Part 7

Istuessaan nyt somassa englantilaisessa makuuhuoneessa, nauttien silmiensä edessä leviävän, pehmeässä iltavalaistuksessa kylpevän, ihanan maiseman lämpöisestä kauneudesta Gillian ajatteli hieman murhemielin eroansa luostarinjohtajattaresta. Hän oli koettanut salata oudon vapaudentunteen silloin virittämää hilpeyttä, tukahduttaa jokaisen ilmeen ja sanan, joka saattaisi haavoittaa hellän tunteellista, hentoa, kaapuun puettua naista, jonka silmät lähestyvä ero oli tehnyt surullisiksi. Omatunto soimasi häntä siitä, ettei hänen oma sydämensä ollut tuntenut lainkaan murhetta. Hän oli puhunut hyvin vähän ollenkaan kajoamatta häntä odottavaan uuteen elämään. Hän oli salannut tulevaisuudentoiveensa yhtä tarkoin kuin oli ennen salannut kaipauksensa ja poistui luostarista yhtä äänettömänä kuin oli siellä elänyt. Ajaessaan hotelliin oli hän tuntenut huojennusta siitä, että kaikki oli ohitse, ja hengittänyt syvään, huokaisten jännityksen lauettua. Silloin hänestä oli tuntunut siltä, että hän oli oppinut hengittämään vasta muutamien viime päivien aikana, ikäänkuin itse ilmakin olisi keveämpää, virkistävämpää.

Luostarista hänen ajatuksensa siirtyivät kaukaisempiin aikoihin. Hän muisteli isäänsä, komeata, hillittömästi elänyttä miestä, jonka kuva oli vuosien vieriessä himmennyt. Pienenä lapsena hän oli kiihkeästi rakastanut isäänsä, vastuksellisen vaelluselämänsä keskeistä olentoa — joka oli samalla kertaa isä ja äiti, leikkikumppani ja sankari. Hänen muistiinsa tuntui jääneen vain alituinen matkustaminen, pitkiä, rautatievaunussa vietettyjä tunteja, outoja paikkoja, joihin saavuttiin sydänyöllä ja joista lähdettiin aamun alkaessa sarastaa hänen ollessaan puolinukuksissa, mutta aina onnellinen, kunhan vain tutut käsivarret tukivat hänen pientä, väsynyttä ruumistaan ja hän sai nojata ruskeakiharaisen päänsä vanhaan, nukkavieruun takkiin. Hänellä oli sekava muisto kaupungeista ja maakylistä, ystävällisistä, vieraista naisista, jotka katselivat häntä säälien ja mutisivat kymmenellä eri kielellä. Se oli kaikki ollut toisiinsa sotkeutuneita vaikutelmia ja kokemuksia — kaikki ohimenevää, ei mitään kestävää paitsi kookasta, epäsiistiä miestä, joka oli hänen kaikki kaikkensa.

Ja sitten luostari. Muutamien vuosien aikana John Locke oli näyttäytynyt aina epäsäännöllisten väliaikojen jälkeen, ja niiden lyhyiden käyntien muistosta hän oli elänyt, kunnes isä oli tullut uudelleen. Sitten häntä ei enää ollut kuulunut; hänen kirjeensä olivat harventuneet, ne olivat käyneet lyhyiksi, sisältäneet epämääräisiä lupauksia, olleet epätyydyttäviä, niukkoja, ja äkkiä oli niidenkin tulo lakannut. Aluksi hän ei ollut myöntänyt itselleen, että isä oli unohtanut, että hän saattoi merkitä niin vähän isälle, että isä voi tahallaan työntää hänet pois elämästään. Hän oli vartonut, selitellen ja luottaen, kunnes hän sydän kipeänä toivon täyttymisen siirtymisestä oli johtunut pitämään isäänsä kuolleena. Silloin hän oli kyllin vanha käsittääkseen asemansa, ja vaikka häntä olikin kohdeltu rakastavasti ja hienotuntoisesti, oli hän tuntenut olonsa surkeaksi. Sekin, että hänestä pidettiin, oli tuskan lähde, sillä ystäviensä onnellisissa kodeissa hän oli sitäkin katkerammin tuntenut, kuinka orvon yksinäinen hän itse oli.

Kun asianajajan kirje oli saapunut, sisältäen muutamia hänen kuolevan isänsä kirjoittamia rivejä, oli hänestä tuntunut, ettei elämä enää voinut muuttua katkerammaksi. Hän oli palvonut isää — mutta isä oli kylmästi hylännyt hänet. Hän oli isänsä tytär, mutta isä ei ollut lainkaan ponnistanut edes oman lapsensa tähden. Isä oli jättänyt hänet häntä niin auliisti suojaavan luostarin taakaksi vain senvuoksi, ettei hänellä ollut tahdonvoimaa voittaakseen heikkoutta, joka oli ehdyttänyt hänen aivojensa ja ruumiinsa toimintatarmon. Se ajatus oli masentava. Kun hän luki isän tunnustuksen, joka uhkui myöhäistä katumusta, oli nöyryytys tehnyt hänen ylpeän sydämensä sairaaksi. Hän hapuili sokeana epätoivon merellä; hänen uskonsa oli särkynyt, luottamus mennyt. Hän kätki surunsa ja häpeänsä, suorittaen tavalliset tehtävänsä, toimien totuttuun tapaan — hieman hiljaisempana, hieman umpimielisempänä — ja vain hänen silmistään kuvastui myrsky, johon hän oli sortumaisillaan. Hän oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti — se pisti. Hän oli hellinyt isän muistoa niin hartaasti, kutonut hänen ympärilleen tuhansittain tavattomia tarinoita, kohottanut hänet kaikkien muiden miesten yläpuolelle sankarikseen, nuhteettomaksi ja pelottomaksi ritarikseen.

Ja nyt hän oivalsi, ettei hänen muistonsa ollutkaan mikään muisto, että hän oli muovannut romanttisen haaveolennon, jolla ei ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa ja joka oli ollut niin korkealla, että se kaatuessaan tuhoutui. Hänen jumalallaan oli ollut saviset jalat. Hänen yli-ihmisensä ei ollut mitään. Kaikki, mitä hänellä oli milloinkaan ollut — petollinen muisto — oli häneltä riistetty. Äkkiä herätettynä karkeaan todellisuuteen hän tunsi, ettei hänellä ollut mitään, mihin takertua; hän oli paljoa yksinäisempi kuin konsanaan ennen.

Vähitellen hänen oma rehellisyytensä sitten pakotti hänet tunnustamaan, että hän oli haaveillut. Hänen kehittämänsä haavemies oli ollut hänen omaa tekoaan; hyveet, joilla hän oli sen varustanut, olivat olleet hänen oman mielikuvituksensa tuotteita. Todellisesta miehestä hän ei tiennyt mitään, ja todellista miestä kohtaan heräsi vähitellen — vaikka rakkaus häntä kohtaan oli kuollut — sääli. Kiihkeästi koettaessaan ymmärtää hän johtui ajattelemaan, ettei hän eläessään suojattuna ollut lainkaan oppinut tuntemaan niitä viettelyksiä, jotka väijyivät ihmistä suuressa maailmassa. Hämärästi hän tajusi, että jotkut suoriutuivat voittajina — ja että toiset sortuivat. Hänen isänsä ei ollut jaksanut kestää.

Ja hänestä tuntui, että isän velka oli joutunut hänen vastuulleen. Hänen oli sijoituttava sille paikalle maailmankaikkeudessa, jonka isä oli menettänyt, hänen oli onnistuttava saavuttaa se, mitä tavoittaessaan isä oli kärsinyt haaksirikon. Hänen voimiensa täytyi kasvaa isän heikkoudesta. Hänen oli nostettava isän muisto kunniaan, kun hän vain saisi tilaisuuden. Ja hän oli saanut tilaisuuden.

Hänen odottaessaan tuntemattoman holhoojansa saapumista oli hänen mielessään riehunut nurja kapinanhenki sitä vastaan, että hänet häntä itseään kuulematta luovutettiin ventovieraan armoille. Vaikka hänelle ei oltu sitä ilmoitettu, oli hän arvannut, että hänen hoitomaksujaan ei oltu suoritettu. Luostarinjohtajattaren hyväntahtoinen totuudensalaaminen oli ollut tehoton. Gillian tiesi olevansa köyhä. Hänen oli ollut raskasta kestää tietoa, että hän oli luostarikoulussa armosta. Vieraan armoille joutuminen olisi vieläkin raskaampaa. Hän vääntelehti sen nöyryytyksen tuskasta. Hän oli yhdeksäntoista vanha — kaksi vuotta täytyisi hänen sietää tuntemattoman ihmisen oikkuja.

Ja minkälainen hän olisi, tämä mies, jonka huostaan hänen isänsä oli hänet uskonut? Minkälaisen valinnan olisi John Locken voinut luulla pystyvän tekemään — oliko hän näinä viime vuosina osoittanut sellaista rakkautta, että hänen olisi voinut otaksua valinneen huolellisesti ja hyvin? Minkälaisesta ihmisluokasta sen piirin keskuudesta, johon hän oli vajonnut, oli hän etsinyt henkilön, jonka hoivaan luovuttaisi tyttärensä? Hän oli kirjoittanut vanhasta ystävästään, Barry Cravenista. Nimi ei ilmaissut mitään, ominaisuussanan saattoi selittää kahdella tavoin. Kumpi oli oikea? Päivin ja öin Gillianin silmien edessä väikkyi vanhoja miehiä — muistoja kasvoista, joita hän oli nähnyt ajellessaan ystäviensä kanssa tai vieraillessaan heidän kodeissaan; vanhoja miehiä, jotka olivat kiinnittäneet hänen mieltään, ja toisia, joita hän vaistomaisesti oli pyrkinyt välttämään. Minkälainen oli se mies, joka oli tulossa häntä noutamaan?

Joskus hänen rohkeutensa petti, ja tämä alituisesti mieleen nouseva kysymys oli vähällä tehdä hänet hulluksi pelosta. Hän muistutti ansaan joutunutta villi-eläintä, joka kuuntelee metsästäjän läheneviä, yhä läheneviä askelia. Hän oli kaihoten ajatellut aikaa, jolloin hän voisi poistua luostarista — nyt hän takertui siihen kiinni, peläten tulevaisuuden ajatustakin. Lontoolainen asianajaja oli kirjoittanut, että herra Craven oli paluumatkalla Jaappanista ottaakseen hoivaansa holhottinsa, ja yhä pelokkaampana hän oli päivien vieriessä tarkkaillut Cravenin kulkemaa uraa — lähestyvän metsästäjän polkua. Hän oli piilottanut miehen ajattelemisen herättämän kauhun ulkoisen tyyneyden naamion taakse, näyttäen täysin välinpitämättömältä.

Ja lopulta Craven oli saapunut aikaisemmin kuin hän oli odottanut, sillä oli luultu hänen ensin menevän Lontooseen. Eräänä aamuna hän oli saanut tietää holhoojan olevan Pariisissa; samana iltapäivänä hän pääsisi selville kohtalostaan. Päivä oli tuntunut loppumattomalta. Cravenin keskustellessa johtajattaren kanssa oli hän kävellyt siinä huoneessa, jossa hän oli vartoamassa, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermot katkeamaisillaan. Kun johtajatar palasi, olisi hän saattanut parkaista ääneen, eivätkä hänen epätoivon sumentamat silmänsä kyenneet selittämään nunnan kasvojen ilmettä; hän koetti puhua, mutta hänen huuliltaan lähti vain käheä kuiskaus, joka häipyi epäselväksi hyminäksi. Heikosti hän kuuli lempeät rohkaisusanat ja ylpeästi ponnistaen hän astui ripeästi vierashuoneen ovelle. Siellä hän pysähtyi empien, ja kaukaisesta kappelista kiirivät urkujen hiljaiset, rauhaiset äänet tuntuivat ilkkuvan hänelle. Niin usein ne olivat lohduttaneet, antaneet rohkeutta jatkaa — mutta nyt niiden rauhallisuus vihloi; hermot ärtyneinä hän ei ollut sopusoinnussa häntä ympäröivän leppoisan tyynen ilmakehän kanssa. Hän tunsi olevansa muukalainen — yksinäisempi kuin milloinkaan ennen. Sitten leimahti ylpeys jälleen. Pää pystyssä ja huulet yhteen puristettuina hän astui sisään.

Kun ikkunan ääressä seisonut Craven pyörähti ympäri, pistivät Gillianin silmään ensiksi hänen pituutensa ja leveät hartiansa — hänen mittaisensa miehet olivat Ranskassa harvinaisia — ja tytön mieleen oli välähtänyt, että hyvin valmistettu, muodikas aamupuku oli nurinkurisen sopimaton, ja hän oli ajatuksissaan pukenut miehen pitkät raajat damaskolaisen teräsasuun. Sitten hän oli nähnyt, että Craven oli nuori; tarkkaa ikää hän ei tosin osannut määritellä, mutta paljoa nuorempi kuin hän oli kuvitellut. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, koski häneen miehen silmien synkän surumielinen ilme. Hän aavisti toista kalvavan surun, johon verrattuna hänen omansa supistui mitättömäksi, ja pian sääli tukahdutti hänen pelkonsa. Cravenin murheelliset kasvot kohottivat hänet täysin tajuamaan naisellisuutensa. Sääli kasvoi itsekkyyden yläpuolelle. Vaistomaisesti hän tunsi, että puhelu, jolla oli hänestä niin ratkaiseva merkitys, oli miehestä ainoastaan harmillinen välinäytös. Arkailu jäi jälelle, mutta hänen aikaisemmin tuntemansa pelko siirtyi syrjään sellaisen tunteen tieltä, jota hän ei ollut silloin ymmärtänyt.

Niin pian kuin mahdollista oli Craven vienyt hänet hotelliinsa, jättäen tätinsä tehtäväksi antaa kaikki tarpeelliset selitykset. Ja siitä pitäen mies oli alituisesti pysytellyt takalistolla, luovuttaen arvovaltansa neiti Cravenille.

Mutta alusta alkaen oli hänen läheisyytensä painostanut Gilliania — tyttö tunsi aina hänen läsnäolonsa. Luostarikasvatus oli tehnyt Gillianista kovin herkän, ja vaistomaisesti hän tiesi, milloin Craven tuli huoneeseen tai poistui sieltä. Miehet olivat hänelle tuntemattomia suuruuksia; niitä harvoja, jotka hän oli kohdannut — koulutovereittensa veljiä tai serkkuja — hän oli tarkkaillut kokonaan toiselta näkökannalta. Ranskalaisen luostarin jäykät säännöt olivat estäneet kaikkia tuttavuussuhteita kehittymästä ystävyydeksi — hän oli ollut vain koulutyttö muiden tyttöjen joukossa, ja vain loitolta hipaissut nuorimpia miespuolisia jäseniä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut. Hän oli ollut valmistumaton joutuessaan jokapäiväiseen kosketukseen Barry Cravenin kaltaisen miehen kanssa. Hän tarvitsi aikaa sopeutuakseen siihen, perehtyäkseen jatkuvaan miesseuraan.

Veljenpoikansa huojennukseksi oli neiti Craven ottanut ujon, kalpeakasvoisen tytön omituisen sydämensä lemmikiksi niin äkkiä ja intomielisesti, että se oli kummastuttanut häntä itseäänkin.

Ja Gillianin umpimielisyys ja ylpeys eivät olleet jaksaneet vastustaa tuulispään tavoin pyörähtelevää, pientä naisihmistä. Neiti Cravenin persoonallisuus teki häneen väkevän vaikutuksen; hän rakasti hänessä naista, ihaili taiteilijaa ja oppi hyvin pian pitämään arvossa hiomattoman käytöksen ja oudolta kuulostavien puheiden takana piileviä todellisia tunteita ja syvää hyväsydämisyyttä.

Hänellä oli hyvä arvostelukyky. Nyt hän silmäili ympärilleen avarassa huoneessa. Kaikkialla oli merkkejä tuhlaavasta autiudesta, jota hänelle vastalauseista välittämättä osoitettiin. Gillianin silmiin kihosivat vähitellen kyyneleet. Tämä kaikki oli kuin satua, melkein liian ihmeellistä ollakseen totta. Miksi hänelle oltiin niin hyviä — miten hän koskaan kykenisi maksamaan hänelle tuhlattua suopeutta? Hänen ajatuksensa katkaisi viimeinen lahja, joka nousi kopastaan, haukotteli unisesti, venyttelihe rehevästi, tuli sitten hänen luokseen, laski päänsä hänen polvilleen ja katseli häntä surullisilla, ruskeilla silmillään. Hän oli aina pitänyt eläimistä, halunnut palavasti koiraa, ja nyt hän huoahtaen syleili isoa, mustaa villakoiraa.

»Mouston, sinä hemmoteltu olento, oletko milloinkaan ollut yksinäinen? Osaatko kuvitella, miltä tuntuu, kun taaskin _kuuluu_ jollekulle?» Hän hieroi poskeaan koiran silkinpehmoiseen päähän, ja eläin värähteli hänen kosketuksestaan, sen jäsenet hytkähtelivät, ja se päästeli kimeitä, puolittain tukahdutettuja vinkaisuja. Ensimmäisen kerran hän nyt tunsi olevansa omistaja, vastuunalainen elävästä olennosta, joka oli riippuvainen hänestä. Ja todennäköisesti se vastuunalaisuus osoittautuisi vaivaloiseksi. Otuksen uskollisuus oli vilpitön ja kiivas; neiti Cravenia se sieti välinpitämättömänä, Cravenia se avoimesti epäili. Se seurasi Gilliania varjon lailla, jörötteli hänen poissa ollessaan ja alistuvasti totteli Joshiota, jonka hoidossa se aina silloin oli, mutta ei ketään muuta talon ihmistä. Moustonin välityksellä olivat Gillian ja Joshio tutustuneet toisiinsa.

Tänä iltana olivat Moustonin kiintymyksenilmaukset ylen kiihkeitä ja vaarallisia helposti repeytyvälle silkki- ja pitsivaatteukselle. Gillian suuteli sen päälakea, torjui juhlallisena itsepäisesti häntä tavoittavan käpälän ja työnsi koiran syrjään. Sitten hän meni pukeutumispöydän ääreen ja tarkasti arvostelevasti itseään laajasta kuvastimesta. Hän katsoi vakavan huvitettuna. Oliko tuo Gillian Locke? Näyttiköhän perhonen itsestään noin oudolta luotuaan kotelonsa? Hän oli vuosikausia käyttänyt luostarikoulun oppilaan synkkää asua, muutos oli vielä kyllin tuore ilahduttaakseen häntä, ja viehättävä, kaunis puku tehosi hänessä piilevään luonnolliseen naiseen. Tumma luostarivaatteus oli käynyt hänestä vastenmieliseksi; hän oli kaivannut värejä melkein yhtä kiihkeästi kuin nälkiintynyt ihminen ruokaa.

Pitkästä peilistä heijastuvan kuvan yleisvaikutus oli tyydyttävä, mutta sen yksityiskohtainen tarkastus nostatti hänen mielessään vakavia epäilyksiä. Hän ei ollut koskaan pannut merkille hennon vartalonsa viehkeyttä, kalpeiden, soikeiden kasvojensa harvinaista kauneutta — muut tyypit olivat tehonneet häneen enemmän, toisenlainen ihonväritys miellyttänyt häntä. Usein hän oli arvostellut kasvojaan moittivasti. Kerran tai pari hän oli mallin puutteessa koettanut piirtää omia kasvojaan. Se oli tyyten epäonnistunut. Muiden muotokuvat hän pystyi piirtämään tarkan osuvasti, mutta nyt siitä ei tullut mitään. Hän ei pystynyt omaan kuvaansa saamaan sitä miltei hämmästyttävää, luonnetta kuvaavaa ilmeikkyyttä, joka tavallisesti näkyi hänen töissään. Hän itse oli ollut oman kykynsä rajana. Tämä epäonnistuminen oli pannut hänet ymmälle, herättänyt hänen mielessään tutkivia, sielullisia kysymyksiä. Hän ei itse tiennyt, miten hänen lahjansa pukeutui muotoihin, työ valmistui hänen käsissään ikäänkuin itsestään. Hän ei tuntenut saavansa minkäänlaisia varmoja vaikutelmia, ei milloinkaan ollut yrittänyt eritellä mallinsa sielua. Hämärästi hän otaksui mallin luonteen jollakin hienolla, salaperäisellä tavalla vaikuttavan häneen. Usein olikin hänen työnsä ollut parasta silloin, kun hän oli omistanut siihen vähimmän huolta. Osoittiko se, ettei hän pystynyt maalaamaan kankaalle eloisaa kuvaa omista kasvoistaan, sitä, ettei hänellä ollut luonnetta — että hänen epäonnistumisensa johtui siitä, ettei ollut mitään ilmituotavaa? Vai oliko syynä se, että hän koetti nähdä jotakin epätodellista — saada esille vain synnynnäisen pyrkimyksen? Sitä kysymystä hän ei ollut ratkaissut.

Nyt hän silmäili kuvaansa tyytymättömästi kuten tavallisesti; suuret ruskeat silmät katsoivat peilistä äreinä häneen; sitten hän liikautti kättään, ikäänkuin pyyhkäisten jotakin pois, ja ravisti päätään. Koskaan ennen hän ei ollut välittänyt ulkonäöstään, mutta nyt hän niin hartaasti halusi miellyttää — olla hänelle osoitetun huomion arvoinen, korvata hänen tähtensä kulutetut rahat ja ajan. Hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme, kun hän kumartui lähemmäksi kuvaansa nähdäkseen, oliko kasvoilla kieleviä kyynelten jälkiä; sitten hän äkkiä alkoi tanssia ihastuksesta, otti ihojauhehuiskun ja taputti sillä kasvojaan kokeeksi.

»Voi, Gillian Locke, mitähän luostarinjohtajatar sanoisi!» mutisi hän nauraen.

Ikävystyneenä syrjässäoloon villakoira hypähti häneen vieressään olevalle tuolille, laski käpälänsä pöydän lasilevylle, niin että harjat ja pullot hajaantuivat. Yhä nauraen Gillian hieroi jauhetta sen innokkaasti nuuhkivaan, kosteaan nenään, kunnes se aivastaen pani moittivan vastalauseensa.

Tyttö hyväili sitä sovittavasti, jätti sen sotkemaan pukeutumispöytää yhä pahemmin ja palasi ikkunalle. Hänen alapuolellaan ulottui nurmikko laajalle pengermälle, jota reunustavan kivisen rintanojan keskikohdalta veivät pitkät portaat säännöllisesti järjestettyyn ruusutarhaan. Tarhaa suojasi korkea kuusiaita, ja sen taustalla kasvoi pensaikko, jonka toisella puolen näkyivät iltavalaistuksessa rajattomiin leviävän puiston paksut rungot.

Häntä kiehtoi avaruuden tuntu. Hän oli aina kaivannut esteettömiä näköaloja, maaseudun hiljaisuutta. Lyhyeksi leikatulla nurmikolla kohosi korkeita puita ikäänkuin talon ympärille sijoitettuina vahteina; mielikuvituksessaan hän ajatteli niitä valppaiksi, eläviksi olennoiksi, jotka olivat valvoneet paikallaan yhtä mittaa vuosisatoja — ja hymyili lapsellisille kuvitteluilleen.

Näköala miellytti häntä yhä enemmän. Towersin kauneus oli jo vallannut hänet, hän oli pitänyt siitä ensi hetkestä alkaen. Pitkällä rautatiematkalla ja ajettaessa kahdeksan kilometrin päässä olevalta asemalta tänne hän oli koko ajan kuvitellut sitä, ja todellisuus oli voittanut hänen kuvitelmansa. Puiston kauneus ja laitumella olevat kaurislaumat olivat riemastuttaneet häntä; nähdessään vanhan, harmaan talon hän oli jäänyt seisomaan kuin lumottuna. Hän ei ollut luullut sitä puoliksikaan niin viehättäväksi, niin vaikuttavan vankaksi. Hän ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi vetänyt vertoja sen hienoille mittasuhteille, sen rakenteen upeudelle.

Se oli kokonaan toisenlainen kuin ne Ranskan linnat, joissa hän oli käynyt; siellä pisti työ silmään, viinitarhat ja aaltoilevat viljapellot oli siellä ahdettu ulottumaan ihan tilanomistajan asunnon muurien juurelle, varakkuuden lähdettä näyteltiin peittelemättä; täällä oli kaikki sentapainen karkoitettu loitolle; huolekkaasti hoidetut lehtokujat, tasaisiksi leikatut nurmikot ja moitteettomat kukkapenkit olivat todistuksina työstä, jonka tulokset hivelivät silmää, mutta olivat aineellisesti hyödyttömät.

Ympäristön muodollinen uhkeus tehosi häneen. Hän ei ollut ihan ventovieras, mietti hän, hymyillen omituisesti — myöhemmästä rappiotilastaan huolimatta John Locke oli saanut alkunsa samanlaisesta juuresta kuin tämän ihastuttavan talon omistaja.

Äkkiä hän säikähtäen tajusi myöhästyvänsä ja poistui ikkunalta, kutsuen koiraa mukaansa. Hänen huoneistostaan päästiin pyöreälle parvekkeelle, johon makuuhuoneiden ovet avautuivat ja joka kiersi talon keskiosan ympäri. Sieltä näkyi avaraan, neliskulmaiseen saliin, johon valoa tuli korkeasta, lasisesta kupukatosta. Itäänpäin ja länteenpäin levisivät pitkät, laajat, epäsäännölliset kylkirakennukset kerrosta korkeampina kuin talon ydinosa. Niiden katoilla oli harjatornit, joista koko talo oli saanut nimensä.

Alhaalta kuului hiljaista miesäänten sorinaa. Gillian kumartui kaiteen ylitse ja näki Cravenin ja hänen tilanhoitajansa keskustelevan tyhjän takan edessä. Hänet valtasi äkillinen ujostelu; hänen holhoojansa tuntui yhäti hänestä peloittavalta, ja Petersin hän oli ensi kerran nähnyt muutamia tunteja sitten, kun mies oli ollut heitä vastassa asemalla; hän oli lyhyt, leveäharteinen ja lihavahko, hänen tukkansa oli tuuhea ja harmaa, suippoparta lyhyeksi leikattu. Hänen oli kovin vaikea omasta aloitteestaan mennä alakertaan heidän luokseen. Mutta hänen tuskaisesti empiessään joudutti Mouston välttämätöntä ratkaisua syöksymällä portaita alas ja sitten suoraa päätä karhuntaljaiselle uunimatolle, työntäen sitten kuononsa sen sakeaan turkkiin ja nuuhkien rajusti. Vastuuntunne voitti arkailun, ja Gillian riensi perässä, mutta Peters ennätti ennen häntä ja otti vastustelevan koiran pään lujasti käsiensä väliin.

»Mitä ihmettä se on saanut kuonoonsa, neiti Locke?» tiedusti hän kummastellen, mutta tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alitse tyttöön suunnatut, terävät, siniset silmät tuikkivat hilpeästi, eikä Gillianin ujous jaksanut vastustaa hänen ystävällisyyttään.

Tyttö polvistui ja pyyhki koiran kiusattua kuonoa pitsi- ja harsopuseronsa liepeellä.

»Ihojauhetta», ilmoitti hän totisena.

»Te ette voi aavistaa», lisäsi hän, katsahtaen äkkiä heihin päin, »kuinka hauskaa on panna ihojauhetta nenälleen, kun on kasvatettu luostarissa. Nunnat pitivät sitä turmeluksen huippuna.» Hän purskahti nauramaan; se oli tyttömäinen, kiirivä hilpeyden puuska, jollaista Craven ei vielä ollut kuullut, ja hän katsahti tyttöön, joka oli polvillaan matolla, tyynnytellen koiran loukattuja tunteita ja hymyillen Petersille, joka tarjosi omaa, tehtävään paremmin sopivaa nenäliinaansa. Se nauru paljasti Cravenille erään seikan — itsehillinnästään ja umpimielisyydestään huolimatta Gillian oli sittenkin vain tyttö, mutta hänen hiljaisen vakavuutensa tähden Craven oli sen unohtanut.

Hänen nyt tarkkaillessaan tyttöä, nousi hänen kasvoilleen keveä pilvi. Peters näkyi muutamissa tunneissa päässeen sen rajamuurin sisälle, jonka ulkopuolella hän oli vielä kuukausien jälkeen. Hänen seurassaan Gillian aina oli ujon äänetön. Niinä muutamina harvoina kertoina, jolloin hän Pariisissa ja Lontoossa oli joutunut olemaan kahden kesken tytön kanssa, oli tämä vetäytynyt kuoreensa eikä ollut puhutellut häntä. Ja ärtyneenä hän oli aprikoinut, kuinka suureksi osaksi se johtui luontaisesta kainostelusta ja kuinka suureksi osaksi luostarikasvatuksesta. Mutta hän ei ollut koettanutkaan ymmärtää tyttöä sen läheisemmin, sillä entisyys väikkyi aina hänen silmäinsä edessä, valliten hänen taipumuksiaan ja tunteitaan — yhtenään muistuttaen, ikäänkuin nykien hänen kyynärpäätään. Joinakuina päivinä saattoi hän saada huojennusta ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä ja katosi tuntikausiksi kamppaillakseen pahojen henkiensä kanssa yksinäisyydessä. Eikähän häntä missään nimessä kaivattu; hänen oli joka suhteessa paras pysytellä syrjässä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä — John Locken harkitsemattoman välinpitämättömyyden johdosta ei holhoustehtävään liittynyt raha-asiain hoitoa. Neiti Craven oli ottanut Gillianin kokonaan haltuunsa, ja Craven eristäytyi yrittämättäkään päästä läheisiin suhteihin holhottinsa kanssa. Mutta nyt — kuinka ristiriitaista — häntä harmitti se, että Gillian niin helposti taipui Petersiin. Hän tunsi olevansa hupsu — eihän se merkinnyt hänelle rahtuakaan — Peters veti ihmisiä puoleensa, sehän oli sananparsi — mutta järkeilystä huolimatta hänen kasvonsa pysyivät synkkinä.