Part 25

Pidettiin seuroja pitkin seuraavaa päivää, veisattiin, puhuttiin, istuttiin väliin ryhmissä sisällä kamarissa ja pihalla lehtimajassa ja puutarhan puolella, käveltiin, kuleskeltiin pienissä joukoissa pitkin oikosta. Papit näkyivät karttavan riitoja ja erimieliä ja jättävän ruotsalaisen vieraan rauhaan, joskus vain kuin sivumennen käyden puhuttelemassa ja taasen tullen takaisin omaan joukkoonsa. Paavolla oli seuransa nuorten pappien ja ylioppilasten parissa, jotka istuivat tarkkaavina ympärillä, kuuntelivat ja kyselivät. Kuului naurua ja näkyi iloisia kasvoja, kun Essen milloin pistäytyi joukkoon ja lasketteli sukkeluuksiaan. "Se on se, joka on pääasia, että ollaan yksimielisiä, että on rintama ehyt maailmaa vastaan", sanoi Malmberg, kun oli taasen tullut puhe illallisesta kamppailusta ruotsalaisen vieraan kanssa. "Riita ja eripuraisuus on kuoleman merkki. Sitä tietä yrittää vihollinen yhä uudestaan Herran työtä tärvelläkseen."

"Tämä on suuri liike, tässä pitää olla aina varpaillaan meidän pappein", sanoi Stenbäck.

"Voi, veljet, miten monesti perkele kysyy ja kysyttää papeilta tänä aikana: Kuka teistä suurin on?" jatkoi taasen Malmberg.

"Annetaan tämän Paavon olla yhä vielä suurimman, tämän Savon miehen, erämaan profeetan, niin pääsemme me papit siitä riidasta", sanoi Essen ja löi Paavoa olalle.

"Joka on tähänkin asti hiippaa kantanut — kahden hiippakunnan hiippaa", nauroi Paavo.

"Kunnialla kantanut!" lisäsi Stenbäck.

"Ja häpeät maailmalta saanut, sakot, juomarin nimen, väärän villihengen", jatkoi Paavo. "Vaan nämä olivat kaimankin osana kerran ja muut lisäksi, kahleet, vankilat, haavat ja arvet ruumiissa ja sotamerkit kaikenlaiset."

"Tämän pitää olla väärää maailman silmissä", puuttui Malmberg taasen puheeseen. "Meidän pitää olla häväistyjä, muutoin ei meissä olisikaan Kristuksen osallisuutta, joka itse oli häväisty ja pilkattu."

"Pysytään Paavon ympärillä ja Paavon opissa, sanovat mitä hyvänsä ja tuli muualta millaista tahansa, kaunista ja oikeaa ja kiiltävää", kuului joukosta.

"Ja pidetään se, mikä on omaa, minkä on herännyt kansa itsellensä omistanut ja omakseen tuntenut", sanoi Ingman. "Sen pitää olla tällaista, kun sen on Herra tällaiseksi tehnyt — hurstista, sarkaista, karkeaa, niinkuin on tämä Paavokin. Annetaan ruotsalaisten pitää silkkinsä ja samettinsa."

"Vaan väsymätön se on. Missä ja milloin vain pääsee paikalle ja huomaa, että ollaan kaksin tai kolmisin, niin alkaa aina uudestaan samalla nuotilla. Minua jo kyllästyttää koko siirappi."

"Ja minua", jatkoi Stenbäck, kun Essen oli lopettanut. "Missä kauheassa tilassa luuleekaan meidän olevan? — jossain syvässä, synkässä erhetyksessä ja villityksessä, josta koettaa nostaa ja auttaa."

"Niinkuin meillä olisi eri raamattu tai niinkuin me emme olisikaan raamattuamme lukeneet — Paavoa vain kuunnelleet ja Paavon opetuksesta itsellemme raamatun tehneet. Se on merkillistä se", sanoi Stenbäck kiivastuneena.

"Menkää te sinne — pitäkää te sen kanssa seuraa, Hedberg ja Malmberg, jotka olette enimmän seurustelleet ja kuunnelleet!" kehoitti Stenbäck.

"Talonväki — isäntäväki toki — sinä Lauri, joka sen Ruotsista tuotit ja toimitit!" sanoi Malmberg nauraen.

Hiljennyttiin ja hajaannuttiin taasen. Jossain puutarhan puolella alettiin veisata kauniilla, vahvalla äänellä. Paavo näkyi istuvan syrjässä parin rouvan kanssa, joilla olivat nenäliinat kummallakin kädessä ja jotka tuontuostakin näkyivät pyyhkivän silmiään ja katselevan alas omaan helmaansa. Paavon pää nyökkäsi vakuuttavasti ja pitkät hiukset heilahtivat silmille. Kuului puhuvan niin hellästi ja sydämellisesti, niinkuin olisi äänikin muuttunut kokonaan toiseksi.

"Antakaa niiden olla sellaisina kuin ne ovat — syntienne synteinä, epäuskonne epäuskona, pimeytenne pimeytenä! Älkää itse korjatko ja parantako asioitanne! Pitää muistaa, mikä on tavara syntisellä, että on ilkeys ja pahuus joka päivä julkisena vihollisena — mikä Herralla, että on vanhurskaus ja suoja, anteeksiantamus ja muu hyvyys. Kuka itse pyrkii oman pahuutensa alta vapaaksi, se saa ikänsä tehdä orjan töitä, korjausta ja paikkausta, vaan kuka tyytyy syntisenä joka päivä armoistuinta lähestymään ja siinä vikaansa sairastamaan, niin se saa lääkkeen lääkäriltä, rauhan ja ilon, jota ei maailma tunne. Pysykää tällä yksinkertaisella tiellä! Monet väsyvät ja kyllästyvät, kun eivät siitä siihen pääse, eivät pyhemmiksi eivätkä paremmiksi. Siitä kasvaa sitten suruttomuus tai väärä jumalisuus ja uudet opit. Syntinen ottaa asian omiin käsiinsä ja hoitaa sen itse", kuului Paavo puhuvan rouville.

Kun aamuseurat olivat pidetyt, alkoivat vieraat tehdä lähtöään ajaen yksitellen ja joukoissa portista ulos oikoselle ja kadoten mutkan taakse toisten seistessä ja katsellessa.

"Soita sinä, Säämingin lukkari, se sotamarssi!" sanoi Paavo Wenellille seisten kontti kädessä salin ovella.

Hän oli siinä niin avuttoman näköinen, niin väsyneen, vanhan ja kumaran kuin kotona jokapäiväisissä oloissa ja pitkiltä matkoilta palattuaan, niin vakavan ja totisen kuin ei olisi koskaan leikkiä laskenut eikä iloaan pitänyt. Vaan hän reipastui samassa, nuortui ja norjistui. Hänen päänsä kohosi ja hänen silmänsä kävivät vilkkaiksi niinkuin olisi niissä joku outo tuli palamassa.

"Ihmisen, heränneen ihmisen, elämä on sotaa ja kilvoitusta loppuun saakka, niinkuin siitä on sanottu", alkoi hän, kun Wenell oli lopettanut. "Menet minne tahansa, niin löydät vihollisen väijymästä, milloin rumana kuvatuksena, milloin kauniina ja houkuttelevana, milloin vanhana tuttuna, jonka jo taampaa tunnet, milloin uutena ja outona, jota saat kotvan tarkata ja tähystää. Ennenkun huomaatkaan, on se haavoittanut sieluasi, iskenyt takaapäin oman varomattomuutesi tähden, ja niin joutuu syntinen sairastamaan haavojaan. Siinä on paha epäuskoinen sydän samassa liitossa, portteja purkamassa ja veräjiä viholliselle aukomassa, syntisen omia varustuksia vähentämässä ja Herran työtä turhaksi tekemässä. Kovaa ja raskasta on synnin sota syntiselle, vaan kovempaa vielä epäuskon ja epäilyksen, kun tie on pystössä, niin ettei enää pääse eteenpäin, ja valot sammuksissa, niin ettei näe, vaan haparoi pimeässä kuin seiniä myöten kulkien, ja aseet ovat kaikki pois otettu, niin ettei turvaa minnekään — helvetti vain edessä. Vaan siinä on oltava, siinä seistävä kuumimmassa paikassa, tulisten nuolien keskellä, ja odotettava auttajaa ja sotasankaria, Kristusta itseään — päin seistävä pelkäämättä ja sielun hiljaisella ikävällä odotettava, ei huutaen eikä hätäillen eikä neuvotonna juosten."

Oli juhlallista ja vakavaa kauan aikaa vielä, kun Paavo jo oli mennyt Wenellin ja muiden kanssa. Veisattiin virsi toisensa perästä, sanottiin ja puhuttiin jotain hiljaa toisilleen välissä ja poistuttiin mikä minnekin, niinkuin olisi kukin halunnut paeta omaan yksinäisyyteensä.

"Kuule, ystävä! Me olemme nyt täällä kahden, kun kaikki muut ovat menneet", sanoi Rosenius Stenbäckille, joka oli väsyneen näköisenä heittäytynyt sohvalle. "Sano sinä, millainen sinun asiasi oikeastaan on! Pidätkö todella itseäsi Jumalan lapsena?"

Stenbäck katsoi pitkään, oudoksuen, kysyvänä vieraaseensa. "En. Tiedän, että olen tuomittu syntinen", vastasi hän kärsimättömästi.

"Tuomittu? Miten niin?" kysyi Rosenius. "Siten, että jos nyt kuolisin — tässä — tänä päivänä — olisi kadotus edessä."

"Ja sinä sanot sen noin vain, niinkuin ei mitään. Minä olen aina tullut työhön kykenemättömäksi, milloin ovat asiani tuntuneet onnettomilta. Kuule! Oletko sinä koskaan ollut uskovainen?" kysyi Rosenius uudelleen.

"Aina silloin tällöin — miten Herra on antanut voimia", vastasi Stenbäck.

"Ja milloin viimeksi?"

"Eilen — Herran kanssa kahden kesken ollessani", vastasi Stenbäck taasen, niinkuin olisi vastaus ollut jo ennakolta valmiina.

"Miksi et enää — nyt tällä hetkellä?"

"Siksi, että puhun sinun kanssasi enkä Herran."

Stenbäck nousi ylös ja käveli väsyneen, kyllästyneen näköisenä kamarissa, järjestäen kirjoja kaapissa, liikkuen ja nostellen jotain pöydältä, aivan kuin tahtoisi lopettaa koko keskustelun.

"Ja sitten vielä — tämä ukkoko se nyt on teidän kaikkien opettajanne ja isänne?" kysyi Rosenius kuin päätteeksi.

"Tämä", kuului Stenbäckin lyhyt, varma vastaus. "Tämä on ollut ja tulee vastakin olemaan."

Sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista sisällä kamarissa, kunnes hetken päästä alettiin puhua muista asioista. Mutta kaukaa puutarhan periltä jostain kuului surunvoittoinen sävel tulkiten jääneiden ikävää ja kaihoa ja heränneiden sielujen salattua riemua.

XIX.

Aamuyöstä oli Paavo tullut kotiin, riisunut oriinsa ja taluttanut sen kujaan. Hänestä oli jo illalla tuntunut siltä häätalossa ollessaan Syvärin toisella puolen, että häntä odotettiin kotona ja että hänen täytyi lähteä yötä vasten taipaleelle. Kun hän varhain aamuyöstä ajoi kotiinsa, näkyi tuli jo kaukaa pirtin ikkunasta, ja lakeinen hulmusi reiän täydeltä savua kuutamoisessa yössä ylös ilmaan.

Melkein kaiken taipaleen oli hän antanut oriinsa astua ja istunut omissa ajatuksissaan miettien menneitä asioita, muistellen matkojaan ja kotiintulojaan kuutamoisina iltoina ja öinä ja ajelujaan Syvärin järvellä. Tässä näin olivat nämä viitat olleet aina samoilla paikoilla ja samalla lailla näkynyt saari pirtteineen ja huoneineen tummaa taustaa vastaan, Rahasmäen havuista rinnettä. Se oli niinkuin satujen maa ja maailma tämä Syväri kuutamoisena yönä, niinkuin se eläisi ja puhuisi kulkijoilleen, kertoisi niille vanhoista asioista, jo kauan sitten tapahtuneista, ja niinkuin lähtisi jokaisesta saaresta ja niemestä liikkeelle joku salaperäinen, outo olento. Hän oli kuin lumojen keskellä, kuin jossain toisessa maailmassa, niinkuin olisivat kaikki niemet ja saaret ja pitkät lahdelmat uusia, joita ei ollut ennen ollut, ja niinkuin olisi Kinahmi siellä jossain kaukana, penikulmien päässä.

Ajatukset tulivat ja menivät aivan kuin valkoiset, ohkaiset pilvenhattarat kuun ohitse. Ja hän antoi niiden tulla ja mennä. Hän suoristi ruumistaan reslan perässä ja veti nahkaset rinnan yli suojaksi tammikuun viimaa vastaan. Toisinaan painuivat silmät kiinni ja väsymys vei puolihorrokseen, vaan heti taasen retkahti resla jossain käänteessä tai lyöttöpaikassa ja valveutti.

Niin siinä sittenkin kävi, kuin hän oli joskus aina ennustanut, että herrat panevat pilalle sen, minkä talonpojat ovat alkaneet. Siitä hän oli viimeksi vielä puhunut Ylivieskassa joulun aikana papeille Laguksen luona. Vaan ei hän olisi uskonut, että Hedberg, hiljainen ja rauhallinen mies, tekisi eron ja alkaisi uutta joukkoa ja uutta oppia rakentaa. Oli niin nöyrä ja avomielinen vielä täällä käydessään, niinkuin siellä näissäkin. Ja siitä oli sielläkin puhuttu, että pitää pysyä yhtenä joukkona maailmaa vastaan, että pitää valvoa ja olla varpaillaan. Vaan olisiko se sittenkin kuunnellut sitä Ruotsin herraa?

Hän muisteli joulunaikaisia seuroja Nivalassa ja Ylivieskassa ja suuria häitä Laguksen pappilassa, niissä oli pappeja kymmeniä ja kansaa monista pitäjistä Savoa ja Suu-Pohjaa myöten. Miten siellä oli ollutkin lämmintä ja elävää, aivan erityistä, niinkuin olisi jo oltu puolittain taivaassa, niinkuin olisi vasta herätty ja saatu tuntea tuttava armo yhtaikaa, samalla kertaa koko hääväki! Oli yhdessä polvistuttu Herran eteen, pitkä Mari oli taasen puhunut kielillä, ja Lagus kulettanut kansaa pitäjittäin kuulemassa. Ja hän koetti kuin väkisten pysyttää ajatuksensa näissä häämuistoissa, palata niihin yhä uudestaan, kun muut ikävät yrittivät vallata mielen — erimielet siellä etelässä — Hedbergin ja muiden.

Siinä oli tienhaara saaren päässä, siitä lähti toinen tie Palonurmelle ja Karjalaan, toinen Tahkomäkeen Kinahmia kohti. Ja hänestä tuntui niin vaikealta ja raskaalta, miten lie tuntunut, että hän nousi ja kohoitti väsynyttä ruumistaan ja alkoi tuijottaa tulta kohti taistellen vanhoja, surullisia, synkkiä muistojaan vastaan.

Kun hän saapui kotipihaan, huomasi hän vieraan reen ulkona aisat kujaa vasten pystyssä.

Niitä on taasen täällä. Herrojako lienevät vai talonpoikia? Herroja varmaankin, koska Anna Loviisa jo on ylhäällä. Näkyy olevan kellokin aisassa. Mitä lienevät suruttomia?

Vaan samassa oli Anna Loviisa jo pihalla ja kertoi kahdesta herrasta, vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka jo illalla aikaisin olivat tulleet.

"Sitä se tiesi. Minulla oli sellainen aavistus ja odotus kaiken iltaa, niin piti lähteä läpi yön", sanoi Paavo ja riisui turkkiaan pirtissä.

"Eivät ne ole ennen käyneet, Eivät sano tunteneensa eivätkä nähneensä", selitteli Anna Loviisa. "Vaan eivät ne näytä miltään heränneiltä, sellaisilta, joilla olisi asiat painon alla."

"Vai eivät! Annetaan niille eksamia, tutkitaan, koetellaan, pannaan pihtiin", nauroi Paavo.

Vasta myöhemmin tulivat vieraat pirttiin, toinen nuori, lyhyt, hentonen, joka sanoi nimensä olevan Dahlberg, toinen pitempi, vanhempi, joka nimitti itseään Birkstedtiksi. He olivat kaukaa etelästä ja heillä oli sellainen asia, että piti saada selko opeista ja uskoista, mikä oli Paavon ja mitä sanoo Paavo siitä Hedbergistä, joka nyt on ottanut eronsa Pohjanmaan papeista ja opettaa uutta oppia.

"Vai sitä — vai piti lähteä tänne sellaisille asioille — tietä etsimään ja tien viittoja! Vaan teillä taitaa jo olla valmiit passit lakkarissa, ettei niihin enää mitään lisää."

"Ei meillä muuta mitään kuin Jumalan sana", sanoi Dahlberg ujona.

"Se pitää olla", jatkoi Paavo. "Vaan mitä te olette miehiänne — mikä sinä?"

Ja Paavo tuli ja istui Dahlbergia vastapäätä tarkaten nuorta miestä terävällä katseellaan.

"Minä aion papiksi, vaan minä olen vasta lukemassa — oikeastaan vasta aloittamassa", vastasi Dahlberg hämillään.

"Selvä on tie miehellä, kun on vain oikea armonjärjestys, ja hyvä on virka — koiran virka, vaan miehen reikä. Entä tämä tässä — tämä toinen?"

"Merimies —laivan kapteeni", vastasi Birkstedt reippaasti. "Vai se! Vaan se onkin kumma taito osata oikeaan satamaan suurelta ulapalta, kun on sumuista ja pimeää. Tässä Syvärillä eksyvät oudot ja taitamattomat monesti, jotka ovat tänne tulossa, kun ei näy tulta saaresta eikä satu olemaan oikeaa opasta."

Vieraat kertoivat matkoistaan ja kulustaan, miten he olivat jo uupua ja paleltua taipaleelle ja miten täällä oli kokonaan toisenlaista kuin etelässä, miten luonto suurenmoista, vaarat korkeita ja järvet suuria, miten oli kaikki erilaista ja outoa, talot ja niiden asujamet, kieli ja puheenparsi.

"Mitä te tänne? Teillä siellä on oma profeettanne, se Hedberg, joka sen kirjan kirjoitti", kysyi Paavo ja keskeytti vierastensa kertomuksen.

"On se —- ja on muukin parempi perustus — raamattu itse — Jumalan oma sana", sanoi Dahlberg.

"Se kuuluu sielläpäin ruvenneen porttia väljentämään ja tietä levittämään, niin että pääsee vaunuilla ajamaan. Meillä täällä on vielä portti ahdas taivaan tielle ja tie kaita, joka elämään vie. Vaan miten te olette sen asian alkaneet, sinä ja tämä kapteeni tässä?"

Dahlberg kertoi herätyksestään ja taistelustaan, miten hän oli koettanut olla hurskas ja pyhä ja harjoittaa harjoituksiaan puhtaalla ja vilpittömällä mielellä, vaan miten siitä taasen langennut ja vaipunut omaan kurjuuteensa. Paavo nyökäytti silloin tällöin päätään hyväksyen, niinkuin kuulisi tuttuja asioita ja kokemuksia, joita oli itsekin kokenut.

"Entä nyt? Mitenkä nyt on?" kysyi hän yhtäkkiä.

"On siten, että olen rohennut uskoa Jumalan sanan perustuksella itselläni olevan syntein anteeksisaamisen", vastasi Dahlberg.

"Vai niin! Vaan siitä tulee summakauppaa sellaista, joka ei kelpaa pukillekaan."

Kuului naurua pankon puolelta jostain, hiljaista tirskunaa, josta Paavo kiivastui niin, että ajoi ulos väkensä muut paitsi Anna Loviisan.

"Olisitko sinä autuas, jos tässä kuolisit — tänä päivänä?" kysyi hän heti samassa Birkstedtiltä.

"Minä? — Ei minulla ole mitään tuntuvaa todistusta siitä asiasta, vaan minä riipun sanassa — Jumalan sanassa", vastasi Birkstedt.

"Siinä kaikki väärät lahkolaiset riippuvat ja krossaavat sanan päälle. Sinulla pitää siitä olla sisällinen todistus, ja kun ei ole, niin ikävöidä ja odottaa, kunnes valo koittaa sieluusi."

"Jos kuolisin ennen", sanoi Birkstedt.

"Eikö Herra elämääsi tiedä ja kuolemaasi. Sinun on asiasi aina kilvoitella. Herra antaa valonsa ja rauhansa aikanaan."

"Niin että jos syökseekin helvettiin, niin tulkoon mukana, jos ei kerran anna valoaan", huomautti Dahlberg.

"Niin — niin — tulkoon ja olkoon, vaan valo tulee — Herra tuo valon", lisäsi Paavo.

"Pitääkö niitä olla aina näitä tuntemisia — niitä etsiä ja perästä ajaa?" kysyi Birkstedt.

"Ei", vastasi Paavo. "Vaan Hengen todistus olla pitää ja Herran armokatse, vaikka vain vähäinen vilaus. Minä saan usein pitkältä pimeässä vaeltaa, sumussa ja myrskyssä kuin tiettömiä taipaleita kulkien vierailla vesillä, odottaa ja ikävöidä, vaan en hätäillä.

"Tästä oli meillä Julius Berghin kanssa pitkälti puhetta Tampereella", alkoi Dahlberg. "Minulla oli silloin sellainen aika, että minä vain iloitsin enkä välittänyt muusta mistään mitään, kuin omasta onnestani. Mutta Bergh ahdisti minua ja pakoitti ikävöimään ja odottamaan. Vaan miten se, joka on Jumalan armosta juopuneena?"

"Kuule Berghiä, kirjaimesta, filosoofia! Ei muistanut sitä, miten oli apostolien itsensä helluntaina, että oli yhtä iloa ja onnea ja autuutta."

"Ei", jatkoi Dahlberg, "vaan väitti, että tämä tällainen usko tekee suruttomaksi. Johon minä, että kyllä piru pitää sielustani murhetta ja estää suruttomuudesta."

"Niinkuin nimismies, muudan jumalaton, täällä entiselle heränneelle, joka oli langennut ja maailmaan mennyt, vaan sitten alkanut epätoivoissaan hokea helvettiin menoansa: Älä sure, kyllä piru sinusta puolen pitää."

Paavo naurahti ja nousi kävelemään, vaan palasi samassa takaisin Dahlbergin luo.

"Sinä olet lapsi", sanoi hän. "Sinua Herra kantaa nyt sylissään ja päätäsi silittää. Vaan minulla, vanhalla miehellä, on joka päivä raskas tilinteko edessä. Tätä en saa paeta, vaan tässä painua aina kaikkinäkevän armahtajan eteen lapsellisella mielellä."

Ja Paavo alkoi sitten selittää, mikä ja millainen on elämän tie ja millainen kulku sen, joka on vanhurskauden saanut ja Herran kihloja kantamaan päässyt ja missä ja millä tavoin eroavat toisistaan petolliset ja väärät kristityt.

— — — "Niillä otetaan sitten lasten leipä, kaikki tuntemiset ja armon hekumat. Siinä alkavat petolliset harjoittaa pyhyyttä suurella kiivaudella, vaan oikeat huutavat Herraa avukseen eivätkä uskalla yksin askeltakaan eteenpäin elämän tiellä. Siinä on tarkka paikka, tien haara, jossa perkele vaanii vanhurskautettuja sieluja. Kun näet itseltäsi kaiken kadonneen, elämän ja uskon voimat ja halut ja palavat pyrkimykset, älä hätäile, vaan asetu kaikkinäkevän eteen sielun hiljaisessa, etsivässä odotuksessa! Siihen tuo Herra uudestaan valoa ja Pyhän Hengen todistuksen. Tämä on talonpojan järjestys ja tätä samaa kestää kuolemaan saakka," Oltiin hetken aikaa ääneti, istuttiin ja tuijotettiin lieteen, jonne Anna Loviisa oli vetänyt uunista hehkuvan hiiloksen.

"Tämä pitää olla", jatkoi Paavo, "tämä sisällinen todistus ulkonaisen mukana, sanan lupauksien ja muiden. Kuopiossa kerran markkinoilla ollessani kysyin muutamalta suonenjokelaiselta passia, niinkuin teiltä nyt, niin se vetosi Jumalan sanaan samoin, vaikkei ollut Jumalan hengestä ollenkaan osallinen. Vaan tyhmistyi mies ja tukki suunsa, kun minä sille karjasin, että kaikki tekopyhät suruttomat huutavat raamatun todistajakseen, vaan väärässä mielessä, ulkona oikeaa järjestystä."

Ja Paavo hymähti kuin väkinäisesti sille, mitä oli suonenjokiselle sanonut.

"Vaan miten te luomisen selitätte ja lankeemisen?" kysyi hän taasen yhtäkkiä.

"Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, vaan lankesi ja kadotti kuvansa", vastasi Birkstedt.

"Tarvitaan parempi, selkeämpi tieto", jatkoi Paavo. "Kun ihminen oli langennut, lymysi hän puiden sekaan paratiisissa, pakeni ja piilotteli välttääkseen Jumalaa ja Jumalan tuomioita. Vaan sinne olisi jäänyt ja sinne hukkunut, jollei katuvana ja alastomana astunut kaikkinäkevän eteen."

"Pitääkö siinä aina olla se katumus ja parannus ja kilvoitus vai eikö saa vastaanottaa Herralta armoa, joka taritaan ja annetaan ilmaiseksi? Minä vain en omalta sydämeltäni rupea lupaa odottamaan, ei se sitä kumminkaan anna", sanoi Birkstedt. Paavo katsoi kuin ihmeissään vierastaan kauan aikaa, niinkuin olisi ollut outoa ja sopimatonta, mitä se sanoi ja niinkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä siihen sellaiseen piti vastata.

"Pitää", sanoi hän hetken päästä. "Ei saa rosvoin teillä kulkea eikä summakauppaa tehdä siinä asiassa. Sen pitää kaiken kulkea Herran käsien kautta, mitä hänen tavaroistaan annetaan. Ulkokullatut, suruttomat käyvät itse ottamassa kaapista, vaan siitä tulee omaa hyvää, luuloa ja ajatusta ja aivouskoa, houretta semmoista."

Hän puhui vielä ja selitti, mikä on ero sillä, mitä itse otetaan ja mitä Herra antaa, ja asteli sitten ulos väsynein askelin.

He olivat kuin kukistettuja, nuijittuja ja nujerrettuja siihen paikkaan. Kaikki se varmuus, mikä heillä oli äsken vielä ollut oman oppinsa ja käsityksensä puolesta, oli mennyt menojaan, kokoon lysähtänyt kuin korttikasa koko rakennus perustuksiaan myöten. Se tuntui heistä niin varmalta ja vakuuttavalta, mitä Paavo puhui, vanha mies, monissa koeteltu, Savon suuri profeetta. Ja kun he menivät kamariinsa, porstuan pohjaan, heittäytyivät he makuusijoilleen valitellen ja vaikeroiden.

Näinkö tämän piti käydä, tämän matkan, ja tähän päättyä kaiken — epäilykseen ja toivottomaan tilaan ja uuteen helvetin pelkoon? He olivat jo olleet autuaita ja onnellisia, niin ettei muuta kuin iloita ja riemuita. Heillä oli jo ollut kaikki Herran tavarat käsillä, armo ja anteeksiantaminen ja rauha. Ja heistä oli tuntunut niin selvältä ja yksinkertaiselta se, mitä Hedberg oli heille puhunut ja selittänyt.

"Olisi suruton ja huoleton, niinkuin ovat monet muut nuoret ylioppilaat ja teoloogit, niin olisi vapaa näistäkin vaivoista", sanoi Dahlberg maaten selällään.

"Sitä minäkin — melkein sitä samaa", lisäsi Birkstedt. "Ajattelemme liian paljon näitä asioita. Ja mitä me tänne — tähän erämaahan — tämän vaarin luo? Jos on kerran ollut Kristus, Jumalan poika, joka on kuollut ja kuolemallaan maksanut velkamme, niin se on maksettu, ja meillä ei siitä enää mitään huolta. Minä vähät vaarin selityksistä ja kaivelemisista. Minä pidän tästä kiinni — tästä yksinkertaisesta asiasta ja totuudesta, vaikka kaikki perkeleet pauhaisivat sisällä ja ulkona."

He makasivat kauan selällään kädet pään alla, puhelivat, rakensivat uudelleen hajalle mennyttä rakennustaan, kokosivat pirstoja ja puukappaleita, palauttivat mieleensä sitä, mitä oli Hedberg sanonut ja mitä he itse ennen tunteneet ja uskoneet. Kuului tuontuostakin oven käyntiä ja askeleen ääniä avarasta eteisestä ja raskasta astuntaa toiseen kamariin, siihen heidän viereiseensä.

He olivat nukahtaneet kumpikin, vaan heräsivät siihen, että kuulivat kaunista, voimakasta veisuuta pirtistä. Kun he astuivat pirttiin, näkyi sinne kerääntyneen joukkoon naisia, tummia, synkän, kärsineen näköisiä, jotka istuivat pankon puolella ja veisasivat. Pihaluukun vieressä istui muutamia miehiä kädet ristissä rinnan yli, vakavia, hartaita kuin toisessa maailmassa olevia, joita ei näyttänyt ollenkaan liikuttaneen vierasten sisään tulo.

"Tämä on laivan kapteeni tämä — meren kulkija — ja tämä pieni mies tässä papin alku", esitteli Paavo vieraitaan uusille tulokkaille.

"Papin —", kertasi Dahlberg, "vaan sanokaa, miten on saarnattava, että oikein saarnaa!"

"Siten, että julistaa jumalattomille Jumalan tuomion. Jos nöyrtyvät, niin tekevät parannuksen ja lähtevät ristintielle, vaan jolleivät, niin paatuvat ja pimittyvät. Vaan heränneille neuvo tie Kristuksen luo! Sano niille, että pitää pysyä Herran edessä ja siinä ikävöidä armokatsetta ja odottaa Hengen todistusta ja panttia!"

"Entä niille, jotka lankeevat ja joilta on armokatse kadonnut?" kysyi Dahlberg.

"Sitä niille, että etsivällä uskolla odottavat Herran aikaa, jolloin saavat oikean ilon ja tunnon rauhan, niinkuin Paavalikin kirjoittaa roomalaisten kahdeksannessa luvussa ja muualla."