Part 28

Hän näki ne kaikki elävinä edessään, vanhat Karjalan ystävät, Pohjanmaan papit pitkine kauhtanoineen, Malmbergit, Lagukset, Durchmanit, Essenit, nuoret maisterit ja ylioppilaat. Niinkuin olisi hän Karjalassa, jossain kaukana, seuroissa, tai Pohjanmaalla, niinkuin istuisi pöydän takana suuressa, mustassa pirtissä ja näkisi hämärän läpi sinisiä huiveja ja pyöreitä, punaisia, hikisiä kasvoja. Niinkuin kuuluisi veisuu, sama kaihomielinen, nouseva, laskeva, paisuva, pitkine välipaikkoineen, niinkuin aloittaisi sen joku piilopaikastaan vapisevalla äänellään. Ja niinkuin ajaisi hän Niskasen kanssa aina vain eteenpäin ja näkisi uusia joukkoja uusiin seuroihin pyrkimässä, isännän tulevan vastaan lakittomin päin ja emännän eteisessä, tyttäret ja talonväen, naurussa suin ja ojennetuin käsin.

Kulki sellaisena kuvasarjana hänen sielunsa läpi entisyys — pitkänä muistojen ketjuna. Oli niinkuin olisi unta nähnyt, vaikka oli sen itse elänyt ja kokenut, niinkuin sitä olisi hänelle luettu jostain suuresta, ihmeellisestä kirjasta.

Takana näiden kaikkien, jossain kaukana etäisyydessä, olivat kärsimykset monenlaiset, köyhyys, nälkäkuoleman uhka, puutokset, Puolan matkat ja Tahkomäen kolkko tarina. Se oli siellä sellaista synkkää taustaa, mustaa, pimeää, josta näkyi vain nälkäisten lasten surullisia, kalpeita kasvoja ja kuului Riitta-vainajan valittava, kärsimätön ääni, soinnuton, käheä, yksitoikkoinen, ja oman kipeän sydämen huokaukset unettomina öinä, kun isku seurasi iskua yhä raskaampana. Niinkuin olisi hän yhtäkkiä joutunut pimeään metsään, jossa polku oli kadonnut, jossa oksat pistelivät ja repeilivät ja kaatuneet puut pidättivät kulkijan. Missä oli kulkenut ja miten oli päässyt läpi pimeän korven, miten repinyt vaatteensa rikki ja kätensä veriin, sitä ei halunnut muistaa — sitä vain, että oli tie taasen löytynyt suuren aavan laidassa ja päivä taasen vaiennut.

Hän siirtyi siihen äskeiseen, mistä oli alkanut, Kuopion uuteen lehtoriin ja uusiin, nuoriin ystäviin, joita oli ilmestynyt ja joista hänen vanha sydämensä oli ilahtunut. Saiko hän nähdä Savossa sitä, mitä oli nähnyt Karjalassa ja Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa? Saiko hän elää vielä senkin ajan, että Savon salot täyttyvät heränneestä kansasta? Jos sai, niin saiko siinä ilossa päättää päivänsä, ettei vain tule jotain karvasta ja katkeraa, niinkuin oli monesti tullut? Häntä melkein peloitti tämä uusi seurameno, Berghin innostus ja rohkeus, nuorten heränneiden ahkeruus ja palavuus, oma onnensa ja vanhuutensa riemu.

Hän havahtui siihen, että näki kaksi nuorta miestä tulevan salmen puolelta kontit selässä, astelevan väsynein liikkein ja raskain askelin. Hän tarkkasi pitkään tulijoita, siristi vanhoilla silmillään, nousi, astui pari askelta vastaan.

"Kajaanin koulumaistereita —? Eikö olekin? — Helander ja Krank — uudet ystävät. Niitä on uusia joka haaralla — Kuopiossa ja Kajaanissa — niin ei oikein jaksa tuntea vanha mies."

Herrat istuivat äänettöminä kivelle, pyyhkivät hikeä ja päästelivät väsyneesti ja vaivaloisesti viilekkeitä olkapäiltään.

"Nyt on kylpy parasta — kuuma kylpy uusilla vastoilla ja uni kylvyn päälle."

Ja Paavo asteli vikkelänä pirttiä kohti kantaen toisella kädellä Helanderin konttia, toisella Krankin.

"Kyllä me itse konttimme — Paavo antaa vain tänne!" kuuluivat herrat hokevan kuin yhdestä suusta.

"Itse — itse vain, vaikka olette kaiken päivää kantaneet. Mistä asti lienettekään kantaneet? Syntinen on aina itse — kantaa itse kuormansa, joita ei tarvitsisikaan", sanoi Paavo päätään kääntämättä.

"Tänne tuli herroja kylpemään — heränneitä herroja Kajaanista asti. Pankaa uudet oljet lauteille ja uudet vastat lämpenemään!" huusi Paavo pirtin ovelta ja johti sitten vieraansa pohjakamariin.

He olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet enää toisilleenkaan puhua, istuivat vain ja riisuivat ja heittelivät kenkiään ja vaatteitaan sinne tänne.

Paavo oli heti arvannut vierastensa asian, lukenut sen heidän silmistään ja koko olennostaan. He olivat niitä samoja, tavallisia kävijöitä ja kulkijoita, joilta oli tie kadonnut ja valo sammunut, joiden oli armo muuttunut tuomioksi ja joilta olivat kaikki keinot loppuneet, Jumalan sanakin pois otettu.

He kertoivat siitä saunasta tultuaan hämärissä istuen yhdessä Paavon kanssa. Oli ollut onnea ja iloa ensin, oli kulettu kepeinä kuin maasta nostettuina uutta tietä, Herran tietä, oli ollut sielu täynnä, tulvillaan aivan armoa ja elämän voimia ja rakkautta. Ei kiusauksia mitään, ei vastahakoisuutta eikä hankaluutta eikä ristin painoa. Vaan nyt oli kaikki kadonnut, nyt oltiin siinä, missä ei mitään tuntunut eikä näkynyt eikä kuulunut eikä osannut enää mitään odottaakaan. Syntiä vain ja vaivaa ja lakkaamatonta painoa yötä ja päivää, niinkuin ei olisi milloinkaan mitään Kristuksesta kuultu, ei sen armosta eikä anteeksiannosta. Siitäkö lie tullut, ettei oltu valvottu vai siitä, ettei oltu oikein herätty eikä perinpohjin nöyrrytty?

Paavo kuunteli hymähtäen joskus joukkoon, joskus jotain sanoen, sitten taas pitkät ajat äänetönnä istuen silmät kiinni puserrettuina.

"Vai jo otti pois — vai jo loppui — vai jo pani sellaisen luottamuksen teihin — nuoriin miehiin —!"

Hän kulki vikkelästi ulos ja kuului hetken päästä menevän omaan kamariinsa.

He katsoivat toisiinsa ihmettelevin, kysyvin katsein, Helander ja Krank, toisilleen mitään puhumatta, ja painautuivat sitten pitkälleen pettynein odotuksin.

"Kuule! Nukutko sinä?" sanoi Helander hiljaa ja kosketti kumppaniaan kylkeen.

"En vielä", vastasi Krank. "En tiedä, miksen saa unta, vaikka äsken väsytti ja raukaisi niin, etten jaksanut jalkojani liikuttaa."

"Mitähän se sillä, että pani luottamuksen? Minä toki odotin toista ja toista saatiin. Olisihan tämä kylpy ollut kotonakin."

"Niin — vaan kun ei sitä vielä tiedä", vastasi Krank väsyneesti.

"Minä jo sitäkin, että olisikohan huomannut meissä vilppiä — minussa ainakin, joka jo ennätin purkaa kuormani. Kun ei sentään, osaa puhua oikein omasta tilastaankaan — ei huonostaan eikä hyvästään."

"En tiedä — en osaa sanoa mitään mistään. Sen vain tiedän, että täällä ollaan ja että täältä taasen lähdetään ja niin on sitten tehty tämäkin matka."

He olivat vielä kuulevinaan veisuuta jostain, kauniin naisäänen valittavaa nousua ja laskua, vaan nukahtivat samassa raskaaseen uneen.

Kun he aamulla heräsivät, oli aurinko jo ylennyt puiden latvain yläpuolelle ja paistoi vinosti sisään pieneen kamariin, jonka ikkunasta näkyi harvaa metsää, taampana pitkiä solakoita kuusia. Heistä tuntui siltä kuin olisivat vasta tulleet saunasta ja sitten heti nukahtaneet, niinkuin siitä olisi kulunut vain hetkinen, kun Paavo lähti, ja niinkuin se, mitä he olivat puhuneet Paavolle ja mitä Paavo siihen vähän sanonut, olisi äsken juuri tapahtunut. He venytteleivät vielä vuoteellaan, kun Paavo tuli sisälle, paiskautuen yli kynnyksen ketteränä, iloisen näköisenä.

"Herrat vielä nukkuvat, kun talonpojat jo töitään tekevät. Vaan enemmän onkin jo minulta tullut tänä päivänä syntiä tehdyksi. Taitaisi olla parasta, kun nukkuisi yönsä päivänsä, vähän vain välillä raamattuaan lukisi", sanoi Paavo hilpeänä ja nauroi ystävällistä nauruaan.

Herrat hymyilivät Paavon puheelle ja pukeutuivat hitaasti, istuen sitten puoleksi puettuina vuoteen laidalle.

"Piti tulla puhumaan teille unestani, ihmeellisestä unesta, jonka yöllä näin."

Hän istui jakkaralle vastapäätä vieraitaan vakavan näköisenä ja alkoi kertoa untaan.

"Oli kuin olisi oltu viimeisellä tuomiolla, niinkuin olisi seisottu suuren, laakean vaaran rinteellä, josta ei muuta näkynyt kuin kansaa kaikenlaista kauas etäisyyteen, päätä pään vieressä, eikä muuta kuulunut kuin raskasta, syvää huokausta ja itkunsekaista valitusta. Kaikkein päät olivat painuneet alas kuin iskua odottaen ja kaikkein kasvoja näkyi kuvaavan suuren tuomion pelko. Siinä oli herännyttä väkeä ympärillä, vanhoja Karjalan ystäviä ja Pohjanmaan pappeja, niinkuin ennen suurissa seuroissa, vaan ei ollut kellään sitä toivoa, mistä oli monesti puhuttu ja mitä oli tunnettu, että ei pidä maailma niin pahana eikä ahdista synti eikä kiusaa vihollinen, ettei kerran päästä vapaiksi vainolaisista. Minusta tuntui niinkuin sieltä olisi jotain puuttunut, vaan en ymmärtänyt ensin, mitä. Etsein, hain, katselin oikealle ja vasemmalle pitkin päitä, sain sanotuksi muillekin, että täältä puuttuu jotain, ettei tämä vielä olekaan viimeinen tuomio, mikä lie muu suuri kokouspaikka, jonne ovat peloissaan kokoontuneet. Samassa kohosi risti hitaasti jossain lähellä suuresta joukosta ja alkoi valaista vaaran rinnettä — suuri, kirkas risti, joka hehkui päistään. Ja kaikki heränneet ystävät nostivat päänsä ylös, niinkuin olisi joku ihmeellinen voima niitä nostanut, ja alkoivat veisata kiitosvirttänsä Karitsalle, joka on tapettu ja joka verellänsä on meidät lunastanut kaikkinaisista kansoista. Minä sitä sanomaan, että tätähän täältä puuttui, vaan ei minun ääneni mihinkään sen pauhinan ja kiitoksen keskellä. Heräsin siihen, että olin pannut käteni jonkun ystävän olkapäälle — eikö liene ollut tämän Helanderin — ja siinä ruvennut ilosta itkemään."

Hän lähti samassa ulos, niinkuin olisi johtunut mieleen joku tärkeä asia, jonka oli jättänyt toimittamatta, ja kuului puhuvan jotain väelleen pirtissä. Vaan hetken päästä kuului sieltä veisuuta, samanlaista kuin se illallinenkin, johon he olivat väsyneinä nukkuneet.

Miten heistä olikaan tuntunut omituiselta ja ihmeelliseltä Paavon uni ja puhe, sellaiselta kuin olisi jotain poistunut pois sielusta ja jotain virrannut sinne sijaan, uutta valoa ja elämää, niinkuin olisi sieluun paistanut kirkkaus siitä rististä, josta Paavo oli puhunut, sydän keventynyt ja päässyt raskaasta kuormastaan! He pukivat nopeasti, hyräilivät hyvillään samaa virttä, jonka kaiku kuului pirtistä. Ja heistä tuntui niinkuin olisi kokonaan toisenlaista kaikki kuin eilen, tämä pieni kamari, joka illalla vielä oli ollut kolkko ja synkkä, päivä siellä ulkona ja metsä salmen rannalla Rahasmäen alla. Siinä oli raamattu jaloillaan pöydällä, vanha, mustunut, pyhä kirja, jonka haat olivat repeilleet ja lehdet savusta ruskettuneet. Helander istui ja luki ääneensä profeetta Jeremian kolmannesta luvusta:

"Tämän minä panen sydämeeni, sentähden tahdon toivoa; Herran armosta on, ettemme ratki hukkuneet, sillä ei hänen laupeutensa vielä loppunut. Se on uusi joka aamu, ja suuri on sinun uskollisuutesi. Herra on minun osani, sanoo sieluni, sentähden toivon häneen. Hyvä on Herra niille, jotka häntä odottavat, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on olla kärsivällisenä ja odottaa Herran apua. Hyvä on ihmiselle, että hän kantaa iestä nuoruudessansa. Istukoon yksinänsä ja olkoon, ääneti, kun Herra on sen hänen päällensä pannut. Pankoon suunsa tomuun — kukatiesi on vielä toivoa. Ojentakoon poskensa sille, joka häntä lyö, antakoon ravita itsensä pilkalla. Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti, vaan jos hän on murheeseen saattanut, niin hän armahtaa taas suuresta laupeudestaan. Sillä ei hän sydämestänsä vaivaa eikä murheeseen saata ihmisten lapsia."

Niinkuin se olisi ollut siinä heitä varten, heitä varten avattuna, heille opiksi, valoksi ja uudeksi toivoksi. Niinkuin heitä joka puolelta nostettaisiin, ja joka puolelta ympäröisi suuri hyvyys, Jumalan ja ihmisten yhteinen.

"Tunnetko sinä oikein sitä samaa, mitä minäkin — sitä, että nyt on taas tie auki, että on taas kuiva maa jalkain alla, että se olikin vain houretta sellaista, saatanan sotkua ja kiusausta, missä on eletty ja oltu?" kysyi Helander kumppaniltaan.

"En osaa sanoa, mitä tunnen", vastasi Krank. "Jotain se vain on, jota ei ole ennen ollut kuin kerran Paavon Kajaanissa käydessä. Silloin sain ensimäisen ummen puhkaistuksi, nyt toisen."

"Niin — ja minä — me molemmat. Sehän se onkin ihmeellistä, että niiden on pitänyt sattua samaan aikaan, että on yhdessä herätty, yhdessä kulettu pimeät ja päivät. Voi, hyvä veli, kun saataisiin vielä yhdessä kiittää Herraa kaikesta!"

Helanderin tapasi samassa liikutus. Hän käveli kiivaasti edestakaisin pienessä huoneessa ja istui sitten taas jakkaralle käännellen vanhan raamatun ruskettuneita lehtiä.

"En ymmärtänyt ennen milloinkaan, miksi ne täällä juoksevat", jatkoi hän hetken päästä. "Pidin sitä vain tapana, turhana, joutavana juoksuna, ukon jumaloimisena, vaan nyt sen ymmärrän."

"Sitä minä, että liekö ukko keksinyt unen — omasta päästään sommitellut — vai nähnytkö oikein yöllä", sanoi Krank.

"Eihän siinä mitään merkillistä. Uni kuin uni, jos se oli unta, vaan siinä miten se kertoi ja miten se kantoi sielun sisimpään ja miten — en minä osaa sitä sanoa etkä sinäkään."

He istuivat ja puhelivat innostuneina, korjailivat ja lyhentelivät konttinsa viilekkeitä lähtöä varten. Heidän oli niin hyvä olla, että piti heti lähteä, niinkuin lasten, jotka ovat jotain saaneet ja juoksevat sitä suinpäin näyttämään.

"Täällä ne vielä vain — epäuskon sankarit ja linnan komentantit, vaikka Herran aurinko jo taas paistaa uutta, ihanaa päivää", sanoi Paavo ja seisoi leveänä, iloisena ovessa, eteisen puolella.

"Uskon — ei enää epäuskon", vastasi Helander reippaana, iloisena. "Nyt jaksetaan, nyt ei kauan viivy, ennenkun ollaan taas Kajaanissa."

"Vaan ensin syödään. Ruumiin pitää saada ruokansa niinkuin sielunkin. Minä kalat pyytänyt — kuhat, lahnat — vierasten onnella", puheli Paavo yhä ovessa.

"Näkyy siten olevan, että kun on onni hengellisissä, niin on maallisissakin", sanoi Helander siihen ja läksi pirttiin.

"Piti vielä kysyä, mitä te, Paavo, sillä tarkoititte eilen illalla, kun sanoitte, että on pannut luottamuksensa?" kuului Helander puhuvan Paavolle, kun he astuivat polkua alas rantaan.

"On pannut — Herra on pitänyt teitä jo miehinä, koska on antanut vaivain kohdata ja päästänyt yksin pimeässä kulkemaan. Lapsia talutetaan, vaan aikamiehet uskotaan yksin taipaleelle. Mitenkäs teki elämän Herra itse? Hoiti ja helli ja rinnoillaan makuutti opetuslapsiaan ensin, vaan sitten alkoi totuttaa vähitellen uskosta elämään ylösnousemisensa jälkeen ja vihdoin meni pois eikä enää näyttänyt itseään. Täytyi miesten kestää, kantaa, jaksaa, puhkoa ummet, aukoa veräjät, kärsiä yksin kärsimyksensä. Hengellään vain hoiteli ja kaukaa kurkottaen käsistä kiinni piteli. Joka on ristitön ja vaivaton, se on lapsi vielä, vaan jolta otetaan purut pois, maito ja hunaja, sen pitää uskosta elää. Mihin minä tällainen vanha, kuivunut, jolta jo aikoja on armon makeus loppunut, jos pitäisi joka vaivan alla pistää päänsä saatanan solmuihin ja hirttonuoraan?"

Hän souti vieraansa vinosti salmen yli puhellen ja opastaen antoi aironsa levätä pitkät ajat.

"Kiusaukset ja pimeät ajat tulevat ja monet ahtaat paikat kulettaviksi, vaan niitä älkää säikähtäkö", puheli hän hiljaisella äänellä ja katseli lempeästi, isällisesti nuoria ystäviään. "Niissä teitä koetellaan ja kypsytetään ja opetetaan uskosta elämään. Ei ole asianne milloinkaan niin huono, että sitä kannattaisi siihen heittää, mihin sen vihollinen heittämään käskee. Kun on sielu kokematon, niin se arkailee, säikkyy omia huonoja tuntemisiaan ja saa niistä epäuskon taudin itselleen. Vaan se pitää aina alussa parantaa, pitää heikkona ja huonona asettua sielun hiljaisella ikävällä armahtajan eteen. Harjaantumattomat vaativat itseltänsä sitä, mikä onkin Herran tekoa, ja kun eivät saa, niin seisahtuvat siihen, jäävät tieltä pois tai kulkevat summakaupassa eteenpäin oman luullun uskonsa varassa. Nämä vaarat välttäkää ja nöyrtykää joka päivä Herran eteen!"

Hän jäi vielä rannalle veneestään vettä heittämään, kun herrat lähtivät. Näkyi askaroivan kauan aikaa puoleksi polvillaan ja siitä sitten hitaasti meloen ja kokassa istuen pyrkivän takaisin saareen. He pysähtyivät tuontuostakin polulla, kiipesivät kivelle ja katselivat poistuvaa ystäväänsä, jonka pitkät hapset liehuivat aamutuulessa ja näyttivät hopeankirkkailta tummansinistä liivin selkämystä vasten.

XXII.

Siitä oli nyt puhetta kaikkialla ympäri Savonmaan ja Savonkin ulkopuolella, siitä, että nyt on pian kukistettu se suuri, väärä profeetta, joka on vuosikymmeniä villinnyt ja häirinnyt ihmisten elämää, kulkenut ja ajanut joukkoineen ja koirannahkalakkineen. Siitä puhuttiin talonpojissa ja herroissa, pappiloissa ainakin, kaikissa suruttomissa pappiloissa, joissa Paavon matkat ja seurat olivat olleet pahana painajaisena ja omantunnon rauhattomuutena. Juostiin sanomaan naapuriin, ajettiin toisen pitäjän pappilaan, oltiin kuin orjuudesta päässeitä ja uutta vapautta toisilleen ilmoittamassa. Seisottiin tiellä, ryhmityttiin kokouspaikoissa, naurettiin sille ja kerrottiin kaikki juurta jaksain.

Ne ovatkin sitä menoansa pitäneet pitkin pitäjiä, veisanneet ja saarnanneet ja ommelleet ihmisille uusia körttejä ja sen perässä juosseet ja sitä jumalanaan palvelleet. Eivät ole olleet muut mitään niiden mielestä, ei toivoakaan taivaasta, joka vain ei siihen joukkoon kuulu, körttiläisten pyhään joukkoon. Vaan huonosti käy pyhyyden, kun pääprofeetta itse joutuu viinasakkojaan maksamaan. Ei taasen muuta moniin aikoihin kuin huutoa ja helvetin pelkoa kylissä, syrjäkylissä varsinkin, missä ovat kulkeneet yötä ja päivää menojaan pitämässä. Kun olisi Kuopioon kerran kulettaa ja panna telkien taakse päämies itse.

"Vai jo nostivat jutun itseänsä piispaa vastaan — kahden hiippakunnan piispaa — vai jo saivat satimeen!" puheli Nilsiän rovasti lautamiehelle, joka oli tullut Paavon papinkirjaa hakemaan Tuusniemen käräjiä varten. "Tästä tulee vielä kaunis juttu." Ja rovasti hykersi käsiään ja heitteli sukkelana kirkonkirjojaan kamarinsa pöydällä. "Se on aina melkein matkoilla, niin ettei sitä ole näkynyt vuosikausiin. Kulettavat sitä muualla — muualla se onkin paljon suurempi profeetta. — Sairaitaankin kuuluvat tuovan aina Karjalasta asti. Se niitä kuuluu saunottavan ja kuppauttavan. Saisi sen siitäkin sakkoon — puoskaroimisesta", puheli rovasti ja merkitsi kirkonkirjan lehteen Paavon nimen kohdalle: "Syytetty Tuusniemen käräjillä juopumisesta, kiroilemisesta y.m." — "Mitä joukkoa se lienee — minä en ole siitä tullut milloinkaan oikein selkoa ottaneeksi? Sen vain olen huomannut, että se on rohkea, suurisuinen mies — se niiden piispa." — Rovastin tuntui olevan hyvä olla, niinkuin olisi kuullut jonkin ilosanoman ja niinkuin olisi nyt vapautunut jostain raskaasta ja ikävästä.

Paavolla oli ollut pitkä, raskas talvi, pitempi kuin milloinkaan ennen. Vanha vika rinnassa oli pahentunut ja henkeä alkanut ahdistaa, niin että piti seisahtaa pirtin ja kamarin väliä kulkiessa. Ei hän ollut jaksanut paljon liikkua enää, joskus vain Kalliolahdessa ja muualla likempänä, kun ilmat olivat leudommat. Ja tämä meno sitten, tämä kiusanteko ja häväistys, tämä käräjänkäynti ja lautamiesten kulku — —

Hänestä tuntui siliä kuin hän kuulisi niiden pilkkanaurun — jumalattomain herrain ja vainomiesten — ja näkisi niiden ylpeät, uhmaavat katseet, niinkuin hän näkisi ne ympärillään seisovan, pyörivän kantapäillään ja pitävän iloaan. "Nyt saa Savon profeetta kuulla kunniansa, saa tekstin omasta itsestään. Nyt saavat sen ystävät tietää, millainen se oikein on — tämä heidän profeettansa, jota ovat palvelleet." Ja hän näkikin ne oikein. Pitkinä, unettomina öinä, kun hän joskus oli joksikin hetkeksi mennyt horroksiin, hyppivät ne siinä hänen edessään ja teutaroivat puistaen nyrkkejään ja huutaen kostoaan.

Joka päivä melkein kävi ystäviä katsomassa, toiset likempää, toiset kauempaa, Karjalasta ja Keski-Pohjanmaalta asti. Ne katselivat kuin arastellen ja oudoksuen, vakavina, varovina, ja puhelivat hiljaa kuin säästäen ja säälien. Se tuntui hänestä aina niin ikävältä, että hänen täytyi väkistenkin pistää leikkiä sekaan, päästää vanha luonto valloilleen ja olla yhä se sama, entinen, leikkisä, iloinen, kaikkien ystäväin ihastus, mikä oli aina ollut. Kerran kevättalvella, hankiaisten aikana, oli hän lähtenyt vielä Kuopioon. Hän oli ollut silloin vähän parempi. Anna Loviisa oli peitellyt reslaan, vällyjen ja nahkasten alle, ja pannut pehmoiset tyynyt selkänojaksi. Paavo oli estellyt ja laskenut leikkiään emäntänsä puuhista.

"Pääsen Syvärille, niin heitän tyynysi tielle — saat ne sieltä hakea. Ja saat sanoa niille, jotka kysyvät, että piispa on taas mennyt pitäjille pappiensa luo."

Ja hänestä tuntui niin hyvältä ajelu raikkaassa, kirkkaassa aamuilmassa, ja tutuilta ja rakkailta kaikki vaarat, niemet ja saaret ja pitkä, kapeneva oikonen viittatiellä, ja Kinahmin pitkä harjanne, joka häipyi kauas etäisyyteen harmaana, autereisena, niin että teki mieli niitä kaikkia jollain lailla tervehtiä taasen pitkästä ajasta.

Hän oli aina kulkenut häpeän ja kunnian välillä, häntä oli kiitetty ja laitettu, nostettu ylös korkeuteen, käsillä kannettu, heränneen kansan hellillä käsillä, ja sitten taas sieltä alas heitetty, maahan vajotettu maine ja kunnia, tallattu, syletty ja lokaan upotettu hänen pyhimmät ja parhaimmat harrastuksensa. Tämä matka oli hänen viimeisensä. Hänen piti tavata vielä niitä kaikkia Kuopiossa — uusia ystäviänsä, jotka olivat istuneet lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset pitkänäperjantaina juutalaisten pelon tähden.

Mikä lie oikein Herran tarkoitus? Sekö, että näissä häntä itseään kypsyttää, nöyryyttää ja riisua kaikesta, vai joku muuko? Jos ne ovatkin riippuneet hänessä, heränneet, jos niiden rakkaus onkin ollut ihmisrakkautta ihmiseen. Jos ne ovatkin kulkeneet hänen hiihtämiään latuja, joiden nyt pitää tulla sotketuiksi ja poletuiksi, ja hänen itsensä haisevaksi tunkioksi ja sylkilaatikoksi. Jos ne ovatkin eläneet siitä, mitä hän on sanonut eikä siitä, mitä Herra.

Oliko hän sitten ollut viaton? Jos olikin viaton siihen, mistä ne häntä olivat syyttäneet pitkin vuosia viimeksi, niin oliko muuhun? Tätä hän oli kysynyt yhä useammin itseltään viime aikoina. Hän oli yhä uudestaan käynyt läpi koko elämänsä retken, etsinyt, penkonut, kaivanut esille kaikki vanhat muistot, matkat, seurat ja seurapuheet, riidat ja käräjänkäynnit ja tarkastellut niitä, yksinäisinä hetkinä, pitkinä päivinä ja unettomina öinä. Ja kaikesta tästä oli kasaantunut hänen eteensä korkea vuori törkyä, syntiä, lankeemuksia — ylpeyttä ja itserakkautta, kun kaikki häntä palvelivat ja vaimot lauloivat "Saul löi tuhannen, mutta David kymmenentuhatta" — uhmaa ja katkeruutta, kun maailma häväisi ja herrat vetivät oikeuksiin — kateutta ja loukatun kunnian kipua, kun toiset tulivat tielle ja alkoivat koota joukkoja ympärilleen — taitamattomuutta ja rakkauden puutetta ja sopimatonta käytöstä ystäväin parissa ja erimielisten ja sitten vielä paljon muuta. Jos hän joskus oli ollut kukkulalla ja sieltä rohkein mielin ja kevein sydämin katsellut toiselle puolen kuoleman virtaa, niin oli hän nyt saanut olla syvimmässä rotkossa, missä hänelle ei ollut jäänyt muuta mitään jätelle kuin tämä tullimiehen rukous: "Jumala armahda minua syntistä!"

Reki retkahti lyöttöpaikassa, resla risahti, pitkä jono hevosmiehiä tuli vastaan järvellä huutaen, hoilaten hevosilleen.

Vaan ei ollut Herra vielä näännyttänyt eikä ottanut pois laupeutensa kättä. Ei ollut Herra vieläkään vihassaan lyönyt eikä kaivon kantta kiinni pannut. Mitä oli tehnyt, sen oli tehnyt rakkaudessaan, puhdistaakseen häntä kaikesta kuonasta ja irroittaakseen ystäväin ylistyksestä ja maailman pahoista puheista, niiden vihasta ja vainosta, jotka eivät Herraa tunne, ja niiden tuottamasta katkeruudesta. Herra oli vielä puhkaissut tien hänen luokseen, hänen suurten synteinsä läpi, ja sytyttänyt uskon kipinän.

Hän katseli vaaroja kaukana Kallaveden rannalla ja taloja vaarojen laella, jotka olivat kuin pilviin kohonneita iltapäivän valaistuksessa. Toiset olivat tuttuja paikkoja, joissa oli Herran tuli kerran syttynyt ja joissa sitä viime vuosina oli käyty virittämässä ja kohentamassa yhdessä Berghin kanssa. Oli niin hupaista se, että hän pääsi, että Herra auttoi hänet vielä tälle matkalle, että sai vielä nähdä niitä siellä.

Hän vääntyi vaikeasti reestä Berghin pihalla, kyytimiehen auttamana, vaan hän reipastui, kun oli päässyt jaloilleen, ja astui vikkelänä sisälle.