Part 11

Voi Herra! Mitä minä olen tehnyt sinulle, millä taaskin vihoittanut sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas? Miksi löit niin lujasti? Miksi löit? Miksi aina lyöt ja kasaat uusia kärsimyksiä entisten lisäksi?

Se oli sellaista kyselemistä se hänen rukouksensa kaiken yötä, ensin tuskallista, rajua ja riuhtovaa, sitten hiljaista ja hillittyä, viimein väsynyttä, sanatonta lepäämistä Herran jaloissa ja siinä odottamista.

Hän koetti etsiä syitä ja selittää itselleen suuren kärsimisensä salaisuutta.

Hän oli ollut ylpeä ja itserakas, luullut paremmin tietävänsä tien kuin muut. Hän oli ollut monesti tyly ja armoton, jättänyt Riitan ja lapset puutoksiin ja itse lähtenyt pitkille matkoille. Hän oli ollut kärsimätön kärsimyksiensä alla, neuvotellut itseään niiden käsistä omin keinoin ja käyttänyt lihan käsivartta aseenaan. Hän oli jo kiinnittänyt sydäntänsä maailmaan ja alkanut ahnehtia sen tavaroita. Mitä kaikkea hän tunsikaan tehneensä ja olleensa, kun hän siinä tuskansa keskellä ja Jumalan edessä tarkasteli itseään ja omaa elämäänsä. Ei ollut olemassa syntiä, johon ei hän löytänyt itseään vikapääksi, ei palastakaan hänen elämästään, jota ei olisi pitänyt paremmin elää. Ja hän tunsi olevansa kuin vankikopissa, kuin pimeässä, ahtaassa huoneessa, jonka ovet olivat suljetut ja valot sammutetut.

"Vaikea on lähteä, vaikeampi olla lähtemättä", sanoi hän aamulla ystävilleen ja teki Heikin kanssa lähtöä. "Tässä on täytynyt kaiken yötä valvoa ja vavista Herran vihan edessä, kysellä, kuulostaa Herran mieltä ja tarkoitusta, vaan ei vastaa, ei avaa suutaan, en saa mitään irti."

"Siellä se on takana sittenkin", sanoi Härkönen, "sieltä vielä antaa ilmi itsensä."

"On ennen antanut, kun olen jaksanut odottaa ja ikävöidä. Vaan nyt ovat kaikki voimat lopussa."

"Herralla on voimia", sanoi Härkönen taasen.

"On ollut", lisäsi Paavo haikealla äänellä kuin väkisten ja kulki hartiat kumarassa raskain, laahaavin askelin ulos.

He ajoivat hiljaa, äänettöminä pitkät matkat, Paavo omissa surullisissa ajatuksissaan, Heikki hevostaan hoputtaen, joskus vain jotain sanoen kuin oman mielensä kevennykseksi.

Miten olikaan Paavon paluu toisenlaista kuin lähtö ja kulku Karjalaan. Tiet ja taipaleet ja vaarat ja tummat talot vaaroilla ja laajat lakeudet vaarojen välissä tuntuivat toisilta, synkiltä, surullisilta. Ei ollut Pisakaan sama pitkine kuusineen kuin ennen eikä Kinahmin harjanne, joka kaukana häipyi näköpiirin taakse, mutta likellä edessä tervehti tulijoita ja hautoi omia, salaisia, ikuisia aatoksiaan ihmisten iloista ja suruista.

"Miten se lie oikein tapahtunut?" kysyi Paavo, kun hevonen oli laskeutunut jäälle ja juoksi tasaista hölkkäjuoksuaan.

"Ei tietty, miten on tapahtunut", vastasi Heikki. "Se vain nähtiin ja tiettiin, että hevonen tuli yksin omine valtoineen kotiin ja että vainajan ruumis laahasi perässä suitsiperät toisesta päästä kaulaan sidottuina, toisesta reen perään."

Hän ei ollut uskaltanut sitä ennen kysyä eikä ollut Heikkikään sitä sen tarkemmin tahtonut kertoa, oli vain varoin vastannut siihen, mitä Paavo oli tiedustellut.

"Viattoman surmasivat, jumalattomat. Toista tarkoittivat, toisen ottivat uhrikseen", puheli Paavo Syvärin jäällä. "Minua ne ovat vihanneet siitä saakka, kun Tahkomäkeen tultiin, vaan Juhanaa uhrikseen etsineet. Kerran varjeli Herra, vaan nyt veti kätensä pois. Mitä lie sillä tarkoittanut?"

"Mitä lie?" sanoi Heikki hiljaa ja ujona, kun kerran piti jotain sanoa.

"Sitä minä vain, etteivät saaneet sielua hukatuksi surman henget. Tässä näin, tällä samalla taipalella, puhuttiin Juhanan kanssa parannuksen asiasta. Se avasi sydämensä isälle, itki ja otti vastaan kaikki ja oli nöyrempi kuin milloinkaan ennen. Ei tietty, ei osattu aavistaa mitään. Seinän takana ne ovat syntisen surut ja ilot."

Paavo puheli väliin, väliin istui pitkät ajat äänetönnä miettien ja hautoen suurta suruaan. Vaan mitä likemmä tultiin Tahkomäkeä sitä enemmän tuntui hän keventyvän mieleltään, rauhoittuvan ja vilkastuvan. Ja kun oli pihaan päästy, näytti hän jälleen samalta reippaalta, voimakkaalta ja varmalta, miltä ennenkin, kulki suorana pirttiin, tuli taasen vikkelänä takaisin, hoiti ja hommasi Heikin kanssa hevosta kujaan.

Riitta, joka oli sairastunut kohta Juhanan murhan jälkeen, makasi heikkona oljilla. Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, kun isä tuli pirttiin, kätkivät kasvonsa käsiin ja kääntyivät poispäin.

"Otetaan Herralta, mitä antaa, niin on helpompi!" sanoi Paavo varmalla, luottavalla, hellällä äänellä. "Herra on tämänkin takana — Herra vielä ilmoittaa itsensä."

Tyttöjen itku kiihtyi hillittömäksi huudoksi, mutta lauhtui taasen samassa ja muuttui katkonaiseksi nyyhkytykseksi.

"Juhana sai eväät matkalleen kuorman päällä. Kruunu sillä on, elämän kruunu sillä on — marttyyrien kruunu. Oli niin hellä ja herkkä ja nöyrä Herran edessä, etten ollut sitä ennen sellaisena nähnyt. Kärsitään, kestetään, kannetaan risti, minkä Herra antaa!"

Ja hän koetti lohduttaa toisia, Riittaa ja tyttöjä, vaikka tunsi itse olevansa lohdutuksen tarpeessa ja puhuvansa yli oman uskonsa ja tuntemisensa ja lujuutensa.

Vasta myöhään illalla meni hän riiheen, missä Juhanan ruumis makasi laudalla. Sohvi valaisi päreellä vieressä, itki ja vaikeroi. Vainajan kasvot olivat vääntyneet tuskalliseen ilmeeseen, ja kaulassa oli musta, verinen vanne. Paavo seisoi kauan äänetönnä, lakittomin päin poikansa ruumiin ääressä, ja hänen pitkä, kookas vartalonsa vapisi...

IX.

Niin oli Tahkomäki käynyt kolkoksi, ettei siinä enää tehnyt mieli elää eikä asua. Ei ollut oikeaa työhalua kenelläkään, ei mitään iloa eikä yhtään rauhallista päivää. Mitä teki ja minne meni, aina tulivat vastaan surulliset muistot, ja aina painoi mieltä raskas paino ja joku kaamea pelko ja aavistus. Kuulustelut ja pitkäveteinen käräjänkäynti olivat repineet arpeutuvia haavoja auki, ja sääskiniemeläisten läheisyys loi aina salaista turvattomuutta Tahkomäen elämään. Oli niin synkkää ja surullista ja vaikeaa, että Paavon täytyi tuontuostakin lähteä ystäviin, milloin likemmä, milloin edemmä, Kuopioon ja Iisalmeen asti, ja etsiä itselleen uutta virkistystä. Vaan matkoilla oli hän yhtä rauhaton kuin kotonakin ja palasi aina parin kolmen päivän päästä takaisin.

Riitta oli käynyt sairaloiseksi, yski ja kitui ja virui puolet aikaansa vuoteen omana. Paljon oli raukka saanut kärsiä elämässään. Oli ollut köyhyyttä ja puutetta kymmeniä vuosia, sairautta ja itkeviä, nälkäisiä lapsia ympärillä, pelkoa ja vavistusta, surmaa ja kuolemaa. Juhanan murha oli vienyt viimeisenkin terveyden. Hän liikkui kuin haamu, milloin liikkui ja katseli harhaillen, arastellen ympärilleen sairaan surullisilla silmillä. Vaan kiukku ja katkeruus oli kadonnut ja kiivas luonne talttunut, ja hänen olentoonsa oli tullut jotain uutta ja miellyttävää.

"Kun lukisit, Paavo, jotain — kun laulaisitte, tytöt", sanoi hän eräänä iltana, kun liesi oli sammutettu ja lakeinen sulettu.

Se oli niin outoa Paavosta ja tytöistä, että he katselivat varastellen toisiinsa puolipimeässä pirtissä.

"Luetaan — lauletaan", vastasi Paavo ja nosti kirjakopan pöydälle. "Täällä on. Ottakaa täältä, tytöt! Tässä on pikku Riitalle."

Ja Paavon oli yhtäkkiä niin hyvä ja hupainen olo, että tuskin oli milloinkaan ollut kotona sellaista, Hän liikkui nopein askelin lattialla, pisti päreen pihtiin ja alkoi lukea "Hunajan pisaroista", ja hänen äänessään oli iloinen, lämmin sointu.

"Tämä on tuttu paikka. Tämän seppä luki minulle Jyväskylässä ennen. Tästä tätä osaan sivuttain ulkoa", sanoi hän luettuaan ja puristi kaksin käsin mustaa, savuttunutta kirjaansa.

"Tälle tulee hyvä ääni, tälle pikku Riitalle. Tämä vielä virret alkaa seuroissa", jatkoi hän puhettaan ja pyyhki nuorimman tyttärensä pellavaista tukkaa.

Toiset hymyilivät ja naurahtelivat ja kurkistivat kirjojensa takaa vuoroin pikku Riittaa, vuoroin isää ja äitiä.

"Lapsi kun kulkee Herran teitä, säästyy synnin vaivalta ja kovilta kurituksilta, joita meidän muiden täytyy kantaa. Mieli kasvaa salaa kiinni Herran mieleen ja tottuu siinä sitten aina elämään."

"Niin — niin — kun ne lapsiraukat sen aikanaan ymmärtäisivät, vaan kun ei ole ymmärtänyt äitikään, että olisi oikein osannut kasvattaa", kuului Riitta sanovan surullisella äänellä. Oli pitkän aikaa aivan hiljaista pirtissä. Oli sellaista, ettei kukaan liikahtanut eikä katsonut toisiinsa. Se oli niin outoa ja ihmeellistä äidin puheeksi, ettei sitä oltu osattu odottaa.

Näytti siltä kuin joku liikutuksen väre olisi pistäytynyt Paavon kasvoille. Hän nousi ylös, teki asiaa oven suuhun, palasi taas takaisin pöydän luo ja asetteli kirjoja koppaan.

"Teki mitä tahansa, eli ja oli miten hyvänsä, aina on katumista sillä, joka taakseen katsoo ja saa Herralta valoa vanhaan elämäänsä", sanoi hän ystävällisesti.

"Niin — vaan minun on syntini suurempi kuin muiden. Minä olen kuullut ja nähnyt ja kokenut kuritusta ja kuitenkin kymmeniä vuosia vastustanut, Kun on tällainen kiukkuinen ja kiivas luonto ja kärsimätön mieli, niin tulee tehdyksi niin paljon syntiä, että siihen sitten hukkuu, kun sen näkee. Ja tässä vielä, tällaisen tulen ja valkeuden keskellä —"

Riitan puhe oli muuttunut itkunsekaiseksi, katkonaiseksi valitteluksi ja synnyttänyt liikutusta ja nyyhkytystä lapsissa pöydän takana.

"Juhanan kuolemalla lyötiin, kauhealla kuolemalla — minun tähteni."

Hän vaipui kokoon käsiensä varaan liikutuksesta ja heikkoudesta, ja tytöt alkoivat ääneensä itkeä.

"Lyöty on, vaan kaikkia on lyöty, kaikki siitä ovat osansa saaneet ja ottaneet, minä niinkuin sinäkin", sanoi Paavo. "Vaan siinä se on Herra sitomassa haavoja, missä on niitä tekemässäkin."

"Tässä vielä aloitetaan elämä uudestaan", alkoi hän hetken päästä. "Jätetään tähän Tahkomäki, myödään pois ja ostetaan Saari sijaan."

"Hauta on likempänä kuin Saari", sanoi Riitta hiljaa ja haikeasti.

"Likempänä tai edempänä, miten Herra tahtoo ja määrän panee. Ne ovat Herran asioita. Minä sitä, että on rauhallisempaa siellä sinulle kuin täällä ja muille myöskin."

Riitta ei puhunut mitään, istui vain ja yski kuivaa yskäänsä ja harhaili katseellaan pimentyvässä pirtissä.

"Se on ollut sellaista tämä meidän elämämme tähän asti", sanoi hän vihdoin yskimisestä hengästyneenä, "että kun on milloin muutettu ja paikkaa vaihdettu, niin on ollut ensin helpompaa, vaan sitten taas sitä kovempaa ja raskaampaa."

"Vaan jospa jo lopettaa ja lievää, jospa jo olikin tämä isku viimeinen. Ei ole ennen nöyrrytty, ei ole ollut sinunkaan puheesi ennen tällaista kuin tänä iltana."

"Kun sen tietäisi, mikä on parasta", sanoi Riitta surullisesti. "Ei tiedetä eikä ole tarvis tietääkään. Minusta vain on ruvennut tuntumaan siltä, että tämän iskun alta löytyy vielä aarteita."

"Minä en mitään enää mistään maallisista aarteista. Aikani odotin ja toivoin ja tuskittelin, kun ei milloinkaan päästy köyhyyden alta. Nyt jo saavat minulta olla missä tahansa."

"Jollei maallisiakaan, niin taivaallisia", sanoi Paavo ja tunsi samassa hiljaista katumusta siitä, mitä oli sanonut.

Vaan ei hän päässyt irti siitä mielestä, minkä oli saanut, että myö Tahkomäen ja ostaa Aholansaaren sijaan. Mitä enemmän hän sitä ajatteli ja hautoi, sitä syvemmä tunki mieliteko juuriaan. Kevättalvella kierteli hän suksessa saarta, hiihteli pitkin Rahasmäen kuvetta, katseli, ihaili kaunista näköalaa, suunnitteli ja rakensi mielessään pitkää rakennusta pirtteineen ja kamarineen salmen rannalle.

"En siitä pääse, ei ole rauhaa enää tässä talossa, en saa mitään tehdyksi. Puhuin jo Putkoselle, sille pieksämäkeläiselle, ja tarjosin Tahkomäkeä", sanoi hän taasen eräänä päivänä Riitalle.

Riitta huokaili ja istui äänettömänä. Hän oli käynyt yhä hiljaisemmaksi viime aikoina. Teki töitään ja liikkui ja askarteli aamupäiväsin, minkä jaksoi, mutta makasi muulloin ja istuskeli ja jätti työt tyttöjen varaan.

"Täällä on semmoista, että jostain täytyy saada mielen virkistystä", jatkoi Paavo puhettaan. "Aina tulevat samat surulliset muistot vastaan, menit minne tahansa. Ei ole heränneistäkään enää huvitusta. Kylmenevät, kangistuvat ja läkähtyvät omaan ahneuteensa ja maalliseen mieleensä.

"Vaan jos käy meille samoin Saaressa", sanoi Riitta. "Saadaan hyviä päiviä, niin väsytään omassa mielessä ja lakataan. Minä en kyllä niitä päiviä enää näe enkä ikävöikään."

Oli Paavon mielestä niin sattuvaa ja outoa se, mitä Riitta sanoi. Ja hän unohtui miettimään omia aikomuksiaan. Oli hän toivonut sitäkin, että saataisiin vielä parempi toimeentulo, helpompi ja huolettomampi elämä, oli tuntenut tavaran himoa ja maailman rakkautta ja tavoitellut mielessään leudompaa ja mukavampaa elämää Aholansaaressa. Vaan hänestä tuntui niin oudolta ja omituiselta, että siitä piti nyt Riitan häntä huomauttaa.

"On käsketty valvoa", sanoi hän vihdoin ja havahtui omista ajatuksistaan. "Hyvät päivät kestetään Herran kanssa niinkuin pahatkin, vaan Herratta ei mitään. Jätetään sen varaan, joka ottaa ja antaa, omansa hoitaa ja kantaa."

"Tee mitä tahdot. Sinä ymmärrät paremmin ne asiat kuin minä. Sinä tarvitset vielä taloa, kun minä jo olen poissa", sanoi Riitta alistuvasti ja nöyrästi.

Kerran keväällä ennen muuttoa kävivät he yhdessä Aholansaaressa. Riitta oli toipunut ja virkistynyt ja käynyt iloisemmaksi. He kiertelivät saarta, istuivat väliin ja levähtivät ja puhelivat ja heistä tuntui elämä taasen kuin uudelta. Paavo haki pirtin paikkaa pohjoispuolelta, asteli ja mitteli askelillaan, tähysteli salmelle päin, seisoskeli kauan yksinään ja mietiskeli.

"Tähän näin se tehdään", huusi hän Riitalle, joka istui alempana. "Tästä kun kasketaan alaspäin, näkyvät Syväri ja Pisa sen takaa, Salmen puolella saa metsä kasvaa suojaksi. Aukko vain, pieni aukko tänne, niin että saadaan Rahasmäkeä vähän näkyviin."

Riitta nousi seisomaan siellä alempana ja koetti katseillaan ja kasvoinsa ilmeillä ottaa osaa Paavon innostukseen ja suunnitelmaan.

"Ovat panneet aidan tänne pellon taa metsän laitaan. Se pitää siirtää ulomma tuonne, tiheimpään kuusikkoon, ettei ahdista tästä tätä näköalaa eikä rumenna, mitä Herra on kaunistanut."

"Oikein korkean", sanoi Riitta kuin sanoakseen.

"Kalavesi kahden puolen. Selän puolella mujetta ja muuta kalaa, salmen siikaa, matikkaa, mitä vain. Saadaan talvikalat omasta taasta."

He kiertelivät yhä, kulkivat itäpuolelle, vanhoille, tutuille paikoille, Paavo vähän edellä pystynä, pitkänä, Riitta jälessä kalpeana, kumarana, väliin seisatellen ja raskaasti hengittäen.

Siinä se oli Pieni Soukkakin saaren itäpuolella. Vanha, pahanen mökkirähjä seisoi vielä paikallaan. Savutorvi oli kaatunut katolla ja ikkunaluukut vedetty paikoiltaan. Sitä oli käytetty heinälatona ja kerppusuojuksena, minä milloinkin.

He istuivat hetken äänettöminä ja katselivat vanhaa, tuttua tupaansa, köyhän ja onnettoman ajan ränsistyvää muistomerkkiä, Riitta vähän edempänä huojuttaen heikkoa ruumistaan, Paavo omissa, pitkissä mietteissään.

"Oli tuo toki vähän parempi silloin, kun Viipurista tultiin", sanoi Paavo vihdoin. "Vanhaksi ja surkeaksi on käynyt vanhakoti, maahan vajonnut, lahonnut, sammaltunut. Miten lie siinäkin aikanaan eletty?"

Riitta hymähti surullisesta, niinkuin olisi sillä tahtonut tulkita kaikki ne kärsimykset, mitä oli siinä saanut pitkinä vuosinaan kärsiä ja niinkuin ei niistä enää jaksaisi mitään puhua.

"Sinä sen paremmin tiedät, joka olit aina kotona. Karjalassa silloin heräsivät kylittäin. Minun piti aina olla liikkeellä, kesät talvet", jatkoi Paavo.

"Tiedän kyllä, vaan parempi on, kun ei niistä puhu eikä niitä aikoja enää muistele", sanoi Riitta.

"Se oli sellaista aikaa, ettei joutanut omasta joukostaan paljon huolta pitämään, kun joka puolella syttyi ja paloi, savusi ja ratisi Herran tuli ja aina piti olla hädässä, milloin oikeaa kohentamassa ja viertämässä, milloin väärää sammuttamassa. Vaan vaivana se on ollut minulle, minkä silloin laiminlöin. Nyt on usein muistunut mieleen Juhanan kuoleman jälkeen."

"Sehän se repii ja raastaa ja ajaa aina pelkoon", sanoi Riitta ja pyyhki huivin nurkalla silmiään. "Ennen niistä kärsimyksistäni puhuin, vaan puhuin vihassa ja katkeruudessa ja kiukussa, niin ettet sinä niistä silloin selkoa saanut. Nyt en enää tahtoisi puhua kenellekään. Hyviä ne kaikki ovat olleet, vaikka paaduin niiden alla aikanaan ja niitä pahana pidin."

Paavo käänsihe, katseli kauas järvelle päin ja harhaili silmillään kuin jotain etsien.

"Kerrankin talvella oltiin viikko leivättä lasten kanssa. Lehmällisellä elettiin ja vanhoilla jäkälän jätteillä, joita koetin survoa ja maidossa vähän kastella. Lapset itkivät leipää kaiket päivät ja makailivat nälästä sairaina. Minä niitä oikein pakoilin sydän kourassa, tein asiaa milloin lähteelle, milloin kujaan ja navettaan, etten tarvitsisi nähdä niiden surkeutta, vaan sitä raskaampaa oli sitten taas pirttiin paluu. Itkin salassa pitkin päivää, vaikka koetinkin olla tyyni ja levollinen. Nämä koivut tässä ovat kuulleet monta äänellistä itkua."

Kevättuuli suhahti vanhoissa jättiläiskoivuissa kuin vakuudeksi siihen, mitä Riitta oli sanonut.

"Miksen saattanut silloin nöyrtyä niiden kärsimyksien alla, niin olisivat uudet ja kovemmat tulleet vältetyiksi?" jatkoi Riitta puhettaan. "Vaan en — sinua syytin, enkä itseäni milloinkaan, heränneitä vihasin, puolella korvalla kuuntelin, mitä te puhuitte illoin pirtissä, pakoilin, piilottelin ja vedin peitteitä päälleni."

"Ne ovat siellä takana päin, ne asiat. Saavat sinne lahota ja hukkua ja unehtua", sanoi Paavo rauhallisesti, osaaottavaisesti ja nousi lähteäkseen.

Hän seisoi vielä, kääntyi ja katseli ympärilleen kuin olisi jotain tekemistä tai sanomista tai odottamista. Sitten laskeutui hän polvilleen vanhan, lahonneen kannon juurelle, pani kätensä kannon päälle ristiin ja alkoi vapisevalla äänellä rukoilla:

"Herra, sinä tiedät ja näet, miten suuri on vaivamme, miten on risti ollut raskas kannettavana heikoilla ja huonoilla palvelijoillasi ja miten paljon olemme sen painon alla syntiä tehneet. Anna anteeksi ja unohda kaikki Kristuksen tähden ja lisää meille voimia ja lainaa viisauttasi elämän tiellä kulkeaksemme. Tässä, tällä paikalla, tahdomme taas sinua lähestyä, joka meitä murheessa ja vaivassa uudestaan lähestyit ja elämään ottaaksesi etseit. Suuret ovat syntimme ja rikoksemme sinua, pyhää ja vanhurskasta, vastaan ja toinen toistammekin vastaan, vaan sinun kädessäsi on lohdutus ja rauha ja uusi toivo. Anna meidän vielä tuntea armosi ja läsnäolosi ilo, anna Kristuksen tähden!"

Kun hän oli noussut, makasi Riitta vielä maassa itkuunsa ja liikutukseensa sulautuneena. Kaukaa järveltä päin tai salmen takaa jostain kuului virren veisuuta, surullisen naisäänen etäistä kaikua, joka kantautui tuulen mukana, kuuluen milloin hiljempaa, milloin kovempaa.

He kulkivat äänettöminä kotiinsa, soutivat salmen yli, kiertelivät kivisiä polkuja Rahasmäen kupeella, nousivat ylemmä, laskeutuivat alemma, painuivat notkoihin ja viidakkoihin ja kohosivat taasen kaskien rinteille somaa, leppäistä, lehtoista polkua pitkin. Oli kuin olisivat kirkosta palanneet tai suurista seuroista, missä sielu oli saanut uutta ravintoa ja virvoitusta, uutta toivoa ja elämää. Oli kuin joku omituinen voima olisi heitä kohoittanut ja keventänyt, niinkuin sisällä sielussa olisi tapahtunut suuri puhdistus ja ihmeellinen uudistus. Eikä ollut mitään kaameata eikä kolkkoa kotona Tahkomäessäkään enää. Eivät vaanineet enää vanhat muistot nurkissa eikä kujassa eikä pihapoluilla.

"Tänä iltana, tytöt, taasen luetaan ja veisataan, niinkuin on nyt joka ilta tehty", sanoi Riitta kotiin tultua iloisena ja hilpeänä.

Ja hänestä tuntui siltä, että hän tulee vielä terveeksi, että hänen elämänsä vielä pitenee, että hän saa alkaa uudestaan Aholansaarella ja jatkaa ja ruveta tekemään Paavon kanssa samaa parannusta ja elämään samaa elämää. Ei ole hänestä enää estettä. Saa mennä ja tulla Paavo milloin tahtoo, saa avata ovet, kutsua ja kestitä ystävänsä, saavat olla ja viipyä ja veisata yönsä, päivänsä. Kiittää hänen pitää Herraa kaikesta ja pitää ilolla kiinni siitä armosta, minkä on käsiinsä saanut.

Miten olikaan hänen sielunsa täysi, miten siellä kuohui ja tulvaili uusi elämä ja halu ja onni! Sydäntä hiveli ja kasvoja kuumensi ja jalkoja nostatti maasta. Kun vain tätä tällaista kestäisi, kun sen osaisi oikein säilyttää, voisi valvoa ja olla syntiä tekemättä. Vaan miksei voi, kun Herra antaa aina uusia voimia ja kun siitä puhuu ja sitä pyytää.

Kaiken kesää raatoi Paavo työssä, pellolla ja kaskella, rakensi ja hakkasi, kolosi tervaksia, korjaili pyydyksiään väliaikoina ja kalasteli aamuvarhaisin ja iltamyöhäisin milloin selän, milloin salmen puolella. Tytöt olivat mukana, Sohvi ja Liisa ja Eeva ja pikku Riitta. Se oli kuin oma valtakunta hallitsijalleen tämä hänen saarensa, Syvärin suurin ja kaunein. Hän istui usein iltamyöhään kylvyn perästä pihalla laakean kiven päällä, katseli ja ihaili illan valkenevia vesiä ja häipyvää etäisyyttä vesien takana kaukana ja satoja saaria, jotka rauhallisina näyttivät raskain kuormin jonnekin pyrkivän. Miksi tämä kaikki oli nyt näin kaunista, miksei hän ollut tätä ennen tällaisena nähnyt, silloin kun Viipurista palattiin ja asuttiin Soukassa, saaren itänurkassa?

Ei ollut matkoja paljon, markkinamatkat pisimpiä, ei enää elämä yhtämittaista seurain pitoa niinkuin oli ennen ollut. Häissä käytiin joskus ja hautajaisissa. Ei uskallettu asiatta kokoontua eikä seuroja enää seurain vuoksi pitää.

Poissa oli Berghkin, Kuopion pappi, joka oli tukenut ja auttanut ja aina ovensa avannut Paavolle ja heränneille, kutka vain tulivat. Rovasti, vanha Brofeldt, sairasteli ja talven tultua kuoli. Oli käynyt joskus seuroissa likempänä ja vieraanaan pitänyt. Ennen kuolemaansa oli kutsunut Paavon luokseen ja puhunut sielunsa tilasta niin avonaisesti ja nöyrästi. "Tuossa on, Paavo, parannukseni ja uskoni ja jumalisuuteni", oli sanonut ja ojentanut vanhan, laihan, vapisevan kätensä vuoteestaan Paavoa kohti. Vaan poika sillä oli saman henkinen ja mielinen apulaisena ja ahkerampi vielä seuroissa käymään. Oli usein ajanut Aholansaarelle isän kuoleman jälkeen, istuskellut pirtissä, kysellyt ja kuunnellut ja valittamalla puhunut omasta itsestään, miten on köyhää ja pimeää sielussa, miten tietymätön ja tuntematon vielä elämän Herra. Paavolla oli sellainen ilo nuoresta Brofeldtista, että hän usein tähysteli tielle päin, odotteli ja toivoi ja ikävöi pappia tulevaksi. Ja kun tuli, oli kuin olisi oma poika tullut. Olisi syliinsä sulkenut ja kaulaan kapsahtanut.

Niskanen kävi silloin tällöin Iisalmesta ja kertoi omista matkoistaan, joita oli tehnyt Kiuruvedelle ja Maaningalle, missä vain oli Herralla joukkoa olemassa. Oli miehistynyt ja vakaantunut ja varttunut viime aikoina, paljon lukenut ja tutkinut.

Kun ei se vain paisuisi lahjainsa ja tietonsa käsissä, ajatteli Paavo usein. Kun ei vain kulkisi Herran ohi, vaan pysyisi perässä nöyränä ja alamielisenä, kun ei viisastuisi eikä päätään kasvattaisi. Hän oli sitä aina pelännyt ja siitä muistuttanut.

Pitää muistaa, mistä on lähtenyt, että on helvetin partaalla herännyt ja mitä on saanut, että on armon saanut armosta. Pitää pelätä omia lahjojaan ja tietojaan, omaa viisauttaan ja valkeuttaan. Niihin sotkeut pikemmin ja pahemmin kuin synteihisi ja niistä on sitten vaikeampi irti päästä. Kun alaspäin lankeet, pääset ylös, vaan kun ylöspäin milloin lankeet, et nouse enää, vaan jäät sinne riippumaan taivaan ja maan välille. Missä olisin minäkin, jos ei Herra olisi lyönyt ja vaivannut ja pätsissään pitänyt? Se kun ei tulekaan riihivaatteissa saatana meidän luoksemme, vaan valkoisena ja puhtaana ja paraana paratiisin enkelinä.

Syystalvesta oli Paavo lähtenyt Toholahden markkinoille. Riitta oli pannut eväät konttiin, peittänyt rekeen ja jäänyt pihalle seisomaan ja katsomaan, kun Paavo läksi ja laski törmää alas jäälle. Pikku Riitta oli seissut kannaksilla jäälle asti ja palannut törmän alta kotiin.