Part 9

Sitten muuttui soitto ja sen mukana tytön mieliala. Hän nykäisi päätään taaksepäin ja räpytti vihaisesti silmiään haihduttaakseen niistä kosteuden. Mikä hänen oli? Totisesti hän oli koko maailman epäkiitollisin tyttö. Jos hänellä oli suruja, niin täytyi niiden olla hänen itsensä tuottamia. Hänelle oli oltu miltei uskomattoman hyväntahtoisia, ei oltu jätetty tekemättä mitään hänen ilokseen. Hänen vain muutamia viikkoja sitten viettämänsä elämä oli hänen nykyisen olonsa mittaamattoman kaukainen vastakohta. Mitä hän vielä kaipasi? Oliko hän niin itsekäs, että saattoi ajatellakaan entistä kovaa osaansa? Häpeä täytti hänen mielensä, ja hän loi katseensa vierellään istuvaan naiseen äkillisen kiitollisuuden ja rakkauden puuskan vallassa. Mutta neiti Craven oli vihdoinkin kiintynyt kortteihinsa eikä nähnyt ympäristöään, ja heikko hymy huulillaan Gillian käänsi huomionsa läheisellä tuolilla istuvaan äänettömään olentoon. Craven oli tullut huoneeseen muutamia minuutteja aikaisemmin. Hän nojasi välinpitämättömänä tuolin selkänojaan, varjostaen toisella kädellä kasvojaan sammuneen savukkeen riippuessa toisen sormien välissä. Gillian katseli häntä kauan ja vakavasti, ihmetellen, kuten hän aina ihmetteli, millaisethan olivat olleet Cravenin ja hänen isänsä tapaisen miehen väliset suhteet, mikä oli saanut Cravenin ottamaan kannettavakseen taakan, joka oli laskettu hänen hartioilleen. Ja hänen poskiansa alkoi taaskin kuumentaa hänen ajatellessaan kuinka suurena rasituksena hän oli Cravenille. Oli nurinkurista, että hänellä oli sellainen kuorma!

Hän tukahdutti huokauksen, ja hänen silmiinsä tuli haaveellinen ilme, kun hän vaipui ajattelemaan häntä odottavaa tulevaisuutta. Ja hänen innokkaan luottavana suunnitellessaan tuulentupiaan, siveli hänen kätensä hyväilevästi koiran päätä Petersin soittaman haikean valssin tahdissa.

Näpättyään äkillisen, odottamattoman sävelen soittaja nousi pianon äärestä ja liittyi huoneen toisessa päässä olevaan seurueeseen. Neiti Craven sekoitteli kortteja touhuisasti. »Kiitos, Peters», sanoi hän ja nyökkäsi hymyillen. »Kun kuulen sinun soittavan, muistuvat entiset ajat mieleeni. Gillianista olet antautunut väärälle uralle; hän mieluummin näkisi sinut Queen's Hallissa.»

Peters nauroi tytön punehtuneena puolustautuessa ja istuutui lähelle korttipöytää. Kesken jaon neiti Craven sytytti uuden savukkeen.

»Mitä uutta kuuluu kreivikuntaamme?» tiedusti hän, lisäten selitykseksi Gillianille: »Hän on kävelevä tietoaitta, rakas ystävä.»

Peters naurahti. »Ei mitään erikoista, mylady. Kunnassamme on viime aikoina vietetty erittäin siivoa elämää. Vanha Holmwoodin Lacy on kuollut; hänen sijastaan on Bill Lacy ohjaksissa ja hakkauttaa parhaillaan tammia maksaakseen nuoruuden erehdyksiään — joista muuten yksikään ei totta puhuen ole kauhea. Hamer-Banisterit ovat vihdoinkin sortuneet — heitä on enemmän sääli — ja Hamer on vuokrattu joillekin varakkaille australialaisille, joilla nähtävästi on rajattomasti rahaa, kovin omituisia sanontatapoja ja jotka ovat kovin kauniin itsevarmoja. Heillä oli hyvät suositukset, ja Sandra on ottanut, heidät ihastuneena vastaan — heillä on samanlaisia harrastuksia.»

»Hevosasioita otaksuttavasti. Miten Horringfordit voivat?»

»Jotakuinkin entiseen tapaan», vastasi Peters. »Horringford on kokonaan syventynyt Egyptin asioihin, ja Sandra on jälleen sotapolulla», lisäsi hän hämärästi.

Neiti Craven myhähti. »Mistä on tällä kertaa kysymys?»

Petersin kulmakarvat värähtivät omituisesti.

»Sosialismista!» Hän hihitti. »Hänellä on ihan uusi, perin omintakeinen käsitys siitä varsin venyvästä käsitteestä. Pyysin Sandraa selittämään minulle sen järjestelmän periaatteita, ja hänen esityksensä oli hyvin monisanainen ja perin arvoituksellinen. Se tuntuu sisältävän ihmisen oikeudet, joukkojen kohottamisen, maanomistajan ja vuokralaisen suhteet, joutilaan rikkaan psykologisen huonontumisen —»

»Sandra ja psykologia — armias taivas!» päivitteli neiti Craven, vieden kätensä tukkaansa.

»— Ja köyhien ja sorrettujen aseman parantamisen», jatkoi Peters. »Se ei kuulosta ihan alkuperäiseltä, mutta minulle on kerrottu, että agitatsioni on perin uudenlaista. Sandra puuhaa ankarasti oman väkensä keskuudessa», lopetti hän ja nojautui nauraen taaksepäin tuolissaan.

»Mutta — köyhät ja sorretut! Pidin Horringfordia mallikelpoisena maanomistajana ja hänen tiluksensa luulin kelpaavan esimerkiksi muille kuningaskuntamme tilanhaltijoille.»

»Juuri niin. Sehän juuri huvittavaa onkin. Mutta sellainen pieni sivuseikka ei säikytä Sandraa. Siitä koituu hänelle kesäinen harrastus, hän ei juuri tiedä, mitä tekisi, metsästysajan mentyä. Hän on käynyt tähän sosialismijuttuun käsiksi varsin perinpohjaisesti, järjestänyt kokouksia ja luentotilaisuuksia. Heidän pyrkimyksiensä erikoisena sivuhaarana kuulostaa olevan tyyten uusi suunnitelma lapsien kasvattamiseksi. Siitä minulla on jokseenkin hatarat tiedot — sain Sandran kiukustumaan pahanpäiväisesti sanomalla sen mielestäni muistuttavan tuotteitaan myyvän puutarhurin voimaperäistä viljelyä. Se, ettei Sandralla ole omia lapsia, ei haittaa mitään — hänen päänsä on täynnänsä mitä kauneimpia teorioita. Mutta teoriat eivät tunnu oikein hyvin menevän kylän naisten päähän. Tuonnottain hän tyrmistyi, kun eräs perheenäiti pamautti hänelle suoraan vasten kasvoja, ettei hän käsittänyt Sandran puheita — mikä epäilemättä oli ihan totta. Mutta sanontatapa taisi olla epämieluinen, ja Sandra oli hyvin harmissaan ja valitti Thomsonille, uudelle tilanhoitajalle. Tämä, mies-paha, joutui kahden tulen väliin, sillä maan vuokraajatkin olivat käyneet valittamassa, että heitä häirittiin. Niinpä hänen oli mentävä Horringfordin puheille, ja siellä sukeutui mainio kohtaus. Sen johdosta Sandra soitti tänä aamuna minulle ja kertoi, että Horringford käyttäytyi kuin karhu, että hän oli kokonaan kietoutunut ummehtuneihin muumioihinsa ja menettänyt viimeisenkin ihmisyyskipinänsä. Huomenna hän muka aikoi tulla tänne puoliselle kertoakseen minulle kaikki — hän riemastui kuullessaan, että talo on taaskin asuttu ja tulee teidän luoksenne teelle, jolloin epäilemättä saatte toisen painoksen hänen murhevirttään. Puolen tunnin kuluttua soitti Horringford ja valitti Sandran olleen erittäin vaivaloisen ja puuhailleen jotakin uutta hullutusta, joka oli ärsyttänyt kaikkia; Thomson toi hänelle joka päivä ainakin yhden vuokralaisen irtisanoutumiskirjeen; sanalla sanoen: piru oli merrassa, ja hän pyysi minua käyttämään vaikutusvaltaani ja puhumaan Sandralle järkeä. Hän nähtävästi valmistaa kaikin voimin jonkun faaraon elämäkertaa ja oli hyvin harmissaan häiriöstä.»

»Jos hän välittäisi hiukan vähemmän faaraoista ja rahtusen enemmän Sandrasta —» virkkoi neiti Craven, puhaltaen miettivästi savurenkaita. Peters pudisti päätään.

»Kyllä hän välitti — sehän juuri surkeata onkin», sanoi hän verkkaisesti. »Mutta mitä olisi voinut odottaa? Tunnethan koko jutun. Sandra joutui naimisiin lapsena, jolloin hänen olisi pitänyt olla koulupenkillä, eikä hänen mieltään kuulustettu lainkaan. Horringford oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin hän on ja aina ollut harvapuheinen ja syventynyt egyptiläisiin tutkimuksiinsa. Sandralla ei ollut koko maailmassa muita ihanteita kuin tallit. Horringford ikävystytti häntä suunnattomasti, ja vilpitön kun on, ei Sandra empinyt, vaan sanoi sen hänelle suoraan. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta. Hän ei voinut pitää miestä minkäänarvoisena, ja niinpä he loittonivat toisistaan, ja Horringford sulkeutui entistä enemmän kuoreensa.»

»Entä mitä sinä aiot tehdä, Peter?» Cravenin äkillinen kysymys säpsähdytti toisia, sillä hän ei ollut näyttänyt kuuntelevan keskustelua.

Peters viritti savukkeen ja poltti vähän aikaa, ennenkuin vastasi. »Kuuntelen loppuun saakka, mitä Sandralla on sanottavaa», alkoi hän vihdoin puhua. »Sitten ilmaisen hänelle muutamia seikkoja, jotka hänen mielestäni pitäisi tietää, ja kehoitan häntä pyytämään Horringfordia ottamaan hänet mukaansa Egyptiin ensi talvena.»

»Minkä tähden?»

»Sen tähden, että Horringford Egyptissä ja Horringford Englannissa ovat kaksi hyvin erilaista ihmistä. Tiedän sen — koska olen sen nähnyt. Se on vain ajatus; se saattaa luonnistua. Joka tapauksessa kannattaa koettaa.»

»Entäpä jos lady Horringford ei taivu sulavan kielesi neuvoihin?»

»Kyllä hän taipuu — ennenkuin jätän hänet rauhaan», vakuutti Peters jurosti, purskahtaen sitten nauramaan. »Hänen tämänaamuisesta haastelustaan arvasin hänen hieman säikähtäneen, että oli pistänyt sormensa mehiläispesään. En usko hänen olevan pahoillaan päästessään vähäksi aikaa muuanne antaakseen kaiken jälleen rauhoittua. Siihen mennessä hän voi hiljalleen tasaantua ja ilmoittaa Egyptiin lähdön syyksi vetäytyäkseen lopullisesti pois koko hommasta.»

»Onko Sandrassa mielestäsi suurempi syy kuin Horringfordissa?» kysyi neiti Craven äänessään uhitteleva soinnahdus.

Peters kohautti olkapäitään. »Minusta on vikaa heissä kummassakin. Mutta ennen kaikkea moitin järjestelmää, josta koko pulma on saanut alkunsa.»

»Tarkoitatko, että Sandran olisi pitänyt itsensä saada valita puoliso itselleen? Hän oli vasta lapsi —»

»Ja Horringford oli niin helkkarin oivallinen sulhanen», pisti Craven kyynillisesti väliin, siirtyen tuoliltaan pieluspeitteiselle pesäristikolle.

Gillian istui neiti Cravenin tuolin käsinojalla, sovitellen pasianssikortteja nahkaiseen koteloon. Hän katsahti nopeasti toisiin.

»Minä olen luullut, että Englannissa kaikki tytöt valitsevat puolisonsa ja että he menevät naimisiin oman mielensä mukaan», virkkoi hän kummastuneena.

»Teoreettisesti on asia niin, rakas», vastasi neiti Craven, »mutta käytännössä on usein toisin. Yleensä tytöt järjestävät itse tulevaisuutensa ja valitsevat puolisonsa. Mutta vielä on paljon vanhanaikaisia ihmisiä, jotka röyhkeästi vaativat itselleen oikeutta määrätä tytärtensä elämästä ja ovat kouluttaneet heidät niin, että vanhempien toiveiden vastustaminen on miltei sula mahdottomuus. Ilmestyy sopiva kosija, vanhemmat painostavat tyttöä — ja kaikki on valmista. Otetaan esimerkiksi Sandra. Muutamien vuosien kuluttua hän otaksuttavasti olisi itse valinnut — ja viisaasti. Mutta asiain näin ollen ei avioliitto ollut johtunut hänen mieleensäkään.»

»Hän ei olisi voinut valita parempaa miestä», puolusti Peters lämpimästi. »Jos Horringford vain olisi malttanut odottaa vuoden tai pari —»

»Sandra olisi otaksuttavasti karannut jonkun tallirengin tai sirkusratsastajan kanssa, ennenkuin olisi ehtinyt tulla täysi-ikäiseksi!» pilaili neiti Craven nauraen. »Mutta se on vaikea kysymys, se puolison valitseminen», jatkoi hän miettivästi, »Poikamiehenä kykenen pohtimaan sitä täysin tyynesti. Mutta jos olisin hulluuden hetkellä mennyt avioliittoon ja minulla olisi talon täysi tyttäriä, saisin hermopuistatuksia joka kerta, kun vieras mies ilmestyisi oveni sisäpuolelle.»

»Et usko meidän olevan varsin korkealla tasolla, mylady», pahoitteli Peters.

»Hyvä ihminen, en usko teidän olevan millään tasolla — tiedän teistä liian paljon», vastasi neiti Craven hymyillen.

Peters nauroi. »Mitä sinä arvelet, Barry?»

Ainoan välihuomautuksensa jälkeen Craven oli istunut äänettömänä, ikäänkuin keskustelu ei enää olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Hän ei vastannut Petersin kysymykseen vähään aikaan, ja kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, oli hänen äänensä omituisen pingoittunut. »En usko mielipiteeni painavan kovinkaan paljoa, mutta minusta tuntuu, että naiset panevat paljon alttiiksi kummassakin tapauksessa. Mies ei voi koskaan tietää, minkälaiseksi lurjukseksi hän muuttuu, kun siksi tulee.»

Syntyi painostava hiljaisuus. Neiti Craven piti katseensa suunnattuna korttipöytään hermostuneena ja pahojen aavistusten vallassa; sellaista hän ei ollut ennen kokenut. Hänen veljenpoikansa sanoissa ja katkerassa sävyssä tuntui piilevän salattu merkitys, ja hän vaivasi aivojaan keksiäkseen puheenaiheen, joka lievittäisi huoneessa vallitsevaa jännitystä. Mutta Peters katkaisi äänettömyyden, ennenkuin se ehti muuttua vaivaavaksi. »Se ainoa täällä oleva henkilö, jota asia lähemmin koskee, ei ole lausunut mielipidettään. Mitä te arvelette, neiti Locke?»

Gillian punehtui hieman. Hänen oli vielä vaikeata sekaantua yleiseen keskusteluun ja muistaa, että häntä voitaisiin millä hetkellä tahansa vaatia tuomaan esiin omia ajatuksiaan.

»Pelkäänpä, että minulla on ennakkoluuloja. Minut on kasvatettu luostarissa — Ranskassa», vastasi hän empien.

»Siis kannatatte ranskalaisten tapaa, hehän solmivat sovinnaisia avioliittoja?» huomautti Peters.

Gillian loi häneen tummista silmistään vakavan katseen. »Luullakseni se on — varmempi», sanoi hän hitaasti.

»Ja siis onnellisempi?»

Tytön poskien puna tummeni. »Oi, en tiedä. En ymmärrä englantilaisten tapoja. Osaan puhua vain Ranskasta. Keskustelimme siitä luostarissa — luonnollisesti, koska se oli kiellettyä, _que voulez vous_?» Hän hymyili. »Jotkut ystävistäni menivät naimisiin. Heidän vanhempansa järjestivät heidän avioliittonsa. Tuntuu, että» — hän takertui, jatkaen sitten hätäisesti — »että puolison valitsemiseen liittyy paljon sellaista, mitä — tytöt eivät käsitä, minkä vain vanhemmat ihmiset ymmärtävät. Niin ollen on kenties parasta, että he järjestävät asian, joka on niin vakava ja niin — niin kestävä. Heidän täytyy tietää enemmän kuin me tiedämme», lisäsi hän rauhallisesti.

»Entä ovatko ystäväsi onnellisia?» tiedusti neiti Craven suorasukaisesti.

»He ovat tyytyväisiä.»

Neiti Craven ärähti. »Tyytyväisiä!» kertasi hän halveksivasti. »Avioliiton pitäisi antaa enemmän kuin tyytyväisyyttä. Se on kovin laiha elinkautisen kumppanuuden perusta.»

Tytön kasvoille lehahti varjo.

»Eräs ystäväni meni naimisiin rakkaudesta», kertoi hän vitkalleen. »Hän kuului vanhaan ylimystöön, ja hänen sukulaisensa toivoivat hänelle loistavaa avioliittoa. Mutta hän rakasti muuatta taiteilijaa ja meni hänen kanssaan naimisiin kaikesta vastustuksesta huolimatta. Kuusi kuukautta hän oli Ranskan onnellisin tyttö — sitten hän sai tietää, että hänen puolisonsa oli uskoton. Loukkaako teitä, että puhun siitä — luostarissa me kaikki tiesimme sen. Pian senjälkeen hän matkusti Caprille isänsä lahjoittamaan huvilaan, ja eräänä aamuna hän meni uimaan — se oli hänen jokapäiväinen tapansa, hän osasi tehdä vedessä kaikenlaisia temppuja. Mutta sinä aamuna hän ui ulapalle — eikä palannut.» Gillianin hiljainen ääni aleni melkein kuiskaukseksi.

Neiti Craven katsahti häneen epäilevästi. »Tarkoitatko, että hän tahallaan hukutti itsensä?»

Gillian liikahti hieman, ikäänkuin vältellen. »Hän oli hyvin onneton», virkkoi hän vienosti.

Sitä seuranneen äänettömyyden aikana hänen huolestunut katseensa kääntyi melkein hänen huomaamattaan holhoojaan. Craven oli noussut pystyyn ja seisoi jäykän liikkumattomana kädet taskussa, tuijottaen suoraan eteensä. Hän näytti kokonaan eristäytyneen muusta seurueesta, ikäänkuin hänen sielunsa olisi lähtenyt vaeltamaan, jättäen kookkaan ruumiin tyhjäksi, tunteettomaksi kuin kivikuvan. Gillian tunsi, ettei Craven ollut tarkannut hänen sanojaan. Häntä harmitti, että oli lausunut ajatuksia, joiden hän pelkäsi olevan kypsymättömiä ja arvottomia. Häneltä pääsi nopea huokaus, ja käsittämättä sen syytä neiti Craven taputti häntä lempeästi olalle. »Se on kovin murheellinen pikku tarina, rakas.»

»Ja lujittaako se uskoanne, että tyttö tekee viisaasti hyväksyessään hänelle valitun puolison, neiti Locke?» kysyi Peters äkkiä, vilkaisten samalla kelloonsa ja nousten seisomaan.

Gillian nousi muiden mukana.

»Luullakseni se on — varmempaa», vastasi hän, kuten oli sanonut aikaisemminkin, ja kumartui herättämään nukkuvaa villakoiraa.

V

Neiti Craven istui yksin Towersin kirjastossa. Hän oli lukenut, mutta kirja ei ollut jaksanut kiinnittää hänen mieltään ja virui nyt lukemattomana hänen sylissään, samalla kun hän oli vaipunut syviin aatoksiin.

Hän istui hyvin hiljaa, tavallisesti kirkkaat kasvot pilvessä, ja kerran tai pari pääsi häneltä raskas huokaus.

Lyhyt marraskuun päivä alkoi kallistua loppupuolelle, ja vaikka iltapuoli olikin vasta alussaan, alkoi jo käydä hämäräksi. Pimenemisen huomasi kirjastossa paremmin kuin muualla talossa — huone oli synkkä heti aamuauringon siirryttyä sen ohitse. Se oli pitkä ja kaita, seinissä oli noin kolmen ja puolen metrin korkuinen tammilaudoitus ja sen yläpuolella kiersi parveke, jolle päästiin takorautaisia portaita myöten. Sinne oli sijoitettu kokoelma nahka- ja veliinikansiin sidottuja kirjoja, jotka verhosivat seiniä lattiasta muutamia kymmeniä sentimetrejä korkean laipion alapuolelle. Huoneen neljännessä seinässä, jolle parveke ei ulottunut, oli kolme kapeata ikkunaa, joista näkyi ajotielle. Kalusto oli niukka ja tiukasti Jaakko-kuninkaan ajan tyylin mukainen, sillä se oli yli kaksisataa vuotta säilynyt jotakuinkin koskemattomana; siinä oli jykevä kirjoituspöytä, pari pitkää, matalaa kaappia ja puolitusinaa tilavia nojatuoleja, jotka myöhemmin oli päällystetty pieluksilla vastaamaan nykyajan mukavuusvaatimuksia. Joitakuita vanhoja, hienoja pronssiesineitä oli laudoitettujen seinien vierellä. Huoneessa vallitsi tyynen rauhaisa tuntu. Vanha kalusto vaikutti upean vankalta. Kiilloitettu laudoitus ja sen yläpuolella vanhojen kirjojen hyvin järjestetyt rivit tekivät pysyväisen vaikutuksen; ne olivat aina paikallaan, samalla kun tuli ja meni miespolvia ohimenevinä, kiiltävistä tammilaudoista kuvastuvina, käsitellen painettuja aarteita, joita luettaisiin vielä vuosisatoja sen jälkeen, kun he olivat jälleen rauenneet tomuksi.

Talon henki tuntui aineellistuneen tässä isossa, hiljaisessa huoneessa, joka oli avara ja kuitenkin kodikas, muodollinen, mutta kuitenkin lämmintuntuinen.

Se oli neiti Cravenin lempipaikka. Ilmakehä siellä oli miellyttävä. Täällä hän vielä läheisemmin kuin muualla tunsi pääsevänsä kosketuksiin suvun hienon vaikutuksen kanssa, jota koko talo tuntui huokuvan. Useimmissa huoneissa sen saattoi havaita, mutta kirjastossa se oli voimakas.

Talo ja suku — ne olivat erottamattomasti liittyneet toisiinsa.

Satoja vuosia, katkeamattomana sarjana, isästä poikaan... isästä poikaan... Neiti Craven oikaisihe istumaan suorana kuullessaan nyyhkytyksen äänen, josta ei voinut erehtyä. Hämmästyneenä hän katsoi kahta kyynelten jättämää märkää jälkeä polvillaan olevan, avoimen kirjan sivulla. Lapsuudestaan saakka hän ei tietoisesti ollut itkenyt. Olipa hyvä, että hän oli yksin, mietti hän, hätkähtäen ja vilkaisten ympärilleen tyhjässä huoneessa. Hänen oli pidettävä itseään tiukemmassa kurissa. Hän naurahti hieman epävarmasti, yskäisi, niisti nenäänsä voimaperäisesti ja meni keskimäisen ikkunan ääreen. Ulkosalla oli kolea marraskuun ilma. Tuuli puhalsi talon ympärillä rajuina puuskina, jotka huojuttivat ja taivuttivat puiston isoja alastomia puita ja sieppasivat pyörteisiinsä myöhään varisseita lehtiä, nostaen ne jonoina ilmaan hajoittaakseen ne sitten jälleen laajalle alueelle.

Sade pieksi ikkunan ruutuja. Mutta myrskyn myllertämänäkin oli näköalalla oma omituinen viehätyksensä. Kaikkina vuodenaikoina se oli kiehtova.

Neiti Craven katseli vankkoja, alastominakin kauniita puita ja mietti, kuinkahan usein hän vielä näkisi niissä lehtisilmut. Otsaansa rypistäen hän tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen, painautui likemmäksi ikkunaa ja tähyili ulos entistä tarkkaavammin. Itäänpäin ja länteenpäin jatkuivat pitkät lehtokujat, jotka kaartuivat ja katosivat pian näkyvistä. Talon edustalla oli laaja, hiekoitettu alue; sieltä vei kaksi lyhyempää, tilavan, soikean tarhan kahden puolen kiertävää lehtokujaa tallille, joka oli rakennettu vähän matkan päähän talon etusivun kohdalle, mutta jonka kuusiaita piilotti.

Vaikka neiti Craven katseli jonkun aikaa, meni ohitse vain riistanvartija kintereillään läpimärkä setteri, ja vavahtaen tarkkailija kääntyi pois ikkunasta. Hän liikkui rauhattomasti sinne tänne, otti käsiinsä kirjoja, pannen ne heti taaskin takaisin, penkoen kaapeista painokuvia, jotka toisella silmäyksellä eivät häntä huvittaneet, ja tarkastaen lapsuudestaan saakka tuntemiaan pronssiesineitä pitkään ja tutkivasti, ikäänkuin olisi nyt nähnyt ne ensimmäisen kerran.

Huoneeseen tuli palvelija ja mitään virkkamatta lisäsi puita uuniin. Neiti Cravenin keskeytyneet ajatukset pyörähtivät uuteen uomaan. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, veti eteensä paperiarkin ja kirjoitti vitkalleen päivämäärän. Mutta sitä edemmäksi hän ei päässyt. Muste kuivui kynään hänen tuijottaessaan valkeaan paperiin kykenemättä toivomallaan tavalla pukemaan sanoihin sen kirjeen sisältöä, jonka hän aikoi kirjoittaa.

Vihdoin hän laski hopeisen kynänvarren kädestään, tehden toivottoman eleen, ja hänen katseensa suuntautui pronssiveistokseen, jota käytettiin kirjepainona. Se oli hänen omaa työtään, ja hän hypisteli sitä hyväillen, huulillaan omituinen, suruinen hymy, kunnes hänen rinnastaan puristui toinen haikea nyyhkäys; sitten hän pani sen syrjään ja painoi kädet kasvoilleen.

»Se ei ole itseni tähden; Jumala tietää, ettei se ole itseni tähden», supatti hän ikäänkuin puolustellen. Sitten hän pinnisti voimiaan, sai mielenliikutuksensa hillityksi ja yritti uudelleen kirjoittaa. Mutta pantuaan paperille viisi tai kuusi sanaa hän nousi maltittomana pystyyn, rypisti paperin kädessään, meni takan luokse ja heitti sen loimuavien halkojen sekaan.

Hän katseli, kuinka se käpertyi, sen väri muuttui mustan kirjoituksen selvästi näkyessä, ja sitten se raukesi tuhkaksi. Tottumuksesta hän sitten otti savukkeen uuninreunuksella olevasta rasiasta, mutta hänen sytyttäessään sitä välähti hänen mieleensä äkillinen ajatus, ja hetkisen kestäneen epäröinnin jälkeen seurasi savuke aloitettua kirjettä tuleen.

Kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän meni jälleen istumaan nojatuoliin ja koetti taaskin lukea, mutta vaikka hänen katseensa koneellisesti lipui pitkin painettuja rivejä, ei hän tajunnut lukemaansa, ja laskettuaan kirjan kädestään hän ei enää yrittänytkään haihduttaa harhailevia ajatuksiaan. Ne eivät olleet hupaisia, ja kun ovi vähää myöhemmin avautui, käänsi hän hyvillään päätään, huokaisten helpotuksesta. Sisälle astui Peters reippain askelin.

»Tulin kuulusteluun», virkkoi mies nauraen. »Perheripitys piti minua yksinäisyydessä tämän aamun. Aikoinani en välittänyt sellaisesta mitään, mutta viime vuosi pilasi minut. Olin tilattu puoliselle, mutta tulin niin pian kuin ehdin. Kaikki voivat toivottavasti hyvin.»

Neiti Craven silmäili häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Peters seisoi selkä takkaan päin, kädet selän takana, kasvot rusottavina tuulesta ja sateesta, terävät, siniset silmät suunnattuina häneen luotettavina, varmoina. Omituinen sattuma oli tuonut miehen tänne — juuri sillä hetkellä. Neiti Cravenin valtasi voimakas halu ottaa hänet uskotukseen harvinaisessa asiassa. Hän oli tuntenut Petersin ja luottanut häneen useampia vuosia kuin oikein muistikaan. Kuinka paljon hän puhuisi? Hän oli kahdella päällä.

»Olet aina ajattelevainen, Peter», alkoi hän verkalleen. »Tuskinpa on mitään anteeksiannettavaa.» Hän hymyili hieman. Barry lähti ratsastamaan jonnekin varhain tänä aamuna, ja Gillian meni eilen Horringfordeille. Odotan hänen palaavan tänään teelle. Minua taas vaivasi luuvalo, reumatismi tai lentoleini selässä. En muista, mikä niistä! Joka tapauksessa jäin kotiin.» Hän nauroi ja osoitti savukkeita. Peters otti savukkeen ja naputti sitä peukalonsa kynteen.

»Olet ollut yksin. Miksi et soittanut? Olisin ollut hyvilläni päästessäni eroon australialaisista. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta jollakin tavoin — hm — painostavia», lisäsi hän hymähtäen.

»Rakas ihminen, ole iloissasi, ettei se johtunut mieleeni. Olen ollut koko päivän kuin pääkipuinen karhu.» Hän katsoi Petersin ohitse tuleen, ja kummastuneena hänen äänensä oudosta sävystä mies ei virkkanut mitään, vaan poltti hitaasti savukettaan, nauttien lämmöstä ajettuaan kylmässä sateessa avoimessa autossa. Hän ei koskaan käyttänyt umpinaista vaunua. Jotkut neiti Cravenin lausumat sanat olivat hämmästyttäneet häntä.

»Barry ratsastamassa —?» virkkoi hän, vilkaisten ulkona raivoavaan myrskyyn.