Part 12

Oli toisenlaista kotoa lähtö nyt kuin ennen, oli sellaista, että olisi mieluummin jäänyt kuin lähtenyt. Ei ollut Riitta enää vihoitellut, ei oviaan paiskonut eikä kiukkuaan kulkeissaan purkanut. Oli hyräillyt virttä kaiken aamua, peitellyt pihassa rekeen, asetellut eväskonttia keulalle, sitä heinätukolla tuennut ja siihen sitten jäänyt seisomaan. Herran armoa se oli kaikki tämä Paavosta, uutta armoa uudessa paikassa. Ja hän palasi yksinäisellä taipaleella aina tähän samaan ajatuksissaan, siihen, että Riitta oli herännyt ja saanut Herralta uuden mielen, hyväili sillä sieluaan ja kulutti matkaansa.

"Niskanen tuli ulos, kun näki Paavon ajavan pihaan.

"Ajaa kuin ainakin ison talon isäntä. Kulkusia sinulta, Paavo, puuttuu ja karhunnahkaa", sanoi Niskanen leikillään ja lähenteli rekeä.

Paavo otti suuren koirannahkakintaansa ja heitti sillä Niskasta, levitti kätensä ja nauroi iloista, lapsellista naurua.

"Saisi nyt olla tolkat ja remelit ja helyt, mitä vain parasta ja sudennahkaturkit, niinkuin suurilla herroilla — ja aisakellot."

He menivät pirttiin Niskanen Paavoa selästä työntäen, nauraen ja leikkiä laskien, Paavo aina yhä nasevammasti vastaten siihen, mitä Niskanen oli päässyt sanomasta.

Istuttiin ja puhuttiin pitkin iltaa siitä, mitä oli kuulumisia kummallakin, Paavo omasta uudesta elämästään Aholansaarella, Niskanen Kiuruvesi- ja Maaninkamatkoistaan ja Suonenjoella käynnistään.

"Se palaa siellä joka paikassa, kun vain uskaltaa sytyttää. Vaan siinä pitää olla viisautta. Kulen tikku kädessä, tulukset ja taula toisessa siellä, missä tuntuu olevan kuivaa ryteikköä, isken ja tuikkaan tulen nurkkaan ja lähden sitten sitä tietäni."

"Vaan miten sinä suruttomiin uskallat?" kysyi Paavo.

"Joku on aina heränneistä johtajana, joka tuntee ja tietää missä on halullisia, missä ottavat vastaan sen, jolla on rauhan sana mukanaan. Nämä ovat ihmeellisiä aikoja ja mitä vielä tuleekaan, kun lupa saadaan parempi. Minä näistä aloin eräänä päivänä kirjoittaa. Saisivat tulevatkin polvet jotain tietää Herran töistä Savossa ja Karjalassa."

Ja Niskanen haki raamattunsa välistä likaisen, savuttuneen paperin, joka oli kahden puolen täynnä kirjoitusta.

"Älä sinä, Lauri, koske Herran töihin! Ei niistä saa kirjoittaa kukaan. Herran töitä peittää ihmisheikkoudet ja puutokset. Siitä tulee järkikirja. Järjelläsi sinä niitä sellaisia kokoon panet."

"Vaan kun minä tunnen nämä asiat ja muistan", koetti Niskanen sanoa.

"Tunnet, tunnet ja muistat, vaan et osaa sanoa, mitä tunnet. Pane pesään paperisi, nakkaa lieteen!" sanoi Paavo käskevästi.

Niskasesta tuntui niin pahalta, että hän oli kauan ääneti, kääri ja aukoi paperiaan ja vei sen sitten sinne, mistä oli ottanutkin.

"Vieläkö sitä tekopyhyyttä on etelämpänä, sitä Renqvistin hapatusta?" kysyi Paavo ja käänsi puheen toisaalle.

"Se nyt levenee Rautalammille. Koettavat nekin — talosta taloon ajavat pitkine partoineen. Toholahti siinä on vielä rajana. Eivät ole vielä yli päässeet, vaan ne yrittävät. Kangasniemeltä kuuluvat viimeksi kulkeneen. Se Högmanin tyttö sitä sieltä jostain Joutsasta päin lietsoo — sen sepän."

"Vai sen — vai on sepän tyttö nyt pimittämässä isänsä valkeutta. Mies oli miehiään seppä. Mistä lie tyttö saanut tämän hengen?"

Paavo jäi istumaan pitkiin ajatuksiinsa tuijottaen eteensä surullisin, kysyvin katsein. Vanhat, kaukaiset muistot siinä löysivät hänen sielunsa.

* * * * *

Pitkin päivää lisääntyi Paavon ja Niskasen matkue jatkuen yhä jokaisessa talossa, jossa käytiin ja kiemurrellen mustana viivana viittatiellä selällä ja salmien suussa.

"Mistä nämä ovat kaikki, mistä niitä on näin paljon, maan päältäkö vai alta?" kysyi Paavo ja katseli törmää noustessa taakseen tummaa joukkoa.

"Taivaasta niitä nykyään tippuu", vastasi Niskanen nauraen. "Jäi niitä vielä salollekin, enemmät puolet jäi. Kun ei vain se tekopyhyys niitä tappaisi, jota ne siellä Rautalammilla levittävät. On niitä nyt pitkäpartaisia täällä Toholahdella — ovat uhalla tulleet."

"Taitaa kateeksesi käydä. Liikkuvat sinun laitumillasi. Kenen saat jalkeille, sen karsinaansa taluttavat ja panevat omat harjoituksensa ylle."

"Sillä on kokoa ja näköä sillä jumalisuudella", sanoi Niskanen. "Panet polvillesi ja nouset ylös, huokaat vähä lisäksi ja pää kallellaan kulet, niin olet asiasi toimittanut, niinkuin pitikin. Niillä on raamattu niilläkin puolellaan ja hyvää ulkonäköä lisäksi."

"On sen sana, vaan ei henki. Henki se on, joka eläväksi tekee. Vaan eiväthän ne hengestä harjaantumattomat mitään, silmän ruokaa niillä pitää olla ja sanojen paljoutta ja korvan kuuloa."

Iltasella olivat suuret seurat Suonenjoen puolella. Pirtti ja eteinen oli täynnä kansaa kaikenlaista ja pihamaalla seisoskeli suuria joukkoja. Kuului kokkapuheita ja naurunrähäkkää veisuun aikana. Vaan kun Paavo koroitti äänensä ja pääsi lämpöönsä, vaikenivat äänet ja loppui liike ja jalan astunta ulkona. Hevosten hirnunta ja markkinamelu alhaalla tiellä vain joskus häiritsi hartautta.

Omat seuransa oli mikkeliläisilläkin Rautalammin puolella, vaan ei väkeä läheskään yhtä paljon. Rukoiltiin ja oltiin polvillaan pitkin yötä. Puhuttiin viinan villityksestä, tupakasta ja kaikesta ruokottomasta ja huonosta menosta, jota jumalaton kansa harjoittaa. Pitkäpartaisia miehiä istui pöydän takana paitahihasillaan suuret kirjansa kullakin edessä. Ja aina väliin painuttiin alas lattialle, valitettiin, voihkittiin ja luettiin ulkoa pitkiä rukouksia. Niskanen oli ollut ovensuussa katsomassa ja kuulemassa ja kertoi Paavolle.

Kun Paavo aamulla läksi ulos, oli markkinameno jo ylimmillään. Kaikkia teitä myöten kulki kansaa jalan ja hevosilla. Toiset tulivat vastaan, toiset ajoivat ohi, seisahtivat, pysähtyivät tielle, kokoontuivat tungokseksi ja taas hajaantuivat. Kuului huutoa ja korskumista kaukaa jäältä. Istuttiin sylikkäin pienessä reessä, seistiin kannaksilla, maattiin reslan laidoilla, naurettiin, huudettiin, rähäköitiin.

Alhaalla sillalla oli väkeä mustanaan molemmissa päissä. Paavo kulki sillalle päin Niskasen kanssa, puheli isolla äänellä ja osoitteli siltaa kohti. Joukko parrakkaita miehiä näkyi seisovan Rautalammin puolella sillan päässä.

"Anna tänne!" sanoi Paavo suonenjokelaiselle, joka talutti tiellä hevostaan. "Saat sen heti takaisin."

"Tässä tämä on — ota!" vastasi mies ja hellitti ohjat Paavolle, joka samassa jo oli hevosen selässä ja karkuutti alas sillalle.

"Nyt se tulee — tuossa se on!" kuului väkijoukosta. Väki väistyi kahden puolen kaidepuita myöten, kun Paavo ajoi sillalle.

"Mitä kokousta te tässä pidätte, maallistako vai hengellistä?" kysyi hän hevostaan pidättäen.

"Muutoin vain on seisottu ja katsottu ja odotettu", kuului joku sanovan.

"Tässä tämän kumman näette, jotka ette ole ennen nähneet. Puhuakin pitäisi, vaan kurkkua kuivaa. Onko teillä viinaa?"

"On viinaa", sanoivat miehet Suonenjoen puolelta ja ojentelivat pullojaan.

Paavo otti pullon toisensa perästä, ryyppäsi kustakin ja antoi taasen takaisin.

"Helvetin liemellä näkyy Herran mies itseänsä rohkaisevan", kuului taampaa parrakkaiden puolelta.

"Se kohta puhuu kielillä. Kun on saanut kaikki pullot tyhjennetyksi, niin alkaa", sanoi toinen.

"Vielä se menee horroksiinkin ja näkee näkyjä ja unia" säesti kolmas.

Paavo otti tupakkakukkaron taskustaan, kaivoi rouheita kahmalollisen ja työnsi suuhunsa.

"Se vielä, niin on valmis."

"Vaan miten se puhuu, jolla on suu täynnä tupakkaa?"

Syntyi naurun rähäkkää ja liikettä ja tuuppimista.

Paavo ei olut kuullakseen, seisotti hetken vielä hevostaan, kääntyi takaisin ja ajoi pois.

"On se sellainen Paavo, ettei teillä sellaista!" huusi joku suonenjokelainen.

"Ei huolita! Ei oteta, vaikka antaisitte! Helvettiin menee itse ja vie teidät mennessään!" kuului toisesta päästä takaisin.

"Te ette olekaan vielä helvetissä käyneet, koskei ole partannekaan palanut. Hätääntymättä huudatte ja ulisette ja pyllyllänne peppuroitte."

"Tupakkaparannusta saarnaatte ja tekopyhyydellä sydäntänne ruokitte. Sen parannuksen tekee syntinen omilla voimillaan."

"Tehkää — koettakaa — siivotkaa suunne ensin, sitten sielunne!"

"Suu ei siitä saastu, mitä siitä sisälle pannaan, vaan siitä, mitä sieltä ulos tulee. Sielunne on vielä saastassa, vaikka suunne on rukouksen höpinässä."

Miehet kuuluivat vielä huutelevan toisillensa ja nauravan taampana tehtyä nauruaan, kulkien hiljalleen kumpikin joukko omalle puolelleen.

Vaan Paavo oli mennyt kortteeriinsa ja istui Niskasen ja suonenjokelaisten kanssa puhelemassa. Tuntui niin raukealta olo ja elämä, niin väkinäiseltä puhe, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Sanottiin jotain, kerrottiin jotain, vaan sitten oltiin taasen pitkät ajat äänettöminä. Paavo siirtyili rauhattomana paikasta toiseen, pistäytyi välillä pihalle kulkien omissa ajatuksissaan. Ja niin oli sitten seurapuhekin vaikeaa ja väkinäistä, ettei ennen milloinkaan. Sanat olivat kuin hakusalla ja ajatukset omilla maillaan, missä milloinkin. Ei päässyt mieli lämpenemään, eivät tuntuneet sanat vastaavan eikä pohjaavan. Oli kuin olisi kylmille kiville löylyä lyönyt ja sorsan selkään vettä kaatanut.

Kaukaa jäältä ja alhaalta sillalta kuului vielä myöhään markkinamenoa ja humalaisten huutoa. Paavo veti nahkaset päänsä yli ja koitti nukkua aamulla lähteäkseen.

X.

Kolme kertaa iski kuin suurella nuijalla. Koko kirkko tärähti, niin että pappi pysäytti saarnansa. "Mikä lie ollut?" kertoivat miehet, jotka olivat vasta palanneet Kalajoen markkinoilta.

"Mikä? — Pakkanen se oli, joka siellä paukutteli", nauroi Paavo.

"Ei ollut pakkanen", väittivät miehet. "Ei ollut pakkaspäiväkään, vaan leuto kevättalven sää. Kattoja sulatti ja seinänvierustoja ja puiden juuria avopaikoilla."

"Joku muu se oli, jota ei ymmärretty eikä osattu arvailla", sanoi Kalliolahden Heikki.

"Olkoon sitten, vaikka piru. Piru se olikin, oikein istuntapiru, joka siellä Nivalan kirkossa on asuntoaan pitänyt, niinkuin muissakin", laski Paavo leikkiään ja nauroi omalle sukkeluudelleen.

"Olkoon ollut mikä hyvänsä, vaan ei se pakkanen ollut", vakuutti Heikki yhä edelleen.

"Siellä kuuluu ennenkin paukkuneen tämän papin aikana", lisäsi joku joukosta.

"Mitä se sitten sanoi ja saarnasi?" kysyi Paavo. "Ei sitä muista", vastasivat miehet. "Alkukin unehtui pian, ja lopussa ei osattu eikä yritettykään enää mieleen panna."

"Millaisia kirkkomiehiä te olette, heränneet miehet? Kulette pitkin pitäjiä ja torkutte vieraissa kirkoissa sanan alla. Teille se paukautti."

"Ei torkuttu, ei tehnyt mieli torkkua kenenkään, vaikkei olisi paukauttanutkaan. Niillä on semmoinen pappi Nivalassa, ettei ole ennen kuultu. Istuttiin ja koetettiin kuunnella, vaan ei kyetty, säryttiin joka mies. Kalajasta kuuluu tulleen."

"Kulkevat sitä vieraista pitäjistä kuulemassa pitkiltä matkoilta."

"Ja tarkenevat talvellakin. Ei tarvitse kengän kärkiä koputtaa eikä loppua odottaa", säesti toinen.

"Herääkö niitä siellä?" kysyi Paavo yhtäkkiä. "Hyvillä lahjoilla on saarnattu ja akkoja itketetty, vaan ei ketään hereille saatu."

Miehet katselivat toisiaan totisina. Tuntui kuin olisi äskeinen innostus laimentunut.

"Näyttivät ne sitä minulle Kalajassa viime kevännä markkinoilla, kiittivät ja kehuivat, vaan minä katselin sitä muuksi mieheksi."

"Miksi Paavo sen näki?" kysyi Kalliolahden Heikki.

"Kenraaliksi — sotaherraksi", vastasi Paavo nopeasti.

"Samaa sukuahan sinäkin, Paavo, olet — sotasukua. Olisi vain toinen takki ylläsi, herrain haarukka sellainen, niin saattaisivat arvailla miksi hyvänsä."

"Pitkä ja pysty. Pelkäävät, kun kaukaa katsovat, vaan isänään pitävät, jotka likelle tulevat ja tuntemaan oppivat", lisättiin jostain taampaa penkiltä.

Paavo nauroi hyväntuulista nauruaan, vilkastui yhä ja laski leikkiä.

"Teetti sen äiti kerran, kun olin poikanen. Kuului olleen vanhaa herrassukua, Ruotsista tullutta ja tänne Halolan ja Pihtisalmen puolelle kulkenutta. Sen olivat veljet olleet monessa sodassa. Illoin istutti polvillaan ja lauloi sotalaulujaan. Siitä lie tullut sotaa minunkin veriini. Setä teki pilkkaa sortuukista ja verkapöksyistä, niin piti ne jättää. Vaan raamatun antoi, tämän tässä."

Ja hän kohoitti suurta, paksua hakaraamattuaan pirtin pöydällä.

"Tästä olen saanut, mitä on vähän ollut muillekin antaa. Herra on siihen tuonut lisää kärsimyksien ja vaivain kautta. Olisi äiti saanut tahtonsa täyttää, tiesi, mikä junkkari minusta olisi tullut. Sisu ilkeä, mieli kopea, luonto sellainen, että seinät puhkoo."

"Vaan pitäisi sinun, Paavo, käydä sitä Nivalan pappia haastattamassa. Olisi soma kuulla, mitä se aikoo niillä lahjoillaan", sanoi taasen joku markkinamiehistä ja koetti palauttaa puhetta siihen, mistä oli alettu.

"On niitä haastateltu monenlaisia pappeja niinkuin muitakin herroja, vaan ei niistä ole saatu mieluisia muita kuin Bergh ja Brofeldt. Herroilla on oma herruutensa. Syvän veden kaloja ne ovat kaikki."

"Kartasta saarnaavat ja kappansa kantavat."

"Ja pöydän alle potkivat, kun et niille lukea osaa."

"Ja vainon nostavat ja sakotuttavat seurainpidosta. Karjalassa kuuluvat taas käräjöineen."

"Jos eivät sitäkään, niin eivät muutakaan. Rauhan antavat, niin saavat itse oman rauhansa pitää", sanoi Paavo ja koetti hillitä miesten kiihkoa.

Jatkui vielä puhetta Nivalan papista seurain päätyttyä. Eivät malttaneet miehet jättää siihen, mihin se oli jäänyt, vaan kertoivat yhä näkemiään ja kuulemiaan, ihmettelivät ja ihastelivat ja parantelivat toistensa puheita.

"Alkoi saarnansakin eri lailla kuin muut papit. Kertoi sen ensin lyhyesti, mitä oli lukenut kirjastaan, ja kävi sitten kansaan käsiksi. Kuunneltiin suu auki, mitä kertoi, vaan siinä säryttiin ja hellyttiin heti, missä alkoi kimppuun käydä ja sanaansa sovittaa."

"Yhtenä itkuna oli koko kirkko käytäviään ja eteistään myöten. Ei siinä kukaan kestänyt, vaikka olisivat olleet millaiset varustukset. Sen oli äänikin sellainen, että sävähtivät, säikähtivät heti, kun suunsa aukaisi, pysähtyivät ja hiljenivät, niin ettei hengen hiiskausta."

"Ja lopetti siinä, missä asia oli likinnä ja sanat ottavimpia, katkaisi kuin veitsellä. Mitä lie sillä tarkoittanut? Kun paraaseen makuun pääsit, söit ja ahmeit, niin veti kupin nenäsi alta ja jätti siihen lusikka kädessä pahimpaan nälkään."

"Niinhän Paavokin tekee", sanoi joku.

"Niin pitääkin. — Mistä se on sen viisauden oppinut?" tokaisi Paavo, joka oli silmät ummessa kuunnellut miesten puheita. "Ruuan maku pitää jäädä syntisen suuhun, niin tulee toisenkin kerran. Suruttomat papit syöttävät ja juottavat kuulijansa kylläisiksi ja saarnaavat asian valmiiksi, ettei muuta kuin olla ja aikailla ja hyvillä mielin hoilottaa."

"Sinne pitää, Paavo, sinun mennä Niskasen kanssa. Sitä pitää tutkia ja koetella", sanoi Kalliolahden Heikki.

"Käy vielä samalla lailla kuin Liperissäkin — nostaa niskakarvansa pystöön", vastasi Paavo. "Papit tietävät itse tiensä, osaavat ja ymmärtävät, kun ovat kirjansa lukeneet. Parempi, että itse tulevat, niinkuin Brofeldtin poikakin."

Pitkin kevättä liikkui taas kertomuksia Nivalan papista. Niitä kulettivat Niskanen ja muut Kiuruvedeltä ja Pohjanmaan rajoilta, ja ne olivat kaikkialla vastassa, minne mentiin, tiellä, kun toisensa tavattiin, seurapaikoissa ja pirteissä pitkinä iltoina ja heränneiden ystäväin kamaripuheissa.

"Mitä lie? Liekö oikeaa vai väärää, Herran sytyttämää vai ihmisten omaa tekemää?" ajatteli Paavo itsekseen. "Jos on hyvinkin Herran. Se on aina alkanut sieltä, mistä ei ole osattu odottaakaan alkaneeksi. Täällä on oltu velttoja ja väsyneitä ja uuvuttu maailmanrakkauden alle, niin aloittaa uudesta paikasta. Ei ole Herralla muuta neuvonantajaa kuin oma itsensä. Itse tietää tiensä ja työnsä ja työmaansa. Itse menee edellä ja ovensa aukoo, muut saavat sitten tulla perässä hämmästyen ja ihmetellen. Niin teki Karjalassa, niin saattaa tehdä muuallakin."

Paavon elämä oli ollut sellaista, ettei hän ollut paljon päässyt liikkeelle. Riitta oli sairastellut heikkona kuukausimääriä ja huojunut elämän ja kuoleman vaiheilla. Ja sitten oli kuolema viimeinkin voittanut ja vienyt omansa. Hiljaa ja hellästi oli painanut kädellään kärsivää sairasta ja jättänyt oman kammoittavan jälkensä kasvoille. Illalla vielä oli veisattu ja luettu "Hunajan pisaroista" ja aamulla jo oli ruumiina. Vaan ilolla oli lähtenyt ja elävässä toivossa ja puhellut lapsilleen viimeiseen saakka.

"Näette vielä parempia päiviä, kuin mitä minä olen nähnyt", oli sanonut. "Kuulkaa sitä, mitä isä sanoo ja hoitakaa heränneitä! Siitä on siunaus palkkana. Minä olin ennen vastahakoinen, vaan nyt ottaisin takaisin entiset vuoteni, korjaisin ja parantaisin kaikki ja koettaisin elää Herran mieliksi ja heränneiden palvelukseksi. Vaan hyvä on näin — parasta on näin ‒ parasta kun pääsen pois."

Ja sitten oli hän pyytänyt anteeksi Paavolta ja lapsilta ja kaikilta ystäviltä, jotka olivat käyneet katsomassa.

"Muistathan sinä, Heikki, miten minä suututtelin silloin, kun te Karjalaan läksitte ja heitin kirveellä peräänne? Sen jälki vielä näkyy siellä ovessa. Annathan sinä sen anteeksi, niinkuin muutkin? Suruton on suruton ja jumalaton kaikessa — mielikin menee päästä", oli hän viime päivinään puhunut Kalliolahden Heikille.

Paavosta oli tuntunut niin suurelta ja juhlalliselta sinä aamuna, jona Riitta kuoli. Oli niinkuin olisi ollut juhlapäivän aamu tai suurten seurain aatto, niinkuin olisi odotettu jotain tai oltu kaikki jonnekin menossa — pitkälle matkalle, jota ei tunnettu eikä tietty, mutta joka ei peloittanut. Iltasella oli ystäviä kokoontunut pirtin täydeltä. Oli luettu ja puhuttu puoliyöhön ja polvillaan rukoiltu.

"Ei ollut vainajalla niitä vaivoja ja vaaroja, mitä on ollut meillä muilla ja vielä tulee olemaan", oli Paavo puhunut ystävilleen. "Ei tarvinnut uupua eikä kylmetä milloinkaan eikä maailman rakkautta kuormanaan kantaa. Lämpöiseltä pääsi sisälle hääsaliin, sai siirtyä sinne, minne sielu jo ikävöi päästäkseen." Paavo oli viime aikoina vanhentunut, käynyt kumaraksi ja käynniltään raskaaksi. Hiukset olivat harmaantuneet, kasvojen väri kuihtunut ja surkastunut, ja liikkeissä näkyi jonkunlaista avuttomuutta. Vaan sisällä sielussa paloi aina sama tuli, sama entinen into ja palavuus. Aina tuntui parannuksen asia olevan päällimmäisenä. Hän puhui siitä aluksi ja lopuksi, kylässä ja kotona. Ja aina oli puhe samaa, tuoretta ja mehevää, uutta sekin, mitä oli jo monesti ennen puhunut, likistä ja lämmintä ja teeskentelemätöntä, niinkuin olisi vasta parannukseen lähtenyt ja ensimäisiä päiviä kihlojaan näytellyt.

Helluntain pyhien edellä oli hän sitten lähtenyt Niskasen kanssa Nivalaan. Pitkin talvea oli ollut vetoa ja vaatimusta, Niskanen oli käynyt tuontuostakin muistuttamassa, vaan aina oli ollut esteitä edessä.

He olivat kulkeneet ystäväin kyydissä läpi Kiuruveden ja Pyhäjärven, astuneet sitten lopputaipaleen jalan kontti selässä kuumina kesäpäivinä päästäkseen lauvantaiksi perille.

Miten olikaan kaikki toisenlaista täällä kuin Savossa — maat tasaisia ja laakeita, talot suuria, varakkaan näköisiä, peltoja pitkälti kahden puolen jokivartta. Eivät olleet ihmisetkään samanlaisia, eivät yhtä ystävällisiä eivätkä puheliaita. Tuskin tervehtivät, kun taloon tultiin, päänsä vain käänsivät, murahtivat vähän jotain ja katsoivat muualle, niinkun olisivat vihaa pitäneet ja vieraitaan epäilleet.

"Korpea tämä on, vanhaa hallanpesää", sanoi Paavo Niskaselle, kun he lähtivät Niemeltä, Nivalan yläpäästä, "Jäätää joka talossa ja kylmää vanhoja routiaan synnin suo. Ei ole vielä päässyt paistamaan Herran aurinko, eivät ole vielä sydämet sulaneet eivätkä mielet pehmenneet. Eivät ole vielä talot auki, eivät tavarat tarjolla eikä Herran rakkaus lämmittämässä. Kehuvat sitä pappiaan ja kiittävät. Laittaisivat, vihaisivat, parjaisivat, niin olisi oikea Herran pappi."

"Odotetaan, kuullaan!" sanoi Niskanen. "Kuuluvat olevan seurat tänä iltana papin kotona Pirttiperässä — mikä se olikaan. Tänne jos joskus alkaa Jumalan henki puhaltaa, niin siitä rytäkkä syntyy. Talot toisissaan kiinni, suuret ja korkeat, peninkulmittain samaa, aukeaa peltoa. Et tarvitsisi pitkiltä matkoilta ystäviäsi etsiä, salojen ja vaarojen ja vesien takaa, niinkuin Savossa ja Karjalassa, likeltä löytäisit, teiden varsilta. Omalle pihallesi kuulisit Herran ylistystä kymmenistä taloista."

"Sitä minä tässä, että se on salon uskoa tämä meidän uskomme, salolla syntynyttä, vaaroja kulkenutta ja vesiä soutanutta, sitä, ettei se tule tänne tällaisen ylpeän kansan keskelle. Se kun kulkee kontti selässä ja hurstihousuissa, niinkuin mekin. Näitkö sinä, miten ne nuoret siellä nauroivat ja supattelivat ja osoittelivat sormellaan meidän vaatteitamme?"

"Näin ja kuulin, vaan ei siinä koreus kestä eikä rikkaus, missä Herran voima liikkuu. Säkkiin ajaa ja tuhkaan, niinkuin Niiniveen miehet kerran. Nurin vääntää nurkkakivet ja maahan vajoittaa ylpeän elämän."

Niskanen puhui puolikiivaudessa, hosui ja viittoi kädellään vakuudeksi. Häntä harmitti nuorten käytös talossa, niiden ivallinen nauru ja salakähmäinen ilonpito heidän hurstihousujensa kustannuksella. Hän oli sen jo unohtanut, mutta ärtyi uudestaan, kun Paavo kysyi ja muistutti.

"Sillä vanhalla miehellä tuntui olevan jotain — jotain kaipiota ja pakotusta povessa. Ei kiittänyt eikä kehuskellut pappia, niinkuin ne toiset, vaan tavoitteli ja osoitteli omaa itseään", sanoi Niskanen, kun oli kotvan astuttu.

"Nuorista se alkaa silloin, kun se roihun nostaa", vastasi Paavo. "Vanhat tulevat jumalisiksi kuoleman pelosta eikä Herran hengestä. Kun eivät enää kykene maailmaa asumaan, niin katuvat ja uskovat ja kuolevat koreasti ja kauniisti. Sitä lie siinäkin ollut."

Kun he kääntyivät Pirttiperään maantieltä, näkyi kansaa kulkevan joukoissa edelläpäin ja toisia yhtyvän samaan matkaan poluilta peltojen välistä ja aitojen takaa ja metsän rannasta. Olivat kaiken ikäisiä ja kokoisia ja kaiken värisiä, miehet lippalakkisia, naiset punahameisia ja keltapuseroisia, ryssän silkit päässä. Istuivat ojan reunoilla ja panivat kenkiä jalkaansa, nauroivat ja pitivät isoa ääntä ja huutelivat toisilleen.

Hitaasti, väsynein askelin astuivat Paavo ja Niskanen tietään, kontit valahtaneina, riipuksissa, mieli alakuloisena ja arkana kummallakin, niinkuin olisivat jonnekin menossa, jonne ei olisi sopinut eikä saanut mennä — ja jonne ei kukaan odottanut tulevaksi. Niskanen jäi pihamaalla jälelle, pysähteli ja silmäili salaa ympärilleen epäilevin katsein. He tunsivat olevansa kokonaan erilaisia, sisällisesti ja ulkonaisesti toisenlaisia kuin nämä täällä, aivan kuin eri maailmasta tulleita.

Mitä he täällä tekivät? Miksi he olivatkaan lähteneet pitkälle matkalle? Ei ollut kukaan vastaanottamassa, ei kättä puristamassa eikä leikkiänsä laskemassa, niinkuin olivat ystävät olleet Savossa ja Karjalassa. Ei kuulunut veisuuta pirtistä eikä säteillyt kenenkään katse ystävän iloa. Ne istuivat kivillä ja rappusilla, seisoivat aitovierillä ja seinäin suojassa, tuijottivat tylsin, välinpitämättömin katsein mitään sanomatta.

He jättivät konttinsa seinustalle, astuivat pirttiin, painautuivat ovensuuhun tyhjille paikoille toisten selän taakse sieltä tarkaten ja tähystellen tulevia. Vaan samassa tuli jo pappi sisälle, Malmberg itse, Kalajan kuulu, työntyi pitkänä ja solakkana voimakkain askelin pöytää kohti, seisoi hetken odottaen ja käskevästi silmäillen kahden puolen kansaa ja istui sitten heittäytymällä penkin päähän.

"Sama mies — liikkuu samalla lailla täällä kuin markkinoillakin. Kansa lakosi kahden puolen. Sotaherra se on", kuiskasi Paavo Niskaselle.