Part 26
"Vaan jos uupuu herännyt ja tulee haluttomaksi eikä jaksa enää ikävöidä eikä odottaa."
"Niin on vain aina kilvoiteltava. — Kilvoittelematta ei mitään saada, ei valoa eikä viisautta. Jaksat väsyneenäkin huoata ja hiljaisella, salatulla ikävällä kaivata. Herran tavarat ovat kaikki Herran takana kilvoituksen panttina, ja sitä Herra vaatii jokaiselta järjelliseltä ja vapaalta luodulta."
"Vaan minä aionkin uskoa aina, vastoin omaatuntoa ja omia tuntemisiani", sanoi Birkstedt kuin uhmaten.
"Älä, älä! Älä väkisten omilla voimillasi! Uskon ja omantunnon pitää olla yhtäpitäviä. Pyydä Herralta voimia uskomaan! Vaan näistä teille puhuu Fresenius, miten pitää murheellisia lohduttaa ja sielunsairaita parantaa. Se jakaa murheelliset yhdeksään luokkaan."
"Kaluaa Kristuksen luita", sanoi Dahlberg ja nauroi ivallisesti.
"Uskon — uskon, vaikka mitä sanotte ja vaikka olisi koko maailma vastaan!" sanoi Birkstedt ja huitoi käsillään kuin torjuakseen pois luotaan sitä, mitä Paavo oli sanonut tai aikoi vasta sanoa.
"Uskot, vaan mitä uskot ja miten uskot, kun omilla voimillasi uskot. Taidatte olla kumpikin siinä tilassa, josta kuuluu: 'Ette kaipaa, että joku teitä neuvoo, vaan Herra itse opettaa'."
Kun he taasen istuivat kahden kamarissa puolisen jälkeen, Dahlberg ja Birkstedt, oli heillä pientä kinaa ja erimielisyyttä keskenään siitä, mitä Paavo oli sanonut ja tarkoittanut.
"Niin se, on — sillä on siinä oikein, ettei saa ryöstää eikä omin lupinsa ottaa mitään Jumalan sanasta — sillä on sittenkin oikein", sanoi Birkstedt miettivänä.
"Minusta on aivan tarpeetonta ruveta uusia oppeja opettamaan tämän tähden", jatkoi hän hetken päästä.
He olivat taasen siinä, missä aamullakin, siinä, että heille oli tullut erehdys, että Paavo oli sittenkin oikeassa, ja he alkoivat jo miettiä, miten voisivat palauttaa ystävänsä etelässä Paavon jälille.
"Vaan ne ovat jo siitä iloinneet, mitä ovat nyt Hedbergin suusta kuulleet ja siihen kiintyneet, niin ettei tämä vanha enää mitään. Olisi pitänyt ukon olla etelässä aikanaan tai Hedbergin itsensä täällä", sanoi Birkstedt.
"Miltä sinusta on oikeastaan tuntunut tänä päivänä täällä? kysyi Dahlberg ystävältään.
"En osaa sanoa. Se niiden surullinen laulu painaa aivan maan alle ihmisen, ja ukon puhe lyö jalat poikki." Ja Birkstedt heittelihe makuusijallaan tuskaantuneena. "Synkkää ja raskasta täällä vain on. Ei kai täällä ole milloinkaan oikeaa iloa. Ja tämä on samanlaista, synkkää täällä ympärillä tämä luontokin", jatkoi hän samassa.
"Niinkuin ilmakin olisi aivan toisenlaista hengittää ja metsä katsella", lisäsi Dahlberg, "Ukko on viisas ja kokenut, vaan minusta tuntuu siltä, että se pidättää aina syntistä eikä päästä Kristuksen luo."
"Olkoon oikeaa tai väärää, ei tässä opissa jaksa kukaan elää. Mikä kidutuksen ja synkkyyden oppi se on Kristuksen evankeliumi, jonka pitäisi tuoda rauhaa ja iloa?" sanoi Birkstedt.
Hän nousi reippaasti, heittäytymällä, ensin istumaan, sitten seisomaan niinkuin olisi saanut jostain kiinni, keksinyt jotain puolustusta itselleen ja puistanut päältään kaiken raskaan ja synkän.
"Kun sen tietäisikin ja pääsisi siitä varmuuteen", jatkoi hän, käveli ja pyöri ahtaalla lattialla. "Kun sen saisi taasen varmaksi, niinkuin se oli lähteissä ja niinkuin sen pitäisi aina olla."
"Minunkin on täällä sellaista kuin olisin virtaan pudonnut, jossa ponnistelen ja josta yritän päästä maalle, tartun johonkin, vaan sitten taas irtaannun virran vietäväksi", sanoi Dahlberg.
"Pitää odottaa — pitää ikävöidä — pitää asettua kaikkinäkevän eteen — pitää siinä sairastaa ja kerjätä — ei milloinkaan itse ottaa eikä suoraan mennä pyhimpään, vaikka tie on auki, vaikka se on Kristuksen verellä aukaistu", puheli Birkstedt itsekseen matkien samalla Paavoa.
"Niin — niin on kyllä raamatussakin. Siellä puhutaan isoomisesta ja janoomisesta, anomisesta ja etsimisestä", huomautti Dahlberg.
"Ja löytämisestä myöskin. Pitää kerrankin päästä kuivalle maalle, pois hukkumisen vaarasta ja helvetin pelosta, jota tämä vaari täällä on levittänyt."
"Saunaan, herrat!" huusi Paavo kamarin ovelta. "Kylvetään pois kaikki riidat ja erimielet!"
Ja hän näkyi astelevan vasta kainalossa ikkunan alitse leveänä, kumarahartiaisena.
"Mene sinä!" sanoi Birkstedt. "Minä en enää uskalla sitä likellekään. Vie kaiken rauhan sielusta. Minusta se on oikea raatelija."
Dahlberg nauroi riisuen päältään takkia ja irroittaen kaulusta kaulastaan.
"Savossa pitää saunata", sanoi hän mennessään ja juoksi turkit hartioilla Paavon perään.
He istuivat saunan lauteilla kahden kuumassa löylyssä, Paavo rauhallisena kylpien, Dahlberg kyyristyneenä alas kuumien löylyaaltojen edessä, joita Anna Loviisa loihti alhaalta tulemaan.
"Tämä täällä on parasta salolla — tämä on parasta maallisista nautinnoista syntisellä", puheli Paavo. "Tulevat tänne pitkiltä matkoilta puolisairaina saamaan neuvoja, niin minä ne ensin lauteille räytymään ja pehmiämään, että pääsevät paksut veret liikkeelle."
"Jaa — niin — taitaa niin olla", myönnytteli Dahlberg.
"Sanovat saunauskoksi", nauroi Paavo. "Sillä on monta nimeä Herran työllä täälläpäin, niinkuin on sielläkin. Vaan sano sinä, mitä se Hedberg oikein sillä uudella opillaan aikoo, jolla on ruvennut sokaisemaan ihmisiä, heränneitä ja suruttomia!"
"Aikoo ruveta sitä levittämään ja sillä Kristusta kirkastamaan, sitä ristiinnaulittua, ihmisille autuudeksi", vastasi Dahlberg varmasti.
"Kuuluvat sen siellä kokouksessaan oikein hypyllä ja tanssilla vahvistaneen", jatkoi Paavo.
"Sitä on liioiteltu sitäkin asiaa, niinkuin muutakin", puolusti Dahlberg. "Ja taitamattomia on aina joukossa."
"Vaan pane mieleesi, nuori mies, ettei sen alttarilla tuli syty, joka on heränneestä kansasta luopunut — Herran kansasta! Kiiltoa ja kaunista näköä sillä on, iloa ja riemua, vaan ei elämää eikä voimaa. Maailmaan sortuvat oppeineen ja uskoineen, jotka lähtevät ristin ja murheen alta karkuun."
Dahlberg ei puhunut mitään, kylpi vain, vastoi itseään laiskasti kuunnellessaan.
"Minne menet ja missä kulet, kule köyhyyden tunnossa!" jatkoi Paavo hiljaisella äänellä istuen kumarassa kylvyn perästä penkillä. "Ja pappihan sinusta piti tullakin", sanoi hän kuin havahtuen. "Kun et vain omistasi puhuisi, omista rikkauksistasi, joita itsellesi kasaat ja kartutat. Papin pitää olla köyhän, niin rikastuttaa muita Kristuksen salatulla tuntemisella."
Hän puhui isällisestä, lempeästi, niinkuin opastaisi omaa lastaan jonnekin pitkälle ja tuntemattomalle matkalle. Sitten istui hän kauan ääneti väsyneen, rauenneen näköisenä, pää riipuksissa ja pitkät, märät hiukset silmille valuneina.
"Kylvettiinkö päältä ja alta?" kysyi Birkstedt, kun Dahlberg oli palannut sisälle kamariin hikisenä ja punaisena.
"Olisit tullut", sanoi Dahlberg. "Ukko siellä antoi hyviä neuvoja. Vaan köyhä pitää olla, kitunen ja vaivainen ja Hedbergiä pitää paeta. Aina sama nuotti, sama ikävöiminen ja odotus.
"Ja epävarmuus", lisäsi Birkstedt. "Minä olen täällä kaiken aikaa karkoittanut perkeleitä kimpustani. Jollet olisi kylpenyt, lähtisimme tänä iltana."
"Älä toki! Ukko pitää meitä hyvänä. Täällä ruuat parhaat, uunipaistit ja muut, kahvit, saunat. Olisit nähnyt ja nauttinut, miten Fatima pesi ja palveli ja löylytti — eukko itse."
"Sitä hullumpaa. Riitelisi edes, suuttuisi, ajaisi ulos pakkaseen. Puhuu meille niinkuin omalle joukolleen ja parhaimpina ystävinä hoitaa. Pysyn täällä kamarissa kaiken iltaa ja täältä lähden. Mene sinä vaarin luo!"
He istuivat kauan kahden, lukivat Uutta Testamenttia, hakivat sieltä raamatunlauseita itselleen aseiksi Paavoa vastaan, roomalaiskirjeestä, galaattalaiskirjeestä, selittivät niitä toisilleen ja asettivat niitä Paavon puheita vastaan. Ja heistä tuntui siltä kuin selvenisi heille asia taasen uudessa, entisessä valossa, niinkuin kerran siellä kotipuolessa, kun Hedberg sen selitti, ja niinkuin he nyt olisivat pääsemässä pahasta painajaisesta, tästä synkästä, raskaasta, epävarmasta orjanopista ja palkkalaisen palveluksesta.
"Voi toki sentään, mikä onni ja riemu, että saa tämän kaiken heti näin suoraan omistaa itselleen, ilman odottamista ja ikävöimistä, tämän, mitä on tässäkin kirjoitettu!" sanoi Birkstedt ja luki ääneensä.
"Ja saa sen ottaa tästä, sanasta, omin lupinsa, kun tarvitsee, eikä mistään ilmasta odottaa kuin jotain ilmestystä. Siinä se onkin", lisäsi Dahlberg.
"Kysyn lupaa itseltäni, sydämeltäni, järjeltäni, saanko iloita onnestani ja näitä lupauksia itseeni sovittaa, niin ei anna. Mistä minä Jumalan luvat muualta? Tässä ne ovat luvat ja lupaukset ja lohdutukset meitä varten, meidän otettaviksemme."
Ja heistä oli nyt niin selvää ja oikeaa se heidän oppinsa ja käsityksensä, vahvaa ja vakavaa heidän olonsa, ettei sitä kuka tahansa saanut enää järkytetyksi.
Illalla vielä pistäytyi Paavo vierastensa luona, istui hetken aikaa ja puheli omista matkoistaan, kyseli ja kuunteli rauhallisena. He koettivat karttaa kaikkea hengellistä puhetta, Birkstedt kertoen pitkistä matkoistaan merillä ja Dahlberg jostain muusta maallisesta. Kun Paavo oli mennyt, kuului taasen surunvoittoista veisuuta pirtistä.
"Kaunista se on, vaan ei se meille sovi, meillä pitää olla toisenlaista laulu, iloista ja reipasta, marssia jotain", sanoi Birkstedt ja kuunteli. "Tuo tekee surulliseksi ja synkäksi."
"Sopii niille, jotka syntejään ruikuttavat, vaan ei niille, jotka ne ovat anteeksi saaneet", jatkoi Birkstedt ja pujahti peiton alle kätkeytyen sinne kuin suojellakseen itseään kamariin tunkeutuvalta veisuulta.
"Voi, hyvä veli, kun oltaisiin jo kotona, omilla mailla omine uskoinemme", lisäsi Dahlberg ja heittäytyi makuusijalleen.
Aamulla he lähtivät. Paavo oli panettanut oman oriinsa valjaisiin ja istui itse kyytimieheksi.
"Paavolla tämmöinen komea ori", sanoi Dahlberg, kun oli jäälle päästy.
"Tämmöinen — piispalla toki, kun on papeillakin", nauroi Paavo. "Tämä on Valkealan herralta itseltään, Mitä lie parempaa rotua. Julius Berghin teki tätä mieli, niin minä sanoin sille, että maisterit ja papit pysykööt pyhässä raamatussa, vaan minä olen talonpoika ja minulla on oikeus ostaa hevonen ja härkä."
Ja hän kiinnitti ohjaksia päästäen mustan valtoineen juoksemaan suoralla, sileällä viittatiellä.
"On tämä sellainen, etten ole vielä saanut tällä syntiä tekemättä ajaneeksi", sanoi Paavo, kun hevonen oli hiljentänyt ja jättäytynyt pieneen juoksuun. "Syksyllä kerran piti pyörtää Syväriltä kotiin sunnuntaiaamuna. Minä ajamaan pienellä reellä sileää jäätä myöten ja musta siinä kauniisti juoksemaan, niin jo oli samassa vanha mies laidan yli näin", ja hän kumartui sivulle ja kurkotti sieltä hevostaan tähystäen. "Minä kotiin takaisin — mitä tällainen kirkossa, jolla on oma epäjumalansa kirkkotiellä?"
"Sehän on kauheaa", sanoi Birkstedt ymmärtämättä, mitä Paavo oli tarkoittanut.
"Niinkö se, Paavo, sitten on, etten saa milloinkaan uskoa — odottaa vain ja ikävöidä?" kysyi Dahlberg hetken perästä.
"Saat — saat — vaan jos et taida uskoa, niin älä vaadi itseltäsi mitään, vaan valita asiasi Herralle!"
"Ei sitä perkele salli", jatkoi Dahlberg, "että syntinen uskoo syntien anteeksisaamisen — sanoo hullutuksia uskovan."
"Älä itseltäsi vaadi, mitä ei sinulla itselläsi ole — uskoa ja rakkautta ja muuta hyvää, äläkä ryöstämällä tule Herran tavaroille! Jos vaadit, niin kuuluu sinulle: Ei yksikään liha tule lain töiden kautta autuaaksi. Asetu kaikkinäkevän eteen epäuskoisena ja valita Herralle: Sinä, rakas Herra, näet sota-aseeni poisotetuksi, vaan minä jätän asiani sinun haltuusi, joka näet ja tiedät kaiken, mikä on minulle tarpeellista!"
Puhuttiin yhä samasta asiasta, myönnettiin, soviteltiin, kierreltiin, kunnes taasen joku uusi käänne keskustelussa kiihoitti nuoria miehiä uuteen intoon. Kun he saapuivat majataloon, juoksi Birkstedt sisälle, vaan Dahlberg jäi pihalle Paavon luo.
"Minä lähden nyt", sanoi Paavo ja käänsi hevostaan, "vaan muista sinä, ettet ryöstä uskoa etkä ulkona laillista järjestystä liiku! Kuinka sinä kaupungin kahvia joisit, jollet ole ensin kaupunkiin tullut?"
"Älkää vielä, Paavo! Tulkaa sisälle!" sanoi Dahlberg. "Mitä Paavo sanoikaan äsken ulkona. Panen sen tähän paperille, ettei unohdu", jatkoi hän sisällä.
"Vaan se pitää sinun oikein kirjoittaa eikä väärin. Vääntävät sanojani ja puheitani väärän mielensä jälkeen ja niillä sitten ilvettänsä pitävät", varoitti Paavo.
"Oikein. Niinkuin Paavo sanoo ja puhuu", vakuutti Dahlberg.
"Niin pian kuin sieluni tulee vieroitetuksi siitä elämästä, joka on Jumalasta", alkoi Paavo, "niin en enää uskalla lähestyä häntä entisen vanhurskauteni nimessä, vaan tulen tuhlaajapojan uskolla mielisuosin, kantaen Herran vihaa siihen asti, kun Herra asiani toimittaa. Kun oma hitauteni ja kylmyyteni tuottaa murhetta, niin en enää syöksy vihan enkä tuomion alle, vaan muistan lunastajani elävän Jumalan oikealla kädellä."
"Vaan kun tietänette nämä asiat paremmin, niin mitäpä minun neuvoistani", sanoi hän yhtäkkiä keskeyttäen sanelemisensa ja heittäen hyvästit vierailleen.
Ja hetken päästä näkyi vain musta, pieni pilkku kaukaa Syväriltä, kun Paavo ajoi kotiinsa suoraa, pitkää viittatietä.
XX.
Hänen täytyi vielä kerran päästä Pohjanmaalle, suuriin kyliin ja seuroihin, näkemään vanhoja ja uusia ystäviä ja nauttimaan joukoista, jotka tulvien liikkuivat seurapaikoista toisiin. Heti kun hääkutsu oli saapunut, oli hänet tavannut vastustamaton halu. Se oli sitten oleva hänen viimeinen matkansa, kuin hänen hyvästijättönsä niille kaikille siellä Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa, papeille ja muille. Hänellä oli tunto semmoinen ruumiissa, ettei hän enää kauan elä. Rintaa aina ahdisti ja henkeä, ja joskus tapasivat pistoskohtaukset. Kerrankin Kajaanin markkinoilla sattui sairaus, joka kuletti hänet elämän ja kuoleman vaiheille, niin että hän jo luuli päivänsä päättyvän, toisen kerran Suonenjoelta palattuaan. "Armosta rikas Vapahtaja lohdutti minua ja sytytti uskon, etten pelännyt kuolemaa", kirjoitti hän ystävilleen ja lisäsi: "Älkää rohetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä itseltänne, onko teillä lapsenoikeutta Herran tykönä vai juoksetteko tietämättömän puoleen!"
Hän oli pukeutunut uuteen, puhtaaseen hurstipaitaan, pannut uuden puolivillaisen körtin päälleen, heittänyt kontin selkäänsä ja vikkelin askelin astunut alas rantaan kuin nuorempana ennen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin olisivat voimat palautuneet, ruumis notkistunut, mieli nuortunut.
"Piti vielä lähteä", sanoi hän Niskaselle Iisalmessa, "piti lähteä viime kerran herkuttelemaan herrain seurassa. Tämä vanha vaiva on tullut pahemmaksi."
Ja hän painoi kädellänsä rintaa, raskaasti, vaikeasti hengittäen.
"Kuule! Sario sinä, Lauri, miten tällaiselle syntiselle kuolemassa käy!" kysyi hän vakavana Niskaselta.
"Miten niin? Mitä sinä minulta, jonka on oma tie joka päivä pystössä?" vastasi Niskanen.
"Otti taasen niin ahtaalle lähdön päässä, kaikilla vanhoilla synneillä peljätti ja hämmästytti sielua. Ja tämä vaiva sitten. Vaan lähteä piti, ei saanut jäädä eikä siitä saatanalle iloa antaa."
Oli yhtä samaa seuramenoa pitkin matkaa Kiuruvedellä ja Kalajoen varrella. Pääpaikat, parhaat talot olivat avanneet ovensa palvellen kaukaisia vieraita ja pannen alttiiksi aikansa, tavaransa. Paavo oli taasen oikeassa olossaan, elämässä entistä elämäänsä, matkaelämää, seuraelämää, juhlaelämää.
Kun he lähtivät talosta, kuului virren veisuu vielä kauan pihamaalta heidän jälkeensä, kun he saapuivat seuraavaan, kaikui sama, surunvoittoinen sävel vastaan.
Kaikkia teitä myöten liikkui kansaa, tummaa, totista väkeä, toiset kotiin kulkien, toiset kiireesti, puolijuoksussa seuroihin pyrkien. Se oli hänen väkeänsä, hänen henkensä heimoa, sukua hänen sisälliselle ihmiselleen. Hän oli niiden kaikkien johtaja, joka käski ja komensi ja jonka sanaa tuhannet tottelivat, pappi, joka opetti ja ohjasi oikealle, isä, joka hellien hoiti ja sydämellään kantoi. Hän oli samalla kertaa likinen ja kaukainen, niin likinen, että ne uskoivat hänelle kaikki asiansa, niin kaukainen, että ne seisoivat kuin rajan toisella puolen, siinä kuuntelivat jokaista sanaa, siitä tähystivät jokaista ilmettä hänen kasvoissaan. Ja kun hän katseli kärryiltä kansaansa, mittasi silmillään tummaa joukkoa, tunsi hän, miten mieltä hiveli ja koko olentoon virtasi omituinen, lämmin tunne.
"Etelän vei Hedberg, vaan tämä pohja on meidän — tämä luodemaa täällä", sanoi Paavo Niemen pihalla Nivalassa ja katseli poistuvia joukkoja. "Ja nämä pysyvät. Nämä eivät ole kaikkien tuulten heilutettavia."
"Vaan täällä pitää pappien pysyä yksimielisinä. Täällä tekee saatana suuret tuhot — tällaisen kansan keskellä — jos papit riitaantuvat", jatkoi hän samasta asiasta. "Piti lähteä sitä niille sanomaan ennenkun kuolen."
"Voi, kun te nyt jo menette, ettekä meille mitään. Sanokaa, hyvä Paavo, meillekin jotain!" valittivat nuoret tytöt Paavolle, joka seisoi kärryihin noustakseen.
"Teillä, lapsirukat, on lämmin maito juotavana ja vastakirnuttu voi leivän päällä syötävänä, teillä uudet, kiiltävät kihlat käsissä, Herran kihlat. — Mitä minä teille, vanha, kuivunut, kangistunut?"
Hän nousi kärryihin ja jatkoi sieltä samassa nuorille:
"Sitä, että pysykää näiden vanhain parissa, vaikka jalkaportaina pitäisivät."
"Ne ovat kuin nupuistaan puhjenneet, niinkuin kuorensa särkeneet ja vasta vapauteensa päässeet. Ei ristiä mitään, ei mitään kiusauksia, hunajaa vain ja mesileipää joka sana, minkä niille puhut, juhlaa joka seura, minne pääsevät", puheli Paavo Niskaselle tiellä.
He olivat ajaneet yhtämittaa lopputaipaleen ja saapuneet häiden aattona Lapualle. Talot ja taipaleet olivat olleet oudompia, ihmiset välillä vieraita, siellä täällä vain joku herännyt talo kuin kosteikko erämaassa, joku herännyt ystävä kuin syrjään singahtanut kipuna suuresta palosta. Ja sitten he olivat laskeutuneet Ritamäkeä alas Lapuan aukeille, suureen kylään, missä kaksikerroksiset talot kohosivat korkeina, komeina keskellä vainioita, pitkin ja poikin jokirantoja. Siinä oli jokien nurkkauksessa kirkko, ja siitä vierestä lähti teitä kuin katuja kaupungissa, kuin polkuja pihamaalla. Kaikki oli tukevan ja tanakan näköistä ja juhlallista, kylät ja kartanot kaukana näköpiiriä myöten, maat ja maisemat. Simsiö vain siinä lähellä muistutti Savon mäkiä ja Karjalan vaaroja.
Kuin huomaamattaan olivat he saapuneet perille Marielundiin, Malmbergin kotiin. Se oli kaunis talo Nurmonjoen rannalla, ja siitä oli vuosien kuluessa tullut liikkeen keskus, kaikkien heränneiden pappien ja sanankuulijoiden käymäpaikka, samanlainen pyhiinvaelluspaikka kuin oli Paavon Aholansaari Savossa, Tänne ne olivat tulleet samalla lailla pitkien matkojen päästä saamaan viimeisen sanan, kuulemaan armon ja tuomion, vastaanottamaan lopullisen ratkaisun kaikissa ulkonaisissa ja sisällisissä vaikeuksissa. Tänne olivat tulleet raskain tunnoin ja täältä lähteneet keveinä, autettuina, nostettuina.
Täällä olivat tällä kertaa suuret häät, kahden nuoren papin kaksoishäät, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin, samalla kertaa.
Niskanen oli jäänyt pihalle, vaan Paavo oli siepannut konttinsa kärryiltä, heittänyt sen vasemmasta viilekkeestä vasemmalle olalle ja hätäisin askelin kulkenut päärakennusta kohti. Samassa kuului soittoa sisältä. Se oli tutun laulun sävel, joku soitti sitä salissa laulaen mukana. Salin lattia oli vielä puoleksi pesemättä, ovi auki pihalle päin, ja heinäkuun hikinen ilma virtasi siitä sisään.
Hän pysähtyi ovelle, nojasi oikealla olkapäällään ovipieleen, vasemmalla kannattaen konttiaan ja alkoi laulaa mukana omalla, tutunomaisella tavallaan. Samassa ilmaantui vieraita oville sivuhuoneista ja kuului nopeita askeleita ja äänekkäitä kuiskauksia.
Paavon yhtäkkinen tulo, hänen äänensä, joka vapisten vyöryi salin ovelta sisälle — kaikki tämä loi tunnelmaa ja aikaansai innostusta. Ja kun he katselivat oviltaan Paavoa, vanhaa ystäväänsä ja hengellistä isäänsä, joka kumarana ja konttiaan riipustaen seisoi eteistä vastassa, tapasi heidät yhteinen liikutus. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hänet viimeksi nähneet. Hän oli paljon vanhentunut, kasvot kurtistuneet ja käyneet tuhkanharmaiksi.
Sama liikutus tapasi Paavonkin. Hänen äänensä sortui ja katkesi, ja hän painoi päänsä alas kuin miettien jotain, kuin jotain ajatuksiinsa palauttaen. Tämä tässä oli hänestä niin ihmeellistä ja ihanaa, ettei ennen milloinkaan, niinkuin oltaisiin taivaassa ja niinkuin ei tämän parempaa taivasta tarvittaisikaan. Hän muisti — miten liekin muistanut tässä — Juhanan, poikavainajansa, ja kun laulu oli loppunut ja soitto tauonnut, painui hän polvilleen ovipieltä vastaan, valahti alas vanhan miehen kömpelöillä liikkeillä ja puhkesi rukoukseen.
Hän rukoili lapsellisesti, valittavasti kuin läheiselle ystävälleen puhuen, kiitti ja rukoili, äänessä nöyrä, mutta varma sävy. Ja mitä pitemmältä hän rukoili sitä likemmä hän tuntui pääsevän Herraa. Niinkuin olisi ensin ollut eteisissä jossain, siitä sitten siirtynyt pirttiin ja pirtistä vihdoin peräkamariin.
Ruokasalin puolelta naisten joukosta alkoi kuulua nyyhkytystä, ensin hiljempaa, sitten kuuluvampaa ja kovempaa. Miesten päät painuivat yhä alemma käsiä vastaan, hartiat järähtivät, ja toinen toisensa perästä tapaili nenäliinaa takkinsa taskusta. Oli oltu pitkät ajat sisällisesti kuin kuivilla eväillä, kuin korpia kulettu pitkät matkat uupuneina, lamaantuneina. Oli oltu kuin ummen edessä, kuin seinän takana, oltu kylmiä, hitaita ja velttoja, kykenemättömiä oikeaan parannukseen ja elävään uskoon. Kaikki kiusaukset olivat olleet kiduttamassa, kaikki synnit saastuttamassa.
Mutta nyt olivat lauenneet sielun sulut ja sortuneet kaikki synnin tokeet. Sydämen hetteet olivat auenneet, tie puhjennut armahtajan luo ja taasen pitkästä ajasta oli saatu tuta tuttava armo. Mikä ilo ja onni ja sielun ihastus!
Kun Paavo oli noussut, oli Malmberg jo itse siinä, piti pitkän ajan sylin kiinni, puristi kättä, taputteli olalle.
"Se on tämmöistä — tämmöistä se on jumalanvaltakunnan elämä — iloa, rauhaa pyhässä hengessä, ystävyyttä ja rakkautta", puheli hän kuin juopuneena omasta ja muiden onnesta. "Tulit, Paavo, sentään. Minä jo pelkäsin, ettet tulekaan, että on vanhuus tiellä — vaan Paavohan on aina nuori."
Ja siinä olivat sitten kaikki muutkin ympärillä, sulhaset ja morsiamet ja pitkämatkaiset vieraat, jotka olivat aikaisemmin taloon tulleet, puhuen yhtaikaa hätäillen ja hyvästä mielestä Paavolle, toisilleen, itselleen.
"Kaadatte tähän vanhan miehen keskelle lattiaa", leikitteli Paavo ystävilleen, jotka tunkeilivat likelle, tahtoivat hänelle jotain sanoa ja häneltä jotain kysyä.
Oli taasen niin hyvä olla, tuntui taasen niin turvalliselta ja varmalta. Miten lie aina siltä tuntunutkin Paavon seurassa? Malmberg kulki rauhattomana huoneesta toiseen, istui hetken mukana, otti osaa ystäväinsä iloon, sanoi jotain, nauroi niin, että koko ruumis liikkui ja lähti taasen omille kuluilleen. "Miten te siellä Savossa — miltä siellä vainiot näyttävät?" kysyi Schwartzberg Paavolta.
"Kuivuneelta, kesken kasvaneelta. Tämän maailman suru ja rikkauden petos polttaa yhä, mikä on vähänkin palavaa."
"Missä Paavo? Mitä Paavo sitten tekee? Pitää panna tuli tulta vastaan", sanoi Janne Stenbäck, nuori, vilkas pappi, hyvälahjainen, innokas, kuumaverinen.
"Paavo pitkin Suomennientä häissä ja herrain kalaaseissa. — Paavo, itsekin ison talon isäntä, hukkuu pian omaan ylellisyyteensä. Petäjärieskan aikana pysyttiin paremmin parannuksessa."
"Niinkö Paavon mielestä? Meidän muiden on Paavo vain nuortunut ja vahvistunut hengeltään", sanottiin pappisjoukosta.
"Niin — ja lienevätkö ne Aholansaaren rikkaudet vielä niin vaarallisia?" kuului yhä.
"Pysykää te vain kappalaisina ja pitäjän-apulaisina! Pyritte ja pääsette rovasteiksi, niin hukutte omiin jyvälaareihinne."
"Kuka meitä rovastikseen, vaikka pyrkisimmekin — kerettiläisiä?" sanoi Janne Stenbäck ja naurahti kuin itseään halveksien.
"Niin — tietääkö Paavo, millaisia pappeja me oikeastaan olemme niiden mielestä, jotka itselleen rovasteja valitsevat?" kysyi Malmberg.