Part 8

"Tässä on saatu pari vuotta syödä selvää leipää, niin jo on sielu takertunut tavaroihin. Sitä täytyy Herran sitten uusilla murheilla irti repiä. Miten ja mistä päästä sinä olet parannuksesi alkanut?" kysyi Paavo yhtäkkiä ja seisoi suorana Sutisen edessä.

"Siitä, mistä on tunto käskenyt. Kun on ihmisrukka ikänsä kaiken rikastunut, kynsin hampain koonnut hyvyyttä, mitä van on irti saanut, köyhiä ja nälkäisiä ahdistanut, niin jo tietää tunto sanoa, mistä päästä parannus on alettava, kun lie vähänkään raollaan."

"Tietää — tietää", myönsi Paavo.

"Niille on nyt täytynyt ruveta antamaan kaksi kappaa yhdestä kapasta ja korot anteeksi, joilta on ennen ottanut."

"Mutta jospa sinä tukitkin tiesi hyvillä töilläsi, niinkuin olet ennen tukkinut pahoilla. Älä tee tunnostasi jumalaa, vaan Herralle kunnia! Se on heränneen tunto armoton, et sinä sitä omilla töilläsi lepytä. Kun olet yhden työn tehnyt, niin tunto jo toista vaatii ja velkoo. Liperissä koettavat lepyttää rukouksillaan tuntoaan, sinä täällä muilla töillä omaasi. Niitä pitää tehdä niinkuin ei tekisikään, pitää silmät ummessa käydä säkin kanssa aitassa. Muuten tulee perkele perässä ja pilaa kaikki hyvät työsi. Ala sinä siitä, mistä minäkin aloin — ahdistetun, särjetyn sielun ikävästä! Se on siitä aita matalin armoon ja anteeksiantoon."

"Sitähän minä, että sinä neuvoisit ja opastaisit oikeaan", sanoi Sutinen. "Nyt on sellainen aika, etteivät nyt saa ihmiset enää suruttomina elää. Ovat jo omat torpparini heränneet, niin jo täytyy isännän lähteä mukaan. Kävin pari kertaa seuroissasi, en ole niissä ennen käynyt, niin jo pisti tuntoon sana ja alkoi jumottaa ja siitä se on sitten yltynyt."

"Ei ole tyrkytetty kenellekään. Ovat saaneet omin valtoinensa olla, tulla ja mennä, etteivät kesken lähtisi. Kuka kesken lähtee, ihmismahdilla maailmasta, se taas kesken palajaa maailmaan takaisin."

Sutinen teki lähtöään, mutta palasi ovesta pirttiin.

"Jäi vielä sanomatta ja tunnustamatta sekin paha, mitä olen heränneistä puhunut ja sinusta. Minä kun olen ollut pahin vainomies näillä kuuluvin. Kulin kylässä ja syötin suruttomille maailman puheita. Pappilassa niitä on mielihyvin kuunneltu. Se Sirelius taitaa olla pian samanlainen kuin minäkin olin. Mutta jospa sekin vielä heräisi."

"Ei se pappi herää. Papilla on tieto ja oikea oppi omasta mielestään. Tietonsa päällä se makaa. Oikeasta on vaikea herätä — pitää tulla ensin vääräksi. Väärästähän sinäkin itsesi löysit, kun tuntosi aukesi. Antaa sen papin aikansa soimata, antaa sen sortaa herännyttä kansaa, niin tylsyvät viimein aseet ja väsyvät voimat! Herran työllä täytyy olla vastuksensa ja vainonsa vastassa, ei se muuten Herran työtä olisikaan. Ei ole sinustakaan ollut ennen estettä, ei ole papistakaan nyt, vaikka papilla onkin parempi paikka parjauksilleen. Ristiä se on tämäkin, Kristuksen ristiä se on, ja sen alla koetellaan harjaantuneet mielet."

Paavo ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän sittenkin ajatteli. Hän oli jo kauan kärsinyt Sireliuksen saarnoista ja puheista, jotka viime aikoina olivat käyneet yhä katkerammiksi. Oli jo pitkät ajat tuntunut vaikealta kirkkoon meno, ja heränneet olivat ruvenneet jäämään pois yksi toisensa perästä. Mutta hän oli koittanut siellä kulkea, istua tyynenä ja levollisena omalla paikallaan itäisessä ristissä, vaikka suruttomat supattivat toisilleen ja vilkuilivat mielihyvässään milloin pappi pauhasi villiuskoa vastaan ja sätti heränneitä.

"Kestä sinä minkä minäkin kestän, minuun se kuitenkin kipeimmin koskee! Kun olet rikkautesi voittanut ja tavarasi rakkauden, niin voittanet papin vihatkin", puhui Paavo ovessa Sutiselle.

Hän oli hengessään jo kauan odottanut vastustusta ja vainoa ja siitä jo siltä varalta puhunut ystävilleen.

"Sen pitää tulla tulessa koetelluksi tämän meidän uskomme ja kristillisyytemme. Maailma makaa vielä kynsillään, mutta se nousee siitä ja nostaa vainon noustessaan. Se hioo ensin, se koettelee ensin kynsiään, se vaanii, kiertää ja heittäytyy vihdoin kimppuun kuin peto saaliiseensa. Hyviä päiviä on vielä eletty, mutta pahat ovat elämättä, vaivat kokematta, syvimmät vedet vielä kahlaamatta."

Hän rauhoitti ystäviään, kun tuli puhe Sireliuksesta ja hänen saarnoistaan ja ihmisten pahoista puheista. Mutta joskus häntä harmitti ja suututti, niin että hän aikoi oikopäätä lähteä pappilaan ja siellä puhua suunsa puhtaaksi.

Pitikö heidän aina istua sen maalitauluna? Oliko saarnatuoli oikea paikka papin vihoille? Eivätkö he enää saaneetkaan kuulla Jumalan sanaa papiltaan, jolle palkan maksoivat niinkuin muutkin. Se näyttää nyt olevan palkkapaimenten tapa semmoinen, että istuvat kuusi päivää kotonaan pappilassaan, ja käyvät seitsemäntenä kirkossa heränneitä herjaamassa. Niillä on nyt omat, uudet tekstinsä ja saarnansa tähän aikaan.

Rovasti toki on toinen mies, joka saarnaa suoraa sanaa nykimättä ja näykkimättä. Rovastin tähden täytyy heidän rauhaa pitää minkä jaksaa. Jaksettu on tähän asti, jaksetaan vieläkin. Herra vastaa itse omasta asiastaan, jos lie kerran tämä meidän asiamme hänenkin omansa. Paha sisu vain on pahimpana vastuksena tässä niinkuin muussakin.

Hän pääsi aina tyyntymään siitä, että löysi oman pahuutensa, kiukkunsa ja kärsimättömyytensä nöyryyden paikalta ja ristin, jota piti Herran ristinä kantaa nöyränä ja hyvillä mielin.

Joulun edellä oli Niskanen tullut Tahkomäkeen. Oli sellainen asia, jota hänen oli täytynyt lähteä Paavolle puhumaan. Hän ei joutanut hevostaankaan riisumaan, heitti vain heinätukon eteen ja kulki puolijuoksussa pirttiin.

"Mihin sinä? Miksi et hevostasi riisunut? Mikä hätä sinulla on sellainen?" kyseli Paavo kummissaan.

"Tänne täytyi taasen tulla, niinkuin on ennenkin täytynyt, kun ovat asiat vaatineet. Täällähän niitä on selvitetty."

"On täällä sotkettukin, on tärvelty ja pantu pilalle", sanoi Paavo nauraen, "täytyy jättää Herrallekin selvittelemistä. Kulkevat täällä kaikenlaisilla asioilla, hyvillä ja huonoilla. Hyvät on sotkettu, huonot selvitetty."

"Vaan nyt on asia sellainen, joka taitaa olla umpilukossa." Niskanen sanoi sen surunvoittoisella äänellä ja alkoi kertoa matkastaan ja asiastaan, kuinka Iisalmessa oli nostettu ilmi vaino heränneitä vastaan, kuinka Heikki Martikainen oli ollut syytettynä ja tuomittu sakkoihin seurain pidosta, kuinka suruttomat olivat uhkailleet uusilla ilmiannoilla ja käräjänkäynneillä.

"Kolaanista ne ovat vainot kotoisin, rovastista itsestään. Pappilassa niitä juonia on punottu siellä niikuin täälläkin, täällä pienessä, siellä isossa. On se ollut tiettynä, mutta ei ennen uskottuna. Näistä piti nyt lähteä puhumaan, vaikka eivät ne enää puhumalla parane."

Koski niin kipeästi Paavoon, että hän jäi jähmettyneenä paikalleen, seisoi siinä hetken sanattomana ja tuijotti suurilla, syvillä silmillään samaan paikkaan. Oli kuin olisi häntä itseään syytetty ja sakotettu ja yhä uudestaan uhattu, niinkuin olisivat kaikki vainomiehet kokoontuneet siihen hänen ympärilleen, siinä ilkkuneet ja ilkeydestään iloinneet.

"Vai jo ne alkoivat, vai sai jo saatana reiän muuriin ja puhkaisi tien tuhoilleen. Se onkin siinä ahertanut aamusta iltaan apulaisineen, kiihoittanut karjaansa, syöttänyt ja lihottanut joukkoaan kaiken maailman kulkupuheilla. Jo minä sitä olen odottanut ja hengessäni haistanut, vaikka on täytynyt pelko aina pitää omanaan, etteivät säikähtyisi eivätkä karkkoontuisi. Vaan minä sitä odotin täällä päin, tämän papin puolelta."

Paavo nousi, käveli toiselle puolen pirttiä kuin jotain hakeakseen, palasi taasen takaisin ja istui samaan paikkaan.

"Kun ovat kerran alkaneet ja päässeet koston makuun ja vainon iloon, niin siitä ne jatkavat, yltyvät yhä enemmän ja etsivät itsellensä uutta iloa. Vaan ne saavat sitä sen verran kuin Herra sallii, saavat olla alallaan heränneet ja hyvässä turvassa. Mikä oppi ja teko on Herrasta, se pysyy pystyssä ja pitää paikkansa."

"Pysyy kyllä", sanoi Niskanen, "mutta jotain täytyy meidänkin tehdä, jos on asiamme kerran oikea ja kallis ja meillä mieli sitä jatkaa, niinkuin on alettukin. Eivät ne ole ensimäistä selkäsaunaa ennenkään säikähtäneet Herran pyhät. Kävin vasta Kiuruvedellä, katselin ja kuulostelin ja kiersin kyliä. Se on nyt siellä ilmiliekissä, mikä on kauan kytenyt ja siitä saakka hiilessä palanut, kun sinä, Paavo, siihen kävit puhaltamassa."

He olivat sitten taas vaiti kumpikin, kävivät kujassa, tulivat pirttiin takaisin, hautoivat omaa mieliharmiaan, miettivät, hakivat, keksivät keinoja avuksi omaan avuttomuuteensa. Mutta aina tuli umpi eteen, aina piti palata samaan paikkaan, mistä oli lähdetty. Ja he tunsivat olevansa kuin tieltä eksyneitä, kuin taipaleella harhaan joutuneita, jotka etsivät ja juoksevat itsensä läpimäriksi ja yhä uudestaan sortuvat samoille jälille.

"Niin se on — se on niin, että tässä ovat herrat ja talonpojat vastakkain ja herrat aina voittavat", sanoi Paavo. "Ei meitä kukaan puolusta emmekä me ihmisiltä apua saa. Herrat tietävät ja tuntevat lait ja asetukset ja osaavat niitä selittää ja venyttää. En minä ole niistä selkoa ottanut enkä osaa ottaakaan. Huono on turvamme ja toivomme, jos se ihmisiin perustuu."

"Vaan jospa lähdettäisiin Kuopioon ja puhuttaisiin Berghille asiasta, neuvoteltaisiin kolmisin. Sehän se on tänne päin kallellaan — Kuopion uusi pappi", sanoi Niskanen yhtäkkiä ja katseli kysyvästi Paavoa. "Tuli mieleeni — mistä lie tullut."

"Mistä? Herrasta! Herrasta ne ovat hyvät neuvot kotoisin", sanoi Paavo hyvillään, nousten istumaan. "Miksen minä tullut tuota heti ajatelleeksi? Meillä ei ole muita ystäviä oppineissa, ja oppineita tässä tarvitaan. Talonpojan tuumat ovat nyt tukossa, ei niillä enää mihinkään päästä."

Ja he päättivät heti seuraavana päivänä lähteä Kuopioon Berghin puheille. Se oli heistä parasta ja viisainta. Saavat sieltä viisautta ja valoa. Kun on kerran yksi mutka keksitty, niin paljastuu pian toisenkin salaisuus jo samassa ja laukeaa koko solmu. Se on aina asia siinä vaikeinta, missä ei mitään yritetä eikä mistään alkuun päästä. Ja heistä tuntui koko asia jo niin helpolta, niinkuin se ei enää olisi mitään, niinkuin olisi pahin vaikeus jo voitettu. He puhuivat siitä kaiken iltaa, keksivät uusia puolustuksia itselleen ja asialleen, suunnittelivat ja järjestyivät ja hyvittivät omaa mieltään.

"Sen on Kuopion uuden papin Herra antanut aikanaan ystäväksi, että olisi oppaana oppimattomille näissä asioissa. Hengellisissä asioissa ei ole tarvittu herrain apua eikä ole saatukaan, vaan maallisissa asioissa tarvitaan", sanoi Paavo illalla maata mennessään.

* * * * *

Mutta Kuopiossa oltiin sitten taas yhtä ymmällä. Bergh käveli pitkin kamarinsa lattiaa, kuunteli, puhui, yritti yhden kerran yhtä neuvokkia, toisen kerran toista, mutta perääntyi taasen, otti taasen takaisin ohjeensa ja hajoitti jo samassa, mitä oli rakentanut.

"Niillä on laki semmoinen — vanha laki, vanhempi meitä."

"Laki kyllä, vaan laki on niinkuin se luetaan", keskeytti Paavo kiireesti.

"Luetaan, tulkitaan, sovitetaan", jatkoi Bergh. "Se on sekin laki syntynyt vain omia aikojaan varten. Ei sillä lailla ole tarkoitettu Herran työtä tukahuttaa. Mutta sen ne ovat nyt saaneet aseekseen, jotka aikovat ase kädessä Herraa ahdistaa ja hänen henkensä töitä tuhota."

"Ovat saaneet, kun ovat ottaneet", sanoi Paavo. "Vaan sano sinä, miksi ne meitä oikeastaan vainoovat, mikä se on se, joka niitä on ärsyttänyt ja pesältään ajanut!"

"Se sama, mikä ennenkin, se mikä juutalaisia, jotka elämän Herran surmasivat, mikä roomalaisia, jotka Herran pyhiä ajoivat ja ahdistivat kaupungista kaupunkiin ja viimein heiltä hengen ottivat — totuus, taivaan valo, tunnon rauhattomuus, ristin pahennus."

"Niin — niin — niinhän se on", myönnytteli Paavo, niinkuin olisi kysynyt sitä, minkä itsekin tiesi, ja niinkuin sen olisi saanut jättää kysymättäkin.

"Kun on nyt kerran sellainen laki, niin on, eikä sille kukaan mitään mahda. Vaan tässä olisi keksittävä keino, millä niitä hillitä, etteivät enää vetäisi vanhoja lakejaan Herran tielle, Herraa vastaan. Ei lie esivallan tarkoitus semmoinen, että tahtoisi estää herätyksiä ja uutta, parempaa elämää, totista, oikeaa jumalanpelkoa", puuttui Niskanen puheeseen.

"Ei luulisi — ei saisi olla. Vaan pienet herrat tekevät sitä, mistä eivät suuret mitään tiedä", sanoi Paavo. "Tässä pitäisi päästä suurten puheille, vaikka itsensä keisarin. Saivat keisarilta nilsiäläiset papin, Brofeldtin, tämän nykyisen rovastin, kun kävivät Alapitkässä pyytämässä. Ei kysytty konsistorilta eikä piispalta. Saatiin jo samassa mies leivälle oikopäätä ja hyvä saatiinkin."

"Vaikkapa ei keisariinkaan asti, niin keisaria likelle. Pietarissa on ollut herätyksiä pitkin vuosia. Suuret ja ylhäiset kuuluvat niitä suosivan aina keisarista lähtien. Siellä on sekin englantilainen pappi, joka tänne pipliaseuran perusti, sellaisen raamattujen levittämisseuran. Se niistä kuuluu kirjoittaneen Renqvistille, Liperin papille."

"Vai se — vai on sitä sielläkin — vai liikkuu Herra vieraissakin — oikein isoissa ja ylhäisissä", ihmetteli Paavo ja katsoi kummissaan Berghiä.

"Oikein. Samoja kirjoja lukevat, vaikka eri kielillä."

Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän jäi sitä miettimään pitkäksi aikaa kuuntelematta enää, mitä Bergh puhui Pietarin herätyksestä ja Patersonista, englantilaisesta papista.

Olisikohan se sielläkin samaa, saman henkistä ja mielistä, olisikohan niilläkin sama, salattu viisaus, jota on täällä? Olisivatko isot ja ylhäiset heränneet siellä ja lähteneet ristin tielle ja riisuneet korkeutensa ja kunniansa? Mistä se olisi sinne tullut? Vaan miksei se olisi samaa, jos se kerran on Herran hengen työtä, ja jos ovat samat kirjat. Se puhaltaa kuin tuuli, mistä milloinkin tahtoo.

Hän havahtui ajatuksistaan siihen, että Niskanen kääntyi häntä kohti ja puhui totisena:

"Sinne pitää mennä ja siellä puhua näistä vainoista niille. Jos on, Paavo, sinussa lähtijää, niin vaikka tänä päivänä, vaikka tästä paikasta. Tämä on semmoinen asia, että tässä pitää liikkua. Ei saa heittää Herran työtä maailman jalkoihin. Seuroja me tarvitsemme — seuroja sinä tarvitset, Paavo."

"Menkää, puhukaa, kiivetkää niin korkealle kuin pääsette! Ottakaa joku tulkiksi mukaanne!" kiihoitti Bergh innostuneena. "On tämä asia sellainen, että sen takia kannattaa valvoa ja vaivaa nähdä."

"On", sanoi Niskanen väliin.

"Nääntyvät pian heränneet ja kuolevat, jollette saa seuroja pitää", jatkoi Bergh samaan jaksoon.

"Nääntyvät ja kuolevat — seisalleen kuolevat", lisäsi Niskanen.

Mutta Paavo oli taasen painunut omiin ajatuksiinsa ja istui rauhallisen näköisenä eteensä tuijottaen.

"Piti kerran kulkea Pietariin ja vielä sen taaksekin, vaan pystyyn nousi tieni, pystyyn nousee nytkin", sanoi hän vihdoin. "Jos on puuhamme ihmispuuhaa, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Sitä minä tässä olen ajatellut."

"Vaan ihmispuuhaa se on Iisalmen herrainkin puuha. Pannaan puuha puuhaa vastaan", sanoi Niskanen. "Se on vain ero, että niiden on puuha Herraa vastaan, meidän Herran puolesta."

"Se on ero", toisti Bergh Niskasen sanoja.

Oltiin hetken ääneti, istuttiin, odotettiin, mitä Paavo sanoisi, harhailtiin katsein seiniä, kirjoja kaapissa, vilkaistiin ulos kadulle. Paavo vain mietti yhä, mitä lie miettinyt.

Sitä mietti, että sinne pitää sittenkin lähteä, vaikka on vaikeaa lähtö, että heränneet eksyvät ja Herran työ taukoo, ellei lähdetä, että siellä on samaa henkeä ja mieltä, että täytyy kaikki koettaa, kun on tällainen aika.

"Kun niin lie, kun se kolmisin tässä päätetään, niin täytynee tähänkin taipua. Vaan omaa järkeäni ja luontoani vastaan lähden, silmät ummessa, taito tukittuna, Herran varassa ja hänen vanhurskautensa suojassa. Jos Herra lähtee mukaan, jos hän antaa onnea ja siunausta, niin tulen takaisin ja kaikki kääntyy parhaaksi."

"Niin tekee. Lähtekää siinä mielessä!" sanoi Bergh.

"Siinä mielessä", vakuutti Niskanen.

VII.

Oli oltu Pietarissa ja tultu takaisin. Oli viikkokausia ajettu, oli yövytty milloin yksinäisiin taloihin taipaleilla, milloin suuriin kyliin ja kartanoihin. Oli kulettu kuin satujen maailmassa, kuultu paljon, nähty vielä enemmän. Miten oli oikein kulettu ja miten päästy perille ja miten periltä takaisin, ketä oli puhuteltu ja keneltä kysytty neuvoja, se kaikki oli nyt perästäpäin hämäränä, epäselvänä muistona. Kaikki ne tuntemattomat, oudot ihmiset, ylhäiset ja alhaiset, olivat kuin harmaan savun seassa, josta tarkemmin erottautui vain laitimmaiset ja likinnä olevat.

Kaiken menomatkan oli Paavo ollut alakuloinen. Hän oli lähtenyt vastenmielisesti kotoaan. Tiet ja talot taipalella olivat häntä lakkaamatta muistuttaneet entisestä, onnettomasta Puolan matkasta. Hän oli kertonut siitä Niskaselle, kuvannut sen kurjuutta. Joku talo, joku torppa oli aina tuonut muistoja mieleen siitä, miten oli yövytty sairaan lapsen kanssa, jääty päiväksi, pariksi paikalle ja odotettu kuolemaa, miten oli nähty nälkää ja kärsitty kurjuutta. Ei hän ollut koskaan ennen siitä sillä tavalla puhunut eikä niin sen vaivoja yhdellekään ennen paljastanut.

Mutta Wiipurista lähdettyä oli Paavon mieliala muuttunut ja perillä Pietarissa oli hän saanut taasen takaisin entisen hilpeän, iloisen olonsa. Oli ollut onni matkassa, olivat aina auenneet ovet, oli ollut lämmin vastaanotto siellä, minne olivat menneet. Olivat saaneet puhutella itseänsä piispaa, Pietarin suomalaisten piispaa, olleet piispan luona pitkän päivän, kertoneet Herran töistä Savossa ja Karjalassa, olivat syöneet, juoneet, saaneet lupauksia ja lohdutusta ja uutta intoa taasen asiansa puolesta.

"Pitäkää te vain seurojanne! Puhukaa te Jumalan sanaa ja rukoilkaa Herralta herätystä kansalle! Ei ole täällä teille esteitä, ja kun ei ole täällä, niin ei saa olla sielläkään", oli piispa sanonut ja puhunut pitkälti Pietarin uusista ihmeistä, miten siellä olivat korkeat herrat heränneet, miten hakeneet köyhiä ja alhaisia ihmisiä koteihinsa siellä rukoilemaan ja Jumalan sanaa viljelemään, miten oli yritetty ehkäistä niiden harjoituksia, mutta miten oli aina tullut ylempää lupa.

"Saat, Martikainen, sakkorahasi takasin, saat pitää, mikä on omaasi. Saatte avata uudestaan ovenne ystäville, likisille niinkuin kaukaisillekin. Ei ole Herran sana sidottu enää, eivät saa enää vihamiehet vaivata sielujanne sillä murheella, millä yrittivät. Ylempänä ovat meidän ystävämme kuin heidän", puheli Paavo ystävilleen.

Pidettiin suuria seuroja Nilsiässä ja Iisalmella, käytiin Kuopiossa ja Kiuruvedellä, kerrottiin kuulumisia, samoja asioita, samoja puheita samoilla sanoilla. Ystävät seisoivat äänettöminä heidän ympärillään pirtissä ja pihamaalla, missä vain Paavo ja Niskanen puhuivat matkastaan — kuuntelijat tekivät tungoksen, toistivat laitimmaisille, mitä likempänä kuulivat, hymähtivät, liikahtivat jokaisesta hyvästä sanasta ja sukkeluudesta, jolla Paavo väliin höysti puhettaan.

"On meillä sellainen Paavo, joka asiat hoitaa", sanoi joku joukosta.

"Hoitaa ja hakee oikeuden ja totuuden ja turvan turvattomille", lisäsi toinen.

"Vaikka keisarista asti", jatkoi kolmas samaa arvostelua.

Riitti puhetta Paavosta ja Niskasesta, Paavosta varsinkin. Se lisääntyi, höystyi, kasvoi, kaunistui. Paavo oli heidän johtajansa, joka oli saanut Herralta hengen ja voiman, suuremman kuin muut, ja suuremmat lahjat. Ei ollut sitä asiaa, jota hän ei ymmärtänyt, ei vaikeutta, jota ei voittanut. Menit sinne sen luo sielun hädässä, niin jo keksi kaukaa asiasi, näki läpitsesi, katsoi kuin lasin takaa ja tunki silmillään salaisiin sokkeloihin. Kävit kysymässä neuvoa mitä tahansa, aina palasit neuvottuna, aina oli tiesi tasaisempi ja päiväsi kirkkaampi. Mitä lie ollut ja mistä lie saanut sen taidon, mutta aina tiesi ennakolta, milloin tulivat Karjalasta Tahkomäkeen, ja lähetti venheen valmiiksi Syvärin rannalle. Ja tiesi senkin, että vainot tulevat, että maailma nousee heränneitä vastaan, vaan itse varasi omansa, hoiti joukkonsa, maksatti Martikaisen sakot, päästi sanan siteistä.

"Kävi niinkuin pitikin, niinkuin toivottiin ja odotettiin", sanoi Bergh Paavolle, kun he tapasivat toisensa Kuopiossa.

"Niinkuin käskettiin", vastasi Paavo. "Tiet tasattiin, ovet avattiin, sakot takaisin maksettiin. Suuret herrat ovat parempia kuin pienet. Niiden ei ole tarvis talonpoikia kiusata, tuntevat ja saavat herruutensa ilmankin."

Berghiä nauratti "Niin — niin — onhan se niinkin."

"On — ja on vielä muutenkin, on niinkin, että pienet herrat täällä pysyvät suruttomina, kun suuret siellä heräävät. Näille herroille täällä ovat heränneet häpeäksi ja pilkaksi, siellä niille kunniaksi. Onko sitä milloinkaan kuultu, että Suomen herrat olisivat heränneet synnin unesta ja lähteneet elämän tielle? Ovatko kulkeneet milloinkaan kansan edellä ja olleet esimerkkinä alhaisille?"

"Heräsi niitäkin aikanaan — ison vihan aikana. Korkeat upseerit ja aatelismiehet alkoivat kysellä pelastuksen ja rauhan tietä Venäjän vankeudessa ja sieltä toivat siunauksen ja valon tullessaan omiin koteihinsa", selitteli Bergh.

"Niin, niin — vaan entä vallesmannit, voudit ja viskaalit?"

"Ja papit?" jatkoi Bergh naurussa suin.

"Saako papeistakin puhua papin kuullen?" kysyi Paavo leikkisästi.

"Kun et vain pahaa puhu", vastasi Bergh samaan sävyyn.

"Kuule, Paavo!" sanoi hän samassa ja kävi vakavaksi. "Miten sinä saisit sovituksi sen Renqvistin kansa. Sitä minä olen monesti ajatellut ja siitä riidasta sielussani kärsinyt. Minulle oli Renqvist isänä ja ystävänä aikanaan. Avasin sille sydämeni ja sain siltä valoa pimeään sieluuni Pälkjärven erämaassa. Te olette molemmat heränneitä ja Herran miehiä, joita tarvitaan kumpaakin tänä aikana. Samahan se on, miten rukoilee, kun vain rukoilee."

"Ei ole sama. Ei sitä saa samana pitää, ei elämän Herrakaan pitänyt. Pitää rukoilla hengessä ja totuudessa eikä siinä henki kestä, missä lakkaamatta rukoillaan ja polvillaan ollaan. Uskosi sen määrää, et saa siitä määrästä sivu mennä. Sinä olet heikko vielä ja horjut sinne tänne. Tämä on tarkka ja arka paikka, tässä monet pettyvät."

"Mutta jos olet liian jyrkkä ja vaativa, jos sinä, Paavo, siinä panet liikoja vaatimuksia, kun sanot, että pitää olla sisällistä Herran tuntemista ja elävää uskoa sillä, joka rukoilee."

"Pitää — pitää olla, muutoin siitä tulee paljasta huutoa ja hengen hukkaa. Uskossa pitää rukoilla epäilemättä ja hengessä. Hengen pitää rukoilla sisäisesti, minkä suu ja sanat ulkonaisesti. Jos henki on laannut rukoilemasta, jää syntinen luonnon voimain varaan."

"Jospa niillä onkin henki, jospa ne rukoilevatkin hengessä", sanoi Bergh, vaikka hänen äänessään oli jo voitetun ja antautuneen väri.

"On, kenellä on, vaan ei kaikilla, ei puolillakaan. Mistä niillä on, jotka eivät vielä ole heränneetkään? Ja jos on joku saanut silmänsä auki, niin ei se siinä paikassa ole sovelias pyhien harjoituksiin. Ei niihin saa komentaa eikä käskeä eikä niitä kenellekään pakoksi panna. Siitä syntyy ulkokullattua harjoitusta. Tutki itse! Lue itse!"

"Minä vain rauhan vuoksi", sanoi Bergh, niinkuin olisi tahtonut lopettaa ja mennä muihin asioihin.

"Rauha on hyvä, vaan totuus ja oikea oppi parempi. Minun täytyy vanhasta Kristuksen opista kiinni pitää, maksoi mitä maksoi", sanoi Paavo.

Bergh ei enää jatkanut, vaan liikkui ajatuksissaan pöydän ympärillä ja siirteli kirjojaan ja papereitaan.

Hän oli aina hautonut mielessään ajatusta siitä, miten sovittaisi Paavon ja Renqvistin ja saisi lopetetuksi riidat ja erimielet. Ne olivat kumpikin hänen ystäviään. Hän oli kummaltakin saanut sielunhoitoa ja valoa ja uuden elämän ymmärrystä. Oli ollut monesti vaikea ratkaista, kummanko miehiä hän oikeastaan oli, Renqvistinkö, joka rukoili ja teki uskollisesti, ahkerasti työtään kysymättä kiitosta ja pelkäämättä moitetta, vai Paavonko, joka oli astunut esille erämaasta kuin Elia muinen ja tunkenut sanoillaan syvälle sielun sisimpään, vangiten mielet hengellään ja suurilla lahjoillaan.

Seuraväkeä tuli saliin ja kamariin, miehiä ja naisia, joukossa joitakuita nuoria herroja.

"Tämä tässä on apteekin herroja ja tämä kaupungin kultaseppä", esitteli Bergh Paavolle Antti Malmgrenia ja Jaakko Lundströmiä, "ja tämä on Pietari Väänänen, kirjakauppias. Ovat nämä ennenkin olleet mukana."