Part 27

"Me olemme vääräoppisia, villihenkiä, viralta pantuja, sellaisia, jotka kävelevät kuin ryssät kirkossa ja jotka eivät osaa oikealla nuotillakaan saarnata", vastasi Malmberg omaan kysymykseensä.

"Joita pitää karttaa kuin ruttoa ja mustaa surmaa. — Miten me sellaiset rovasteiksi?" jatkettiin joukosta.

Kuului hiljaista naurua ja hymähdyksiä ympäriltä.

"Niinpä pysytte sitten Herran pappeina, kun ette pitäjiin pääse", sanoi Paavo. "Herätätte, sytytätte, makaatte yönne yksillä oljilla sanankuulijainne kanssa, niinkuin tähänkin asti, neuvotte, opastatte oikeaan."

"Siinäpä se on — siinä se on. Jospa osaisi, jospa vain olisi uskoa ja voimaa ja rakkautta", sanoi Schwartzberg.

"Ja nöyryyttä, niin että aina pysyisi alimpana", lisäsi Janne Stenbäck. "Papit jos alkavat viisastua ja herrastua, niin lakkaavat herätykset."

"Kuule, Paavo! Voiko sitä milloinkaan päästä pysyvään rauhaan ja vakuuteen sellaiseen, että nyt on vaara kaukana ja asiat oikeat ja hyvät?" kysyi Grönberg,- nuori pappi, Malmbergin lanko.

"Miksi sinä sitä? — Mitä sinä sillä rauhalla? — Että pääsisit leutoon oloon ja elämään? Kysy sitä, missä on Herra, auttajasi, älä sitä, missä rauha ja riemu!" vastasi Paavo.

"Niin — vaan minulla on aina vain sama vaiva — varsinkin sairasten ja kuolevien luona kulkeissani. Vanhat synnit, jokapäiväiset synnit, kaikki synnit ahdistavat ja painavat. Mikä pappi se on semmoinen, jonka ovat omat asiat aina ahtaalla?" jatkoi Grönberg.

"Sitä se lähti Hedbergikin hakemaan — rauhaa, vaan siltä loppui sota."

"En minä sitä sellaista, missä sota loppuu, vaan sitä, ettei olisi kuolema aina niin kaamea ja peloittava."

"Eikä tarvitsisi aina olla orjallisella mielellä", lisättiin jostain.

Nuoret papit siirsivät tuolinsa likemmä Paavoa jännitetyin mielin ja odottavin katsein, niinkuin olisi Paavon vastaus vastausta heille kaikille heidän arimpaan, kipeimpään kysymykseensä.

"Rauha Herrassa on tunnon rauhaa, kun Herra katsoo armossaan syntistä ja tuo sen tuttavalla tavalla sieluun. Rauha on rauhan liittoa Herran kanssa, kun syntinen on laskenut aseensa alas ja astunut Herran puolelle. Tämä pitäkää mielessänne! Tunnon rauha tulee ja menee, niinkuin vaihtuvat kaikki tuntemiset, vaan rauhan liitto pysyy, missä syntisellä vielä on halua Herran ystävänä elää ja olla. Tämä on tämä kalliimpi ja arvokkaampi. Makeisia annetaan määrän päältä."

"Niin — niinhän se on. — Pitäisi muistaa elää uskossa ja uskosta. Kun on Herra likellä, niin on kaikki, ilman Herraa ei mitään. Se on vain pääasia, että on Herra omana, että pysyy hänen ystävyydessään. Ne muut ovat kaikki kaupanpäällisiä, kuin itsestään tulevia", sanoi Janne Stenbäck.

Ja he siirtyivät taasen, nousivat tuoleiltaan, niinkuin olisi asia taasen siltä kohdalta selvä ja niinkuin sitä olisi ollut tarpeeton kysyäkin.

"Ja kun on Herra, niin Herra vastaa kuolemastakin. Ei pitäisi lähteä laajalle, ei pitäisi elää sitä päivää, jota ei vielä ole tullut."

"Ei lahjaa etsiä, vaan lahjan antajaa. Hedberg lähti rauhan ja ilon ja autuuden hakuun, niin jäi sille tielle ja erosi ystävistä. Nyt ei siellä enää etelässä kysytä Herraa, vaan Herran tavaroita. Niitä pitää olla joka miehellä — ilman parannusta ja mielen muutosta ja nöyrää, särkynyttä sydäntä."

He istuivat iltamyöhään Paavon ja Malmbergin ympärillä kuunnellen hartaina kertomuksia Suu-Pohjan suurista herätyksistä ja nauttien keskikesän lämmöstä ja ihanuudesta. Kaukana tasangon laidoilla kutoi hämy harsojaan, ja Simsiö seisoi siinä edessä mahtavana, majesteetillisena kuin henkien ikuinen asunto. Hiljaa, puoliääneen puhuen kertoi Malmberg kokemuksiaan ja näkemiään. Silloin tällöin sanoi Paavo sanansa väliin, säestäen tärkeissä paikoissa, ihmetellen ja ihastellen aivan kuin asia olisi häntä koskenut lähemmin kuin muita. Kauppilasta, kirkon puolelta, kuului veisuuta, kaunista, surumielistä, lisäten ja täyttäen tunnelmaa.

"Se on nyt tällaista — tätä tällaista nyt saa kuulla joka ilta tähän rappuselle — Isosta-Kylästä ja Alanurmosta päin — kahden puolen", puheli Malmberg. "Istumme tässä illoin — Amanda ja minä — kuuntelemme ja ihailemme. Ja tätä samaa joka paikassa, rukousta ja kiitosta ja heränneiden sielujen koti-ikävää. Miten on sentään muuttunut kaikki kahdeksassa vuodessa! Ennen tappeluita ja murhia ja murhalauluja, huutoja ja kirkunaa ja pakanallista menoa pitkin iltoja, varsinkin sunnuntaisin ja juhlapäivisin. Vaan kyllä täällä onkin ryskätty ja raivattu Herran peltoa. Niillä ei ole ollut enää mihin mennä ja minne synteinensä piiloutua, joka paikassa on kaikunut sama saarna — Holmströmin Kuortaneella, Durchmanin Kyrössä, Essenin ja Ingmanin Härmän puolella. Ne ovat täällä olleet kuin piiritetyssä linnassa, saarrettuina, kierrettyinä. Täällä jos pysytään yksimielisinä, niin ei jää päätäkään perkelelle."

"Sepä se — siinäpä se on", hoki Paavo. "Teitä pappeja saa aina pelätä. Alatte itsellenne vielä joukkoja kerätä heränneestä kansasta ja kateuden perkelettä palveilla. Hedberg vei etelän, joku teistä vie tämän pohjan puolen, niin ei jää kuin Savo ja Karjala ja Kainuu vanhaan oppiin."

"Vaan mepä pysymmekin yksimielisinä, niinkuin tähänkin asti", sanoi Janne Stenbäck. "Sitä iloa ei sille anneta, minkä saisi uudestaan heränneiden pappien riidasta. Teidän pitää, Paavo, kulkea niin kauan kuin jalka vähänkin liikkuu."

"Panen apulaiseni, kun en itse jaksa — tämän Berghin — joutaa kesät kulkea, kun on talvet koulua pitänyt" leikitteli Paavo.

"Niin — sinä siellä Kuopiossa, Julius — sen filosoofin kanssa. Siitä ei ale vielä puhuttu mitään. Miten te oikein sovitte?" kysyi Malmberg.

"Hyvin me. — Miks emme me? — Toisinaan vähän törmäämme yhteen, vaan olemme sitten taas sitä likisempiä", vastasi Bergh.

"Millainen se sitten oikein on, se Snellman, kun sen likemmin tuntee?" kysyttiin uudelleen.

"On sellainen kuin oli sen 'Saimakin', jonka lakkauttivat — suora Suomen mies, suurilahjainen, suuritietoinen — isänmaan ystävä oikea."

"Vaan taitaa olla pakana. Uskooko se mitään?"

"Niin — siihen nyt on vaikea vastata. Minä luulen, että se on likempänä Jumalaa kuin moni meidän rikkaista rovasteistamme. Sen on vain sydän niin syvällä, ettei sinne yllä ihmissilmä."

"Älä sinä Bergh! — Mitä sinä? — Pakana se on — filosoofi! Näin minä sen Iisalmen pappilassa kerran", sanoi Paavo.

"Näit. — Kerran näit ja teit tuomiosi, Paavo, siinä paikassa. Vaan minä olen miestä pitemmältä tutkinut."

Jo varhain hääpäivän aamuna oli Paavo liikkeellä. Ei ollut uni oikein maistunut, niin oli sydän ollut täynnä tunteita ja mieli liikkunut. Hän oli aikansa istunut ulkona puutarhassa, kävellyt ja kulkenut ympäristössä, saanut vihdoin jonkun vieraista kumppanikseen ja alkanut tälle kertoa vanhoista asioista, ensiherätyksen ajoista, Jyväskylän matkastaan ja muusta. Ne olivat hänen lempiaineitaan ja niistä hän puhui sitä useammin mitä vanhemmaksi tuli.

Aamiaiselta kohta alkoi vieraita saapua. Niitä tuli Isosta-Kyröstä ja Alanurmosta päin hevoskuormittain, herroja ja talonpoikia. Kaikilla niillä oli sama iloinen ilme kasvoissa, sama hyvä mieli ja hellä käden puristus. Essen ja Durchman laskivat heti leikkiään, pyörivät Paavon ympärillä, taputtivat, taluttivat vanhan ystävänsä sisälle.

"Vaan mitenkä — onko teillä passia?" kysyi Paavo uusilta ystäviltään.

"Miten meillä — taitamattomilla? Mistä meillä, jotka olemme väärässä — lahkolaisilla, kerettiläisillä?" sanoi Durchman.

"Väärillä on vääräin passit", lisäsi Essen.

"Minulla on. — Tässä on", kehui Paavo ja näytteli pientä kirjaa, vasta ilmestynyttä, jonkun Hedbergin ystävän Renqvistiä vastaan kirjoittamaa.

"Tämä pitää lähettää Iisalmen rovastille", jatkoi Paavo.

"Miksi niin? — Minkätähden sille — Frosterukselle?" kysyi joku papeista.

"Siksi sille, että se puolustaa Renqvistiä ja sortaa heränneitä, milloin vain tapaa Niskasen ja muita."

Ingman istuskeli yksin äänettömänä syrjässä tai käyskenteli ulkona ottamatta osaa toisten iloon. Kuolema oli pari viikkoa sitten käynyt Alahärmän pappilassa ja vienyt puolison hänen rinnaltaan. Ei ollut maistanut uni eikä ruoka mikään. Väkisten oli pitänyt tulla häihin ja väkisten näkyi pitävän niissä nyt olla. Hän puheli joskus aina jonkun kanssa kahden kesken puutarhan puolella, Paavon ja Malmbergin, istui kumarassa kuin jotain raskasta taakkaa kantaen ja pureskeli heinänkortta.

"Käy niin säälikseni veli Ingman, että on oikein vaikea olla. Miksi sen piti näin käydä — tähän aikaan?" sanoi Malmberg tultuaan sisälle Ingmanin luota puutarhasta.

Papit tuijottivat surullisin, kysyvin katsein eteensä äänettöminä.

"Niin nuori — elämä vasta alussa — onnellinen elämä — ja yhtäkkiä on kaikki siinä yhdellä iskulla mennyttä", jatkoi hän yksin, kun ei kukaan sanonut mitään.

"Kysytään Paavolta, joka on näissä ollut ja näitä kokenut", sanoi joku joukosta.

"Kuka on Herran työt tutkinut ja hänen salatut neuvonsa selittänyt?" vastasi Paavo vakavana. "Jos on selvitäkseen, niin selviää jälestäpäin."

Ei oikein tietty eikä ymmärretty, mitä sanoa ja miten ilmaista osanottoa Ingmanin suruun ja mitä puhua sellaista, joka ei olisi sitä tavallista, kulunutta, jota oli jo monesti ennen puhuttu.

"Toiset kuolevat, toiset elävät. Toisten koti puretaan, toisten rakennetaan. Se on sellaista tämä elämä", sanoi Malmberg kuin uhmaten ja harppasi samassa pitkillä, keinuvilla askelilla pihalle vieraita vastaan.

Vähitellen olivat vieraat kaikki saapuneet, täyttäneet huoneet, sijoittuneet paikoilleen, herrat kamariin ja kuistiin pitkine piippuineen, naiset saliin ja ruokasaliin ja vieraskamariin. Istuttiin jäykkinä, totisina, kankeina, puhuttiin hiljaa, vieruskumppani jotain vieruskumppanilleen sanoen kuin tahallaan katkaistakseen juhlallista äänettömyyttä.

Nuoret papit istuivat Paavon ja Niskasen kanssa vinttikamarissa, kyselivät ja kuuntelivat ja laskivat aina väliin leikkiä.

"Mitä te täällä —? Tulkaa alas! Puhutatte Paavon tyhjäksi, niin ettei meille enää mitään", huusi Essen ja seisoi kumarana matalassa ovessa.

"Täällä me olemme omassa vapaudessamme. — Mitä me siellä niiden seurassa, jotka eivät kuitenkaan meitä ymmärrä ja joilla ei ole meille mitään sanomista? Näyttävät niin komeilta nämä lapualaiset", vastasi Schwartzberg.

"Kuule Essen! Millaisia ne olivatkaan ne ukko Galenin teesit?" kysyi Janne Stenbäck nauraen.

"Teille pitäisi kaikki kertoa. — Kuunnelkaa te Paavoa!" sanoi Essen veitikkamaisesti ja kulki puolijuoksussa alas.

"Mitä? Mitkä teesit?" utelivat papit.

Ja Stenbäck kertoi, miten ukko Galenin, Alahärmän papin, oli pistänyt päähän suorittaa pastoraali vanhoilla päivillään hakeakseen rovastin paikkaa jossain, ja miten Essen oli laatinut teesit valmiiksi, ettei muuta kuin lukea ja ladella vain herroille Turussa.

"Ja ukko luki", keskeytti joku Stenbäckin kertomuksen.

"Ukko luki teesinsä ulkoa ja vastasi kauniilla, klassillisella latinalla herrojen syviin kysymyksiin aina saman vastauksen: 'Minä kaukaa Pohjanmaalta, yksinkertanen maan pappi, jonka heikot ja vajanaiset tiedot ovat jo aikoja unohtuneet, pyydän ja rukoilen, että korkea-arvoiset konsistorin herrat armahtavat vanhaa miestä. Herroilla oli ollut ilo sellainen, että olivat olleet vähällä nauraa itsensä pitkän pöydän alle."

"Se kun ei malta — sen kun pitää olla joka paikassa sukkeluuksineen", sanoi Schwartzberg yleisen ilon vallitessa.

Vaan samassa alettiin alhaalla vihkitoimitus. Eteisestä, ulkoa pihamaalta, kaikista ovista työntyi äänetöntä, odottavaa väkeä saliin, missä Malmberg jo seisoi vastapäätä morsiuspareja komeana, juhlallisena, ryhdikkäänä, käskevänä. Jokainen sana tunkeutui läpi sankan ihmisseinän kantautuen kauas pihalle, missä heränneiden taajat, tummat joukot seurasivat äänetönnä toimituksen kulkua.

"Niinkuin vasaralla löisi — niinkuin iskisi jollain, upottaisi jotain pehmeään seinään, niinkuin pudottaisi alas raskaan painon. Sitä täytyy aina kuunnella, luki se tai puhui", kuului joku suruttomista herroista sanovan kamarissa, kun toimitus oli päättynyt.

"Niin — ja sen ryhti ja katse ja kaikki liikkeet. Siinä on jotain — mitä lie — vaan minä sitä aina pelkään, kun se likelle tulee", sanoi toinen.

"Oletko huomannut, miten ne käyvät äänettömiksi, kun se tulee tänne sisälle kamariin — melkein pakoilevat?" kysyi ensimäinen.

"Jaa — niin", kuului toinen myöntävän hiljaisella, ihmettelevällä äänellä kuin lopettaakseen siihen.

Oli yhtä ääntä ja sohinaa ja puheenpitoa kaikissa huoneissa, käyntiä ja kulkua ovissa ja eteisessä, tungosta ja tuuppimista ahtaissa suojissa. Seistiin ryhmissä, keskusteltiin, pidettiin toisiaan kiinni olkapäistä tai käveltiin pihalla avopäin ja pitkin lehtoista kujaa maantielle ja maantieltä takaisin.

"Mitähän ne mahtavat tästä ajatella — muut — suruttomat?" kysyi joku papeista Esseniltä, joka istahti väsyneesti penkille ulkona puutarhassa.

"En tiedä. Minusta nähden nämä olisivat saaneet olla pienemmät, vaan kun se tahtoi", vastasi Essen.

"Täällä on ainakin viisikymmentä pappia. Mikä määrä lie muita? Puolisentuhatta kumminkin."

"Jos ei sitäkään, niin on satoja — pitkin pitäjiä Kyrönmaata myöten."

"Antaa niiden kerran nähdä, mitä me olemme ja mitä me saamme aikaan ja millainen on oikein tämän kansan mahti — tämän tumman ja totisen", sanoi Durchman.

"Ja kun saa papitkin olla näin useammin yhdessä, niin ei pääse perkele väliin", lisäsi Schwartzberg.

"Miltä teistä tuntunee, vaan minusta tuntuu siltä, että tämä pappisjoukko on viime kerran koolla Paavon ympärillä", huomautti joku. "Sen on elämän retki pian lopussa."

"Niinpä pannaankin Paavo puhumaan papeille", sanoi Durchman ja pyöri vikkelänä käytävällä. "Otetaan ukko veisuulla vastaan — pappein veisuulla — kun tulee Kauppilasta."

Kauppilasta oli jo kauan kuulunut veisuuta, jota papit olivat silloin tällöin pysähtyneet kuuntelemaan tuijottaen vakavina vainion yli Isoon-Kylään päin. Kun Paavo vihdoin Niskasen kanssa palasi takaisin häätaloon, vyöryi häntä vastaan väkevä veisuu kuin kosken pauhu. Bergh näkyi puhuvan jotain Paavolle kamarin ovella ja kulkevan sitten nopein askelin pöydän taakse salin perälle, Paavo perässä laahaavin askelin.

Oli veisattu useampia virsiä yhä kasvavalla innolla ja voimalla.

Ne oli kaikki Durchman aloittanut ja parastaan pannen johtanut loppuunsa. Paavo istui yhä samassa asennossa miettien jotain, jotain ajatuksissaan etsien ja silmänsä kiinni puristaen. Sitten taivutti hän päänsä taaksepäin ja aloitti oman, tutun virtensä.

Kun virsi oli loppunut, syntyi pitempi väliaika, odotus kasvoi jännitykseksi, ja kaikkein katseet olivat kääntyneet Paavoon päin. Oli niin juhlallista, niin hiljaista salissa, eteisessä ja kamareissa, ettei yksikään uskaltanut liikahtaa, ei siirtää jalkaansa eikä korjata asentoansa. Durchmankin, joka äsken vielä vilkuili veisatessaan, tuijotti samaan paikkaan.

"Luuletteko olevanne oikeita Herran pappeja?" kysyi Paavo aluksi, pysähtyi siihen hetkeksi ja lähti siitä sitten jatkamaan.

"Se on herännyt ihminen arka ja vauhko kuin metsistynyt lammas. Se kulkee, harhailee, etsii tietä, pelkää ja pakenee omaa varjoaankin. Se yrittää yhä uudelleen pappinsa puheille, vaan vihollinen estää ja palauttaa taipaleelta takaisin entiseen korpeen ja pimeyteen siellä revittäväksi ja raadeltavaksi. Niin sen on raukan synnin sumut soentaneet ja kuoleman pelko näännyttänyt, ettei läpipääsöä, ei toivoa mitään, ei tietoa eikä taitoa, minne mennä, kunne kulkea. Papin kamarin kynnys on korkea, ei siitä pääse yli vaivainen syntinen, jonka ovat jalat kuin halpaantuneet ja poikkilyödyt. Ja jos pääsee, jos saa vapisevalla kädellään avanneeksi oven siitä sisälle mennäkseen, niin tulee suruton pappi suurena herrana vastaan ja hönkäisee raukalle: 'Mitä sinulla on asiaa?' Eihän sillä mitään — mitä sillä, jolle on saatana tiellä vakuuttanut: 'Huonot ovat asiasi papille puhuttavaksi, rumat syntisi, parempi kuin palaat takaisin.' Siinä se sanattomana ja neuvottomana odottaa tuomiotaan pappinsa edessä, jolle on kappansa kantanut, kun jo samassa kuulee karjaistavan: 'Tule tulevana pyhänä kirkkoon kuulemaan!' Niin ei tee Kristus, ylimmäinen pappi ja paimen, vaan juoksee aran ja vauhkon jälessä, pikottelee kuin paimen lammasta, kesyttelee ja palasta tarjoo. Ja kun se tapaa syntisen suohon vajonneena, syntiensä suohon ja rikostensa rämeikköön, niin ei se lyö, ei hosu, ei käske eikä komenna, vaan alle käy ja nostaa uupuneen olalleen kotiin kantaakseen. Vasta siinähän se papin rokki ryvettyy."

Hän jatkoi yhä puhettaan, lämpeni, sai sanoihinsa uutta tulta ja terästä. Pää nyökähti jokaisesta tärkeästä sanasta ja ruumis liikahti. Hän tunsi taasen pitkän ajan perästä innostusta, tunsi, miten sisässä paloi ja sielu hehkui. Ja kun hän istui siinä vastapäätä suurta pappislaumaa, tunsi hän samassa uhmaa sielussaan, jonkinlaista kapinamieltä, niinkuin oltaisiin sittenkin kahtena eri joukkona, herrain ja talonpoikain.

Istuttiin kauan äänetönnä seurain perästä, mietittiin, sulatettiin sanaa, Paavo painautuneena alas omiin ajatuksiinsa, papit puristaen kaksin käsin pitkiä virsikirjojaan. Vihdoin aloitti joku joukosta virren. Se oli katumusvirsiä, haikeaa, särkyneen sydämen valitusta, hätääntyneen, sulaan pudonneen huutoa. Se koski Paavoon ja leikkasi hänen sydäntään kuin rauta. Hänen silmänsä näkyivät vetistyvän ja kurttuiset kasvolihaksensa vavahtavan. Hän muisti samassa, että tämä hänen matkansa oli viimeinen, että hän viime kerran tapasi ystäviään täällä ja hän alkoi uudestaan puhua. Hän puhui ensin itsestään, omasta huonosta parannuksenteostaan ja omista synneistään. Hän oli ollut ylpeä, itsepäinen, nöyrtymätön, jota Herran oli täytynyt kurittaa enemmän kuin muita. Hän oli ollut monesti taitamaton, oli lyönyt siellä, missä olisi pitänyt säästää ja säästänyt siellä, missä olisi pitänyt lyödä. Ja sitten hän puhui kaikista muista, joiden asiat olivat yhtä ahtaalla, joiden tie ollut samoin tukossa ja armo salattuna. Samassa muuttui hänen äänensä helläksi, sääliväksi, särkeväksi. Miten hän nostikaan ja kohotti heränneitä, kaikkia vaivatulta ja velanalaisia, valaisi ja kirkasti sielun pimeitä Kristuksen armon kirkkaudella ja valolla!

Kun Paavo oli lopettanut, seistiin vielä pienissä ryhmissä, työnnyttiin likelle toinen toistaan, puhuttiin yhteisestä ilosta ja onnesta. He olivat siinä kuin yhtä perhettä, kuin veljiä ja sisaria kaikki, papit ja talonpojat. Oli niin hyvä olla, tuntui niin turvalliselta ja kevyeltä, että piti tarttua sylin kiinni omiin ystäviinsä.

Aamiaiselta, aamuseurain päätyttyä, viimeisenä hääpäivänä, kuului Durchman lukevan jotain papeille kamarissa. Hän oli yhdessä Ingmanin kanssa suomentanut Luteeruksen "Kirkkopostillaa" ja sitä piti ystäväin nyt kuulla. Se oli ollut heidän lempityötään, he olivat siitä yhdessä iloinneet ja siihen panneet parhaimpansa pitkinä talvi-iltoina.

Saliin, kamareihin ja kauas pihamaalle; kuului sekavaa puhetta, leikkiä ja totta, väliin hiljaista, väliin kiihtynyttä ja kovaa.

"Teillä on ollut kaikenlaisia kummallisia sanoja. Mistä te niitä olette saaneet?" sanoi Janne Stenbäck ja keskeytti taasen lukemisen. "Minusta ne eivät ensinkään sovi tällaiseen — Jumalan sanaan."

"Tuulen tupru! — 'tulla tupsahtaa' — sellainen sopii johonkin 'Kultalaan' ja 'Kanavaan', vaan ei saarnakirjaan. — Menettää kerrassaan arvonsa ja makunsa koko kirja", lisättiin joukosta siihen, mitä Stenbäck oli sanonut.

Durchman tulistui ja pisti paperit taskuunsa;

"Se on niin, että te ette näy sitä ymmärtävän ettekä osaavan oikeata suomenkieltä", sanoi hän ja istui rennon näköisenä kahareisin tuolilla. "Teillä pitää olla sitä vanhaa, onnetonta, ruotsinvoittoista — sjeelu — meeli — händäns —"

"Niin — vaan ei tämä ole mitään Savon suomea, vaikka te tunnutte sitä jäljittelevän ja matkivan, sinä ja Ingman. Kuulkaa Paavoa, miten Paavo puhuu! Ja sitäpaitsi eivät ne arkivaatteet pyhävaatteiksi sovi", sanoi Stenbäck.

"Tämä tuntuu olevan aivan samanlaista kuin se sinun toinen kirjasikin — koruja ja helyjä täynnä", huomautti Schwartzberg.

"Vaan sinä et osaa suomea", sanoi Durchman kiivaasti Schwartzbergille.

"Hamasta äitini kohdusta", vastasi Schwartzberg yhtä kiivaasti. "Minä olen ollut selvä suomalainen ja olen vieläkin, vaan sinä olet puolisko."

"Joka on Luteerusta lukenut, tietää, miten Luteeruksen kieli on täynnä sukkeluutta ja sanaleikkiä vakavissa ja pyhissä asioissakin", virkkoi Ingman vakavana. "Meidän on täytynyt sinne ottaa sanoja, jotka vastaavat parhaiten alkukieltä. Ne tuntuvat vielä oudoilta, vaan niihin tottuu korva."

"Pitää tottua", jatkoi Durchman. "Emme me iankaikkisesti saa kirjoittaa samaa Agricolan suomea."

"Kun ette vain eksyttäisi ja usuttaisi maailmaa turhanpäiten niskaamme. Huutaa pian, että körttipapit muuttavat ja vääntävät kohta koko raamatun oman mielensä mukaan."

"Ei huuda, ellette te vain ala taitamattomuudessanne huutaa", sanoi Durchman ja käveli kiivaasti ulos.

Väiteltiin vielä pienissä joukoissa, mies miestä vastaan, siirryttiin toisiin huoneisiin ja rauhaannuttiin taas entiseen oloon. "Kuule Schwartzberg!" sanoi Malmberg sivumennen ja veti Schwartzbergia käsipuolesta syrjään. "Sinun pitää sopia Durchmanin kanssa. Durchman on uskonut kaikkia akkain juoruja teidän pohjalaisten erimielistä. Sano, selitä sille, ennenkuin eroatte!"

Schwartzberg kuului jotain sanovan vastaukseksi, vaan samassa kuhahti koko suuri pihamaa täyteen kansaa Kauppilasta päin saatellen Paavoa, joka teki lähtöään. Seistiin avopäin, hyvästeltiin, puristettiin kättä, sanottiin jotain hellää, lämmintä ja veisattiin virsi vielä lopuksi.

"Missä pullo?" kuului Paavo kysyvän kumppaniltaan rattailla. "Pidä se tallessa! Minun on juomarin nimi kumminkin kannettava loppuun saakka."

Hän ryyppäsi pullostaan, piti kauan aikaa pohjaa ylöspäin ja antoi sen sitten kumppaninsa korjattavaksi.

"Paavo! — Kuulkaa!" sanoi Essen samassa. "Yksi ryyppy terveydeksi, toinen iloksi, vaan kolmas on pirun pojan."

Naurettiin ymmärtävästi, hymyiltiin, kuiskutettiin käsiä ja katseltiin pitkin lehtokujaa, kunnes hevonen oli kääntynyt valtatielle.

XXI.

Oli oltu taasen yksissä monta päivää, oli kulettu Kuopiot ja Kurkiharjut ja kaikki Kuopion ympäristöt, missä vain oli heränneitä, puhuttu yhdessä, Paavo ja Bergh, Niinkuin olisivat nyt uudestaan vironneet kaikki vanhat ja seisalleen kuolleet ja alkaneet uutta, parempaa parannusta, elävämpää ja palavampaa, ja niinkuin hänelle vielä ennen kuolemaansa näytettäisiin uusi, suuri herätys, samanlainen kuin Savojärvellä kerran ja Karjalassa nuoruuden päivinä. Ja oli kuin hän itsekin olisi saanut voimia lisää, saanut jotain nuoruutensa innostuksesta ja ensimäisestä rakkaudestaan takaisin.

Siellä oli Berghin ympärillä Kuopiossa uusi joukko uutta, vastaherännyttä väkeä, nuoria herroja, raatimiehiä ja muita. Se oli tämä Bergh toisenlainen kuin se entinen, vanha Bergh, toisenluontoinen ja laatuinen. Vanhaa vetivät kelkkana perässään, Renqvistit ja muut, vaan tätä eivät vedä. Tämän on tie tietty, henki puhdas, oppi oikea ja kirkas, ryhti ja mieli sellainen, että mies seisoo siinä ja siihen kaatuu, mihinkä Herra on pannut, ja pitää, minkä on omaksi totuudekseen ottanut.

Paavo istui kylvyn perästä pihamaalla laakean kiven päällä kauniina kesäiltana ja katseli Syvärin vesiä, vaaroja vesien takana ja Pisan pitkiä puita ja syviä, synkkiä metsiä kaukana jossain Karjalan rajalla.

Tässä tapasi hän näin istua, näin katsella ja muistella menneitä muistojaan, likempiä ja kaukaisempia, tässä taistella ja rukoilla yksinäisinä hetkinä. Tämä oli kuin pyhä paikka hänelle, ja hänen olonsa tässä pyhä hetki, jota ei saanut kukaan häiritä. Eivätkä ne häirinneetkään. Kulkivat, kaarsivat kaukaa, hiljaa hiipien, salaa jostain vilkaisten ja äänettömästi ovea perässään kiinni vetäen.