Part 5

Merellä vietetyt viikot reipastuttivat Cravenia enemmän kuin mikään muu olisi saattanut tehdä. Laivan lähestyessä Ranskaa muuttuivat neuvottomuus ja huoli sen tehtävän johdosta, johon hän valmistautui ryhtymään, yhä kalvavammiksi. Hänen täydellinen soveltumattomuutensa siihen herätti hänessä pelkoa. Saatuaan John Locken yllättävän kirjeen hän oli sekä sähköttänyt että kirjoittanut tädilleen Lontooseen, selittäen pulansa, esittäen sopivia kohtia Locken vetoomuksesta ja rukoillen tädin apua. Mutta kun hän vain ajatteli tätiään lapsen kasvattamisen yhteydessä, levisi hymy hänen huulilleen. Täti oli omalla tavallaan yhtä sopimaton siihen kuin hän itsekin.

Caro Craven oli viisikymmenvuotias nainen, »vanhapoika» — naimaton neito olisi ollut tyyten soveltumaton sanontatapa lujaluonteisesta, pienestä naisesta, joka oli harrastanut taideopintoja Pariisissa niihin aikoihin, jolloin englantilaiset olisivat kauhuissaan nostaneet kätensä torjuakseen sellaisen ajatuksenkin, ja sitäpaitsi hän itse piti sitä nimitystä herjauksena olennolle, joka — ainakin omassa piirissään — oli luomakunnan herrojen tasalla. Hän oli kuvanveistäjä, ja hänen työnsä olivat tunnetut kanaalin molemmin puolin. Kotosalla ollessaan hän asui isossa talossa Lontoossa, mutta hän kulutti paljon aikaa matkoilla seuranaan vanhahko palvelijatar, joka oli ollut hänen palkoissaan kolmekymmentä vuotta. Ja Craven ajatteli palvelijatarta yhtä paljon kuin emäntääkin vaunujen jyskiessä eteenpäin mukulakivisillä kaduilla.

»Jos vain saamme Maryn innostumaan.» Siinä ajatuksessa oli toivon pilkahdus. »Hän pelastaa tilanteen. Hän hemmotteli minua perinpohjin, kun olin poikaviikari.» Ja virkistyneenä muistellessaan tuikeakasvoista, kulmikasta Maryä, jonka jonkun verran töykeän ulkokuoren alla piili hyvin hellä sydän, hän hilpeästi suoritti maksunsa ajurille.

Hotellissa odotti häntä kokonainen kasa kirjeitä, mutta hän työnsi ne kaikki päällystakkinsa taskuun paitsi yhtä, Petersin lähettämää, jonka hän heti repi auki ja luki hotellin seurustelusalissa.

Tuntia myöhemmin hän lähti jalkaisin rauhalliseen hotelliin, jota hänen tätinsä oli pitänyt majapaikkanaan opiskeluajoiltaan saakka ja jossa hän nytkin odotti veljenpoikaansa, kuten tämä oli saanut tietää Marseilleen saavuttuaan saamastaan sähkösanomasta. Tädin yksityishuoneiston aukaisi vanhanpuoleinen palvelijatar, jonka kasvot kirkastuivat hänen tervehtiessään tulijaa.

»Neiti Craven odottaa salissa, sir. Hän on kävellyt lattialla edestakaisin ainakin tunnin teitä varrotessaan», ilmoitti hän mennessään edellä käytävää myöten.

Neiti Craven seisoi luonteenomaisessa asennossa avoimen takan edessä jalat vankasti uunimatolla, lyhyt, tanakka vartalo puettuna koruttoman miesmäiseen vaippaan ja hameeseen, kädet työnnettyinä syvälle nutun taskuihin, lyhyeksi leikattu, harmaa tukka silmäänpistävän pörröllään. Hän riensi veljenpoikaansa vastaan kädet ojossa.

»Poika-kulta, siinähän vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua _tuntikausia_. Junasi on täytynyt myöhästyä hyvin paljon — inhoittavan kehno rautatieliikenne! Oletko syönyt aamiaista? Niinkö? No hyvä. Ota sitten savuke — niitä on kyynärpääsi vieressä olevassa rasiassa — ja kerro lisää tänne sinkauttamastasi hämmästyttävästä salamasta! Mikä nurinkurinen ehdotus kahdelle sellaiselle vanhallepojalle kuin sinulle ja minulle! Omituinen ystäväsi ei tosin liene ottanut minua huomioon hurjassa suunnitelmassaan — vaikka epäilemättä hän olisi sen tehnyt, jos olisi tiennyt mitään olemassaolostani. Oliko mies hullu? Ja kuka hän oikeastaan oli? John Locke, mutta mistä? Locke-nimisiä on tusinoittain. Ja minkä tähden hän valitsi ennen kaikkia juuri sinut? Millaisia hupakkoja miehet ovatkaan!» Äkkiä hän vaipui nojatuoliin ja nosti toisen soman jalkansa toiselle. »He kaikki!» lisäsi hän ponnekkaasti, karistaen savukkeestaan tuhkan tuleen reippaalla sivuheilautuksella.

Hän silmäili tarkkaavasti Barryn kasvoja, etsien niistä vastauksia mieskohtaisempiin kysymyksiin, jotka jostakin vähemmän omaperäisestä naisesta olisivat tuntuneet välttämättömiltä kohdatessaan vuosikausien kuluttua hyvin rakkaan veljenpojan. Cravenia hymyilytti luonteenomaisen omituinen tervehdys muistiinpainuneine lauseineen. Hän sijoitti pitkät jalkansa mukavasti vastassaan olevalle tuolille.

»Myöskin Peterkö?» kysyi hän, virittäen savukkeen.

Neiti Craven naurahti säyseästi.

»Peter», vastasi hän lyhyesti, »on ainoa loistava poikkeus, joka vahvistaa sääntöä. Tunnen rajatonta kunnioitusta Peteriä kohtaan.»

Craven katsahti häneen uteliaasti.

»Entä minua, täti Caro?» kysäisi hän äänessään omituinen soinnahdus.

Neiti Craven silmäili hetkisen lähellään olevassa tuolissa venyvää kookasta vartaloa, kääntyi sitten takaisin tuleen päin huulet supussa ja otsa rypyssä ja pörrötti tukkaansa entistä perinpohjaisemmin.

»Rakas poika», virkkoi hän vihdoin vakavasti, »muistutat kovaonnista veljeäni siksi paljon, ettei se ole terveellistä mielenrauhalleni».

Barry säpsähti. Tädin sanat hipaisivat vielä hellää haavaa. Mutta huomaamatta, kuinka kipeästi hänen huomautuksensa oli osunut, neiti Craven jatkoi miettivästi, yhäti tuijottaen tuleen.

»Minut luodessaan ei Korkein Veistäjä suonut minulle kaunista ulkomuotoa, joka on tullut sananparreksi suvustamme, mutta sen korvaukseksi hän lahjoitti minulle vakavan mielen, joka sopii vankkaan ruumiiseeni. Minulle merkitsee suku paljon, Barry — enemmän kuin kukaan on koskaan aavistanut — ja joskus aprikoin miksi vakava mieli on annettu suvun sille ainoalle jäsenelle, joka ei voi jatkaa sitä suorassa polvessa.» Hän huoahti, mutta ikäänkuin häveten harvinaista mielenliikutustaan hän sitten keikautti sekavan, harmaan tukan peittämää päätään, tehden liikkeen, joka herätti veljenpojassa erittäin paljon muistoja. Craven punehtui.

»Sinä olet sukumme paras, täti Caro.»

»Niin oli äitisi tapana sanoa — lapsi-rukan.» Tädin ääni pehmeni äkkiä. Hän nousi rauhattomasti seisomaan ja sijoittui äskeiseen asentoonsa tulen ääreen kädet miesmäisen takin taskuissa.

»Entä suunnitelmasi, Barry? Mitä aiot tehdä?» tiedusti hän ripeästi, ilmeisesti haluten välttää siveyssaarnan jatkumista. Craven meni hänen luokseen uunimatolle ja nojautui uuninreunukseen.

»Aion sijoittua — ainakin joksikin aikaa — asumaan Towersiin», vastasi hän, »ja innostua tilusten hoitoon. Peter väittää, että minua siellä tarvitaan, ja vaikka se onkin hölynpölyä ja hän on äärettömän paljon tarpeellisempi kuin minä, olen kuitenkin valmis yrittämään. Olen hänelle velkaa enemmän kuin ikinä pystyn maksamaan — me kaikki olemme — ja jos sielläoloni tosiaankin on hänelle avuksi, niin mielihyvin sen hänelle suon. Mutta kyllä minusta on siellä suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin rattaiden kolmannesta pyörästä, joka sekin on lisäksi kirotun kehno», lisäsi hän katkerasti. Muutamiksi minuuteiksi hän sitten näytti unohtavan, että puhuttavaa oli enemmänkin ja tuijotti tuleen, silloin tällöin työntäen jalallaan palavia halkoja likemmäksi toisiaan.

Neiti Cravenilla oli se epänaisellinen ominaisuus, että hän osasi hillitä kieltään ja pitää huomautukset omina tietoinaan. Nytkään hän ei virkkanut mitään — keinui vain edestakaisin kantapäittensä varassa, kuten hän tavallisesti teki keskittäessään ajatuksiaan.

»Otan lapsen Towersiin», jatkoi Barry vihdoin, »ja siellä tarvitsen sinun apuasi, täti Caro». Hän pysähtyi, sopertaen kankeasti. »On hävyttömän julkeata pyytää sinua —»

»Rupeamaan lapsenhoitajattareksi minun iälläni», pisti täti väliin. »Sitä uraa en todellakaan ole mielessäni haaveksinut. Ja, vilpittömästi sanoen, minua epäilyttää sen onnistuminen», lisäsi hän nauraen ja virnistäen koomillisesti. Sitten hän taputti Cravenin käsivartta hellästi. »Sinun olisi paljoa parempi noudattaa Peterin neuvoa ja ottaa puolisoksesi sievä tyttö, joka hoitaisi lasta äidillisesti ja antaisi hänelle veljiä ja sisaria leikkikumppaneiksi.»

Barry jäykistyi silminnähtävästi.

»Minä en mene ikänäni naimisiin», tokaisi hän lyhyesti.

Tädin kulmakarvat kohosivat sentimetrin murto-osan verran, mutta hän nielaisi vastauksen, joka pyöri hänen kielellään.

»Ikä — on pitkä aika», sanoi hän keveästi. »Cravenien suku on vanha, Barry. Ihmisillä on velvollisuuksia.»

Craven ei vastannut mitään, ja täti ehätti kääntämään keskustelun toisaalle. Häntä kammotti toisen pakottaminen uskomaan salaisuuksiaan.

»Vielä on jälellä — Mary», virkkoi hän sellaisen näköisenä kuin olisi esittänyt lopullisen keinon. Cravenin kasvojen pingoittunut ilme laukesi.

»Myöskin Mary on johtunut mieleeni», myönsi hän melkein liikuttavan innokkaasti.

Neiti Craven murahti ja tarttui tukkaansa.

»Mary!» kertasi hän hihittäen. »Mary, joka on koko elämänsä ajan kanniskellut Wesleyn saarnakirjaa kainalossaan — ja pariisilaisen luostarin kasvatti! Siinä ajatuksessa on tosiaankin huumoria. Mutta minun on saatava kuulla yksityiskohtia. Mikä mies tämä Locke oli?»

Cravenin kerrottua hänelle kaikki tietonsa hän seisoi ihan hiljaa hetkisen, pyöritellen savukkeenimuketta lujissa käsissään.

»Irstaileva englantilainen isä ja espanjalainen äiti, jonka siveellisyys on epäilyttävä. Barry-parka, sinua odottaa ankara työ.»

»Meitä odottaa», oikaisi Craven.

»Meitä! Armias taivas, jo se ajatuskin kauhistuttaa minua». Hän kohautti traagillisesti olkapäitään ja pysyi vaiti siihen saakka, kunnes Mary tuli ilmoittamaan, että puolinen oli valmis.

Ruokapöydässä täti silmäili veljenpoikaansa tarkkaavasti koettaen kuitenkin huolellisesti salata sen. Hän oli tottunut siihen, että Barry usein tuli ja meni. Äitinsä kuoleman jälkeen poika oli ollut yhtenään matkoilla ja monesti ilmestynyt enemmän tai vähemmän odottamatta pitempien tahi lyhempien väliaikojen perästä. He olivat aina olleet hyviä ystävyksiä, ja Englantiin palattuaan oli Craven aina ensiksi mennyt tätinsä luokse — varmasti tietäen olevansa tervetullut, varmana itsestään, hilpeänä, kevyenä ja hyväntuulisena.

Täti oli syvästi kiintynyt häneen, mutta tarkkaillut huolestuneena hänen vuosi vuodelta yhä enemmän muuttuessaan vanhemman Barry Cravenin kaltaiseksi, peläten isän siveellisen rappeutumisen uudistuvan pojassa. Häntä oli kovasti haluttanut puhua avoimesti, varoittaa. Mutta luontainen vastenmielisyys toisten asioihin sekaantumista kohtaan ja kuolevalle kälylle vastahakoisesti annettu lupaus olivat estäneet häntä puhumasta. Hän oli rakastanut kookasta, kaunista naista joka oli ollut hänen veljensä vaimo, ja hänelle annettu lupaus oli pyhä — vaikka hän olikin usein epäillyt, oliko viisasta pysyä vaiti, kun siitä saattaisi aiheutua arvaamattomia vaaroja. Hän kunnioitti sellaisen lupauksen vaatijan hienoa uskollisuutta mutta hänen oma ajatustapansa oli ymmärrettävämpi. Hän oli kyllin voimakas noustakseen vastustamaan hyväksyttyjä, perinnäisiä katsantokantoja. Hän piti arvossa vainajaa kohtaan tunnettua uskollisuutta, ja häneen tehosi väkevästi uskollisuus eläviä ihmisiä kohtaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin hieman häpeillen tunnustaessaan rakastavansa sitä sukua, johon he kuuluivat, oli neiti Craven vain heikosti tuonut julki kiintymyksensä sitä kohtaan. Hänessä kyti sukuylpeys harvinaisen kiihkeänä. Oma heimo oli hänestä kaiken parhaan ja ylevimmän kannattaja. Ja Barry oli viimeinen Craven. Hänen veljensä oli pettänyt hänen uskonsa ja raahannut hänen korkeat ihanteensa tomuun. Rohkeus oli kannustanut häntä kohottamaan ne toistamiseen korkealle. Entä jos Barrykin pettäisi hänen luottamuksensa? Tähän asti oli hänen pelkonsa ollut vailla varmaa perustaa. Hänellä ei ollut ollut tosiasiallista huolestumisen syytä, vain luonteiden samanlaisuus oli herättänyt epämääräistä levottomuutta.

Mutta katsellessaan nyt Barryä hän oivalsi, ettei se mies, joka istui hänen vastassaan pöydässä, ollut sama kuin se, josta hän oli eronnut lähes kaksi vuotta sitten. Oli tapahtunut jotakin — jotakin sellaista, mikä oli muuttanut hänet perinpohjin. Tämä mies oli vanhentunut paljon enemmän kuin ne kaksi vuotta, jotka hänen ikänsä oli lisääntynyt. Tätä miestä hän tuskin tunsi; hän oli kova, jäykkä, äänessään ajoittaisin omituinen, katkera sointu ja synkkä, murheellinen ilme tummanharmaissa silmissään, jotka olivat muuttuneet uskomattoman paljon, kun niissä ei enää milloinkaan näkynyt ennen niin herkästi ilmaantuvaa hymyä. Hänen suunsa ympärillä oli uurteita ja hänen hiuksissaan harmahtava vivahdus, jonka täti kerkeästi pani merkille. Mitä olikin tapahtunut — Barry oli kärsinyt. Se näkyi selvästi hänen kasvoistaan.

Ja jollei Barry omasta aloitteestaan puhuisi, olisi täti voimaton auttamaan häntä. Hän ei pyytämättä sekautuisi toisen ihmisen yksityisiin asioihin. Se, että Barry oli hänen hellästi rakastettu veljenpoikansa ja että heidän ystävyytensä oli läheinen, ei muuttanut asiaa; rajat olisivat silti samat. Mutta hänessä oli siksi paljon naista, että hän oli kiihkeän arka Barrystä. Häntä kiusasi toisen muuttuminen — sellaista muutosta hän ei ollut toivonut, hän ei lainkaan jaksanut käsittää sitä ja se herätti hänessä tunteen, että hänen vastassaan oli tyyten outo ihminen.

Mutta huolellisesti hän salasi tarkkailunsa, ja vaikka hän mielessään pohtikin paljon, rupatteli hän silti yhtä mittaa, täydentäen niukkasisältöisten kirjeittensä kertomia kotoisia uutisia ja pistäen aina joskus sekaan taidepakinaa. Vain yhden kysymyksen hän esitti. Oli syntynyt äänettömyys. Hän katkaisi sen äkkiä, kumartuen eteenpäin tuolissaan ja silmäillen veljenpoikaansa terävästi.

»Oletko ollut sairaana — siellä?» Hänen kätensä heilahti epämääräisesti itäänpäin. Craven katsahti häneen kummastuneena.

»En», vastasi hän yksikantaisesti. »En ole sairas koskaan.»

Neiti Craven nousi pöydästä ja nyökkäsi, minkä olisi saattanut tulkita myöntymykseksi. Mutta itse asiassa se johtui hänen oman tarkkanäköisyytensä aiheuttamasta tyydytyksestä. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt Barryn sairastaneen, mutta hän ei ollut osannut millään muulla tavoin lausua sitä, mitä halusi tietää. Se oli sellaisenaan viaton ja luonnollinen huomautus, mutta Barryn vallannut äkillinen synkkyys varoitti, ettei tädin kysymys kenties ollutkaan niin taitavasti sommiteltu kuin hän oli kuvitellut.

»Kolminkertainen tomppeli!» mietti hän harmissaan kaataessaan kahvia. »Sinun olisi ollut paras hillitä kieltäsi.» Ja hän koetti hälventää varjoja Barryn kasvoilta ja karkoittaa kaikki sellaiset mahdolliset epäluulot, että hän halusi tutkia toisen asioita. Hän oli harvinainen persoonallisuus ja osasi puhella älykkäästi ja hyvin, jos tahtoi. Ja tänään hän tahtoi; hän pinnisti kaikki kykynsä torjuakseen pois vaiteliaisuuden puuskan, joka niin voimakkaasti kuvasti miehessä tapahtunutta muutosta. Mutta vaikka Barry kuunteli näennäisen tarkkaavaisena, oli hänen mielensä ilmeisesti muualla, ja hän istui tuijottaen tuleen ja tuontuostakin koneellisesti karistaen porot savukkeestaan. Keskustelu kävi veltoksi, ja vihdoin neiti Craven luopui yrittämästä ja jäi myöskin istumaan hiljaa, yrmeän näköisenä, rummuttaen sormillaan tuolin käsinojaa. Ajaen takaa Barryn mietteitä kiitivät hänenkin ajatuksensa kaukana, kunnes hänen vieressään olevan puhelimen äkillinen kilinä sai hänet rajusti hätkähtämään.

Hän vastasi soittoon, ojentaen sitten kuulotorven Cravenille.

»Siellä on pakanasi», huomautti hän kuivasti.

Vaikka hänellä olikin mahdollisimman vähän englantilaisten naisten ennakkoluuloja, ei hän ollut sopeutunut sietämään jaappanilaista kamaripalvelijaa. Craven kääntyi puhelimesta kasvoillaan harmin ja huojennuksen sekainen ilme.

»Lähetin tänä aamuna tiedon luostariin. Sain juuri nyt vastauksen Joshiolta. Johtajatar haluaa tavata minua tänään iltapäivällä.» Hän koetti saada äänensä kuulostamaan välinpitämättömältä, nykäisi liivejään suoraksi ja otti pienen langanpätkän takkinsa hihasta.

Neiti Cravenin suu värähti hänen nähdessään nämä ilmeiset hermostumisen merkit ja hän katsoi veljenpoikaansa tutkivasti. Nopea toiminta epämukavassa velvollisuustehtävässä ei ollut tähän saakka ollut Barryn luonteen huomattavia piirteitä.

»Etpä totisesti kuhnustele käydessäsi käsiksi asiaan.»

Craven keikautti päätään kärsimättömästi.

»Vitkasteleminen ei tee tehtävää hauskemmaksi», vastasi hän, kohauttaen olkapäitään. »Tahdon nähdä lapsen heti ja järjestää hänen siirtonsa mahdollisimman pian.»

Neiti Craven silmäili häntä kiireestä kantapäähän huulillaan juro hymy, joka muuttui sydämen pohjasta raikuvaksi, hilpeäksi nauruksi.

»On vahinko, että sinulla on niin paljon rahaa, Barry; sinä ansaitsisit omaisuuden mallina. Olet liian hauskannäköinen mennäksesi luostareihin liehumaan.»

Miehen silmistä pilkahti heikosti entisen tapainen hymy.

»Lähde sinä saattajakseni, täti Caro!»

Täti pudisti nauraen päätään.

»Kiitos — en. Rajansa kullakin. Luostarit ovat minun rajojeni ulkopuolella. Mene järjestämään asia, ja jos lapsi on esittelykelpoinen, sopii sinun tuoda hänet tänne teelle. Mary otaksunee, ettemme me lainkaan pysty selviytymään tilanteesta, ja on valmis ehättämään avuksi. Hän on jo penkonut _Au Paradis des Enfantsin_, etsiessään sopivia lahjuksia, joilla houkuttelisi lapsen mieltymään itseensä. Mikäli kuulin, sattui vilkas kohtaus hänen ostaessaan nukkea, jonka hinnan — se oli puettu vain syntymäpäivä-asuunsa — hän väitti olevan »sulaa vääryyttä». Vaikka Mary onkin ollut täällä jo niin monta vuotta, pilkkaa hän yhäti mannermaalaisten hintoja. Sillä tavoin hän kannattaa Brittein valtakunnan arvoa. Yletön hinta on hänen mielestään tahallista rosvoamista.»

Autossa Craven etsi sinä aamuna saamansa postin seasta asianajajan kirjeen, joka todisti, että hänellä oli oikeus vaatia hoivaansa John Locken lapsi. Sitten hän nojautui takakenoon ja sytytti savukkeen. Häntä vaivasi järjetön hermostuminen, ja hän kirosi Lockea kymmeneen kertaan, ennenkuin ehti luostarille. Häntä harmitti oudon vaikea asema, johon hän oli joutunut ja jonka vaikeuden hän vasta nyt tuntui täysin käsittävän. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä vastenmielisemmäksi se muuttui. Pian alkava keskustelu luostarin johtajattaren kanssa ei ollut hänen kiusoistaan vähäisin.

Kauniin aamun lupaava sää ei ollut pysynyt; taivas oli lyijynharmaa, ja vinha tuuli pieksi räiskyviä sadepisaroita auton ikkunaan. Kaduilla virtasi vettä, ja niitä reunustavat lehdettömät puut huojuivat ja natisivat kaameasti. Katujen ulkoasu oli kolkko ja painostava.

Cravenia puistatti. Hän muisteli lämmintä ja päivänpaisteista Jaappania, josta hän äsken oli lähtenyt. Hänen nykyisen ympäristönsä synkeys oli hänen muistelemansa maan hilpeän hymyilevien maisemien, ylellisen värirunsauden ja tuoksujen täyttämän ilman jyrkkä vastakohta. Hänessä heräsi melkein koti-ikävän kaltainen tunne.

Mutta se ajatus nostatti hänen silmiensä eteen näyn — hintelän, liikkumattoman, silkkipieluksilla viruvan ruumiin; pienet, kalpeat kasvot, tiukasti suljetut silmät, pitkät silmäripset tummana reunuksena jääkylmillä poskilla. Näky oli kammottavan selvä, hirvittävästi todellisuuden mukainen — ei ainoastaan muisto kuten sinä aamuna, jona hän oli tavannut O Hara Sanin kuolleena — ja hikihelmien vieriessä kasvoillaan hän odotti suljettujen silmien avautuvan ja paljastavan hänelle tuskaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt sinä iltana riistäytyessään irti tytön häneen takertuneista käsistä ja poistuessaan hänen luotaan. O Hara Sanin käyttämän hajuveden heikko tuoksu oli hänen sieraimissaan, vaivaten hänen hengitystään. Näytti siltä kuin hennoissa jäsenissä alkaisi elämä sykkiä, pienet rinnat liikkuisivat havaittavasti, raottuneet huulet vavahtelisivat. Hän ei osannut tarkoin erottaa, milloin muutos tapahtui, mutta kun hän kädet tiukkaan puristettuina kumartui eteenpäin, huomasi hän äkkiä katsovansa harmaihin, tuskastuneihin silmiin — vain sekunnin ajan.

Sitten näky katosi, ja hän nojautui taaksepäin autossa, pyyhkien hikeä otsaltaan. Hyvä Jumala, eikö se milloinkaan jättäisi häntä rauhaan! Se oli vainonnut häntä kuin kummitus — jyrkänteen partaalla sijaitsevassa, avarassa huvilassa, kohoten merestä hänen nojatessaan laivan kaiteeseen, laivassa vietettyinä pitkinä öinä hänen viruessaan valveilla ahtaan hyttinsä pronssisängyssä, viime yönä ihmistungoksen täyttämässä rautatievaunussa — silloin se oli ollut niin elävä, että hän oli pidättänyt henkeään ja silmissään vainotun masentunut ilme vilkaissut salavihkaa matkustajatovereihinsa, odottaen näkevänsä kauhistuneita kasvoja, jotka ilmaisivat toistenkin näkevän sen, minkä hän näki. Hän ei koskaan tiennyt, kuinka kauan sitä kesti; hän oli jäykkänä, kunnes se häipyi, jättäen hänet kylpemään hiessään. Ympäristö ei tuntunut vaikuttavan mitään. Se tuli yhtä helposti ihmistungoksessa kuin hänen ollessaan yksin. Alituisesti hän pelkäsi paljastajansa sairaloisen tilansa. Vain kerran se oli tapahtunut — huvilassa, lähdön edellisenä iltana, ja häneltä aavistamatta päässyt huudahdus oli kutsunut valppaan kamaripalvelijan saapuville. Ja hänen tullessaan huoneen poikki oli Craven selvästi nähnyt hänen kävelevän pienen, lattialla viruvan olennon ylitse ja silmät leimuten kiskaissut hänet rajusti syrjään, osoittaen sormellaan ja jupisten sekavasti. Ja Joshio oli tuntunut ymmärtävän.

Craven epäili kaikkea yliluonnollista, mutta aluksi hänen epäilyksensä järkkyivät ankarasti. Hermojensa lujittuessa oli hän kuitenkin saanut sen vakaumuksen, että näky oli sisäinen, vaikkakin näyttäytyessään niin todellisuuden mukainen, että hänen varmuutensa usein alkoi hetkeksi horjua kuten edellisenä yönä junassa. Se ilmestyi ihan säännöttömästi, ilman minkäänlaisia varoittavia ennakkomerkkejä. Eikä se toistuessaan lieventynyt, tottumus ei jaksanut vähentää sen herättämää jäytävää kauhua. Kuinka tehoisaksi sen vaikutus saattaisi kehittyä? Kuinka pitkälle se ajaisi hänet?

Äkkiä hän katkaisi ajatuksensa. Sen hautominen oli turmiollista, se veisi mielipuolisuuteen. Hammasta purren hän pakotti mietteensä uusille urille. Hänellä oli yllin kyllin ajateltavaa. Ensinnäkin oli hukatun elämän pelastaminen. Viimeisten viikkojen aikana hänen oli ollut pakko antautua itsetutkisteluun, josta oli koitunut repivän perinpohjainen. Sen tulos oli ollut tuomitseva. Kerran virinneenä meni itsearvostelu pitkälle. Hänen viettämänsä tarkoitukseton elämä tuntui nyt loukkaavan hänen miehuuttaan. Hänen vallassaan olisi ollut tehdä paljon — mutta hän oli tehnyt surkean vähän. Hän oli vetelehtinyt koko elämänsä ajattelematta lainkaan muuta kuin kuluvan hetken haihtuvia mielitekoja. Eikä hän edes noudattaessaan elämänsä suuria harrastuksia, matkaillessaan ja metsästäessään suurriistaa, ollut kyennyt ponnistautumaan keskitason yläpuolelle. Hän oli matkustanut paljon ja ampunut harvinaisen pedon tai pari, mutta niin oli moni muu tehnyt — ja vastassaan suuremmat vaikeudet kuin ne, jotka olivat olleet hänen voitettavinaan, sillä hänen ei ollut milloinkaan tarvinnut nähdä vaivaa kehnojen varuksien eikä kykenemättömien apurien tähden. Lihaksiltaan ja ruumiinrakenteeltaan kohtalaista vankempana hän olisi ruumiillisesti pystynyt mihin tahansa. Mutta hän ei ollut saanut aikaan mitään — ei mitään sellaista, mitä muut eivät olisi suorittaneet yhtä hyvin, jopa paremminkin. Se oli riittävän nöyryyttävää.

Ja hänen mietteittensä lopputuloksena oli ollut kiihkeä halu käydä käsiksi työhön, kovaan, vaativaan työhön, ja hän toivoi ruumiillisen väsymyksen jossakin määrin tuovan mukanaan mielenhuojennusta. Eikä hänen edes tarvinnut sitä etsiä. Hieman häpeillen hän tunnusti sen. Se oli alituisesti odottanut häntä viimeisten kymmenen vuoden aikana hänen omassa kodissaan. Hänellä oli suuren omaisuuden vastuunalaisuus. Mutta hän oli kaihtanut sitä. Hän oli karttanut perimäinsä tilusten hoitoon liittyviä velvollisuuksiaan. Viimeaikaiset ajatukset olivat herättäneet hänet näkemään asemansa uudelta kannalta. Vieläkään se ei ollut liian myöhäistä. Hän palaisi tuhlaajapojan tavoin — ei syömään juotettua vasikkaa, vaan istumaan Petersin jalkojen juuressa oppiakseen häneltä menestyksellisen tilanhoidon salaisuudet.