Part 8

Ikäänkuin tuntien hänen tarkastavan itseään Gillian kääntyi ja kohtasi hänen tutkivan katseensa. Tytön poskille lehahti puna, hän työnsi koiran luotaan ja nousi hätäisesti pystyyn. Taaskin sai ujous vallan, ja hän oli hyvillään, kun neiti Craven saapui hengästyneenä ja anteeksi pyydellen.

»Myöhästynyt kuten tavallisesti! Minä myöhästyn silloinkin, kun tuomiopäivän pasuuna törähtää. Mutta tällä kertaa se ei tosiaankaan ollut oma syyni. Rouva Appleyard tuli luokseni — vanha taloudenhoitajattaremme — ja hänen kielensä lauloi runsaan tunnin. Nyt olen perillä kaikesta, mitä Towersissa on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi olin täällä — kuumentaako korviasi, Peter? — kuvaannollisesti hän kiskoi minua perässään ylisiltä kellareihin ja sitten takaisin ylisille. Hän on liikuttavan mielissään siitä, että talo on taaskin asuttuna.»

Puhellessaan hän asteli toisten edellä ruokasaliin. Se oli tavattoman tilava huone; sen seinät olivat laudoitetut kuten talon useimpien huoneiden; pöytä muistutti keidasta aavikkomaisella persialaisella matolla, iso takka oli silmäänpistävä, ja seinillä oli muutamia perheen arvokkaimpia muotokuvia. Saliin astuessaan neiti Craven vaistomaisesti etsi katseellaan veljensä kuvaa, joka hänen kuolemansa jälkeen — suvussa noudatetun tavan mukaisesti — oli riippunut kohokuvin koristetun uunin reunuksen kohdalla. Mutta se oli siirretty pois, ja sen sijalle oli pantu Barryn äidin kaunis maalaus. Hän katkaisi äkkiä lauseensa kesken. »Uudistusko?» jupisi hän veljenpojalleen älykkäät silmät suunnattuina Cravenin kasvoihin.

»Korjaus», vastasi Craven lyhyesti, mennen tuolinsa luokse. Ja hänen sävynsä teki kaikki lisähuomautukset mahdottomiksi. Täti istuutui mietteissään ja alkoi äänettömänä syödä keittoa epämääräisesti levottomana siitä, että oli poikettu miespolvia noudatetusta tavasta. Vaikka hän ei välittänytkään sovinnaisuuksista ja oli perin uudenaikainen, piti hän kuitenkin kiinni suvun perinnäistavoista, ja ikimuistoisista ajoista saakka oli Cravenien viimeisen suvunpäämiehen muotokuva riippunut avaran ruokasalin takan kohdalla siihen asti, kunnes se siirtyi seuraajansa tieltä. Se kaikki tuntui liittyvän siihen peloittavaan muutokseen, joka Barryssä oli näkynyt hänen palattuaan Jaappanista. Muutoksen oli täti yhä varmemmin asettanut sen miehen yhteyteen, jonka kuva oli ikäänkuin arvottomana poistettu kunniasi Jaltaan. Arvottomana totisesti — mutta mistä saattoi Barry sen tietää? Mitä hän oli kuullut siinä maassa, joka niin turmiokkaasti oli vetänyt hänen isäänsä puoleensa? Vanha, häpeällinen tarina, jonka hän oli uskonut olevan iäksi haudatun, näytti nousevan kammottavana aaveena haudastaan, jossa se oli niin kauan virunut kätkettynä.

Häntä puistatti hieman, ja päättävästi hän karkoitti luotaan mieleensä tunkeutuvat, tuskalliset ajatukset, antautuen vilkkaasti keskustelemaan Petersin kanssa.

Tyytyväisenä siihen, ettei häntä huomattu, Gillian silmäili ympärilleen arkailevan tarkkaavasti; tilava huone himmeine, varsin muodollisine kalustoineen ja hienoine tauluineen miellytti häntä. Kaikki oli järjestetty hyvin sopusointuisesti; räikeätä ja silmäänpistävää oli vältetty; sähkövaloa oli huolekkaasti kartettu, ja vain vahakynttelit paloivat paksuissa hopeajaloissaan pöydällä.

Iso talo muuttui joka hetki yhä kiehtovammaksi, pitäen häntä ikäänkuin lumoissaan. Hän antautui siihen, sen herättämään, omituiseen onnentunteeseen. Se tuntui hänestä kummallisen tutulta. Hänet valtasi outo tunne — ikäänkuin hän olisi ollut matkoilla lapsuudestaan saakka ja tullut nyt kotiin. Se oli järjetön ajatus, mutta se ihastutti häntä.

Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia, mutta kahden lähimmän vuoden aikana hän saattaisi olla olevinaan ikäänkuin hänellä olisi koti. Se olisi helppoa. Koko ikänsä hän oli elänyt unelmien maailmassa, jossa asui hänen oman mielikuvituksensa luomia haaveolentoja, nukkeja, jotka nöyrästi noudattaen hänen tahtoaan kulkivat oletetuilla eksyttävillä poluilla — henkimaailmassa, jossa hän liikkui hänen vapauttaan rajoittavien, ahtaiden muurien estämättä. Hänen oli ollut helppo uneksimalla unohtaa todellisuus luostarissa — kuinka paljoa helpommin se kävisikään täällä, missä unelmien linna oli vankkaa todellisuutta ja hänen mielikuvituksensa kannustimena oli ihmisten rakkaus, jota hänen sydämensä oli halannut. Se rakkaus, joka siihen saakka oli tullut hänen osakseen, oli ollut epätyydyttävää, liian persoonatonta, liian rajoitettua, liiaksi kietoutunut mystilliseen hartauteen. Neiti Cravenin kiintymys oli lujempaa, käytännöllisempää laatua. Ajattelemattoman suorasukaisena ja vilpittömänä hän ei koettanutkaan salata tunteitaan. Gillian oli häntä miellyttänyt, saavuttanut hänen hyväksymisensä, ja vihdoin hän puolestaan oli ottanut tytön perheen lisäjäseneksi. Ja lisäksi hän suuresti luotti omaan arvostelukykyynsä. Ja osoittaakseen sen luottamuksen paikkansapitäväksi Gillian olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen.

Hän katsahti kiitollisena pöydän alapäässä istuvaan pieneen, tanakkaan olentoon, ja hilpeä välke karkoitti vakavuuden hänen silmistään. Neiti Craven oli syventynyt kiivaasti väittelemään Petersin kanssa, piirtäen selvitykseksi suolalusikalla taidokkaita kuvioita sileään ruokaliinaan. Gillianin tarkatessa hän täydensi piirroksensa komealla vetäisyllä ja nojautui voitonriemuisena taaksepäin tuolissaan, pörröttäen tukkansa eriskummaisen näköiseksi. Mutta perään antamatta ahdisti tilanhoitaja häntä, ja hetkisen kuluttua hän oli uudelleen kallistunut eteenpäin, vakuutellen voimaperäisesti ja naputtaen maltittomasti sormillaan pöytää naurusuin muuttaessaan kuviotaan. He olivat mitä parhaita ystävyksiä ja kinastelivat yhtenään. Gillianista se kaikki oli niin raikkaan uutta.

Sitten hänen huomionsa kääntyi toisaalle. Koko aterian ajan oli Craven istunut äänettömänä. Kerran alettuaan sanasodan kiistelivät täti ja Peters kaikessa ystävyydessä, kunnes asia perinpohjin oli reposteltu, lainkaan muistamatta ympäristöään. Craven ei ollut sekaantunut väittelyyn. Kuten aina oli Gillian nytkin liian kaino puhutellakseen häntä omasta aloitteestaan, mutta tunsi voimakkaasti hänen läsnäolonsa.

Tyttö moitti omaa käytöstään, mutta vaitiolo oli parempi kuin jokapäiväiset kuluneet lauseet, ja muuta hän ei olisi osannut sanoa. Hänen näköpiirinsä oli niin suppea, kun taas Cravenin, joka oli matkustellut kaikkialla maailmassa, täytyi olla hyvin laaja. Yhtä alaa lukuunottamatta olivat Gillianin tiedot mitättömät. Mutta Cravenkin oli taiteilija — oli toivotonta yrittää ottaa sitä puheeksi, hän päätteli, halveksien vähäisiä tietojaan; olisi julkeata mennä tyrkyttämään luostarissa kasvaneen amatöörin mielipiteitä sellaiselle henkilölle, joka oli opiskellut Pariisin kuuluisissa ateliereissä ja tutustunut useiden maiden taiteeseen.

Mutta kuitenkin hän oli varma, että hänen oli joskus murrettava oman ujoutensa kohottama muuri; maalaistalon tuttavallisessa elämässä olisi sellaisen olotilan jatkuminen sekä mahdoton että naurettava. Harmissaan itselleen hän tunnusti, että heidän väliensä kireys oli suureksi osaksi hänen syytänsä, ettei hän harjoituksen puutteessa osannut menetellä toisin. Mutta hän ei voinut loppumattomasti vedota sellaiseen pätemättömään puolustukseen. Jos hänestä kerran oli mihinkään, täytyi hänen vapautua niistä sovinnaistavoista, joihin hänet oli kasvatettu; hän oli irtautunut ahtaasta entisyydestä; nyt hänen oli ajateltava laajanäköisesti, luontevasti kaikista asioista — niinkin mitättömästä seikasta kuin seurustelusta.

Pelastava huumorintajunta nostatti hänen kaulaansa naurun, joka oli vähällä purskahtaa ilmoille. Sehän oli niin pieni asia, mutta hän oli suurentanut sitä niin tavattomasti. Mitä se itse asiassa saattoi olla — sellaisen koulutytön kömpelyyttä, jota hänen huoltajansa varsin luonnollisesti ei ollut huomaavinaan, sillä eihän hänen seuransa voinut olla muuta kuin ikävystyttävä. _Tant pis!_ Hän saattoi ainakin koettaa olla kohtelias.

Hän kääntyi, sankarillisesti aikoen murtaa jään ja aloittaa keskustelun vaikkapa kuinkakin turhanpäiväisistä asioista. Mutta hänen katseensa ei ennättänyt Cravenin kasvoihin, vaan juuttui hänen käsiinsä, jotka lepäsivät valkealla pöytäliinalla pitkien, voimakkaiden sormien pyöritellessä ja kieputellessa tyhjää viinilasia. Käsillä oli Gillianiin tenhoisa vaikutus. Niistä ilmeni luonne, niistä näki ihmisen henkilöllisiä ominaisuuksia. Hän oli herkkä tajuamaan niiden merkkejä. Hän oli harrastanut käsitutkimuksia hänelle tarjona olleen rajoitetun aineiston avulla — tarkkaillut nunnien käsiä, pappien käsiä, eri henkilöiden käsiä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut, ja sen miehen kättä, joka oli häntä opettanut. Siltä mieheltä hän oli oppinut enemmän kuin taiteensa pelkät alkeet, hänen johdollaan oli alkeellinen harrastus kehittynyt määrätietoiseksi opiskeluksi, ja kun hän nyt silmäili Barry Cravenin käsiä, johtui hänen mieleensä muuan lause opettajansa luennoista: »Joissakuissa käsissä, etenkin miesten käsissä, on luonteenomaisia piirteitä, jotka ilmaisevat intohimoja ja ominaisuuksia ja pistävät silmään yhtä selvästi kuin kasvonilmeet.»

Syventyen tarkkailuunsa hän unohti alkuperäisen tarkoituksensa, pannen merkille uuden tyypin silmäänpistäviä tunnuksia ja luetellen yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat kokonaisuuden. Voimakas käsi, joka voimassaan saattoi olla armoton — saattoiko se voimassaan olla myöskin säälivä? Tämä kummallinen ajatus heräsi odottamatta hänen mieleensä hänen tarkkaillessaan ensin vinhasti, sitten hitaammin pyörivän viinilasin ohutta kantaa, joka hiljaa kilahtaen äkkiä katkesi, kun käsi puristui nyrkkiin, niin että päivettynyt iho rystysten kohdalta vaaleni. Gillian vetäisi nopeasti henkeään. Oliko vahinko hänen syytään — oliko hän tuijottanut huomiotaherättävästi, niin että Craven oli suuttunut hänen nenäkkyyteensä? Hänen kasvojaan poltti, ja surkean ujona hän pakottautui katsomaan Cravenia kasvoihin. Hänen pahoittelunsa oli aiheeton. Hänestä välittämättä Craven silmäili sormiensa vieressä olevaa särkynyttä lasia kasvoillaan lievän kummastuksen ilme, ikäänkuin olisi vahinko saanut hänen harhailevat ajatuksensa vain puolittain palaamaan nykyisyyteen. Hetkisen hän tuijotti lasin kappaleihin, pannen ne sitten välinpitämättömästi syrjään.

Gillian hillitsi hysteeristä naurunhaluaan. Craven välitti hänestä niin äärettömän vähän, ettei edes tämä pikku tapaus ollut herättänyt häntä huomaamaan toisen tarkastelua. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ihan ilmeisesti oli penikulmien päässä Craven Towersista ja vaivaloisesta holhokista. Ja äkkiä se tuntui loukkaavalta. Hän oli Cravenille ainoastaan kaino, kömpelö tyttö, jonka pelkkä olemassaolo oli rasitus. Hänen niin uljaasti tekemänsä päätös särkyi toisen kylmään eristymiseen. Puheleminen oli mahdottomampaa kuin milloinkaan ennen.

Hän kohautti vähän olkapäitään huulet hieman lerpallaan. Ja uskoen Cravenin olevan omissa aatoksissaan hän jatkoi tarkasteluaan. Oliko kotiintulo tehnyt Cravenin silmien ilmeen entistäkin murheellisemmaksi ja syventänyt juovia hänen suunsa ympärillä — tekikö palvotun äidin muisto hänen kasvoillaan väikkyvän kärsimyksen ilmeen vieläkin terävämmäksi? Vai liioitteliko Gillianin ylenmäärin kiihtynyt mielikuvitus hänen näkemäänsä, uskotellen pelkkää ikävystymistä syväksi suruksi? Hän mietti sitä ja oli melkein johtunut sellaiseen päätelmään, että viimemainittu selitys oli järkevämpi, kun hän — tarkkaillessaan — näki miehen kasvoilla äkillisen, niin tuskaisen värähdyksen, että hän rajusti puraisi huultaan tukahduttaakseen huudahduksen. Silmänräpäykseksi välähtänyt ilme oli paljastanut hänelle kärsivän sielun. Hätäisesti hän loi katseensa toisaalle, syvästi pahoitellen väärää arveluaan. Hän oli löytänyt salaisen haavan. Hänen istuessaan jäykkänä valtasi hänet pelko, että toisetkin mahdollisesti olivat sen nähneet. Vaivihkaa hän vilkaisi heihin. Mutta väittely oli vielä ratkaisematta, heidän välillään oli pöytäliina raavittu täyteen sekavia kuvioita. Hän huoahti huojennuksesta. Vain hän oli sen huomannut, eikä hänestä ollut väliä. Muutamia minuutteja hänen ajatuksensa risteilivät hurjasti, kunnes hän seisautti ne, rypistäen otsaansa. Se ei ollut hänen asiansa — hänellä ei ollut oikeutta edes mietiskellä Cravenin asioita.

Äkäisenä itselleen hän haihduttaakseen ajatuksiaan kääntyi katselemaan seinillä riippuvia kuvia — ne ainakaan eivät herättäisi häiritseviä kysymyksiä. Mutta hänen päätöksensä pitää ajatuksensa loitolla holhoojastaan kohtasi esteen jo heti alussa, sillä hän huomasi tuijottavansa Barry Craveniin, mutta sellaisessa asussa, jollaisen hän oli kuvitellut hänen ylleen silloin, kun he ensi kerran kohtasivat toisensa — teräspukimissa.

Kuva esitti nuorta miestä, joka oli puettu kuningatar Elisabetin aikaisen kuosin mukaisesti, yllään keveä, siro rautapaita, huolettomasti nojaamassa kiviseen rintanojaan, ranteellaan haukka, jonka pää oli verhottu. Kuvattu nuorukainen muistutti Craven Towersin omistajaa tavattoman läheisesti — ruumiinrakenne oli sama, pään ylväs asento sama, piirteet ja ihonväri samat. Ainoastaan suu oli maalatulla urholla toisenlainen, sillä huulet eivät olleet jurosti yhteenpuristetut, vaan kaartuneet erittäin miellyttävään hymyyn. Muotokuva oli äsken puhdistettu, ja värit olivat raikkaan kirkkaat. Miehen ryhti oli omituisen sulava senaikaiseksi, sen ajan sovinnaisesta maalausta vasta huolimatta huokui siitä tarmoa — jota huoleton asento vain huonosti salasi — ikäänkuin taiteilija olisi totellut traditsionia voimakkaampaa vaikutusta. Koko olento tuntui uhkuvan elämää. Gillian katseli kuvaa lumottuna; vaistomaisesti hänen katseensa suuntautui muotokuvan käsiin. Toinen, haukkaa pitelevä, oli kirjaillun nahkahansikkaan peittämä, mutta toinen, jossa oli haukan jalkahihnoja, oli paljas. Ja myöskin kädet olivat samanlaiset, niiden piirteet tunnontarkasti kuvatut.

Petersin ääni sai Gillianin hätkähtämään. »Katselette ensimmäistä Barry Cravenia, neiti Locke. Se on ihastuttava maalaus. Yhdennäköisyys on tavaton, eikö totta?»

Gillian kääntyi katsomaan pöydän toisella puolen istuvaa, herttaisesti hymyilevää tilanhoitajaa.

»Se on — tavaton», virkkoi hän hitaasti. »Se saattaisi olla entisaikojen asuun puetun herra Cravenin muotokuva, jollei taulun maalaustapa niin suuresti poikkeaisi nykyisestä.»

Peters naurahti.

»Ammattimiehen silmä, neiti Locke. Mutta olen hyvilläni siitä, että myönnätte sen olevan herra Cravenin näköisen. Olisin riidellyt kanssanne hirveästi, jollette olisi sitä nähnyt. Kuvan esittämä nuori mies», jatkoi hän, lämmeten puhumaan huomatessaan tytön mielenkiinnon, »oli aikansa romanttisimpia henkilöitä. Hän eli Elisabetin hallitusaikana ja oli runoilija, kuvanveistäjä ja säveltäjä — kirjastossa on kaksi nidettä hänen runojaan, ja salissa oleva marmorinen Hermes on hänen työtään. Seitsentoistavuotiaana hän lähti Towersista mennäkseen hoviin. Meidän aikoihimme saakka säilyneistä monista kirjeistä päättäen hänestä nähtävästi pidettiin yleisesti. Hän oli sir Philip Sidneyn läheinen ystävä, kuului Spenserin lukuisain suosijoiden joukkoon ja oli Elisabetin erikoinen suosikki — kuningattaren suosio näyttääkin aiheuttaneen hänelle jonkun verran harmia, kuten näkyy hänen päiväkirjansa merkinnöistä. Kuningatar teki hänestä ritarin ilman minkäänlaista aihetta, mikäli on selvinnyt, ja näyttääpä se hämmästyttäneen häntä itseäänkin, sillä hän mainitsee siitä päiväkirjassaan:

— 'Tänä päivänä löi Gloriana minut ritariksi. Jumala tietää, mistä ansiosta se tapahtui, mutta minä en.'

— Hän oli idealisti ja haaveilija, ja hänellä oli kyky pukea ajatuksensa sanoiksi — hänen rakkausrunonsa ovat kauneimpia, mitä olen milloinkaan lukenut, mutta ne ovat ihan persoonattomia. Mikään ei osoita hänen koskaan antaneen rakkauttaan ainoallekaan 'kauniille naiselle'. Ainoankaan naisen nimeä ei milloinkaan mainittu hänen nimensä yhteydessä, ja kun hän pysytti hellät tunteet loitolla itsestään, sai hän haavemielisessä hovissa hyväilynimen _L'amant d'Amour_.

— Oltuaan kymmenen vuotta kuningattaren hovissa hän ihan äkkiä varusti retkikunnan Amerikkaan. Syytä hän ei ilmaissut. Hovissa vallitsevan teennäisyyden herättämä vastenmielisyys, suru hänen ystävänsä Sidneyn kuoleman johdosta — tai lukuisten kauppiasseikkailijain kertomien tarinain lietsoma vaellushalu ovat saattaneet aiheuttaa tämän yllättävän askeleen. Hänen päätöksensä teki hänen ystävänsä alakuloisiksi, ja Elisabet puhkesi vimmaiseen sanatulvaan, komentaen häntä jäämään luokseen. Mutta kuningattaren vannotteluista ja hartaista pyynnöistä huolimatta — edellisiä oli runsaammin kuin jälkimäisiä — hän purjehti Virginiaan lähteäkseen sieltä maaretkelle. Seuraavien lähivuosien aikana saapui häneltä kaksi kirjettä, mutta sitten — ei kuulunut mitään. Hänen kohtalonsa on tuntematon. Hän oli ensimmäinen Craven, joka katosi unholaan etsiessään uusia maita.

Petersin miellyttävän äänen sointu muuttui empiväksi, hiljaisemmaksi, vakavammaksi. Ja Gillian joutui ymmälle huomatessaan tilanhoitajan hymyilevistä silmistä äkkiä kuvastuvan huolestumisen. Hän oli kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti. Se oli historiaa, likeistä ja eloisaa, koska se oli niin läheisesti tämän talon yhteydessä. Unelmien linna oli vieläkin ihmeellisempi kuin hän oli kuvitellut. Hän hymyili kiitokseksi Petersille ja hengähti syvään.

»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Rakkauden rakastaja!» kertasi hän sitten, katsoen uudelleen kuvaa. »Se on hyvin kaunis ajatus.»

»Perin harmillinen jokaiselle naisparalle, joka on ehkä ollut kyllin hupakko menettääkseen sydämensä hänelle.» Neiti Cravenin sävy oli pureva. »Usein olen aprikoinut, onkohan joku neito 'riutunut, kaihoisasti haaveillessaan' hänestä», lisäsi hän, nousten pöydästä.

»Jos hän olisi siitä tiennyt, olisi hänellä ollut kylliksi syytä lähteä Virginiaan», virkkoi Craven, naurahtaen kalseasti. »Sukumme traditsionit eivät ole koskaan hellineet heikomman sukupuolen liiallista palvomista.»

»Barry, sinä olet kamala!»

»Kenties, rakas täti, mutta sanani ovat osuvat», vastasi Craven kylmästi, mennen lattian poikki avaamaan ovea. »Myöskin Petersin, joka tuntee sukumme historian kuin viisi sormeaan, täytyy myöntää se.»

Hänen äänensä oli uhittelevan vetoava, mutta Peters ei sekaantunut asiaan lausuen vain lempeän pistävästi: »Kiitos sanasta 'myöskin', Barry!»

Veljenpojan sanat olisivat aikaisemmin nostattaneet neiti Cravenin harmistuneena panemaan jyrkän vastalauseensa, sillä ne osuivat hänen hellään kohtaansa. Mutta nyt varoitti vaistomainen, sisäinen näkemys häntä pysymään vaiti. Hän pisti kätensä Gillianin kainaloon ja poistui huoneesta yrittämättäkään aloittaa kinaa.

Seurusteluhuoneessa hän istuutui pasianssipöytään, viritti savukkeen, pörrötti tukkaansa ja levitti kortit pöydälle otsa rypyssä. Nyt hän oli entistä varmempi siitä, että niiden kahden vuoden aikana, jotka Barry oli ollut poissa kotoa, oli tapahtunut joku tuhoisa onnettomuus. Miehen koko luonne tuntui muuttuneen. Hän oli ihan toisenlainen kuin ennen. Entinen Barry ei ollut ollut kova eikä kyynillinen, mutta tämä uusi Barry oli. Muutamien viime viikkojen aikana oli tädillä ollut runsaasti tilaisuutta arvostella. Hän oivalsi, että Barryä vaivasi joku pimeä varjo, synkistäen hänen kotiintuloaan — hän oli kuvitellut sen niin toisenlaiseksi ja huokasi ajatellessaan, kuinka pettäviä toiveet olivat. Veljenpojan onni oli hänestä niin kallis, että häntä raivostutti, kun hän ei kyennyt auttamaan. Ennenkuin Barry puhuisi, ei hän voisi tehdä mitään. Ja hän tiesi, ettei Barry puhuisi koskaan. Iltainen puuha menetti tavallisen viehätyksensä, joten hän hajamielisesti pyyhkäisi kortit kokoon ja aloitti uudelleen.

Gillian istui uunimatolla Moustonin pää sylissään. Hän nojasi neiti Cravenin tuoliin, haaveksien kuten oli haaveillut vanhassa luostarissa, kunnes koira nostamalla äkkiä päätään kiinnitti hänen huomiotaan siihen, että Peters seisoi hänen vierellään. Tilanhoitaja katseli jonkun aikaa ääneti kortteja, osoitti nikotiinin tahraamalla sormellaan neiti Cravenilta huomaamatta jäänyttä siirtoa, meni sitten huoneen toiseen päähän ja istahti pianon ääreen. Hetkisen hänen kätensä hiljaa hipuivat koskettimia; sitten hän alkoi soittaa, ja hän soitti erinomaisesti. Gillian kuunteli ihmeissään. Peters ja musiikki olivat tuntuneet olevan hyvin etäällä toisistaan. Mies oli näyttänyt niin läpikotoiselta urheilijalta; siitä kirjallisuuden tutkimisesta huolimatta, johon hänen myötätuntoinen esityksensä Elisabetin aikaisesta Barry Cravenista oli viitannut, oli Gillian kuvitellut hänen harrastuksiansa karkeamman ruumiillisiksi. Hän oli silminnähtävästi ulko-ilmassa liikkuva mies, pyssy näytti luonnollisemmalta välineeltä hänen käsilleen kuin pianon herkät koskettimet; hänen paksujen, jokseenkin kömpelönnäköisten sormiensa ei olisi mitenkään uskonut taipuvan siihen vienoon näppäilyyn, joka nyt täytti huoneen ihanilla, sopusointuisilla sävelillä. Se oli kolaus Gillianin mieliteorialle, minkä hän vastahakoisesti tunnusti. Mutta hänen ihastuneena kuunnellessaan häneltä unohtui teoretisoiminen.

»Miksi hän ei ole antautunut musiikkialalle», kuiskasi hän jymisevien sävelien suojassa. Hymyillen neiti Craven katsahti hänen intoa uhkuviin kasvoihinsa.

»Voitko kuvitella Petersiä sukoilemassa konserttien ohjaajille tai ilmehtimässä kuulijakunnalle?» huomautti hän, pelastaen kuninkaan hylättyjen korttien läjästä.

Hymyillen vastaukseksi Gillian vaipui entiseen asentoonsa. Musiikki vaikutti häneen syvästi, ja Petersin soitto tehosi hänen herkkään taiteilijatemperementtiinsa. Kappale oli venäläinen kansanlaulu, valittava ja koruton, ja siinä oli omituinen, lyhyehkö, kertautuva loppusävel, joka muistutti tuskaisen sydämen huokausta — siinä oli villin suruista harmoniaa, johon sisältyvä tuska ahdisti kurkkua. Gillianin mieleen tulvahti murhetta huokuvan soiton nostattama pahojen enteiden aalto, outo, epämääräinen pelko, jolla ei ollut muotoa, mutta joka painoi häntä kuin rusentava taakka. Viimeisten viikkojen onnellisuus tuntui äkkiä hukkuvan maailmassa rehoittavaan surkeuteen. Jos sydämen sisimmät sopukat tutkittaisiin, niin kuka oli tosionnellinen? Sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat lähemmäksi häntä itseänsä, lensivät hänen oman tyttöikänsä lohduttomiin päiviin ja hänen isänsä kovaosaiseen elämään. Senjälkeen ne hypähtivät eteenpäin, siirtyen nykyisyyteen, ja hän ajatteli surua, jonka hän oli nähnyt kuvastuvan Cravenin kasvoista lyhyen hetkisen aikana päivällispöydässä. Oliko maailmassa ainoastaan murhetta? Haaveksivat ruskeat silmät sumentuivat. Hänen sydämestään pulpahti palava rukous, että hänen osakseen kerran tulisi täydellinen onnellisuus, vaikka vain hetkiseksi.