Part 14

"On se sitäkin", jatkoi Paavo yhä puhettaan, "ettei ole puhujan voimassa eikä vallassa, mitä puhua, vaan täytyy puhua, niinkuin Herra puhuttaa. Se on se puhe Herran puhetta, minkä kivulla synnytit ja vaivan takaa sait sanotuksi. Herra kypsentää kipujen ja ahdistusten tulella ruuan vaivatuille ihmisille vaivattujen sielussa. Vaan sitäpä ei siinä sanota eikä heti paikalla ilmoiteta, mitä ja millaista on puheesi milloinkin, onko omaasi vai onko Herran suulla puhuttua."

"Ilmoitettiinpa silloin rytäkkökesänä sinulle, Paavo, siellä Karjalassa. Viikon puhuit keskellä kesän kuumuutta, niin jo herkesivät hyppimästä hurmanhenget", huomautti Niskanen.

"Silloin siellä", sanoi Paavo surullisella äänellä. "Siitä on jo pitkä aika. Ja toisen kerran Sääskiniemessä Juhanan murhan jälkeen. Minä sinne kirves vyöllä aamulla aikaisin, kun olin illalla Karjalasta palannut. Vapisivat roistot sanan edessä, niin että lusikat putosivat käsistä pöydälle, kun olivat juuri ruualle ruvenneet."

Hän käveli Niskasen eteen, innostui, kiivastui ja unohti samassa papin ja vieraat ja oman äskeisen puheensa.

"Vaan tämä on toista, mitä tässä on puhuttu", jatkoi hän rauhallisena ja palasi istumaan entiselle paikalleen, "Tämä on sitä, että Herra salaa oman työnsä ja oman henkensä vaikutukset. Jos on pappi tai muu maallinen mies, niin ei saa ylpeillyksi siitä, mitä ja miten on puhunut eikä sitä omakseen otetuksi."

Malmberg puheli puoliääneen isännän ja vierasten kanssa toisella puolen, väliin taasen rouvansa kanssa ruotsia seuraten samassa silmillään Paavoa. Ja hänen mielessään oli lakkaamatonta taistelua siitä eilisestä ja tästä tämänpäiväisestä.

Jotain siinä on sellaista, jota ei ole muissa kenessäkään, ajatteli hän ja tarkkasi salaa Paavoa. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän siihen kiintyy. Jos ei se sittenkään ollut röyhkeyttä, minkä hän illalla siksi luuli. Ja hänestä tuntui siltä, kuin ymmärtäisi hän sitä nyt jo paremmin.

Hän jäi yhä pitemmältä tarkkaamaan Paavoa, Paavon omituista, korkeaa otsaa, joka taipui vähän luonnottomasti taaksepäin, ulkonevia poskipäitä ja suuria, ilmeikkäitä, sielukkaita silmiä korkeiden kulmien alla. Mitä jos olisi pyytää sitä vielä puhumaan. Vaan ei hänen sopinut nyt vielä ainakaan.

Kun toimitukset olivat tehdyt, kiirehti Malmberg seuratupaan.

"Jospa vieras vielä puhuu kansalle. Kuuluvat siellä veisaavan", sanoi hän mennessään Paavolle kuin vahingossa, huomaamatta, ajattelematta.

"Minä siellä, missä ei ole pappia — paremman puutteessa", kuului Paavo sanovan nöyrästi, vaatimattomasti, kun Malmberg oli jo ovessa.

Oli yhtä ahdasta ja vaikeaa taasen Malmbergin puhe, kuin oli ollut aamullinen saarnakin. Oli sellaista harhailemista, alutonta ja loputonta, sumussa kulkemista ja erämaassa eksyksissä juoksemista. Ei hän päässyt enää siihen entiseen välittömyyteen eikä lämpimään suhteeseen kuulijainsa kanssa, johon oli aina ennen päässyt. Hän katseli hätäisenä ympäri huonetta. Vasta nyt puheensa lopussa hän huomasi, että Paavo istui perällä pirttiä toisten takana rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä, harras ilme kasvoissa, niinkuin ei olisi mitään moitetta mielessä. Ja hän tunsi yhtäkkiä jotain helpoitusta ja kevennystä. Niinkuin se ei enää olisikaan sama, mikä oli ollut eilen illalla, niinkuin hän sen nyt näkisi kokonaan toisessa valossa.

"Se on niin, että on vaikea pysyä yksinkertaisena ja ottaa Herralta, mitä Herra antaa", sanoi Paavo Malmbergille, kun he hyvästelivät. "Muista odottaa, kunnes annetaan, äläkä itse ryykää Herran tavaroille! Niitä ei saada ottamalla, vaan odottamalla."

Malmberg katsahti kysyvänä Paavoon ja jatkoi hyvästelemistään hätäisenä ja kiireissään.

Pois hänen piti päästä täältä, pois kotiin, ulos, tielle, jonnekin rauhaantumaan ja saamaan tasapainoa mieleensä. Hänen olisi pitänyt jo ennen lähteä, kohta toimituksen perästä, ja jättää tämä vieras niille puhumaan.

Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa saamatta puhutuksi mitään rouvalleen.

Miten hänen olonsa olikin niin raskasta ja vaikeaa, ettei pitkiin aikoihin, ei sitten kuin Pietarissa ennen ylioppilaana, kun hän neuvotonna ja avutonna sielunsa ahtaissa harhaili suuren kaupungin katuja, ja Kalajoen pappilan vinttikamarissa viimeksi, kun hän muutamana päivänä Ylivieskasta palattuaan itki ja katui, että oli ollenkaan papiksi ruvennut. Oli ollut sellaista juhla-aikaa koko tämä Nivalassa oloaika. Niinkuin olisi linnun päästänyt häkistään, niin oli hänenkin ollut hyvä olla päästyään pois Kalajoen pappilasta, missä oli aina saanut olla orjallisella mielellä, aina kiistellä ja väitellä. Sitten oli ollut häämatka Ruovedelle ja uuden kodin perustaminen Pirttiperään ja monta onnellista, ihanaa hetkeä yhdessä, yhteisiä matkoja pitäjälle, suuria seuroja ja täydet kirkot sunnuntaisin.

Hän oli istunut Laguksen jalkain juuressa, kuunnellut Lagusta kuin lapsi isäänsä, imenyt elämää ja voimaa Laguksen sanoista. Mitähän se sanoisi näistä savolaisista — tästä Ruotsalaisesta? Hänen olisi pitänyt viedä ne Ylivieskaan, Vaan ei hän itsekään ollut niistä selvillä. Mitä oli kuullut ja nähnyt, oli illalla vielä suututtanut, vaan nyt sitten herättänyt sitä suurempaa mielenkiintoa. Niinkuin sekin, mitä se puhui puhujasta ja saarnamiehestä. Oli oikeastaan väärin, että hän piti itseään herrana ja oppineena ja kaiken tietävänä niiden edessä. Eivät olleet hänen omat asiansakaan sellaisia, että olisi kannattanut kohdella ynseästi vanhoja miehiä.

Oli tuntunut sittenkin sellaiselta etsimiseltä ja hapuilemiselta ja seinän takana elämiseltä tämä hänen olonsa ja elämänsä. Aina kun pääsi puhumasta tai kun tuli alas saarnatuolilta, löi tuntoa, kolkutti ja äänteli sielussa outo ääni: entä itse? — millaiset ovat omat asiasi, uskosi ja parannuksen tekosi, rukouksesi ja rakkautesi? Ei ole ollut oikeasta uskosta tänäkään päivänä kuin riekaleita jälellä. Kopeutta vain ja kunnian himoa ja omatekoista jumalisuutta ja loukattua pappisarvoa ja siitä suututtelemista kaiken päivää päästä päähän.

"Kuule, Amanda! Minun täytyy tavata niitä miehiä vielä tänä iltana", sanoi hän äkkiä rouvalleen pihalla Pirttiperässä, kun he jo olivat astuneet rattailta alas.

"Mistä sinä sen sait mieleesi? Mitä sinä niillä enää? Anna niiden mennä rauhassa menojaan!" vastasi rouva hämmästyneenä.

"Minun täytyy. Minusta tuntuu siltä, että sielu hukkuu, jollen mene. Ne lähtevät tänä iltana ja ennättänevät Isolle-Niemelle ylipäähän. Minusta on kaiken iltapäivää, siitä saakka, kun kuulin sen puheen lopun — tuntunut siltä, että sillä onkin viisauden ja taidon tavarat kätkettynä karun kuoren alla, että se onkin se Ananias, jota minä raukka vielä sokeudessani tarvitsen."

"Voi, Kustaa, rakas, tee sinä tahtosi!" sanoi rouva nöyränä ja alistuvana.

Malmberg oli laskenut oikein. Savolaiset vieraat olivat lähteneet samoihin aikoihin Malisperältä ja saapuneet vähää ennen Isolle-Niemelle. Oli jo yö pian puolessa, kun hän pääsi perille. Vieraat istuivat vielä ylhäällä isännän ja muutamien seuroista palaavien kanssa puhellen parannuksen asiasta.

"Tulin vielä", sanoi Malmberg ja käveli suoraan Paavon luo tervehtimään.

"Tulit, kun tuotiin. Et olisi itsestäsi tullut", vastasi Paavo iloisesti, ja hänen äänensä värähti omituisesti. "Sitä olen odottanutkin, että tulet."

"Miten? — mistä te sitä olette osanneet odottaa?" kysyi Malmberg hämmästyen.

"Ovat ennen tulleet, jotka ovat samalla mielellä lähteneet kuin sinäkin."

"Vaan mistä te minun mieleni?" kysyi Malmberg yhä ihmeissään.

"Minä? — Siitä minä sinun mielesi, mistä muidenkin kaikkien, jotka ovat Herran käsiin joutuneet, vaan eivät vielä rauhaantuneet eivätkä omia voimiansa menettäneet. Repivät, reuhtovat, juonittelevat, suuttuvat itsellensä ja muille, kulkevat ryykäämällä elämän tietä, loukkaavat siinä itsensä ja tulevat sitten kärsimättömiksi. Niillä on kaikilla sama tauti, vaan suurilahjaisilla sitä ankarampi."

Malmbergilla oli niin monta kysymystä, ettei tietänyt, mistä aloittaa ja minkä niistä ensiksi tehdä.

"Miten se sitten paranisi, se tauti?" kysyi hän vihdoin.

"Siten, että pyydät Herralta sitä armoa, joka alentaa ja tekee yksinkertaiseksi. Sitä tietä tulee rauha sydämeen ja voima sieluun. Siinä on ahdas portti edessäsi. Pane pois oma tietosi ja viisautesi ja akatemiallinen oppisi ja asetu syntisenä ja armahdettavana kaikkinäkevän eteen! Tunnusta ja sano muillekin, millainen itse olet! Saarnaat oman sielusi sairaaksi ja se tapahtuu tällä tavalla: opetat, puhut pyhistä asioista, koetat lohduttaa murheellisia ja valaista sokeita ja herättää nukkuvia, niin tunnet samassa, että onkin oma sielusi saastaa ja törkyä täynnä. Siitä tulee sitten vaiva ja kipu sellainen, että se jos ei saa hoitoa, niin tappaa hengellisen elämän heränneessä papissa. Alennu ja avaa sydämesi näille talonpojille äläkä rupea suojaamaan äläkä salaamaan rokkisi taakse mitään synnin pesäkettä! Vaan jos pidät itseäsi parempana ja pyhempänä ja omaa valoasi kirkkaampana kuin toisten, niin kannat aina salaista kipua sielussasi ja tunnon nuhdetta ja siinä kasvaa sitten korvalla karvas juuri, ulkokultaisuus ja muu väärän hengen hedelmä."

Niin se oli. Sellaista se oli. Se tuntui niin vastaavalta ja tutulta, vaikkei sitä ollut osannut koskaan itselleen selvittää eikä olisi uskaltanut kenellekään, vaikka olisi osannutkin. Ja Malmberg istui pöydän päässä kuunnellen, pää käden varassa ja käsi pöydän.

Hän oli kuin sairas, joka on joutunut lääkärin pideltäväksi, kuin lapsi, joka istuu isänsä polvella, siinä vaikeroi ja itkee, vaan tyyntyy taasen.

Se se oli, joka hänellä oli ollut syntinä ja salaa rauhattomuutena, että oli ollut korkealla, muita ylempänä, että oli luullut jo olevansa muita parempi, että oli käskenyt ja komentanut ja lahjojaan näytellyt, kun olisi pitänyt hoitaa ja kantaa syntisiä, perässä juosta, pyytää ja kesyttää.

"Herra on antanut sinulle lahjojaan", jatkoi Paavo, "vaan lahjain mukana tulee vaaroja ja korkeita kiusauksia. Muista aina omaa heikkouttasi äläkä kyllästy kerjäläisen läksyyn! Et voi itse mitään, et kykene mihinkään, ei ole sinusta itsestäsi saarnamieheksi. Kaikki pitää saada Herralta — usko Herraan, ettet tottele järjen juonia, rakkaus syntisiin, niin että säälit, armahdat ja kannat niitä, päätä silittelet ja polvellasi pitelet. Varo sitä, ettet pyhäksi pyri etkä uskonsankariksi miksikään! Anna Herran hengen hiljaisuudessa työtään tehdä ja uskoasi sisältäpäin sielustasi kasvattaa! Ole sinä, pysy sinä köyhänä, heikkona ja alastomana aina Herran edessä! Siinä se on salaisuus — se salattu viisaus."

Paavo tuntui täällä kokonaan toisenlaiselta kuin eilen Pirttiperässä. Oikein piti pitkään katsoa, oliko se sama mies, oliko siinä mitään enää siitä eilisestä. Ei ollut äänikään enää samanlainen eikä katse eikä käynti eikä liikunto mikään. Jos ei olisi tiennyt, olisi pitänyt eri miehenä.

Vaan se olikin tapahtunut hänessä itsessään se muutos, hänen omassa sielussaan ja mielessään. Hän oli ollut olevinaan Herran asialla, vaan olikin ollut omallaan. Herra hän oli ollutkin, suuri herra, vaikka olikin herroista luopunut. Korkealla hän oli ennen kulkenut, pää pytyssä, omaa kunniaansa elättäen. Vaan tien pitää nyt kulkea alaspäin. Hänen pitää nyt- lähteä syntisenä syntisten joukkoon, suurimpana syntisistä halvimpana heränneistä.

Illan hämärä oli jo poistunut pirtistä, ja aamun puna valaisi seiniä ja siltapalkkeja. Oli pitkän aikaa äänetöntä Paavon puheen perästä, oli sellaista pyhää tunnelmaa, jossa itsekukin tuntee olevansa kahden kesken Herran kanssa ja jossa sieluun virtaa salattua rauhaa ja iloa.

Malmberg nousi vihdoin lähteäkseen ja ojensi äänetönnä kätensä Paavolle.

"Ei vielä. Et saa vielä mennä", sanoi Paavo ja hänen silmissään kiilsi outo kosteus. "Eroaisimmeko rukoilematta? Herran ystävillä on yksi suuri etuoikeus. Saavat samassa hengessä Herraa lähestyä. Rukouksen kautta saavat kaikki, mitä saavat, uskon ja hengen yhteyden, rauhan ja rakkauden siteen, vaan ilman rukousta ei mitään anneta."

Ja hän lankesi polvilleen penkin varaan, pani kätensä ristiin, ja hänen äänensä kaikui kirkkaana ja lapsellisen luottavana äänettömässä, avarassa pirtissä:

"Kaikkivaltias Jumala, Jeesuksen Kristuksen isä Me kiitämme sinua siitä, että suuret syntiset saavat lähestyä sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas. Kallista korvasi puoleemme, kun taasen tulemme tykösi ja laskemme eteesi huonoutemme, syntimme ja suuren avuttomuutemme! Sinä pelastit sielumme kuolemasta ja tuomiosta. Kirkasta tämä armo ja työ meidänkin köyhille sieluillemme! Auta meitä yhdessä hengessä itseäsi palvelemaan ja toinen toistamme rakastamaan! Muista armossa tätäkin seurakuntaa, sen nuorta paimenta, kaikkia vaivatuita ja velanalaisia heränneitä Savon ja Karjalan maassa! Kuule rukouksemme Jeesuksen Kristuksen tähden!"

Kuin unissaan kulki Malmberg ulos pihalle sydän täynnä onnea ja rauhaa. Kaukaa avaran vainion takaa nousi kevätkesän aurinko suurena, kirkkaana, lämpöisenä. Hän antoi hevosen astua ja vaipui omaan onneensa ja omiin ihaniin ajatuksiinsa, jotka tulivat ja menivät, vaan joilla kaikilla oli tuotavana tullessaan valoa ja uuden elämän kirkkautta.

XI.

Oli kuin uutta elämä Aholansaaressa taas, uutta ja outoa. Paavo oli saanut uuden emännän itselleen sen entisen tilalle, joka oli suurimman osan elämäänsä ollut katkera ja kiukkuinen, vieras hänelle itselleen ja hänen matkoilleen, vaan viime vuosina sitten muuttunut ja kuollut vanhurskaan kuolemalla.

Anna Loviisa, uusi emäntä, oli kokonaan toinen luonteeltaan, hiljainen, alistuvainen ja mukaantuva, aina valmis palvelemaan Paavoa ja ystäviä, aina valmis auttamaan Paavoa matkoille ja lämpimällä, iloisella mielellä vastaanottamaan ja kotona hoitamaan. Oli palvellut aikanaan Kalliolahdessa ja muualla heränneissä, ollut ahkera sananviljelijä, vilpitön parannuksentekijä ja hyvä veisaaja. Oli ollut aina palvelevana henkenä heränneiden pidoissa, häissä ja hautajaisissa, oppinut taloutta ja käsitöitä, ollut kaikkein ystävien suosikki ja kaikkialla tervetullut. Kaikki oli Aholansaarella kuin muuttunutta, kaikkialle ilmestynyt järjestystä ja uuden emännän huolenpitoa, siisteyttä, puhtautta, tarkkuutta, taitavuutta. Se oli miellyttänyt ja huvittanut Paavoa, vaan sitten oli hän ruvennut vainuamaan siinä ahneutta ja maailman rakkautta.

"Loppuu kesken köyhyys, ensin maallinen, sitten hengellinen. Rikkaat tulevat työläästi taivaanvaltakuntaan. Rikkaus, tämän maailman tavara ja mammonan valtaan ovat Nilsiän heränneiltä hengen ottaneet, niin ettei enää seurojakaan saada pidetyksi missään. Saat hyvin kaikki kulkemaan ja menestymään, liinasi, loukutuksesi, kankaasi, karjasi, niin on tie pian tukossa tähän taloon. Meiltä on Herra ennen salannut tavaransa köyhyyden taakse, pettuleivällä parannusta teettänyt ja survolla rukoilemaan opettanut."

Se oli ollut sellaista Paavon puhe, milloin oli nähnyt emäntänsä kiireissään. Joskus kun Anna Loviisa päivät pääksytysten kutoi ja istui kangaspuillaan, toimitti Paavo keskellä päivää seurat kotiinsa tai haki väkensä veisaamaan. Vaan se oli ollut muistutusta ja varoitusta enemmän kuin moitetta. Hän oli siitä sittenkin hyvillään, että Anna Loviisa oli ahkera ja toimellinen ja että kaikki oli ruvennut menestymään.

Tytöt olivat yksi toisensa perästä karkkoontuneet kotoa, Sohvi viimeksi. He olivat olleet saattamassa Sohvia suurella joukolla Karjalaan, kulkeneet vanhat, vaikeat matkat taasen monista ajoista, salot selkähevosilla Pielisen rannalle, selät suurilla venheillä, pitkin tietä joukkoaan kasvattaen. Samat, vanhat ystävät olivat olleet koolla Lieksassa ja Nurmeksessa, Härköset, Piiroset, Timoset, Tolvaset, ketä ne kaikki lienevätkään olleet. Pyykkö vain oli kuollut, vanha lain mies. Miten lie miehen käynyt — liekö päässyt perille?

Karjalassa paloi kaikkialla, kaikilla vaaroilla ja kaikkien niemien nenissä herätyksen tuli. Sitä oli Paavo pitänyt pahana, että johtomiehiä ja seuranpitäjiä oli ilmestynyt joka kylään, ettei ollut oikeaa järjestystä missään, ei siinä, mitä oli puhuttu ja mitä veisattu. Kaikki olivat tukkineet tavaroitaan esille, puhuneet, parpattaneet, ilman aikojaan vain kuin puhuakseen ja omaansa näytelläkseen. Se oli niiden vanhaa vikaa, joka näkyi pysyvän aina yhtä parantumattomana.

Herrat olivat taas nostaneet vainon heränneitä vastaan Karjalassa ja kulettaneet niitä käräjiin luvattomasta seurain pidosta. Herrain se oli syy. Herrat olivat kaikkialla heränneiden pahimpia vainomiehiä, joille talonpojat olivat sitten apuansa antaneet. Vaan mitenkäs kävi Juuan Halosen, jumalattoman miehen? Läksi Nurmeksesta viskaalille vieraitamiehiä hakemaan, niin jäi sille tielle, jäihin jäi kehnossa kevätkelissä eikä ole sieltä sen perästä todistajiaan tuonut. Siitä siellä oli puhuttu joka talossa, tuskin muusta mistään, siitä oli Paavokin puhunut kaikkialla Karjalasta palattuaan.

Tokko lopettavat, tokko aukeavat silmät näkemään kenen puolella on Herra, tokko tietävät vieläkään sitä, että heränneet ovat Herran silmäterä, ettei niihin saa koskea eikä niitä käräjillä kiusata? Vaan eivät ne sitä siihen jätä, mihin Halonen sen jätti. Siitä ne tointuvat vielä ja nostavat vainon semmoisen, joka ulottuu idästä länteen niin pitkältä kuin heränneitä riittää. Kuka ei herää tässä tulessa, mikä nyt palaa, sen täytyy paatua ja soentua.

Paavo oli usein raskaalla, synkällä mielellä kotonaan, varsinkin matkoilta palattuaan. Ei jaksanut paljon puhua, luki vain ja pysytteli kamarissaan. Vaan Anna Loviisa koki silloin olla sitä puheliaampi ja iloisempi niinkuin tahtoisi tartuttaa tuultaan Paavoonkin ja omalla ilollaan keventää Paavon mieltä — puheli, hyräili laulujaan pirtissä hääriessään ja kävi tuontuostakin kamarissa Paavolle asiaa tehden.

"Kuule, Anna Loviisa!" sanoi Paavo eräänä päivänä taasen, kun emäntä tuli kamariin, "sano sinä, mikä minun oikein on! Minulla on sellainen vaiva ja rauhattomuus sielussa. On niinkuin odottaisin jotain onnettomuutta tulevaksi. Liekö jäänyt siitä Juhanan murhasta veriin vai muutoinko vain on omien asioitteni tähden?"

"Minä? — Miten minä, joka en omista asioistanikaan selvää saa — miten minä sinun asioihisi mitään?" sanoi Anna Loviisa hämillään, kysyvästi.

"Se on siinä sekin — se käräjöiminen ja heränneiden kiusaaminen. Kuuluivat yltyneen Karjalassa sen syksyllisen käyntini jälkeen ja siitä lähtein ruvenneen yksissä tuumin vainon tekoon. Kun eivät vielä veritöihin ryhtyisi, jumalattomat. En tiedä, Herra sen tietää, vaan minusta tuntuu siltä, että vielä se on tämäkin tukka verissään."

"Vaan jospa heittävät nyt, kun on Jumalan tuomio niille siellä Juuassa julkiluettu", sanoi Anna Loviisa ja hänen äänessään oli rohkaiseva sävy.

"Ja on sekin, että on yhden miehen hartioille kaikki pantu. Saat pelätä itseäsi, valvoa omia ja muiden asioita, heränneiden kaikkien Karjalassa ja Savossa. Nyt pitäisi taasen lähteä Kajaaniin."

Anna Loviisa seisoi ja myönnytteli ja koki sanoa jotain, mitä vain ennätti, osanotoksi ja sääliksi.

"Ne pitävät minua profeettana", jatkoi Paavo, "oikeana Jumalan miehenä, jolla on tavaroita joka markkinoilla, uskoa, henkeä, voimaa ja uutta viisautta. Eivät ne tiedä, miten ovat asiat ahtaalla ja miten on kuollutta ja köyhää profeetan sielussa, että on taas sisällinen elämä, usko ja parannuksenteko sellaista kuin tikkua kiskoisi lattian raosta. Lähteä ja mennä sitten tällaisen ja olla muille opettajana!"

"Jospa jäisit kotiin — jospa Heikki menisi Niskasen kanssa — jospa ne menisivätkin kahden. Pannaan sana Kalliolahteen, ettet sinä tulekaan", puheli Anna Loviisa, kun oli huomaavinaan, että Paavo oli vastahakoinen lähtemään.

"Ei panna, ei käy laatuun, minun sinne pitää sittenkin. Siellä ovat monenlaiset tuulet puhaltamassa. Kohta on samanlaista kuin Karjalassa kerran rytäkkökesänä — kaatuvat, hyppivät, hourailevat horroksissaan ja mitä tekevätkään. Ja on siellä sitä Renqvistin hapatustakin jo siemeneksi."

"Sitäkinkö taas!" pisti Anna Loviisa väliin, niinkuin olisi hänkin siitä jo kyllänsä saanut.

"Täältä joutaa omasta pitäjästä tähän aikaan minne hyvänsä. Sutinen suuttui hengen köyhyyteen, kun oli oppinut rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä elämään, ja muiden köyhempäin on käynyt samoin, Heikki yksin on enää jälellä vanhoista heränneistä Nilsiässä. Pysyy lämpimänä Heikkikin, kun kulkee tulen ääressä."

"Niin — on oltu, on oltu valvomattomia, on nukuttu uudestaan, on painuttu takaisin samaan, entiseen suruttomuuteen, josta herättiin. Sinne minäkin uupuisin, jollet sinä, Paavo puhuisi ja kulettaisi vieraitasi, niitä pitkämatkaisia, Niskasia ja Karjalan miehiä ja muita."

"Vaan ne jäävät kotiinsa nekin nyt, kun niitä sakoitetaan. Eivät uskalla enää. Lukisivat raamattuaan heränneet täällä, niinkuin muuallakin, niin ei olisi tarvis olla niille keppinä ja kainalosauvana. Raamatusta minun pitää saada, mitä saan ja mitä olen joskus muillekin antanut."

Kun Anna Loviisa oli mennyt pirttiin, jäi Paavo yksikseen ja jatkoi lukuaan siitä, mihin sen oli jättänyt. Hänestä tuntui niin vaikealta olo ja elämä taasen, tyhjältä, pimeältä, ahtaalta, ettei hän jaksanut koota ajatuksiaan siihen, mitä luki. Ja hän luki pitkät kappaleet ajatukset muissa asioissa askaroiden, niin että piti sitten palata takaisin ja lukea uudelleen.

On aina sellainen tilinteko täällä kotona niistä matkoista, siitä, mitä niille on puhunut ja mitä millekin sanonut. On niinkuin täällä kuritettaisiin kaikista vioista ja erehdyksistä ja synneistä, joita on matkoilla tehnyt. Sellainen luonto sitten vielä, joka ei pysy aisoissaan, vaan riuhtoo ja yrittää ja särkee valjaansa, vaikka panisit uudet joka päivä päälle.

On monesti ollut sellaistakin, ettei ole tuntenut eikä osannut eroittaa, onko enää mies herännyt ja Herran armosta osallinen, vai onko jo kaikki menettänyt, sen ensimäisen armon ja kutsun ja kihlat, ja tullut tylsäksi ja tunnottomaksi — ei sitä, onko vielä Herran tiellä vai omaansako kulkee. Luontonsa näkee joka päivä, mutta armoansa ei. Ja kun ne ovat viallisia ja eksyviä heränneet kaikki, joiden asioita on ruvennut hoitamaan, niin kaatuvat toisinaan niiden kaikkien synnit päälle niin raskaana taakkana, että hengen salpaa. "Siinä on sinun laumasi", sanoo saatana ja osoittaa sormellaan joka haaralle. "Siinä ne ovat pyhät ja hurskaat", sanovat suruttomat ja muuttumattomat ja vetävät viallisia ja vaivaisia kaiken maailman tuomittaviksi.

Hänen täytyy sittenkin lähteä, vaikka on vasta kotiin tullut ja vaikka tuntuu taas niin raukealta ja väsyneeltä sielussa. Mikkonen, se ristijärveläinen, jota on ennen varoitettu, vie väärään, väärän hengen valtaan heräävää kansaa, eikä ole siihen apteekkariinkaan luottamista. Se on sellainen ystävä, joka hoitaa heränneitä ja pitää hyvänä, vaan suosii sitä hapatustakin, sitä Liperin papin jumalisuutta ja polvillaan oloa.

Ja hän läksi taasen, niinkuin oli monesti ennenkin lähtenyt, otti Kalliolahden Heikin kanssaan, ajoi Iisalmelle ja sieltä sitten Niskanen kolmantena Kajaaniin.

Niskanen oli aina ollut kumppanina. Ei olisi matka ollut ilman Niskasta sitä, mitä oli Niskasen kanssa, ei samaa, varmaa, ryhdikästä, reipasta kulku ystävissä. Ei olisi Paavokaan ollut sama, iloinen, leikkisä, rohkea. Niskanen oli tukemassa ja vahvistamassa Paavoa, niinkuin Barnabas Paavalia, niinkuin Melankton Lutheria. Yhdessä suunniteltiin matkat ja neuvoteltiin yhteisistä asioista, tutkittiin, ratkottiin riitoja ja erimieliä. Yhdessä puhuttiin parannuksen asioista pitkillä taipaleilla, syvennyttiin siihen salattuun elämään, jota kumpikin eli, keksittiin, kaivettiin esille uusia aarteita ja ajatuksia uuden elämän salaisuuksista.

Heitä oli jo odotettu Kajaanissa. Apteekin pirtti pihan puolella oli ollut kaiken päivää täynnä kansaa. Sitä oli tullut Paltamosta, Ristijärveltä, Sotkamosta ja Suomussalmelta saakka. Pitkin päivää oli veisattu, ja Paavo oli jo pari kolme kertaa puhunut yhä kasvavalla voimalla ja lämmöllä, kun hänen viime kertaa puhuessaan jotkut vaimoista alkoivat huutaa, jotkut toiset taasen kaatua lattialle horroksissaan raskaasti hengittäen. Silloin nousi Paavo äkkiä ylös pöydän takana ja huusi vartaloaan oikaisten: