilla. Vaan mikä sinulle puhkasi tien parannukseen — nuorelle miehelle?"

"Sehän se synnin paino ja kuoleman pelko. Kun on mies vaeltanut tietämättömyydessä ja pimeydessä synnin poluilla, niin on kasaantunut törkyä tunnolle. Pilkkaaja minä olin ennen ja vainomielinen. Kirosin, vannoin, kun kuulin heränneistä puhuttavan, etten rupea jumaliseksi, etteivät saa minua siihen lahkoon. Tässä talvella menin sitten muutamana aamuna metsään, niin alkoi kuolema peloittaa, ja minusta tuntui kuin kaatuisivat puut päälleni ja siihen rusentaisivat. Ja kaatuahan nuo olisivat saaneetkin, vaan vielä on säästetty."

"Ja sinä sieltä sitten —?" kysyi Paavo uteliaana.

"Minä sieltä Lustigin luo puhumaan, vaan en saanut rauhaa enkä päässyt painon alta. Kävin sen seuroissa ja koetin kuunnella. Ei se minulle sopinut, mitä kuulin, en ylettynyt, liian oli korkealla Jumalan armo. Niitä on siellä muitakin samanlaisia — Tikkasen veljekset ja Heikki Martikainen."

"Siinähän niitä onkin aluksi ja siihen tuo Herra lisää. Missä kaksi tai kolme on koolla oikeassa mielessä ja hengessä, siellä on Herra itse. Niin on ollut täällä, niin on muuallakin. Vaan pysykää te velallisina! Se Lustigin oppi ottaa velan pois ja tuo sitten lihallisen mielen tilalle. Vieläkö se pelaa?"

"Mitä tehnee — en ole ollut enää kuulemassa. Sillä on hyviä ystäviä, Lauri Niskanen ja muut, jotka ovat kirjamiehiä. Saa aina niiden kanssa väitellä eikä minusta ole väittelijäksi eikä miksikään. Minun ovat omat asiani sotkuksissa."

"Niinkuin Lustigin raamattu", sanoi Paavo nauraen ja jatkoi hetken päästä:

"Ne pitää selvittää ja korjata — pitää saada selko tilastaan ja tiestään ja päästä valoon. Ilman sitä saat olla sokkosilla kaiken ikäsi. Ei se velka sinulta sen vuoksi lopu, niinkuin on loppunut Lustigilta ja niiltä muilta, olet sitä joka päivä tekemässä. Vaan epäusko loppuu ja pimeys."

"Tulin sitä varten tänne, että te lähtisitte sinne riitä neuvomaan ja oikomaan eksymyksiä. Siellä ne kuuhailevat ja katselevat, ketä seurata ja minne mennä, kun on kaksi joukkoa. Ei ole Niskanenkaan mielessään luja, vaikka joku vaimo täältäpäin jostain kuuluu sitä varoittaneen teistä Kuopion markkinoilla."

"Vai jo varoitti! Joko ovat alkaneet akat Kuopiota myöten?" sanoi Paavo nauraen.

Hän läksi Poikosen kanssa pääsiäislauantaina Iisalmelle. Käytiin ensin Savojärvellä ja tultiin toisena pääsiäispäivänä perille.

Oli samaa ihmettä tämäkin matka kuin sekin sinne Karjalaan. Niinkuin olisi outo voima ollut vetämässä ja kulettamassa, jota ei voinut vastustaa, ja niinkuin Poikonen olisi ollut joku Herran lähettämä, joka oli tullut sanomaan: Tule ja auta meitä. Ja Paavo istui omissa mietteissään reessä pitkillä taipaleilla ja pirteissä seurain päätyttyä, kun ystävät olivat hajaantuneet ja taas oli veisattu se sama, vanha, tuttu lähtövirsi.

Näinkö tässä sittenkin kävi? Näinkö hänen piti kulkea idät ja lännet, lähteä itään, kun idässä paloi ja länteen, kun lännessä paloi Herran tuli? Se oli ollut vain uteliaisuutta sellaista, joka hänet Karjalaan kuletti, omaa halua nähdä niitä, Härköstä ja Pyykköä ja muita. Vaan siellä perillä sitten piti puhua, ja kun puhui, oli kuin olisivat sanat tulvineet suusta, niinkuin niitä olisi ollut suuri, purkamaton varasto jossain sielun kätköissä, ja niinkuin olisivat kuulijat aina uutta odottaneet.

Ja hän istui taasen pöydän takana suuressa pirtissä, jossa ei muuta näkynyt kuin päitä ja hartijoita ja pitkiä tukkia ja ruudukkaita päähineitä ja kurkottavia, odottavia kasvoja kaukaa perältä.

"On nähty sitä, mitä ei ennen täälläpäin, että Herra herättää syntistä, jumalatonta kansaa, kulkee Karjalat ja Savot ja kutsuu pimeydestä valkeuteen eksyneitä ihmisraukkoja. Ja kun on herättänyt ja kutsunut, niin alkaa tielle taluttaa ja uuteen elämään johdattaa. Vaan siinä ensimäisessä parannuksessa joutuu moni sielu vahinkoon ja vaaraan. Kun on omatunto levoton ja helvetin lieska polttaa povessa, ollaan vaivaisia syntisiä, rukoillaan, ahkeroidaan, juostaan ja pyritään parannuksen tielle, niinkuin pitääkin, vaan kun on tultu vanhurskauttamisen paikoille ja saatu synnit anteeksi, katkeaa ikävöiminen ja syntinen seisahtuu siihen, ikäänkuin olisi jo perille päässyt ja kaiken kilvoituksensa kilvoitellut. Ja kun se siinä seisoskelee ja ihastelee omaa oloansa, loppuu lasten leipä ja elävän armon esimaku. Silloin lähtevät toiset omin lupinsa liikkeelle ja alkavat summakaupassa uskoa ja parannusta tehdä. Siinä syntyy sitten tekojumalisuus ja kiiltokristillisyys ja siitä kasvaa vähitellen, niin ettei syntinen itsekään huomaa. Luulee armon varassa liikkuvansa ja oikeaa elämäntietä kulkevansa, vaikka onkin oma miehuus tukena. Vaan oikeat, totiset kristityt eivät yksin kule eivätkä tietämätöntä tavoittele. Kun niiltä loppuu lasten leipä, niin ne asettuvat kaikkinäkevän eteen sielunsa ikävällä, siinä sairastavat ja sanovat: Missä olet, missä viivyt auttajani? Ja siitä ne lähtevät eteenpäin oman heikkoutensa tunnossa, vaan Herran varassa. Ja vaikka niiltä ovat oman tuntemisen puolesta aseet riisuttu, niin niillä on Herra väkevyytenä ja lujana linnana. Ne ovat nämä vaarapaikat vältettävät ja opittava elämään oikeassa uskossa, jota elämän Herra salatun tuntemisen kautta tarjoo, niinkuin on siitä kirjoitettu: vanhurskaan pitää elämän uskosta."

Niskanen istui peräpenkillä tarkkaavana painuen väliin kyynäisilleen, väliin oikaisten itseänsä ja katsellen avosuin Paavoa. Hän ei voinut ymmärtää, mikä häneen enimmän vaikutti, helppousko, jolla Paavo puhui, äänen omituinen sävykö vai sanat ja asia.

Niinkö se olikin? Niinkö olikin pienellä paikalla asia? Lustig oli aina nostanut sen korkealle, vaan tämä laski alas maahan asti. Oli ennen aina ollut sellainen ristiriita sielussa sen välillä, mitä oli ja mitä luulotteli olevansa.

Kun seurat olivat päättyneet, meni hän kamariin, tervehti Paavoa ja pyysi seuraavaksi päiväksi kotiinsa Koljonvirralle. "No se — sehän se on vanha sotapaikka, jossa on ennenkin isketty. Joko siltä on Niskaseltakin susi turkit repinyt?"

"Joko lie? Mitä sitten — mitä vieras sillä tarkoittaa? kysyi Niskanen.

"Sitä, että joko on reikä tullut entiseen jumalisuuteen? Kuulut olleen sinäkin jumalinen."

"Lienen ollut jumalinen jos jumalatoinkin, vaan nyt olisi mieli taivaan tielle."

"Sille pitää päästä sen, jolla on mieli, kun on vain totinen ja oikea. Kuulut olevan kirjamiehiä ja isotietoisia. Se on sellaiselle portti ahtaampi kuin muille."

Ja Paavo kertoi, miten hän itsekin oli lukenut raamattunsa kolmeen kertaan, vaan pysynyt pimeässä ja haparoinut, kunnes seppä aukaisi ymmärryksen ja valaisi tien.

"Kun sitten rupesin raamattua lukemaan, oli kaikki kuin uutta painosta. En ole sen perästä kysellyt neuvoja, vaan muita olen neuvonut ja muille tietä osoittanut."

"Sinun pitää päästä oikeaan järjestykseen, pitää palata takaisin, tulla lapseksi ja opetella uudestaan kävelemään", jatkoi Paavo.

"Vaan miten minä? Miten osaan oikein aloittaa?" kysyi Niskanen.

"Siten, että asetut kaikkinäkevän eteen ja siinä pyydät parannuksen armoa ikävöiden ja odottaen. Se on mieli, joka siinä on pääasia. Anna omantuntosi tuomion langeta ylitsesi äläkä riitele!"

Ja Paavo alkoi selittää, mikä on Herran tietä ja miten sillä kuletaan ja miten pitää syntisen joka päivä uusia asiansa ja välinsä Herran kanssa, ettei eksy pois yksinkertaisesta järjestyksestä.

Se tuntui Niskasesta niin selvältä ja oikealta, niinkuin kaikki, mitä Paavo oli puhunut. Hän oli ennen harjoittanut jumalisuuttaan omin voimin, pitänyt sitä yllä ja pönkittänyt omin käsin ilman jokapäiväistä ikävöimistä ja elävää yhteyttä Herran kanssa. Ja samalla oli Paavon puhe niin varmaa ja vakuuttavaa, niin läheistä, niin yksinkertaista kuin olisivat asiat jokapäiväisiä asioita, kuin puhuttaisiin talon töistä ja askareista.

Kun Paavo seuraavana päivänä tuli Virran taloon, aukaisi Niskanen hänelle sydämensä ja kertoi tilastaan ja taisteluistaan. Hän oli jo monta vuotta etsinyt ja ollut levoton, lukenut kirjoja, mitä vain oli käsiinsä saanut, ja kantanut tunnollaan kuormaa. Nyt oli hän viimeksi kulkenut Lustigin seuroissa ja luullut niissä joskus jotain saaneensa helpoitukseksi. Vaan sitten oli taasen kaikki kadonnut ja haihtunut, usko ja lohdutus ja hyvä mieli. Ja vihdoin oli hän alkanut epäillä ja perääntyä, vaikka olikin Poikosen kanssa väitellyt.

"Järki kehrää ja kunnia on korkea, vaikka tunteekin tunnossaan oman huonoutensa. Minä olen aina omassa mielessäni pyrkinyt ylöspäin ja omissa tiedoissani, hengellisissä niinkuin maallisissakin. Kun nyt pääsisin alaspäin."

"Pääset, kun pysyt velallisena ja kun Herra panee painoja. Niitä on pitänyt minunkin kantaa, muutoin olisin noussut ja kohonnut korkealle omissa luuloissani."

He puhelivat kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä, kun muut jo nukkuivat.

Paavo vertaili mielessään Härköstä ja Niskasta toisiinsa. Karjalassa oli Hangasvaaran Härkönen ensimäinen, joka oli oikein ymmärtänyt parannuksen asian ja saanut osan salatusta viisaudesta, tämä Niskanen tässä oli toinen. Vaan tämän oli tieto suurempi.

Kun Paavo seuraavana päivänä läksi kotiinsa, tuli Niskanen mukaan saattelemaan. Oli huono, keväinen keli. Astuttiin pitkät taipaleet. Kumpikin oli hyvillä mielin, Niskanen siitä, että oli saanut valoa pimeäänsä, Paavo siitä, että oli taasen löytänyt itselleen ystävän, joka häntä ymmärsi.

"Ne ovat minulla omat vaivani ja kotiristini, ei niitä sovi kaikille kertoa", puheli Paavo. "Hyvää on kristillisyys kylässä ja suurta usko, vaan rikki tahtoo mennä kotona, katketa ja loppua. Kotona se on syntisen oikea sotapaikka. Pysyt hetken vahvana, niin jo taasen lankeat ja loukkaat itsesi ja haavoitat tuntoasi. Ja siitä saat sitten uudelleen nousta ja hivuttaa itseäsi haavoitettuna Herran eteen, siinä valittaa ja vaikeroida ja odottaa taasen uutta armokatsetta Herralta. Vaan pitää kärsiä itseään ja omaa huonouttaan syntisen, ei saa suuttua eikä väsyä eikä epäillä."

Paavo puhui kaikesta, mikä hänellä oli painona ja mikä hänen elämäänsä rasitti, kiukkuisesta vaimostaan, joka yhä vastusti Herran työtä itsessään ja muissa, köyhyydestä ja puutteesta, joka aina kulki kantapäillä meni minne tahansa, suruttomasta ympäristöstä, jossa ei vielä ollut elämän merkkiä näkyvissä.