Part 29

"Niinkuin siihen heitetty jostain — sieltä, mistä ei olisi osannut odottaakaan — ilmestys itse —", hoki Bergh ja seisoi kauan tervehtimättä. "Vaan sinustapa, Paavo, näkyy tulevan mies vielä."

"Eivät saa muutoin sitä käräjäjuttuaan päättymään, jollei minusta miestä tule", puheli Paavo ja asetteli turkkiaan eteisen nurkkaan.

"No ei nyt siitä heti — kaikkein pahimmasta ja huonoimmasta", sanoi Bergh siirrellen tuolia.

"Pahimmasta ja huonoimmasta ensin, niin jäävät paraat viimeiseksi."

"Siitä on täällä jo niin paljon puhuttu, sitä vatvottu ja väännetty ja oijottu, että se jo saa jäädä käräjäherrain asiaksi", sanoi Bergh. "Miten sinä, Paavo, olet voinut? — Ne ovat jo kertoneet kaikenlaista."

"Miten milloinkin — tuulten ja ilmain mukaan. Rinta on ollut pitkin talvea raskas ja hengen käynti ahdasta ja vaikeaa, varsinkin pahoilla säillä. Ei kestä eikä jaksa enää mitään."

"Niin — ja niitä kulkee siellä yhä, vaikka ne tuntevat ja tietävät Paavon heikkouden."

"Ei niistä mitään jotka oikeilla asioilla kulkevat, vaan niistä, jotka kantavat vieraita, vääriä asioita."

"Jaa — jaa, niin — niin. Tämä on sellaista seulomisen aikaa — mitä lie oikein?"

"Herroista oli vastus ennen omassa joukossa, vaan nyt taitaa tulla taas talonpojista. Tiedätkö sinä mitään siitä Vilhelmistä, Lauri Niskasen serkusta?"

"Sitä samaa, mitä Paavokin. Samat miehet ovat käyneet täällä kuin sielläkin."

"Se nyt siellä profeettana liikkuu, kun eivät muut pääse — saarnaa niille siellä perustamatonta rauhaa. Lapuan Malmberg kuuluu sille antaneen vapaan passin. Vaan se on niin, että kun ei valvota, kun annetaan löyhässä mielessä sisällisen valon kadota, niin eksytään."

"Minusta ne ovat niin surkeita kaikki nämä riidat ja sotkut, joita on ollut siitä lähtien, kun Hedberg erosi. Liekö niissä kaikissa sitten perää, mitä ovat siitä Vilhelmistäkin puhuneet? Kun on kerran rakkaus sammunut, niin ei muuta kuin vikoja vain — toisten vikoja. Voi, hyvä Paavo, miten näiden yli päästäisiin siihen entiseen?"

Ja Bergh käveli miettivänä, murheellisen näköisenä edestakaisin kamarinsa lattialla.

"Siinä sitä jo on meille — heikoille, huonoille, että maailma ahdistaa ja repii ja raastaa", jatkoi hän kuin itsekseen.

"Kuule, Paavo!" sanoi Bergh yhtäkkiä ja pysähtyi Paavon eteen. "Se on nyt selinnyt asia sellaiseksi, että ne tähtäävät minua sillä jutullaan, jonka ovat sinua vastaan nostaneet."

"Sinua ja minua ja meitä kaikkia. Saavat minut jalkakampillaan kaadetuksi, niin luulevat kaatuvan koko kansan, heränneen kansan, hengellisen Israelin."

"Niin — vaan se on niin, että täällä tuli muudan rouva herätykseen, hieno rouva, ja alkoi kulkea seuroissa, karisti korut päältään ja pukeutui yksinkertaisesti, niinkuin muutkin heränneet säätyläiset. Siitäkö mies kiukkuunsa — sen mies — sellaiseen kiukkuun, että piti panna koko Kuopio liikkeelle."

"Kuule, pakanaa —!" kuului Paavo sanovan, "Ja nosti vainon —."

"Jos olisi vain saanut jotain syytä minua vastaan, niin olisin minä nyt siinä samassa, missä sinä, Paavo, olet ollut. Rouva-rukka tuli tänne kerran hädissään neuvoa kysymään, ja minä sanoin sille, että pitää kuunnella omaatuntoaan, ettei niissä asioissa muu kukaan saa määrätä."

"Niinkuin pitääkin", tokaisi Paavo. "Mikä niille parannuksesta puhumaan, joilla on kaikenlaisia helvetin kaapuja päällään."

"Kävi kerran täällä sen mieskin, huusi ja uhkaili ja piti sellaista ääntä, ettei siihen mahtuneet mitkään selitykset — ei kuullut eikä nähnyt eikä välittänyt mistään puheesta mitään. Minä jo silloin aavistin jotain, vaan en olisi tätä osannut odottaa."

"Sitä kun ei ymmärrä eikä älyä kukaan, minkä puun kylestä saatana milloinkin ampuu ja millaisella panoksella."

"Löysivät sitten sen Hiltus-rukan, joka oli ollut mukana Kurkiharjun häissä — miten lienevätkin löytäneet — jahtimatkoillaan tai muualla — ja saivat siitä itselleen todistajan. Ja se on nyt sitten niiden mielestä parempi ja luotettavampi kuin me muut, Laurén ja minä ja monet kymmenet."

"Se siinä on pääasia", jatkoi Bergh, "että pitää saada mustatuksi koko joukko päästä jäseniin saakka, pitää näyttää kaikelle maailmalle, mitä me oikein olemme, että olemme juoppoja, huonon elämän pitäjiä sellaisia, inhoittavia, tekopyhiä seuroinemme ja körtteinemme."

Ja Berghin tapasi samassa joku sisällinen liikutus, kiivastus, loukatun katkeruus ja kipu, niinkuin olisi omaan verekseen haavaansa itse vahingossa koskettanut.

"Sinua, vanhaa miestä, vainoovat, jonka on elämä ollut Herran työtä", jatkoi hän sitten tyynempänä. "Ei siitä kyillä mitään tule — ei voi vääryys olla koskaan oikeutta — vaan eivät ne muuta pyydäkään kuin saada rääkätä ja viruttaa loassa vanhaa miestä."

"On virutettu ennenkin — on syystä ja syyttömästi", sanoi Paavo vakavana, haikealla äänellä. "On ollut sellaista minun elämäni, että vaikka olisin pyrkinyt pyhyyteen ja pessyt itseni saippualla, niin olisi Herra kuitenkin painanut minut lokaan itselleni kauhistukseksi."

"Jaa — jaa — niinhän se on, että kun vain jaksaa välinsä Herran kanssa sopia ja tietää todistajansa olevan taivaassa, Isän oikealla puolella, niin ei mikään mitään — ei ihmisten kiitos eikä kirous. Meillä pitää olla aina vääryys omalla puolellamme ja omat suuret syntimme silmäimme edessä. Heränneen kansan pitää olla häväistynä ja alaspainettuna syystä ja syyttömästi, muutoin ei se herännyttä, Herran kansaa olekaan."

Bergh seisoi ikkunan edessä ja tuijotti kostunein silmin lasiensa takaa kadulle, kädet housun taskuissa.

He istuivat ja puhelivat kahden, Paavo siitä, mitä oli kokenut pitkän talven kuluessa, kun ei ollut päässyt liikkumaan, Bergh omasta työstään ja Herran työstä Kuopiossa ja ympäristössä. Lisette, Berghin sisar, ja rouva pistäytyivät tuontuostakin kamariin, istuivat äänettöminä sukkaa kutoen ja kuunnellen ja taasen poistuen omille askareilleen. Vaan myöhemmin alkoi tulla seuraväkeä, vanhoja heränneitä vaivalloisesti liikkuen, jotkut kepin varassa laahaten itseään, ja nuorta, reipasta joukkoa, herroja ja vallasnaisia, joiden pitkät palmikot heilahtivat huivin alta.

Ei tahtonut olla oikein sitä, mistä puhua, mistä alkaa ja mitä sanoa. Paavokin istui vaiteliaana omassa sopessaan sängyn päässä, omissa ajatuksissaan, katsellen vieraita rauennein katsein. Tuntui kuin olisi jotain välillä, hänen ja näiden muiden, niinkuin ei hän olisi näiden mielestä enää sama Paavo ja niinkuin nämäkin olisivat jo vieraita, kaukaisempia kuin ennen, jotain toista joukkoa eikä sitä entistä, joka tuli avosylin vastaan ja puhkesi kyyneliin näkemisen ilosta. Ja oli sitäkin, että hän tunsi itsensä orjuutetuksi sen jutun tähden, että oli epäilystä sielussa ja salaista häpeää ja oman loukatun arvon hiljaista uhmaa. Niinkuin sanoisi joku ääni sisässä: eivät pidä sinua enää entisenä Paavona — niillä on täällä jo parempi johtaja. Ei ole enää sinun sanasi samaa, painavaa, mitä oli ennen — niillä on täällä paremman sana.

Vaan sitten kuului veisuuta salista, sitä samaa, vanhaa, kaihomielistä, erämaata kulkevan yksinäistä huhuilemista, ahdistetuista rinnoista lähtenyttä, vaan irti päässeenä ylös korkeuksiin kohonnutta ja kauas etäisyyteen häipynyttä. Se oli aina ollut Paavolle jokapäiväistä, hänen oikeaa elementtiänsä, sitä ilmaa, jota hän oli hengittänyt, sielun lakkaamatonta sointua, hiljaista kaikua jossain sisimmässä, niinkuin on kosken kohina sille, joka on sen rannalla lapsuudestaan asti asunut. Ja sittenkin oli tämä kuin uutta täällä. Miten se hiveli ja hyväili sydäntä, miten se kulki uutena elämän virtana läpi ruumiin, nuorrutti ja nostatti ja kevensi, niinkuin olisi jokin tullut likelle, pyyhkinyt ja lääkinnyt sielun, sitten taas poistunut ja taas tullut ja tuonut uutta lääkettä tullessaan. Hän ei katsonut ketään, ei nähnyt ketään, kuuli vain, joi virren lämpöä ja sävelten tuoretta suloa.

Hän ei ajatellut puhettaan, aukoi vain suutaan sisällä salissa ja antoi vain tulla. Hän oli kuin kone, jota toinen käytti, kuin kantele, jota toinen soitti.

"Niin, ystävät, niin se on, että meidän pitää monen vaivan kautta jumalanvaltakuntaan sisälle käymään. Ei ole kristitty mikään, jolla ei vaivaa eikä ristiä ja joka ei ristiänsä Herran jälessä kanna. Nämä ovat niiden matkamiesten virsiä, jotka saavat aina joskus levähtääkseen raskaan riippinsä maahan laskea, vaan ei sitä siihen jättää, ei olla eikä aikailla, kun on päähän päästävä ennenkuin ilta joutuu. Ja se joutuu meille jokaiselle, minulle, vanhalle miehelle, ensin, teille sitten, ja sitten vasta pääsevät nämä sävelet siteistään, kiusattujen syntisten sävelet, Jumalan lasten vapaudessa. Minulla on ollut paino sellainen, jonka kaikki tiedätte, vaiva, joka on maahan painanut, vaan ei vielä epäuskon suohon upottanut. Se on minun pitänyt Herralta ottaa, vaikka onkin maailman antamaa, ja Herran voimalla kantaa, kun ei oma ihmisvoima ole riittänyt. Ja mihinkäpäs se riittää muuhun kuin pahuuteen ja synnin tekoon? Vaan ei ole Herran voima ennen saatavana kuin on oma loppunut ja syntinen painettu alas tomuun ja tuhkaan siellä Herraa avuksensa huutamaan. Ette te ole tietäneet, millainen Paavo minä olen ollut, että olen ollut sellainen, joka on kuritukset kantanut ja Herran ruoskaa maistanut, vaan en siitä sen paremmaksi tullut, en pyhemmäksi enkä hurskaammaksi. Tien opin tuntemaan nuoruuteni päivinä kerran ja tietä kulkemaan, niinkuin sen seppä neuvoi, vaan tie on ollut joka päivä tukossa, niin etten ole saanut tallattua jälkeä milloinkaan taivaltaa. Omat syntini ovat sen tukkineet, oma paha luontoni ja ilkeä sisuni. Sitä olen monesti ajatellut, että tiesikö taivaallinen isä, millaisen lapsen sai kasvattaakseen kuin minunkin. Minua on pitänyt pitkin matkaa lyödä, hihnoilla ja rautamarhaminnalla ruoskia, oma poikani pois ottaa murhamiesten kätten kautta, minua sakoittaa, käräjissä käyttää ja kulettaa ja minulle muita kantamuksia antaa. Vaan nämäkin virret, joita täällä olette veisanneet, ovat taasen sieluani virvoittaneet uudella elävällä toivolla, niinkuin Herran oma sanakin. Minä vain pääsinpäivää uskossa odotan — en uskonsankarin uskolla millään, vaan suuren syntisen pelastuksen ja viimeisen vapahduksen toivolla ja ikävällä."

Hän puhui vielä rohkaisun ja kehoituksen sanoja ystävilleen, vanhoille, ensi herätyksen ystäville, jotka jo olivat hautaansa likellä ja nuorille, vasta heränneille, jotka ensimäisessä rakkaudessaan elämän tietä vaelsivat. Hänen äänensä oli hiljentynyt ja heikentynyt, vaan lämmennyt yhä enemmän ja käynyt sydämelliseksi ja helläksi. Ja kun oli lopettanut, jäi hän istumaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas heikon, avuttoman näköisenä, pää taaksepäin painuneena.

Ei ollut kuivaa silmää kellään salissa eikä kamarissa. Herrat seisoivat liikkumattomina ovessa kamarin puolella, siihen unohtuneina, ja antoivat kyyneltensä valua vapaasti, niinkuin antaisivat niiden mukana nyt purkautua sielusta sen, mikä siellä oli kauan ollut kuormana, ja niinkuin tämä tässä olisi sellainen erityinen hetki ja tilaisuus, jolloin ei sovi eikä saa mitään salata eikä suojella.

Kun virsi oli päättynyt, kuului toisesta kamarista — sen viereisestä, jossa herrat olivat — outoa puhetta, vienoa, valituksen tapaista ääntä, sairaan surullista, katkonaista pyyntiä. Se oli Lisette Berghin ääni, lehtorin sisaren.

"Mitä Lisette sanoi?" kysyi Paavo hiljaisella, aralla äänellä.

"En saa oikein selvää — jotain taivaan ilosta ja riemusta", vastasi Berghin rouva. "Sanoo, että Herra on kuullut heränneiden rukoukset ja nähnyt niiden vaivat ja ahdistukset — että Herra tulee ja päästää Paavon suuresta vaivasta — että ei pidä uupua eikä nääntyä, kun on Kristus auttajana ja puolesta puhujana. — Nyt en enää ymmärrä — jotain kruunusta ja karitsan häistä", jatkoi rouva hiljaista puhettaan ovelta.

Paavon silmät olivat punastuneet ja kurttuiset kasvot vavahdelleet sisällisestä, voimakkaasta liikutuksesta. Kun hän käsillään pöytää vasten ponnistaen siirtyi hetken päästä kamariin horjuvin askelin, kajahti virsi hänen jälessään rohkeana, kirkkaan naisäänen aloittamana, täynnä toivoa ja uutta uskallusta — voiton virsi, kiitosvirsi.

"Minun on pääsinpäiväni likempänä kuin luulettekaan — täällä on rinnassa sanantuoja — vaan jatkakaa te kilvoitustanne ja näitä harjoituksianne. Kokoo sinä, Bergh, ystäviä ja hoida niitä — kiusattuja ja ahdistettuja! Muista hakea huonoimpiakin, joita eivät ystäväsikään enää minään pidä! Tie on armon tie, niinkuin se on ristin ja kilvoituksen tie. Toiset lankeavat lakkaamatta ja vihollisen rääkkääminä näännyttävät sieluaan, puolikuolleina verissään maaten. Minä en ole milloinkaan päässyt mittaamaan sen armon suuruutta, jolla Herra on minua hoitanut. Sitä vain ajattelen, että jos on muita minun kaltaisiani, yhtä ilkeitä ja juonikkoja, niin on niiden sielu aina tulessa, milloin vihan ja peljätyksen, milloin epäilyksen ja raskaan toivottomuuden."

He istuivat alakuloisen näköisinä ja tuijottivat alas kuin yhteen samaan paikkaan katsellen, niinkuin kuuntelisivat sitä, mitä eivät enää milloinkaan kuule, niinkuin tämä olisi Paavon viimeinen puhe, hänen hyvästinsä heille kaikille.

"Jos on niin, Paavo, että sinä et enää jaksa tulla, niin me käymme sitä useammin Saaressa", sanoi Bergh ja keskeytti äänettömyyden.

"Tämä raatimies ainakin", huomautti Paavo hymähtäen ja katseli raatimies Malmbergia, joka oli ajanut hänen asiaansa Tuusniemen käräjillä.

"Paavo ei saa sitä murehtia eikä sillä sieluansa enää raskauttaa", sanoi Malmberg hellästi kuin puhuisi omalle lapselleen.

"En minä enää — enkä ole ennenkään — pitkään aikaan. Minä vetoon asiani korkeampaan oikeuteen kuin nämä maalliset. Siihen pitää päästä aina, kovinakin aikoina, että on turva."

"Niin — kun vain pääsisi — kun saisi lasketuksi kaikki huolensa Herran kannettaviksi", sanoi joku joukosta. "Kannan niitä itse kaikenlaisia — hengellisiä niinkuin maallisiakin — omia syntejäni ja muiden."

"Et kanna — et kestä päivääkään yksin niiden alla. Se on salattuna sinne taakse — kantajasi ja auttajasi, jota et näe ja jonka läsnäoloa et tunne."

"Olisi edes saatu kirjoitetuksi muistiin, mitä Paavo on puhunut — mitä taasen tänäkin iltana", sanoi sama, äskeinen nuorimies hyvillään Paavon sanoista. "Unohtuvat ja kuluvat pois taasen mielestä, kun Paavo on mennyt. Jos ei sitten enää kuullakaan milloinkaan —."

"Lukekaa siitä kirjasta — siitä, joka kirjoitettiin kerran markkinain aikana! Siinä on lyhyt neuvo sinulle ja kaikille heränneille, niin ette eksy."

"Niitä on paljon viety, vaan vielä on täällä jälellä", sanoi Bergh ja avasi kaapin oven. "Muudan sana heränneille talonpojan säädyssä", luki hän kuin itsekseen kirjan nimen. "Paavon testamentti meille", sanottiin joukosta. "Paavon testamenttia me olemme kaikki — kaikki heränneet ja heränneiden lapset. Jos ei Herra olisi Paavoa aikanaan herättänyt ja aseenaan käyttänyt, niin ei olisi herännyttä kansaa tässä maassa eikä näitä seuroja."

"En tiedä, mitä olisi tai mitä olisi olematta", sanoi Paavo. "Sen vain tiedän, että väärään olisi Lustig vienyt Savojärven esikoiset ja hukuttanut hurmahenkeen — väärään henkeen olisivat jo Karjalassakin menneet. Vaan ei tämä minun — Herran tämä on."

"Herran — Herralle kiitos ja kunnia kaikesta", sanoi Bergh asetellen kirjasia paikalleen kaappiinsa.

"Ja Paavolle häpeä", jatkoi Paavo. "Paavon pitää tulla riisutuksi kaikesta ihmiskunniasta — itsensä tähden, ettei huku — heränneiden tähden, etteivät pidä Paavon sanaa Jumalan sanana."

Kun muut kaikki jo olivat menneet, jäi raatimies Malmberg vielä jälelle puhumaan Paavon kanssa käräjäasiasta.

"Ne eivät jätä asiaansa kesken. Tietävät kyllä vääryytensä, vaan niille itselleen on samantekevää, voittavatko vai tappavat. Pääasia on, että saavat häväistä ja pitää tunkion laitaa tuoreena", sanoi Malmberg.

"Vaan surkea se vain on. Kansa täällä herää, ihmiset etsivät sielunsa autuutta, ja siitä nostetaan sitten vaino sellainen, ettei luulisi oltavan kristityssä maassa."

Bergh käveli kiivaasti lattialla ja tuntui kiihkoutuneen, nyt niinkuin iltapäivälläkin.

"Herroista se on — eivät sitä talonpojat tee — herroja ne ovat aina olleet, jotka ovat vainon nostaneet ja päälle käyneet — Kalajoella ja Karjalassa niinkuin täälläkin. Mikä viha niillä pitääkin oikein olla — herroilla?"

"Herroja nekin olivat, jotka Kristuksen ristiinnaulitsivat — eivät sitäkään talonpojat tehneet. Niiden on maailma makeampi kuin talonpoikain, niin siitä on vaikeampi luopua, ja niiden on kunnia suurempi", selitteli Bergh.

"Rouviansa ne pelkäävät, eivät itseään. Mitä ne itsestään, joilla on kapakka kirkkona ja kortit raamattuna", sanoi Malmberg. "Niinkuin se Keppleruskin, josta tämä juttu on kotoisin. Rouva ei enää miehensä mieliksi hekumoinut eikä itseään kukkinut, niin siitä viha ja vaino."

"Vaimo on miehen kunnia — etkö sinä sitä tiedä?" naurahti Paavo.

"Minä vain vielä, että Paavo saa olla huoletta, niinkuin ei koko juttua olisikaan ja niinkuin sitä ei olisi ollutkaan", sanoi Malmberg ja hyvästeli iloisesti, reippaasti.

"Ovat niin hupaisia kaikki — niin eläviä. Kokoontuvat täällä kerran viikossa — uusiakin on aina joukossa — nuoria miehiä ja naisia — Paavoa vielä tarvittaisiin", puheli Bergh, kun raatimies Malmberg oli lähtenyt.

"Paavo on ollutta ja mennyttä. Paavosta ei ole kohta enää muuta jälellä kuin lahoova ruumis mullassa ja vanhat muistot ystäväin mielissä, vaan nekin kuluvat ja haihtuvat."

"Vaan merkillistä se on ollut Paavon elämä, niinkuin on ollut tämä aika siitä asti kun minä muistan", jatkoi Bergh. "Ihmisillä on ollut joka paikassa jollain lailla tekemistä Herran asian kanssa, jollei muuten, niin ovat sitä vihanneet ja vainonneet."

"On se, vaan minusta tuntuu sillä kuin lakkaisivat herätykset. Ne ovat jo siellä lakanneetkin, niissä ensin alkoivat. Pane sinä se mieleesi, että edespäin ovat kylmät, kovat ajat ja eksymykset! Sinä ne vielä näet."

"Ei ole minun näkemisestäni, ei ole tietoa minullakaan, milloin kutsu kuuluu. Kun olisi se yksi ja tärkeä vain aina mielessä ja kun jaksaisi pitää joka päivä ohjat tiukalla. Herätty on ja tielle tultu, laumoissa kulettu ja joukkoa jatkettu, vaan kuka tässä perille pääsee?"

"Pääsee, joka päästetään ja joka pysyy köyhänä ja nöyränä. Jos ei Herra armahda joka päivä uudella armolla, niin ei päästä vanhan varassa yksikään. Minusta on monesti tuntunut siltä, että jos helvettiin joudun, niin sen pitää minun helvettini olla kuumempi kuin muiden. Vaan en lähde enää epäuskon alle, en salli saatanan kiusata itseäni enkä peljättää sieluani, vaan sanon sille: saat mennä Kristuksen luo puhumaan pelastuksestani ja autuaaksitulostani."

"Mitä Paavo aikoi vielä puhua ja ennustaa tulevista ajoista?" kysyi Bergh.

"Sitä, että siitä tulee sellainen riita ja sota, ettei vielä mitään se, mitä on ollut tähän asti. Minä sen tunnen hengessäni. Se on jo sen alkua, kun ne juoksevat Kalajasta päin tänne niine juttuineen. Ja miten käynee sitten, kun ovat aikansa riidelleet? Hillitse sinä herroja, hillitköön Niskanen talonpoikia! Jos Herran työ kerran hukkuu niihin riitoihin, saa saatana liian suuren ilon."

"Täällä ei niistä ole mitään haittaa", sanoi Bergh.

"Ei ole vielä, vaan tulee vasta olemaan. Mitä meillä olisikaan, miten olisikaan ihanaa Herran vainio, jos olisi pysytty samanmielisinä! Vaan ne lohkovat nyt palan kukin Paavon halmeesta ja tekevät omat talonsa uudelle paikalle omine sarkoineen ja uusine oppeineen."

"Mikä ei ole Herran istuttamaa, nykitään pois. Antaa niiden tulla — riitojen ja eriseurojen, jos on Herra ne lähettänyt koetukseksi ja puhdistukseksi!"

"Ei se ole Herran työtä, saatanan se on ja lihallisten kristittyjen. Sinulla on voide — katso sinä eteesi! Olisin jaksanut liikkua, niin olisin vielä lähtenyt Kalajan puolelle ja Suu-Pohjaan. Vaan en jaksa enää. Saapi nyt olla tämä matka viimeinen."

Kun Paavo aamulla ajoi pitkin Kallavettä, tunsi hän itsensä terveemmäksi kuin mitä oli tuntenut moniin aikoihin. Miten ne sentään olivat hyviä hänelle kaikki! Ne olivat tulleet aamulla varhain vielä tapaamaan ja tervehtimään ja veisaamaan ja hyvästiänsä heittämään. Bergh oli peitellyt rekeen kuin omaa isäänsä ja taputtivat vielä portilla olalle.

XXIII.

Kaiken syksyä oli Paavon tauti yhä pahentunut ja talven tultua käynyt niin ankaraksi, että hänen oli täytynyt jäädä vuoteensa omaksi omaan pieneen kamariinsa. Kesällä hän vielä istui pihamaalla ja joskus, kun oli lämmin, tyyni sää, kulki alas rantaan ja viipyi siellä tuntikausia. Syksympänä kävi hän vielä kerran päivässä pirtissä lukemassa väelleen, vaan talven tultua ei jaksanut enää eikä uskaltanut. Ei noussut jalka enää maasta, päätä vain huimasi ja rintaan koski, niin että alkoi aina yskittää, kun milloin aikoi ja yritti pirttiin mennä.

Siinä oli pieni pöytä ikkunan alla ja pöydällä vanha raamattu jalallaan ja joitakin kirjoja, pienempiä, mustakantisia, ruskettuneine lehtineen vieressä, "Hunajan pisarat" ja joku muu. Vastapäätä olevalla seinällä, ovesta vasemmalla, oli kirjahylly, jossa olivat muut suuremmat, Nohrborgit, Wegeliukset, Luteerukset. Pieni, matala ikkuna päästi valoa sisään salmen puolelta, minkä rannalla oleva kuusikko peitti toisella puolen kohoutuvan Rahasmäen kuvetta, niin että harja vain näkyi ikkunaan. Kirjahyllyn alla oli pitkä, seinän pituinen rahi, jolla olivat aikanaan istuneet opetuslapsina herrat ja talonpojat kuunnellen Paavon syviä puheita salatusta elämästä ja salatusta viisaudesta.

Päivät pääksytysten makasi Paavo tuijottaen eteensä kohti ovea, josta joku tuli ja meni, milloin Anna Loviisa itse, milloin Albertiina, vanha palvelija. Kaikki vanhat muistot kulkivat siinä hänen maatessaan yhä uudestaan omaa tietään läpi sielun, tulivat, viipyivät, mitkä pitemmän, mitkä lyhemmän aikaa, ja menivät menojaan pian taasen takaisin tullakseen. Toiset tulivat jostain kaukaa, hämärinä, epäselvinä, toiset likeltä tuttuina, vereksinä, äskeisinä, vasta elettyinä. Hänestä tuntui niin somalta, että hän siinä nyt muisti kaikenlaisia pieniä asioita ja tapauksia, joita ei ollut ennen muistanut eikä mieleensäkään pannut. Jos se oli jotain huvittavaa hänen mielestään, niin hän kertoi sen heti Anna Loviisalle ja Albertiinalle.

Kerran kesällä oli tullut vanhoja ystäviä vieraaksi, Lauri Stenbäck ja Niskanen. Ne olivat astuneet Iisalmelta asti oikoteitse ja ilmestyneet yhtäkkiä pirttiin, kun Paavo oli illalla ollut väelleen lukemassa. Toisen kerran taas oli Durchman tullut samoin yllättämällä. Vaan eivät olleet herrat enää samoja kuin ennen, ei ollut enää samaa iloa ja elämää yhteentulo ja tapaaminen, ei naurettu enää eikä laskettu leikkiä. Niinkuin olisi kasvanut heidän välilleen jotain, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli. Niinkuin ne jo tietäisivät itse kaikki, kysymättä, kuulematta, ja niinkuin eivät herrat enää tarvitseisikaan ketään neuvonantajaksi. "Vanhentunut olet sinäkin, Paavo", "ei ole enää Paavon taival pitkä", "ei ole Paavosta enää matkoille", olivat hokeneet. Durchman oli ollut nyrpeällä, vikoilevalla mielin, moittinut vain heränneitä ja kaivellut niiden vikoja, niinkuin ei niissä olisi ollutkaan muuta kuin vikoja vain. Johon Paavo oli vihdoin vastannut vähän kärsimättömänä: "Kuka sitten herroja helvetissä passaa, jollei siellä talonpoikia ole."

Hän muisteli niitä mieluummin nuorina ylioppilaina ja maistereina. Ne olivat silloin nöyriä ja avomielisiä, puhuivat kaikki asiansa, hyvänsä ja huononsa, lapsellisesti, yksinkertaisesti, pyörivät ympärillä ja riippuivat kortin helmoissa. Miten olikaan silloin hupaista — talvella Helsingissä, ensi kertaa käydessä, ja kesällä niiden juhlissa, keskellä kesää, kuumimpana aikana, kiireimpänä heinäntekoaikana! Toinen mies oli silloin vielä Stenbäck, jonka kanssa kulettiin pitkin Suomennientä Helsingistä Kalajaan saakka. Oli sellainen, että piti saada kaikkensa sanotuksi, salaisimmatkin asiansa molemmin puolin, ettei ollut herruutta mitään välissä eikä orjuutta.