Part 13

Malmberg aloitti itse virren, johon muut koettivat yhtyä, kutka osasivat ja kenellä oli kirja mukana. Hänen jylhä, mahtava äänensä kaikui ylinnä, vyöryi ulos avarasta ovesta ja vastasi kaikuna porstuassa ja pihamaalla tyynessä, kesäisessä ilmassa. Siinä oli jotain erityistä hänen veisuussaan, erityistä voimaa ja juhlallisuutta, joka pani ruumiissa oudosti väräjämään ja jota jokaisen täytyi jäädä kuuntelemaan. Useimmat veisaajista olivat laskeneet kirjansa alas polvelle ja katselivat ihmettelevin katsein pappia pöydän päähän. Sen korkea otsa näkyi yli päiden perältä pirttiä, ja suuret, kauniit silmät harhailivat väliin epämääräisesti pitkin seiniä ja lakeisen rajaa.

Kun virsi oli loppunut, nousi hän ylös, astui pöydän eteen pirtin puolelle, suoristi ryhdikkään vartalonsa ja alkoi puheensa. Heti ensi sanoista tempautuivat kuulijat mukaan, hiljenivät, jäivät kuin naulittuina kukin omaan asentoonsa, mitkä miettien pää alas painuneena, mitkä ihastellen ja ihmetellen suu auki puhujaan tuijottaen. Puhe kiihtyi, tulistui vähitellen, sanat työntyivät täyteläisinä, kierivät kuin kerät, soluivat suusta kuin kosken kuohut kivien välitse, ääni särähtäen särkevästi ja herättäen liikutusta kahden puolen käytävää.

"Kuule — kuule! Se lahtaa, se teurastaa tuo mies vielä kansaa", kuiskasi Paavo Niskaselle ja istui totisena paikallaan.

Niskanen nyökkäsi hiljaa vastaukseksi joutamatta katsomaan Paavoon päin, tarkkasi puhujaa kuin varoen, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä kuuli, ahmi silmin, korvin sanaa ja odotti uutta, yhä voimakkaampaa ja parempaa, uutta käännettä puheessa ja uutta syvempää iskua kuulijain omiintuntoihin.

"Se jos puhuisi alta päin tuollaisilla lahjoilla", kuiskasi Paavo toisen kerran.

"On vielä omaa joukossa, on vielä korkealla mies, muita ylempänä, on vielä omaa viisautta", lisäsi hän hetken päästä.

Pystynä ja pitkin askelin kulki Malmberg seurain päätyttyä pirtistä. Vaan porstuasta palasi hän takaisin, pysähtyi oven suuhun ja näkyi etsivän silmillään jotain tunkeilevasta väkijoukosta.

"Savosta —? Savon miehiä —?" sanoi hän samassa kysyvästi ja ojensi kätensä penkkien yli Paavolle ja Niskaselle, jotka yhä istuivat paikallaan. "Te jäätte tänne yöksi. Jättäkää konttinne pirttiin!" kuului käskevä ääni.

Hän pyörähti ympäri, kulki kiirein askelin pihan yli toiselle puolen pari paksua kirjaa kainalossa. Hetken päästä näkyivät Paavo ja Niskanen astuvan perässä. Nuori, kaunis rouva tuli ovessa vastaan ihmettelevin katsein.

"Nämä ovat Savon miehiä. Jäävät tänne pyhiksi. Pyysin jäämään", sanoi Malmberg rouvalleen, joka oudoksuvan, kysyvän näköisenä tervehti vieraitaan.

"Ei ole luvatta tultu, eivät nämä tämmöiset kutsumatta pappia haastattelemaan", sanoi Paavo kuin selittäen ja puoleksi anteeksi pyytäen.

"Jotain teillä toki on asiaakin, jotka tällaisia matkoja kulette", huomautti Malmberg.

"On sellaista, että piti lähteä kuulemaan, mitä Herra täälläpäin tekee, kun kuuluu ruvenneen saarnauttamaan niin, etteivät enää kirkotkaan kestä", vastasi Paavo.

"Vielä kestävät. Vielä näkyvät seinät olevan pystyssä", sanoi Malmberg nauraen ja täytti piippuja vierailleen.

"Sitä me tänne, jos täältä löytyisi ystäviä, taivaan tien kulkijoita", jatkoi Paavo. "Savossa on saatu salattua viisautta ja Karjalassa, Kymmeniä vuosia on Herra kulkenut pitkin saloja pitämässä tutkintoaan vanhoista synneistä. Sen on tuli toisinaan roihunut korkealla, siitä taasen hiljennyt, vaan aina uudestaan virinnyt uuteen liekkiinsä. On kuultu, että sinä täällä olet alkanut olkavoimalla uutismökkiä kylmään korpeen. Kun ei vain voimasi loppuisi. Markkinoilla on käyty Kalajassa maallisilla asioilla, vaan nyt ollaan hengellisillä."

"Tekö se olette se Ruotsalainen?" kysyi Malmberg, ja hänen kasvoillaan kulki heikko ivallinen väre.

"Minä — ja tämä tässä on Niskanen, minua viisaampi, vaikka on ujompi ja hiljaisempi."

"Millaista se sitten on se teidän uskonne siellä?" kysyi Malmberg ja pysähtyi piippuineen keskelle kamarin lattiaa.

"Pettusekaa se on, kehnoa kitukasvua Jumalan viljaksi. Vaan sillä on salolla eletty ja siitä on ollut muillekin antaa hengen pitimiksi — köyhille ja nälkäisille. Sillä on jaksettu tähän asti ja pidetty kymmeniä vuosia kanssakäymistä", vastasi Paavo nopeasti.

Malmberg ei nähtävästi ymmärtänyt Paavoa, vaan ei puhunut mitään, kääntyili vain ja siirtyili paikasta toiseen rauhaantuen vihdoin ja istuen ikkunapieleen.

"Niin — vaan miten te siellä olette alkuun päässeet ja siitä sitten jatkaneet ja sen asian oikein ymmärtäneet?" kysyi Malmberg uudelleen.

"Alettu on miten milloinkin, toiset hätäillen ja huutamalla vihan tuli tunnossa, toiset hiljaa ja hiipimällä Herraan päin kulkien ja joukkoa jatkaen. Aina on alkuun päästy, kun Herra on auttanut ja tuntemisillaan tukenut, vaan tiellä on oltu huonoja pysymään, kun on kasvonsa kääntänyt. On langettu ja loukattu, eksytty ja uudelleen tietä haettu, suota kahlattu, rimpiä ja rämeitä rämmitty, sivu menty ja seisottu ja kuulosteltu, missä on Herra, oikea auttaja. Vaan aina on päästy polulle, aina on löytänyt auttajansa se, joka on etsinyt. Missä lie siellä sitten se usko, jota sinä kyselet, ja oikea ymmärrys?"

Istuttiin hetken äänetönnä, katseltiin, odotettiin, kuka jatkaisi siitä, mihin Paavo oli jättänyt puheensa.

"Sinulla näkyy olevan täysi tosi työssäsi", alkoi Paavo uudelleen. "Sitä pitää olla sillä, joka tahtoo olla oikea Herran pappi. Vaan sinulla on vielä olkavoimaa, omaa akatemian oppia ja viisautta. Puhut muille, vaan et itsellesi, opetat ja neuvot oikein, vaan itse seisot vielä korkealla ja Herran hengeltä tien tukit suurilla lahjoillasi. Se on oppi hyvä ja tieto ja suuret lahjat, vaan Herran henki olla pitää papilla ja särkynyt sydän lahjain alla."

Tuntui sopimattomalta ja röyhkeältä Paavon puhe. Malmberg nousi ylös, käveli kiireesti toisiin huoneisiin, vaan palasi samassa takaisin ja jäi sanattomana seisomaan ikkunan eteen tähystellen jonnekin etäisyyteen ja suoristaen solakkaa vartaloaan. Oli tapahtunut se, mitä ei milloinkaan ennen, että talonpoika oli tullut neuvomaan pappia ja papin puheita arvostelemaan, että oli uskaltanut outo mies ruveta oikomaan ja korjaamaan papin puheita papin omassa huoneessa.

"Tekö sen sitten tiedätte, kuka on korkealla, kuka matalalla ja kenellä on Herran henki?" kysyi Malmberg terävän ivallisesti.

"Minä — minä sen tiedän ja muut minun kanssani, joille on Herra sitä viisautta uskonut", vastasi Paavo kiireesti, vaan varmasti. "Se on salattua viisautta, saloilla saatua, köyhille, nälkäisille annettua, kun eivät rikkaat ja mahtavat olleet mahdollisia. Asiasi on oikea ja työsi Herran työtä. En minä sitä, ettet sinä olisi herännyt enkä sitäkään, ettet olisi tielle tullut, vaan sitä ettet pitäisi tavaroitasi niin korkealla, etteivät niitä vaivaiset syntiset käsiinsä saa."

"Miten korkealla? Mitä te sillä —?" kysyi Malmberg kärsimättömänä ja ivallisena.

Paavon puhe tuntui hänestä niin oudolta ja käsittämättömältä ja kummalliselta, ettei tiennyt, mitä siitä oikein piti ajatella.

"Et näy tietävän, millaisia syntisiä me talonpojat olemme", jatkoi Paavo ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. "Meitä jos ylhäältä isket lain ankaruudella, niin arkiinnumme emmekä milloinkaan pääse elämän tielle, vaan jos alhaalta alkanet Kristuksen rakkaudella kohoittaa ja kannattaa ja paimenäänellä kutsua, niin olemme kuin lampaat — perässä kulemme, minne vienetkin ja millaisia polkuja kulettanetkin. Sitä minä, että puhu syntisenä syntisille, itke itkevien kanssa. Silloin sinusta tulee oikea Herran pappi, ja sanat suussasi tulevat niin kosteiksi ja pehmosiksi ja imeliksi, että niitä syö syntinen haletakseen."

"Vieraalla taitaa olla oma viisautensa, minulla omani. Kumman lie sitten viisaus parempaa?" sanoi Malmberg samassa ivallisessa sävyssä ja täytti piippuaan.

"On omaakin ollut, vaan oma on aina teettänyt vaivalloisia töitä. Vei kerran Puolaan, toisen Pietariin ja minne viekään, jos vielä valtoihinsa pääsee. Herran viisaus on ajanut köyhyyteen ja puutoksiin, ulkonaisiin ja sisällisiin. Se kun on sellaista, jota ihmismieli hulluutena pitää. Otti oman poikanikin kamalan kuoleman kautta, että taipuisin, köyhtyisin ja alentuisin ja ristin alle kärsivällisenä ja kuuliaisena niskani taivuttaisin. Vaan siitä on sitten kasvanut vanhurskauden hedelmä: usko ja luottamus pimeinä päivinä, ettei pidä riehua eikä liehua, oikea ymmärrys, ettei pidä omalta järjeltään neuvoa kysellä ja murheellinen henki ja särkynyt sydän, että olisi aita edessä, kun maailma kiusaa ja puoleensa houkuttelee. Aina on enemmän antanut kuin ottanut."

Oli kadonnut äskeinen töykeys ja jyrkkyys Paavon puheesta, ja hänen äänessään oli jotain surunvoittoista, jotain nöyrää ja puoleensa vetävää.

"Niin on kuin Paavo sanoo. Se on monissa koeteltu ja monesti raamattunsa läpi lukenut. Herran henki sitä on opettanut ja siitä opettajan tehnyt, vaikka ei olekaan akatemiassa istunut", sanoi Niskanen, jota tuntui harmittavan papin ylimielinen kohtelu.

"Lukenut on, vaan väärin päin lukenut. Väärin päin oli raamattu ennen käsissäni. Seppä sen käänsi."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Högmanin luo, niinkuin oli monesti ennenkin kertonut, siitä, miten oli sieltä tuonut uuden valon ja viisauden ja sitä sitten Herran viisautena pitkin vuosikymmeniä itse pitänyt ja muille opettanut.

Miten hän aina lämpenikään puhuessaan tästä elämänsä ihanimmasta tapahtumasta uusille kuulijoille. Se oli silloin aina kuin uutta hänelle itselleenkin. Hän tunsi siitä saavansa voimaa ja intoa ja hän palasi siihen yhä uudestaan, kun oli milloin saatava lämpöä ja vauhtia seurapuheeseen, kylmän, väsyneen mielen uutta sytykettä. Ja silloin tuli aina jotain kosteaa ja kiiltävää hänen silmäänsä ja jotain hellää ja lämmintä hänen ääneensä.

"Ei ollut pappia, kenen luo mennä. Eivät olisi älynneet eivätkä ymmärtäneet, jos olisi mennytkin, jos uskaltanut ja rohjennut niiden puheille silloin. Olisivat hulluina pitäneet, ärjäisseet ja ovestaan ulos työntäneet. Herroja ne olivat siihen aikaan papit — taitavat olla vieläkin — eivät laumalle esikuvina. Eivät yrittäneetkään tulla ylhäältä alas katsomaan syntistä kansaa ja hoitamaan eksyneitä elämän lähteelle, Kristuksen vanhurskauden suojiin. Vaan nyt niitä on jo tulossa Berghejä ja Brofeldteja. On jo yksillä oljilla maattu, yhdessä kulettu, syntisiä tielle talutettu, arkoja ja metsistyneitä. Tulossa tunnut sinäkin olevan."

"Tulossa vai menossa — kukapa sen tietää?" sanoi Malmberg välinpitämättömästi. "Se on vain se, joka on pääasia, että niille saarnataan ja sanotaan totuus, ettei säälitä eikä säästetä."

"On se. Totuus on sanottava, niinkuin sen Herra sanoo Herran suulla — vaan pidä sinä pala toisessa kädessäsi, piiska toisessa! Pane kätesi alle, kun kaadat!"

Paavo sanoi sen hätäisesti, odottamatta Malmbergin jatkoa.

"Sanokaa sitten, mitä te vaaditte ja mitä teillä on oikeastaan mielessä!" sähähti Malmberg ja nousi kiivaasti kävelemään. "Luuletteko te minua yksinkertaiseksi ja tyhmäksi, niin että jokaisen kulkijan täytyy käydä opettamassa ja oikomassa. On niitä suruttomia ja jumalattomia pappeja pitkin Kalajoen vartta suusta päähän asti. Niitä minäkin olen ennen ollut — kortinlyöjiä, viinan juojia, herrain ystäviä, vaan en ole enää. Saatte niitä mennä oikomaan ja opettamaan."

Hän kulki kiireesti viereiseen huoneeseen ja kuului sanovan siellä jotain rouvalleen ruotsiksi palaten samassa taasen takaisin.

"Ei täällä enää pimeydessä vaelleta, niinkuin te siellä Savossa luulevan näytte", jatkoi hän puhettaan. "Täällä on Herran henki jo monta vuotta ollut työtään tekemässä. En tiedä, mitä lie Savossa, liekö parempaa ja olkoon vaan parempaa, vaan sen tiedän, mitä on täällä. Tänne tuli Lagus, tähän naapuriin, ennen minua — herännyt pappi. Se on täällä saarnannut elävää sanaa ja pudistellut syntisiä hartioista. Jos on sen oppi akatemian oppia, niin on minunkin. Meillä on sama henki ja mieli, ja me olemme aikoneet yhdessä työtä tehdä ketään kuulematta ja keneltäkään lupaa kysymättä."

Hän sanoi sen viimeisen niin varmasti ja päättävästi kuin olisi tahtonut siihen lopettaa ja sillä sanottavansa sanoa.

Oli hänen mielessään muutakin, jota jo aikoi sanoa, vaan jätti kuitenkin sanomatta. Saarna oli huomiseksi vielä valmistamatta, juhlasaarna. Häntä harmitti, että ne istuivat siinä ja viivyttelivät. Eivät ne täällä päin istuskele iltakausia papin kamarissa. Kun tulevat, niin asiansa toimittavat ja sitä tietään taasen menevät. Nämä näkyvätkin olevan oikeita savolaisia, pitkänverisiä, mitä lienevät. Ja tämäkö nyt oli todellakin se Ruotsalainen, josta hän jo Kalajoella ollessaan oli kuullut puhuttavan, se suuri profeetta, jonka maine liikkui pitäjästä toiseen? Miten sen puhe oli leveää ja raakaa ja käytös kopeaa ja rohkeaa! Toisenlaiseksi kokonaan hän oli sitä mielessään kuvitellut, sellaiseksi pitkäpartaiseksi, pieneksi ukoksi, jonka silmät ja koko olento loistivat hurskautta ja nöyryyttä ja hyväntahtoisuutta ja joka kuunteli enemmän kuin puhui. Ja hän tunsi katumusta siitä, että oli pyytänyt niitä jäämään.

Oli hetken hiljaista kamarissa, sellaista jännittynyttä oloa, jossa ei kukaan uskaltanut katkaista äänettömyyttä eikä jatkaa puhetta. Kuului hiipiviä askeleita viereisestä huoneesta ja pihamaalta katkonaisia ääniä. Niskasen mieleen muistuivat vanhat muistot Liperin matkalta, keskustelut ja väittelyt ja kiihtymiset samanlaiset, Renqvistin jyrkkyys, Paavon rohkeus, ero ja hyvästit ja pitkät polvirukoukset. Oli kuin olisi eilen vasta oltu Liperissä, niinkuin tämä huone tässä olisi Liperin papin huone, ja niinkuin tämä matka tulisi päättymään samalla lailla kuin Liperin matkakin oli kerran päättynyt. Miten lie kauan muistellut vanhoja asioita, kuvitellut ja palauttanut niitä mieleensä, kun hän samassa näki Paavon seisovan pystynä ja pitkänä ja leveähartiaisena keskellä lattiaa.

"Niin pitääkin! — sillä lailla! — Pitää olla mies oman asiansa puolesta. Et vain tiedä vielä, millä voimalla meitä talonpoikia taivaan tielle talutetaan. Sanon sen sinulle, ennenkuin lähden. Tule talonpojaksi talonpoikain joukkoon, anna suruttomain pappien pitää herruutensa! Sinä olet herännyt, sinusta Herra tekee työmiehen viinimäkeensä, jos siitä alennut ja köyhdyt, missä vielä tunnut olevan."

Niskanen kävi levottomaksi Paavon rohkeudesta, nousi lähteäkseen ja pyöritti lakkia kädessään. Toisin olisi pitänyt Paavon puhua, viisaammin, varovammin, kesyttää ensin, sitten kiinni ottaa. Vaan itseppä paraiten tietää, mitä tekee ja miten puhuu. "Vedä maalle, mitä pyydät!" jatkoi Paavo puhettaan. "Pidä nuotan perä kiinni, hoida niitä, jotka heräävät, juokse jälessä arkain ja eksyneiden, kuleta niitä tänne kamariin, joita siellä pirtissä haavoitat, etteivät itse paranna haavojaan eivätkä anna maailman niitä parantaa! Saat nähdä, miten ne heräävät kaikki vanhat ja paatuneet tässä pitäjässä, kun vain pappi tulee alas omasta korkeudestaan. Siinä se on salaisuus. Virkapapit, suruttomat, seisovat paikallaan niinkuin virstantolpat, vaan Herran papit juoksevat syntisten jälessä."

He kulkivat pihan yli pirtin puolelle väsynein, vaivatuin askelin, niinkuin olisi jäänyt kummallekin mielen painoksi se, mitä sinä iltana oli puhuttu.

"Mitä sinä, Paavo, siitä oikein ajattelet?" kysyi Niskanen vihdoin pitkän ajan perästä, kun he jo makasivat.

"Sitä, että siitä tulee mies semmoinen, ettei ole vielä nähty eikä kuultu. Lahjat suuret, henki väkevä, halu palava Herran asiassa, niinkuin pitääkin", vastasi Paavo harvakseen, miettien.

"Niin vaan sinähän sitä korjailit ja oijoit. Kun ei vain olisi saatu Liperin matkaa tästäkin."

"Ei ole saatu. Liperin pappi tiesi itse tiensä, vaan tämän on tie vielä hakusalla. Tästä papista tulee sellainen ystävä, joka kestää. Ei saa siitä mitään päättää, mitä se äsken kamarissaan puhui, siitä vain, mitä rahvaalle pirtissä. Se on Herran työ syvällä — sitä pitää syvältä hakea."

Malmberg istui myöhään pöytänsä ääressä valmistellen saarnaansa. Vaan ei siitä tullut sinä iltana valmista — ajatukset vain pyörivät siinä, mitä oli puhuttu ja mitä mikin oli sanonut. Kalajoella hän ennen kiisteli rovastinsa kanssa uskon asioista ja joskus Laguksenkin kanssa alkuvuosina Ylivieskassa.

Että se uskalsikin tulla häntä opettamaan ja oikomaan, talonpoika pappia, ja ventovieras päälle päätteeksi. Oikeastaan olisi hänen pitänyt osoittaa sille ovea silloin, kun se siinä seisoi keskellä lattiaa ja viittilöi puheensa höystöksi.

Vaan sitten taas tuntui siltä kuin olisi johonkin arkaan ja kipeään paikkaan koskettu, johonkin, josta ei oikein saanut selvää, vaan joka oli aina salaa vaivannut. Jos se sittenkin oli oikeassa, jos se puhuikin oikein siitä, miten pitää lähestyä kansaa alhaalta päin eikä ylhäältä. Jos hän olikin ollut liian kaukana ja korkealla, niin että siinä oli juopa välillä.

Oli hän sitäkin ajatellut ja sitä itseltään monesti kysynyt, miksei niitä enemmän herännyt, vaikka kirkko oli aina täynnä ja kansa usein itkun vallassa, niin ettei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ei oltu näistä Laguksen kanssa milloinkaan puhuttu. Hän oli pitänyt Lagusta esikuvanaan kaikessa siitä saakka, kun hänelle itselleen oli tie auennut jumalanvaltakuntaan. Kun tekee ja puhuu ja opettaa niinkuin Laguskin, niin oikein tekee ja puhuu. Ja hän koetti taas valmistaa huomista saarnaansa ja puistaa päältään kaiken ikävän ja raskaan.

Helluntai-päivänä oli kirkko täpösen täynnä kansaa monesta pitäjästä Kalajokea myöten. Kaikkein kasvot ilmaisivat jännitettyä ja odottavaa. Nuorta väkeä seisoi käytävät sullottuina alttarille asti. Niinkuin olisivat yöllisistä synneistään kiinni otettuja ja tänne tuomiotaan kuulemaan tuotuja. Savolaisilla oli paikkansa penkin päässä risteyksen nurkkauksessa. Paavo istui raukean ja avuttoman näköisenä pitkä vartalo eteenpäin kumartuneena, katse yhteen ja samaan paikkaan naulittuna.

Ei ollut ennen milloinkaan tuntunut saarnaaminen niin vaikealta kuin tänä päivänä. Miten lie siltä tuntunut? Miten olivat sanat kateissa ja kaikki ajatukset eksyksissä! Siinä se nyt istui keskellä kirkkoa se Ruotsalainen pää taakse päin taivutettuna ja silmät, suuret, syvät silmät, saarnatuoliin tähystäen. Että hänen pitikin nähdä tämä ensimäiseksi heti saarnastuoliin noustuaan! Hän koetti katsoa muualle, saada ryhtiä ja pontta ja voimaa saarnaansa. Vaan ei hän päässyt kiinni kuulijoihinsa ei saanut oikein ohjaksia käsiinsä, että olisi pidellyt, pehmittänyt ja hellyttänyt herkäksi suurta joukkoa ja painanut sitä alas synteinensä, niinkuin oli aina ennen tehnyt. Häntä harmitti, melkein suututti, että se istui siinä arvostelemassa ja moittimassa hänen saarnaansa. Hän ajatteli rukouksien aika muita asioita, savolaisia vieraitaan, illallisia puheita Pirttiperässä, sitä, miten se seisoi keskellä laattiaa ja katseli häntä tuuheiden, tummien kulmakarvainsa alta. Kun hän tuli saarnastuolilta alas, jäi hän pitkäksi aikaa seisomaan sakariston pöydän eteen surullisin, rauennein katsein.

Kohta päivällisen jälkeen lähti hän Maliskylälle häihin. Oli niin kaunista ja kesäistä, että häneltä unohtui kaikki ikävä, ja hänen raskas, synkkä mielensä sulautui pian iltapäivän hyväilyyn.

Hän korvaa sen tänä iltana täällä perillä, minkä saarnassaan menetti. Hän onkin onnistunut viime aikoina seurapuheissaan paremmin kuin saarnoissaan. Miten tuntuikaan aina vieläkin peloittavalta ja painostavalta saarnatuolilla, vaikka oli ollut jo neljä vuotta pappina!

"Huomasitko sinä niitä niiden vaatteita?" kysyi hän yhtäkkiä rouvaltaan ja naurahti.

"Niidenkö savolaisten? Tyttö niille nauroi kaiken iltaa kyökissä, vaan en minä niitä tutkinut. Hyvin näkyivät olleen alkuperäisiä", vastasi rouva samassa, iloisessa sävyssä.

"Niinkuin miehet itsekin ja niiden usko. Minulta jo loppui kärsivällisyys. Se toinen, Ruotsalainen, kulkee Savossa kuuluna miehenä, jolla on oma lahkonsa ja omat opetuslapsensa. Näyttivät ne minulle miestä Kalajoen markkinoilla toissa talvena niinkuin jotain ihmettä ainakin. Vaan ei se hyvinkään hengelliseltä silloin näyttänyt.

"Miten ne saavat sitten seurojaan pitää — talonpojat?" kysyi rouva.

"Saavat, kun eivät ole papit ruvenneet estämään. Ja parempi onkin, etteivät estä eivätkä ahdista. Mikä kerran on ihmisistä, raukeaa itsestään. Ei näistä miehistä mahda olla vaaraa eikä vastusta. Oli sillä toisella rohkeutta ainakin — sillä Ruotsalaisella — mitä lie ollut muuta?"

Kun he saapuivat häätaloon, olivat seurat jo käymässä ja Paavo puhumassa ovensuupenkillä istuen toisten takana. Hänen kaunis, pehmeä äänensä kaikui vastaan pihalle.

"Teillä täällä on pappi omasta taasta — tokko toista tarvitaankaan?" sanoi Malmberg puoleksi leikillä, puoleksi katkerana isännälle.

"Veisasivat jo kauan odotellessa, niin pyydettiin puhumaan, kun kuultiin, että se on ennenkin puhunut. Mahtoikohan olla pahastikin tehty?" vastasi isäntä hämillään, kuin anteeksi pyytäen.

He pysähtyivät oven suuhun, eteisen puolelle ja nojasivat pielustaa vasten kurkoittaen pirttiin.

"Älkää siihen jääkö", kuului Paavon kirkas, painokas ääni, "siihen, että kulette ja kuulette, vaan lähtekää kuulosta elämän Herran eteen saamaan viisautta ja valoa ja oikeaa voimaa elämän tielle päästäksenne ja sillä pysyäksenne! Teillä on nyt täällä sellainen aika, ettei ennen milloinkaan. Teillä on tie auki ja veräjät valmiiksi purettuina jumalanvaltakuntaan. Vaan kopeat ja korkeat eivät siitä sisälle pääse eivätkä viisaat, jotka luulevat tien tuntevansa. Se on salattu tie, niinkuin on salattu se viisauskin, jota sen tien kulkemiseen tarvitaan. Niin on matalalle paikalle pantu Herran armo, etteivät sitä yllä ylpeät mielet eivätkä omistaan eläjät, vaan ahdistetut ja vaivatut, joiden on täytynyt ruveta kumarassa kulkemaan omien syntiensä alla. Hyvä on, että kulette kuulossa ja että on, mitä kuulla, kun on Herra antanut heränneen papin ja elävän sanan papin suuhun. Mitä mahtanee tehdä ja miten tällekin kansalle armoansa osoittaa, vaan siltä näyttää ja tuntuu vieraasta ja kulkijaimesta kuin vaalenisivat vielä vainiot näillä lakeuksilla, joita pimeys ja synnin synkeys on peittänyt. Vielä soivat näillä mailla samat sävelet, joita nyt Savon saloilla ja Karjalan vaaroilla veisataan. Vielä ollaan yhtä ja samaa kansaa saman armahtajan ympärillä."

Paavon puhe oli käynyt yhä henkevämmäksi ja voimakkaammaksi ja ääni paisunut. Jokainen sana vastasi kaikuna luhdin seinästä pihan perillä. Ei hän ollut puhunut sellaisella voimalla moniin aikoihin. Niskanenkin näkyi kuuntelevan ihmetyksissään, niinkuin olisi ensi kertaa kuulemassa, silmäillen väliin salaa ympärilleen ja tarkaten, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt outoon kansaan.

Minkä lie tehnyt mihinkin? Joku naisista hyrähti itkuun, vaan muut istuivat vielä paikoillaan hiljaa, kun Paavo oli lopettanut. Malmberg näkyi seisovan samassa paikassa, ja koko hänen ryhtinsä, komean upseerivartalon ryhti, tuntui rauenneelta.

"Saivat puhumaan, kun pyysivät", sanoi Paavo nöyrästi, ujona ja tuli tervehtimään. "Vai saako sokko sotaan tulla?" kysyi hän hetken päästä hilpeämmin.

"Minua alkoivat puhujanaan pitää heränneet ja hätääntyneet", jatkoi hän vakavana. "On ollut raskasta ja vaikeaa puhuminen, kun on tunto soimannut ja oma sydän tuominnut huonoista asioista Herran edessä. Siinä se on tarkka paikka puhujalla, että puhuu sen, minkä kannattaa ja minkä kestää. Luulevat jonkun olevan, jonkun uskonsankarin, pyhän miehen, oikean parannuksen tekijän ja rukoilijan ja onkin konna sellainen, että sietäisi saada eri helvetin omaksi rangaistuksekseen."

Malmbergistä tuntui siltä kuin olisi tämä kaikki hänelle puhuttua. Häntä se taas tarkoitti ja opetti ja tahtoi nöyrryttää puheellaan. Ja hän heittäytyi äänettömäksi vetäytyen välinpitämättömän näköisenä tuoleineen toiselle puolen huonetta. Oli parasta olla kuulematta ja välittämättä mistään.