Part 6

Kolmekymmentä vuotta oli Peter Peters hoitanut Cravenien tiluksia, ja ne olivat hänen koko elämänsä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän oli yhtenään kiihkeästi vaatinut työnantajaansa ottamaan itse hallitusohjat käsiinsä. Hänen rukouksensa, vetoumuksensa ja erouhkauksensa olivat kaikuneet kuuroille korville. Craven oli varma siitä, ettei hän koskaan luopuisi paikastaan, ja että hän oli juurtunut kiinni maahan ja oli siinä yhtä vankasti kuin itse Towerskin. Hän oli piirikunnassaan hallintoelin ja tuomari. Hän hallitsi alueellaan lempeästi, mutta rajattoman itsevaltaisesti, mikä menestyi mainiosti Cravenin tiluksilla ja herätti kateutta muissa tilanhoitajissa, jotka eivät pystyneet menettelemään hänen laillaan. Hyvästä suvusta syntyneenä, omaperäisenä ja pelottomana hän oli suosittu sekä linnoissa että mökeissä, ja hänen neuvojaan kunnioittivat kaikki. Hän ei pyytänyt toisia uskomaan asioitaan hänelle eikä myöskään käyttänyt tietojaan väärin, ja niinpä hänelle kerrottiinkin enimmät seudun salaisuuksista. Hänen myötätuntoisiin korviinsa tuotiin sekä raskaita rikkomuksia että vähäisiä hairahduksia, ja ne jäivät sinne kuin kassakaappiin; hän neuvoi ja auttoi — ja oli sitten niistä vaiti. Hänen synninpäästöään pidettiin lopullisen pätevänä. »Tunnustin Peterille», muuttui yleiseksi sanontatavaksi, jonka ensiksi lausui muuan kreivikunnan pohjoislaidan huikentelevainen markiisitar, hänen serkkunsa. Ja siihen juttu aina poikkeuksetta päättyi. Ja Cravenista se oli ainoa kirkkaan valoisa täplä hänen edessään olevassa pimeydessä. Elämä uhkasi sukeutua helvetiksi — mutta olihan aina Peter.

Luostarin portilla auto tärähteli pahasti, kun sitä äkkiä jarrutettiin, ja peräytyi sitten nytkähdellen lopulliseen asentoonsa. Craven tunsi melkein vastustamatonta halua lähteä käpälämäkeen. Portinvartijatar, joka päästi hänet sisälle, oli ilmeisesti saanut määräykset, sillä äänettömänä hän opasti vieraan odotushuoneeseen, jättäen hänet sinne yksin. Se oli niukasti kalustettu, mutta sen seinät olivat osittain hienon, vanhan, ruusupuisen laudoituksen peitossa. Kapeista, paksujen lyijykehysten ympäröimistä ikkunoista näkyi kivetylle, neliskulmaiselle, kosteudesta välkkyvälle pihalle. Sade oli hetkeksi tauonnut, mutta pisaroita tipahteli vielä kiveykselle kahden ison kastanjapuun oksilta. Näky oli surullinen, ja hän kääntyi vavahtaen poispäin ikkunasta. Mutta kolea, jäykkä huone oli tuskin ilahduttavampi. Koko ilmakehä täällä oli hänestä outo. Hän tunsi joutuneensa sellaiseen maailmaan, jollaisen kanssa hän ei ollut koskaan ennen ollut kosketuksissa.

Äkkiä hän alkoi ihmetellä niitä lukemattomia olentoja, jotka viettivät koko heille suodun iän näiden ja näiden kaltaisten muurien telkeämillä, suppeilla alueilla. Varmastikaan eivät he kaikki voineet mielisuosiolla alistua niin painostavaan vankeuteen. Jotkut heistä epäilemättä kärsivät ja kuluttivat voimiaan hukkaan, samoin kuin linnut pieksävät siipiään häkin sälöihin pyrkiessään vapauteen. Miehestä, joka oli samonnut maapallon kaikilla mantereilla, tuntui tällainen pakollinen toimettomuus hämmästyttävältä — typerältä. Henkilökohtaisen vapauden kahlehtiminen, riippumattomien henkien pakottaminen määrättyihin, ahtaisiin uomiin, jotka eivät suoneet yksilöille omintakeista liikuntatilaa — hänen mielensä nousi kapinaan sitä vastaan, että täten tuhlattiin aineksia ja sidottiin älyllisiä kykyjä, taivaan lahjoja, jotka olisi ollut pantava kasvamaan korkoa eikä kiedottava käärinliinoihin kuihtumaan. Luostarilaitos oli hänestä keskiajan jäte, pimeiden vuosisatojen muisto; maailmankaihtajien viimeinen pakopaikka. Jos hän milloinkaan oli edes ajatellut luostariyhdyskuntia, oli hän punninnut niitä kokonaisuuksina. Koskaan hän ei ollut vaivautunut arvostelemaan niissä olevia erillisiä yksilöitä. Nyt hän ajatteli heitä yksityisinä ihmisinä, ja hänen suvaitsemattomuutensa äityi. Epämääräinen vastenmielisyys, jota hän ei ollut milloinkaan vakavasti harkinnut, tuntui alastomassa odotushuoneessa vietettyjen muutamien hetkien aikana yltyneen voimakkaaksi harmiksi. Hän oli perin tyytymätön ympäristöönsä, ja häntä kiukutti, että hänen oli ollut pakko saapua paikkaan, jota hän mieluummin olisi karttanut. Hän katseli ympärilleen silmissään kalsea, halveksiva ilme. Itse rakennuskin näytti taantumuksen ja sokean taikauskon aineellistumalta.

Hän uhkui vastustushenkeä, hänen kasvonilmeensä olivat tuikeat, ja hänen vartalonsa oli jäykästi oikaistu täyteen mittaansa, kun ovi avautui ja laitoksen johtajatar astui sisälle.

Hetkisen tulija empi, ja hänen kasvoilleen levisi heikko kummastuksen ilme. Eikä vastustushenki, olipa se vaikka kuinka suvaitsematon, olisi jaksanut uhitella hänen lempeätä arvokkuuttaan. »Te olette — _monsieur_ Craven?» lausui hän, pehmeässä äänessään selvästi kysyvä sointu.

Hän otti Cravenin ojentamat kirjeet, luki ne tarkkaavasti — pysähtyen kerran tai pari ikäänkuin miettimään, miten joku sana olisi täsmällisesti käännettävä — ja antoi ne sitten ääneti takaisin. Uudelleen hän silmäili vierasta — avoimesti, koettamatta lainkaan salata tarkastustaan, ja hänen silmistään kuvastui yhä suurempi hämmästys. Hänen toinen pieni valkea kätensä siirtyi hänen rinnallaan riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, ikäänkuin etsien apua tutulta tunnusmerkiltä, ja Craven näki hänen sormiensa vapisevan. Heikko puna kohosi johtajattaren poskille.

»_Monsieur_ on kenties naimisissa tai ehkä hänellä on äiti?» kysyi hän vihdoin, ja puna tummeni hänen katsellessaan edessään seisovaa kookasta miestä. Hän teki pienen, hämmennystä kuvaavan liikkeen, mutta hänen silmänsä eivät värähtäneet. Eivätkä ne värähtäisikään, ajatteli Craven äkillisen mielijohteen vallassa, sillä hän tajusi, että hänen edessään oleva olento oli samaa maata kuin hän itse. Sellaista hän ei ollut otaksunut. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun johtajatar hiljaisella äänellään jatkoi selittelyään.

»_Monsieur_ suonee anteeksi kyselyni, sillä olin odottanut — paljon vanhempaa miestä.» Hänen huolestumisensa oli silminnähtävä. Ja Craven vaistosi, ettei hän vastannut toiveita vastaisena huoltajana. Mutta johtajattaren ainoa epäilys koski nähtävästi hänen nuoruuttaan. Hänen nuoruuttaan — hyvä Jumala, ja hän tunsi olevansa niin vanha! Hänen nuoruudestaan aiheutuva haitta ei tässä asiassa merkinnyt mitään. Jos johtajatar tietäisi kaikki, jos hänen huolestunut, tutkiva katseensa voisi nähdä Cravenin sydämeen ja ymmärtää, niin hän peräytyisi kuin saastaa peläten.

Craven tajusi johtajattaren silmien pelokkaan ilmeen, hänen asennostaan ilmenevän vastahakoisuuden ja oli kuulevinaan johtajattaren kiihkeän vastalauseen, kun hän vaati huostaansa lasta, joka oli ollut hänen halveksimansa yhdyskunnan turvassa. Yhdyskunnan turvassa — se ei ollut ennen johtunut hänen mieleensä. Ensimmäisen kerran hän ajatteli sitä pakopaikkana niille, jotka etsivät suojaa ja joita siellä varjeltiin sellaisilta kuin — häneltä. Hän säpsähti, mutta ei säälinyt itseään. Synti oli ollut yksin hänen. Lapsi, joka oli kuollut rakkaudesta häneen, oli ollut yhtä viaton, yhtä synnitön kuin linnut, jotka rakastivat ja kuhertelivat hänen lumotun puutarhansa mäntyjen oksilla. Tyttö oli ollut kokonaan hänen tahtonsa ohjattavissa. Röyhkeästi hän oli ottanut tytön, ja tyttö oli alistunut — eikö hän ollut hänen herransa? Ennenkuin Cravenin varjo oli osunut hänen polulleen, ei ainoakaan näiden vanhojen luostarinmuurien sisällä piilevä nuhteeton sielu ollut puhtaampi ja tahrattomampi kuin O Hara Sanin sielu. Hänen tapaistensa miesten synnit ne juuri ajoivat naisia tällaisiin turvapaikkoihin, jotka tarjosivat suojaa ja lohdutusta; välttääkseen hänen kaltaisiaan he sulkeutuivat vapaaehtoisesti koppeihin, luopuen olemassaolonsa tarkoituksesta, etsien sielunsa pelastusta ruumiillisen kieltäymyksen avulla.

Huone oli käynyt hyvin pimeäksi. Äkillinen valon välähdys herätti Cravenin oivaltamaan, että lausuttu kysymys oli vielä vastaamatta. Aatoksissaan ollen hän ei ollut huomannut ajan kulua. Nythän näki johtajattaren verkkaisesti palaavan ovenpielessä olevan sähkönappulan luota ja päätteli hänen tyynistä kasvoistaan, että äänettömyys oli lyhyt ja ettei sitä oltu pantu merkille. Nyt oli vastattava jotakin. Hän terästi mieltään.

»En ole naimisissa», alkoi hän väkinäisesti, »eikä minulla ole äitiä. Mutta tätini — neiti Craven — kuvanveistäjä —» Hän katkaisi lauseensa kysyvän näköisenä, ja johtajatar hymyili rohkaisevasti.

»Olen tutustunut neiti Cravenin kauniisiin teoksiin», sanoi hän kerkeän tahdikkaasti, mikä teki Cravenin esiintymisen helpommaksi.

»Tätini on hyväntahtoisesti luvannut — apuaan», lopetti hän avuttomasti.

Huolestuksen ilme häipyi johtajattaren kasvoilta, ja hän istuutui huojentuneen näköisenä, viitaten Cravenille tuolia. Mutta hiukan kumarrettuaan mies jäi seisomaan. Hän ei suinkaan halunnut tehdä keskustelua pitemmäksi kuin kohteliaisuus ja asia vaativat. Sekavin tuntein hän kuunteli nunnan puhetta. Johtajattaren vakavuutta hän ei saattanut olla huomaamatta, mutta hänen oli ankarasti keskitettävä tarkkaavaisuuttaan voidakseen seurata toisen hiljaista, sointuvaäänistä esitystä.

Johtajatar puhui hitaasti ja niin tunteikkaasti, että hänen äänensä, jota hän koetti pitää tyynenä, silloin tällöin särkyi.

»Olen Gillianin tähden hyvilläni, että vihdoinkin, näin monen vuoden kuluttua, on ilmestynyt henkilö, joka tahtoo huolehtia hänen tulevaisuudestaan. Hän ei tunne kutsumusta luostarielämään — ja minä olen alkanut olla huolissani. Me puolestamme kaipaamme häntä enemmän kuin sanoilla voi kuvata. Hän on ollut niin kauan luonamme ja käynyt meille hyvin rakkaaksi. Olen pelännyt hänen isänsä jonakin päivänä vaativan häntä luokseen. Se tartunnan vaara on häneltä säästetty — Jumala suokoon minulle anteeksi ne sanani.» Hetkisen hän oli vaiti katse suunnattuna käsiin, jotka olivat löyhästi ristissä sylissä.

»Gillian ei ole aivan ystävätön», jatkoi hän sitten. »Lähtiessään mukaanne on hänellä vähän enemmän maailmantuntemusta kuin näiden vanhojen muurien sisällä voidaan hankkia.» Hän katseli huoneen laudoitettuja seiniä kasvoillaan puolittain surumielinen kiintymyksen ilme. »Hän on suosittu ja viettänyt lomahetkiään muutamien oppilaskumppaneittensa kodeissa. Hän on selväpiirteinen persoonallisuus, ja hänellä on kyky saada ihmiset kiintymään itseensä. Hän on tunteellinen ja ylpeä — jopa kiihkeä joskus. Häntä voidaan johtaa, mutta ei pakottaa. En puhu teille, _monsieur_, kaikkea tätä arvostellakseni häntä, vaan tehdäkseni teille helpommaksi käsitellä harvinaisen monimutkaista luonnetta, joka sekä vaatii että vieroo rakkautta, joka kaipaa myötätuntoa, mutta samalla halveksii sitä.»

Hän silmäili Cravenia huolekkaasti. Vihdoinkin oli Cravenin tarkkaavaisuus saatu kokonaan vireille. Väkisinkin muodostui hänen mielessään uusi käsitys hänen tuntemattomasta holhotistaan, joten kaikki huumori, jota hänen mielestään oli saattanut olla tilanteessa, katosi äkkiä ja vain tehtävän vaikeus jäi jälelle. Johtajatar tukahdutti huokauksen. Cravenin esiintyminen oli arvoituksellista, hänen ilmeensä tutkimattomat. Olivatko hänen sanansa liikuttaneet tuota miestä, oliko hän puhunut parhaita sanoja sen tytön onneksi, joka oli hänelle niin rakas ja jonka lähtö koski häneen niin haikeasti? Kuinka hän menestyisi tämän miehen hoivassa? Mitä piili miehen jurojen kasvojen ja synkän surumielisten silmien takana? Hänen huulensa liikkuivat, kun hän rukoili hiljaa, mutta hänen alkaessaan jälleen puhua oli hänen äänensä yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

»On vielä yksi asia, josta minun on mainittava. Gillianilla on harvinainen lahja.» Muuan Locken kirjeen lause välähti Cravenin mieleen.

»Ei kai hän _tanssi_?» kysyi hän hiukan pelokkaasti.

»Tanssiko, _monsieur_ — luostarissa?» Sitten hänen kävi sääli miehen pahaa hämminkiä, ja hän hymyili heikosti.

»Onko tanssi niin harvinaista — maailmassa? Ei; Gillian piirtää — muotokuvia. Hänellä on todella lahjoja. Hänen piirroksensa eivät ainoastaan ole tarkoin mallin näköisiä, vaan hänen tutkielmansa ovat myöskin sielun ilmauksia. En usko hänen itsensäkään tietävän, miten hänen kuvansa saavat tehonsa, se syntyy melkein itsestään, mutta niistä kuvastuu luonne aina yhtä kummastuttavan hyvin. Eikä sopinut huomaamatta sivuuttaa tätä poikkeuksellista taipumusta, minkä vuoksi hankimme hänelle Pariisin parhaan opettajan, ja hänen opiskeluaan jatkettiin vielä sittenkin, kun —» Hän pysähtyi äkkiä, ja Craven täydensi katkenneen lauseen.

»Vielä sittenkin, kun hänen hoitomaksunsa lakkasivat», virkkoi hän kuivasti. »Kuinka monta vuotta on holhottini elänyt teidän armeliaisuutenne varassa, kunnioitettava äiti?»

Johtajatar kohotti kättään torjuvasti.

»Oh — armeliaisuutemme varassa. Se tuskin on sopiva sana —» vastusti hän.

Craven otti taskustaan maksuosoituslehtiön.

»Kuinka paljon on suoritettavaa, kaikesta?» sanoi hän mutkattomasti.

Johtajatar otti ruusupuiseen laudoitukseen nojaavasta lipastosta kirjan, silmäili sitä ja lausui ilmeisen vastahakoisesti summan.

»Gillianille ei sitä ole ilmaistu, mutta kymmeneen vuoteen ei _monsieur_ Locke ole maksanut mitään.» Hänen äänessään oli valitteleva sointu. »Tällaisessa laitoksessa on pakko noudattaa tiukkoja periaatteita. Vain harvoin voimme tehdä poikkeuksen, vaikka houkutus on usein suuri. Pää ja sydän — _voyez vous, monsieur_ — vetävät eri suuntiin.» Samassa hän sujautti kirjan lokeroonsa, ikäänkuin sen koskettaminenkin olisi ollut vastenmielinen. Vilkaistuaan ensin ohimennen hänelle ojennettuun maksuosoitukseen hän sitten katsoi siihen tarkemmin, ja taaskin kohosi puna hänen tunteikkaille kasvoilleen.

»Mutta _monsieur_ on kirjoittanut kolminkertaisen summan», jupisi hän.

»Ettekö ottaisi vastaan ylijäämää», ehätti Craven pyytämään, »holhokiltani käytettäväksi mihin sopivaksi katsomaanne tarkoitukseen tahansa? Panen vain yhden ehdon — en toivo hänen saavan tietää, että meidän kesken on lainkaan ollut raha-asioiden järjestelyä.»

Hänen äänensä oli miltei jyrkkä, eikä nunna voinut enää estellä, vaan otti vastaan lahjan, joka silminnähtävästi johtui sydämen hyvyydestä, mutta jota hän silti piti eriskummaisena. Hän ei voinut muuta kuin taipua antajan päätökseen kiitollisuuden ja arkailun sekaisin tuntein. Vaikka tytön tulevaisuus olisikin ollut epävarma, toivoi hän kuitenkin sydämensä sisimmässä, ettei tämä erikoislaatuinen holhooja olisi saapunut häntä vaatimaan. Hänen anteliaisuutensa oli silminnähtävä, mutta —. Kun hän lukitsi paperiliuskan lipastoon, painoi häntä epämääräinen rauhattomuus. Mutta kävipä hyvin tai huonosti, asia ei ollut hänen määrättävissään. Hän oli puhunut kaikki, mitä osasi. Loppu oli Jumalan kädessä.

»Otan sen vastaan», virkkoi hän, »perin kiitollisena. Sen avulla voimme toteuttaa kauan toivomamme suunnitelman. Runsas lahjanne riittää ylenmäärin tasoittamaan tien siihen. Lähetän nyt Gillianin luoksenne.»

Hänen poistuessaan oli Cravenin mieli vaivautuneempi kuin se oli alussa ollut, ja häntä odottava tehtävä peloitti häntä entistä pahemmin. Hän odotti hermostuneen maltittomasti, ja se ärsytti häntä.

Hän meni ikkunan ääreen ja katseli hämärään ulko-ilmaan. Pihan vanhoja puita tuskin enää erotti. Taaskin satoi, ja pisarat räiskyivät ikkunanpuitteita ympäröivissä köynnöksissä. Muutamat pihan vastaisella laidalla olevista ikkunoista tuikkivat himmeät valot olivat vain omiaan tekemään pimeyden tuntuvammaksi. Aika vieri hitaasti. Kärsimättömästi hän rummutti sormillaan lyijyreunuksisia ruutuja, korvat herkkinä kuunnellen, milloin kuuluisi liikettä suljetun oven takaa. Huoneeseen kantautui kaukaista urkujen ääntä, jonka juhlalliset sävelet sopivat hyvin sadepisaroiden surulliseen rapinaan ja puuskittaisesti talon ympärillä huokailevan tuulen kohinaan.

Hänen tunteissaan tapahtui äkillinen heilahdus, ja hänen itselleen hahmoittelemansa elämä alkoi tuntua hänestä sanomattoman kammottavalta. Hän ei jaksanut sitä sietää. Se merkitsi sitä, että hän sitoisi kätensä, ottaisi niskoilleen vastuunalaisuuden, joka supistaisi hänen vapauttaan ja kahlehtisi häntä sietämättömän paljon. Hänet valtasi repivä rauhattomuus, kaipaus välttää vaivaloista sidettä. Yksinäisyyttä ja aukeita lakeuksia, viljelemätöntä luontoa, villejä aavikoita — niitä hän kaipasi. Ja se kaipaus kalvoi melkein kuin ruumiillinen kipu. Aavikko — hän veti kiihkeästi henkeään — jalan alla kuiskaileva, kuuma hiekka, säteilevän kirkkaalta taivaalta heloittava, paahtava keskipäivän aurinko, kuinka kiehtovaa se olikaan! Sen petollisesti hymyilevän pinnan lumousvoima ja sen kavala kauneus, joka viekoitteli väijyviin vaaroihin, kutsuivat häntä voimakkaasti. Ismaelin kirous, hänen perintönsä, pakotti häntä kuten se oli pakottanut niin usein ennenkin. Häntä kuohutti rajoituksia ja sivistystä vastaan tähtäytyvä kapinahenki, joka hänessä aika-ajoin virisi.

Vaellushalu oli hänen veressään — monien miespolvien aikana se oli lähettänyt hänen lukemattomia esi-isiään maailman yksinäisiin paikkoihin, ja sen rinnalla olivat kodin siteet voimattomat. Cravenit olivat maksaneet raskaan veron varhaisina aikoina äsken löydetyn Amerikan romanttiselle hohteelle, myöhemmin jäisten merien hiljaisuudelle ja tutkimattomalle maiden salaperäiselle syvyydelle. Eräs Craven oli tunkeutunut Amazonin sekaviin, hämyisiin metsiin eikä ollut sieltä palannut. Viime vuosisadalla oli kaksi Cravenia sortunut Luoteisväylän houkuttelemina, ja yksi kadonnut Keski-Aasiaan. Barryn iso-isä oli tuhoutunut hiekkamyrskyssä Saharalla. Ja juuri Pohjois-Afrikan aavikolle hänen omat ajatuksensa suuntautuivat kaihoisimmin.

Jaappani oli tyydyttänyt häntä jonkun aikaa — mutta vain jonkun aikaa. Länsimainen sivistys oli ollut siellä liian räikeästi silmäänpistävä, ja hän oli avoimesti tunnustanut itselleen, ettei häntä Jokohamassa pidättänyt Jaappani, vaan O Hara San. Pimeä piha ja himmeästi valaistut ikkunat häipyivät hänen näkyvistään. Sensijaan hän näki pienen, hyvin muistamansa keitaan Etelä-Algeriassa, kuuli arabialaisten loppumatonta pakinaa, oriin kimeää hirnuntaa, kamelin kiukkuista murahtelua ja muita ääniä selvemmin kaivon kohdalla olevan vipulaitteen vinkunaa. Ja haju — kamelikaravaaneilla ominainen, kyllästyttävä haju — se oli pistävä!

Hän keikautti päänsä pystyyn ja hengitti syvään, mutta tajusi samassa, ettei huoneen täyttänyt tuoksu ollutkaan aavikon kirpeä haju, vaan avoimesta ovesta tulvahtanut voimakas suitsutuksen lemu. Ovi sulkeutui, ja hän kääntyi vastahakoisesti.

Aluksi hän näki ainoastaan parin suuria, ruskeita, melkein uhmaavasti tuijottavia silmiä ja pienet, kalpeat kasvot, jotka tumman ruskean tukan ympäröiminä näyttivät vieläkin kalpeammilta. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi kiilloitettua laudoitusta vasten kuvastuvaan, hentoon, mustapukuiseen vartaloon. Hänen pelkonsa oli osoittautunut oikeaksi. Hänen edessään ei ollut lapsi, jonka olisi voinut jättää hoitajattarien ja opettajattarien huostaan, vaan naisellisuuden kynnykselle päässyt tyttö. Rajusti hän sadatteli John Lockea.

Hän typertyi, ja hänen kielensä oli tylsän jäykkä. Hän oli valmistautunut esiintymään sopivan isällisesti pikku lapselle, jollaisen hän oli odottanut kohtaavansa. Isällinen suhtautuminen tätä itsetietoista nuorta naista kohtaan olisi mahdoton, suorastaan naurettava. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän ollut tilanteen tasalla. Ensiksi puhkesi tyttö puhumaan. Hän astui verkalleen eteenpäin, tuli pitkän, kapean huoneen poikki.

»Minä olen Gillian Locke, _monsieur_.»

IV

Gillian Locke istui makuukamarinsa pehmeäpäällyksisellä ikkunalaudalla kädet kierrettyinä polvien ympärille ja odotti aamiaiskutsua. Lähdettyään neiti Cravenin ja holhoojansa seurassa Lontoosta aamulla hän oli saapunut Towersiin iltapäivällä ja oli rasittunut ja kiihtynyt päivän tapahtumista. Nojaten selkäänsä ikkunakomeron laudoitettuun seinämään hän muisteli niitä kolmea vaiherikasta viikkoa, jotka he olivat viettäneet Pariisissa ja Lontoossa odotellessaan, että talo ehdittäisiin siistiä ja panna kuntoon heitä vastaan ottamaan.

Se oli ollut hänelle ihmeellinen kokemus. Sen uutuus, sen outous oli salvannut hänen henkeään ja jättänyt hänelle tunteen, että aika oli rientänyt eteenpäin vuosia eikä ainoastaan viikkoja. Ja kun hän elävästi tajusi siirtyneensä uuteen elämään, tuntuivat luostarissa vietetyt ajat jo nyt hyvin kaukaisilta ja itse luostari tuntui siirtyneen ammoiseen muinaisuuteen. Mutta kuitenkin hän aina joskus aprikoi, näkikö hän unta, seuraisiko välttämätön herääminen, jolloin hän huomaisi olevansa vanhassa makuukammiossaan ja rukoilisi palavasti, että uni uudistuisi.

Tähän iltaan saakka hänellä tuskin oli ollut aikaa ajatella; hänen päivänsä olivat tyyten kuluneet monenlaisissa puuhissa, ja paneuduttuaan iltaisin vuoteeseen hän oli nukkunut onnellisen ihmisen sikeätä unta. Hotellin makuuhuoneissa, joissa oli kasoittain pikaiseen lähtöön viittaavia matka-arkkuja, ei hän tuntenut oloaan rauhalliseksi. Kaiken ohimenevä tuntu oli käynyt Gillianin ennestäänkin ylen määrin kiihtyneille hermoille ja korostanut hänen unitunnelmaansa, joka sai kaikki tuntumaan epätodelliselta.

Mutta täällä, missä matkan näkyvät merkit oli viety syrjään ja missä avaran maalaistalon syvä hiljaisuus tunkeutui hänen sieluunsa, tuudittaen häntä rauhaan, hän vihdoinkin saattoi ajatella. Ja ympäristö edisti sitä. Huoneessa oli pysyväisyyden tuntu, jota hotellin makuuhuoneissa ei ollut koskaan ollut, sen ilma huokui pysyvää rauhaa, joka tyynnytti häntä. Hänet valtasi kokonaan uusi ja hyvin suloinen vaikutelma, joka toi mukanaan omituisen, naurun ja itkun sekaisen tunnelman ja joka sai huoneen näyttämään toisenlaiselta kuin mikään muu huone oli sitä ennen näyttänyt. Se oli hänen huoneensa, ja se oli lausunut hänet tervetulleeksi. Se muistutti isoa, ystävällistä, äänetöntä henkilöä, joka sanattomasti otti hänet vastaan ja tarjoutui häntä hoivaamaan. Muutamissa tunneissa huone oli käynyt hänelle läheiseksi tutuksi, rakkaaksi.

Hän naurahti onnellisena — mutta hillitsi sitten naurunsa, ja omatunto soimasi häntä, että hän oli uskoton pariisilaisluostarin vanhoja, harmaita muureja kohtaan, jotka olivat niin kauan suojanneet häntä. Hän ei ollut kiittämätön; koko elämänsä muistaisi hän kiitollisena osakseen tullutta rakkautta ja huolenpitoa.

Mutta luostari oli ollut vankila. Aina siitä asti, kun hänen isänsä hänen ollessaan pikkuinen lapsi oli jättänyt hänet sinne, oli hänen mielensä kapinoinut; sikäläinen elämä kammotti häntä, sen rajoitukset olivat sietämättömät. Lapsellisen ylpeänä hän oli salannut tunteensa, eläen haikean, surkean ajan vihjaamattakaan ympärillään oleville ihmisille, kuinka hän kärsi. Ja lapsuuden aikana hankittu tottumus pitää ajatuksensa salassa oli vahvistunut hänen kehittyessään. Vuosien vieriessä muuttuivat luostarin rajoitukset tuntuvammiksi. Hän tunsi sen puristavan vaikutuksen täysin mitoin, ikäänkuin sen seinät olisivat supistuneet kokoon tukehduttamaan häntä, hautaamaan hänet elävältä, ennenkuin hän olisi saanut edes maistaa täydempää, vapaampaa elämää. Hän kaipasi laajempaa liikkumatilaa; hänen aivoissaan pyöri ja myllersi ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, haluja, joita hän ei osannut lausua. Hän tahtoi nähdä elämää laajemmalti kuin luostarin suppeista ikkunoista oli mahdollista. Maailmaan, hänen ystäviensä koteihin tehdyt lyhyet retket olivat lietsoneet hänessä vapauden ja riippumattomuuden kaipuuta, herättäneet hänessä pyrkimyksen avarampaan ajatus- ja toimintapiiriin. Hänen taiteelliset harrastuksensa olivat olleet omiaan kiihdyttämään rauhattomuutta, jota vastaan hän taisteli uljaasti, ja jota salatakseen hän päivä päivältä sulkeutui yhä enemmän itseensä. Hänen umpimielisyytensä oli kuin hänen ympärillään kohoava muuri. Hän oli herttainen ja hellä kaikkia kohtaan, mutta hieman eristäytynyt ja hyvin harvapuheinen. Muut tytöt pitivät häntä romaanien sankarittarena; häntä ympäröi läpitunkematon salaperäisyys; nunnista hän oli arvoitus. Ainoastaan johtajatar oli oppinut osittain ymmärtämään häntä, sen enempää ei hänkään pystynyt saavuttamaan. Gillian rakasti häntä, mutta hänen sisäinen arkailunsa oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa.