Part 4

Craven nousi hitaasti pystyyn ja viipyi hetkisen, viimeisen kerran silmäillen ympärilleen hänelle niin kovin tutussa pienessä huoneessa. Siellä oli muutamia O Hara Sanin rakkaimpia tavaroita, joista osan hän oli saanut äidiltään, osan Cravenilta. Craven tunsi ne kaikki niin hyvin, oli hypistellyt niitä niin usein. Hänen kasvonsa värähtelivät. Täällä oli ollut lumotun prinsessan koti, suljettuna koko maailmalta — kunnes hän oli tullut. Ja hänen saapumisensa oli tuonut muassaan lohdutonta hävitystä. Hänen lähellään oli kallisarvoinen maljakko, jota O Hara San oli ylistänyt, sirpaleina lattialla; sen oli vanha palvelijatar murheensa ensimmäisessä puuskassa kaatanut. Se oli symbolinen, ja huulet vapisten Craven kääntyi toisaalle ja poistui raskain askelin.

Kirkas valo häikäisi häntä, ja hetkisen hän varjosti silmiään kädellään.

Joshio odotti häntä samassa paikassa, johon oli jäänyt. Craven meni kuistin reunalle ja seisoi siellä muutamia minuutteja äänettömänä, koettaen rauhoittua.

»Missä olit viime yönä, Joshio?» tiedusti hän vihdoin ilmeettömästi ja väsyneesti.

Jaappanilainen kohautti olkapäitään.

»Kaupungissa», vastasi hän Kaliforniassa opittuun, lyhyeen amerikkalaiseen tapaan.

»Miksi tulit tänne tänä aamuna?»

Joshio katsahti häneen lapsellisen hämmästyneen näköisenä.

»Isännän kello. Tulin tänne sitä etsimään», virkkoi hän huolettomasti, ja hänen ilmeensä kuvasti oman älykkyyden herättämää ylpeyttä. Mutta se ei pystynyt Craveniin. Hän silmäili palvelijaa terävästi, tietäen hänen valehtelevan, mutta käsittämättä sen syytä ja liian väsyneenä edes koettaakseen käsittää sitä. Häntä pyörrytti, ja hänen päätään pakotti ankarasti — vähän aikaa näytti kaikki hänen ympärillään huojuvan, ja hän tarttui umpimähkään kuistin kaiteeseen. Mutta huimaus meni pian ohitse, ja hän terästäytyi. Joshio oli hänen vierellään, työntäen hattua hänen käsiinsä.

»Isännän on paras palata huvilaan. Minä järjestän kaikki; tunnen jaappanilaisten tavat», sanoi hän rauhallisesti.

Hänen kylmän asialliset, melkeinpä jyrkän karkeat sanansa siirsivät Cravenin äkkiä todellisuuteen. Vitkastelematon toiminta oli tarpeen. Oltiin idässä, jossa synkkiä loppusuorituksia oli välttämättä joudutettava. Mutta hän ei taipunut palvelijan ehdotukseen. Huvilaan palaaminen tuntui vastuunalaisuuden kaihtamiselta, viimeiseltä teolta, jolla hän voisi loukata O Hara Sania. Mutta Joshio puhui kiivaasti, melkeinpä tylyn suoraan, ja kerran tai pari saivat hänen esittämänsä vääjäämättömät syyt Cravenin säpsähtämään. Oli totta, ettei hän voinut tehdä mitään todellista hyvää jäämällä tänne. Oli totta, ettei hänestä näissä oloissa ollut mitään hyötyä, että hänen poissaolonsa tekisi kaikki helpommaksi. Mutta vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen silti ollut helpompaa. Vihdoin hän antoi perään ja myöntyi Joshion ehdotuksiin — joihin omituisesti sekaantui rakkautta isäntää kohtaan, ovelaa älykkyyttä ja maan lakien tuntemista.

Craven asteli kiemurtelevaa polkua pitkin ripeästi portille. Puutarha kiusasi häntä. Vähäisen putouksen huoleton solinaa vihloi kirpeästi hänen mieltään — puro nauroi vähääkään välittämättä siitä, että se käsi, joka oli istuttanut suuren osan sen äyräitä kaunistavista kasveista, oli iäksi jäykistynyt. Puro oli aina tuntunut hänestä elävältä, riemuisesti rinnettä alaspäin huppelehtivalta olennolta; elävältä se tuntui nytkin — tunteettomalta, itsekylläiseltä.

Hän ei selvästi tajunnut matkan sujumista ajaessaan takaisin Jokohamaan ja katsahti kummastuneena ympärilleen kyyditsijäin pysähtyessä. Vähän aikaa hän seisoi portilla, silmäillen satamaa. Hän tuijotti amerikkalaisen purren äskeiselle ankkuripaikalle. Vielä eilenillallako hän oli naureskellut ja tarinoinut Athertonien seurassa? Siitä oli kokonainen elinikä! Yhdessä yössä oli hänen nuoruutensa mennyt. Yhdessä yössä hän oli hankkinut niskaansa velan, jonka maksaminen oli mahdoton. Nopeasti vilkaistuaan säteilevän kirkkaalle taivaalle hän meni sisälle. Arkihuoneessa hän alkoi verkalleen kävellä edestakaisin, kädet ristissä selän takana, sytyttämätön savuke yhteenpurtujen hampaiden välissä. Tämä koneellinen liikkuminen tyynnytti häntä, ja hän kykeni taaskin keskittämään ajatuksiaan. Yksitoikkoisesti hän marssi pitkän, kapean huoneen päästä päähän huomaamatta ajan kulkua, kunnes vihdoin vaipui kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille ja laski päänsä käsivarsilleen, huoahtaen väsyneesti. Pieni, liikkumaton ruumis näytti olevan hänen luonaan, O Hara Sanin kasvot väikkyivät yhtä mittaa hänen edessään — säälittävinä kuten silloin, kun hän viimeksi ne näki, hilpeinä kuten tytön tervehtiessä häntä ja miettiväisinä kuten silloin, kun hän oli nähnyt ne ensi kerran.

Se ensimmäinen kerta — sen muisto välähti eloisana hänen mieleensä. Hän oli ollut Jokohamassa kuukauden päivät ja sijoittunut huvilaansa. Kävellessään metsässä piirtämässä luonnoksia hän oli kohdannut O Hara Sanin; tyttö oli kyyröttänyt jyrkän kallion juurella, jolta hän oli luiskahtanut. Hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt, eikä hän kyennyt liikkumaan. Craven oli tarjonnut apuaan, ja O Hara San oli mitään virkkamatta vähän aikaa katsellut häntä vakavilla, harmailla silmillään, jotka näyttivät omituisen sopimattomilta hänen pieniin, soikeihin kasvoihinsa. Sitten hän oli vastannut englanninkielellä, puhuen hitaasti ja lausuen sanat huolellisesti. Nauraen oli Craven yhä tahtonut kantaa hänet kotiin ja oli juuri ottanut hänet syliinsä, kun vanha palvelijatar saapui, päivitellen kiihkeän levottomasti ja suulaasti. Mutta tyttö oli nopeasti selittänyt hänelle asian jaappaninkielellä, ja hän oli ehättänyt kotiin ottamaan heitä vastaan, jättäen Cravenin taakkoineen seuraamaan hitaammin jälessä. Craven oli viipynyt talossa vain muutamia minuutteja ja juonut teetä, jota tarjottiin ujosti.

Seuraavana päivänä hän oli uskotellut itselleen, että oli pelkkää kohteliaisuutta hänen käydä tiedustamassa loukkaantuneen jalan vointia. Sitten hän oli mennyt uudelleen, toivoen voivansa lyhentää tytön ikävää, pakollista toimettomuutta, ja niin oli niistä vierailuista tullut tottumus.

Tuttavuus oli kehittynyt nopeasti. Alusta alkaen O Hara San oli luottanut häneen, pian lakannut pelkäämästä ja vieromasta häntä ja ottanut hänet vastaan teeskentelemättömästi kuin lapsi. Kohta alussa hän oli kertonut Cravenille lyhyen, yksinäisen ja ystävättömän elämänsä tarinan, puhunut hänelle äidistään, joka oli kuollut viisi vuotta sitten, jättäen hänelle perinnöksi pienen talon, viimeisen lahjan O Hara Sanin isältä, englantilaiselta, joka oli kyllästynyt hänen äitiinsä ja karannut hänen luotaan kaksi vuotta tytön syntymän jälkeen; hän oli kertonut köyhyydestä, jota vastaan he olivat saaneet kamppailla — sillä englantilainen ei ollut millään tavoin turvannut heitä taloudellisesti, uskollisesta, vanhasta palvelijattaresta, joka oli ollut hänen äitinsä hoitajatar, siitä havainnostaan, että hänellä oli taiteellisia taipumuksia, joiden avulla hän pystyi huolehtimaan heidän vähäisen taloutensa yksinkertaisista tarpeista.

Hän oli kasvanut yksin — erillään maailmasta, vanhan naisen valvonnassa, mieli täynnä sekavia keijukaistaruja ja romanttisia haaveita — eläen taiteelleen, tyytyväisenä yksinäisyyteensä.

Ja hänen yksinäiseen elämäänsä oli Barry Craven tullut yllättävänä ilmestyksenä. Luonnonlapsena hän ei ollut osannut salata Cravenilta rakkautta, joka hänet pian valtasi. Ja Craven oli tervehtinyt tutustumista pelkästään itämaiden joutilaan ihastelun lievityksenä: hänet oli vain ikävystyminen ajanut solmiamaan suhteita tytön kanssa. Sitten oli herännyt mielenkiinto. Aikaisemmin ei yksikään nainen ollut kiinnittänyt hänen mieltään. Milloinkaan hän ei ollut osannut määritellä, mikä O Hara Sanissa veti häntä puoleensa, mistä johtui hänen tyttöä kohtaan tuntemansa kummallinen hellyys. Hän oli kohdellut tyttöä leikkikaluna, hauraana olentona, jota oli kiusoiteltava ja hyviteltävä.

Ja hänen käsissään O Hara San oli kehittynyt viattomasta lapsesta naiseksi, jolla oli naisen kyky antautua ja uhrautua. O Hara San oli antanut kaikkensa, luottavasti ja ilomielin. Ja hän oli ottanut kaikki, mitä sai, suunnattoman itsekkäästi oikeutetun omistajan tavoin — ottanut keveästi kaikki, mitä tyttö antoi lainkaan ajattelematta turmelemaansa viattomuutta, tahraamaansa puhtautta. Hän oli liannut O Hara Sanin sielun ja sitten tappanut hänen ruumiinsa. Hänen kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin ja avautuivat jälleen tuskaisen katumuksen kalvaessa häntä. Muisteleminen oli raatelevaa. Katumus tuli liian myöhään.

_Liian myöhään! Liian myöhään!_ Ne sanat kaikuivat hänen päässään, ikäänkuin hornan henki olisi huutanut niitä hänen korvaansa. Ei mikään voima maailmassa voisi tehdä tekemättömäksi hänen tekoaan. Ei mikään voisi virvoittaa henkiin pientä ruumista. Ja jos O Hara San olisi elänyt! Häntä puistatti. Mutta hän ei ollut jäänyt eloon, hän oli kuollut — hänen tähtensä. Hänen tähtensä, laupias Jumala, hänen tähtensä! Eikä hän voinut sitä millään tavoin korjata. Mitä saattoi hän enää tehdä? Koko elämän kestävä sovitus ei riittäisi.

Tuntui olevan ainoastaan yksi ratkaisu — henki hengestä. Eikä se olisi korvaus, vaan oikeudenmukainen rangaistus. Hän ei pitänyt elämäänsä arvossa — hän olisi hämärästi toivonut sen olevan arvokkaamman — hän oli vain tuhlannut sitä, ja nyt hän oli menettänyt elämän oikeuden. Nyt oli vain lopetettava se — heti. Ei ollut mitään syytä siirtää sitä tuonnemmaksi. Hänen ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia valmistuksia. Hänen asiansa olivat kaikki järjestyksessä. Hänen perijänsä oli hänen tätinsä, hänen isänsä ainoa sisar, joka paremmin huolehtisi Cravenien tiluksista ja eduista kuin hän oli koskaan huolehtinut. Peters oli riippumaton, ja Joshio oli turvattu. Mitään ei ollut enää tekemättä.

Hän nousi pystyyn, aukaisi pöydän laatikon, otti sieltä revolverin ja piti sitä hetkisen kädessään, silmäillen sitä kiihkottomasti. Tämä ei ollut se perimmäinen tarkoitus, johon hän oli sen aikonut. Hän ei ollut koskaan kuvitellut hetkeä, jolloin hän itse lopettaisi oman elämänsä. Aina hän oli hämärästi pitänyt itsemurhaa raukkamaisena. Oliko se raukkojen tapa selviytyä pulmista? Kenties! Kukapa voi sanoa, millaista pelkuruutta tai rohkeutta vaatii sokea hyppy suureen tuntemattomaan? Se kysymys ei häntä vaivannut. Kysymys ei ollut rohkeudesta eikä arkuudesta; hän uskoi, että hänen kuolemansa oli ainoa mahdollinen suoritus.

Mutta kun hän painoi liipaisinta, kuului hänen takaansa hiljaista ääntä, hänen ranteeseensa ja käsivarteensa tarttuivat kädet, jotka olivat tiukat kuin ruuvipihdit, ja ase laukesi vahinkoa tekemättä ilmaan, samalla kun hän horjahti taaksepäin käsivarsi murtumaisillaan jiu-jitsu-otteesta, jota vastaan eivät edes hänenkään suuret voimansa mahtaneet mitään. Hän rimpuili turhaan, kunnes hänet hellitettiin, ja hoippui sitten nojaamaan pöytään, purren hampaitaan ja puristellen pakottavaa rannettaan — vapisten aikeensa äkillisestä raukeamisesta. Hän kääntyi jäykästi. Hänen vieressään seisoi Joshio järkkymättömänä kuten tavallisesti; hänessä ei näkynyt minkäänlaisia ponnistelun eikä mielenliikutuksen merkkejä, kun hän ojensi kiilloitettua tarjotinta, lausuen tapansa mukaan: »Isännän posti.»

Cravenin silmien tylsän kärsivä ilme muuttui vähitellen kiukusta leimuavaksi. Hänet valtasi hillitön raivo. Kuinka oli Joshio uskaltanut sekaantua? Kuinka hän oli rohjennut kiskoa hänet takaisin tähän helvettiin, josta hän oli ollut pääsemäisillään? Hän tarttui rajusti palvelijan olkaan.

»Sinä kirottu!» karjaisi hän sähisten. »Mitä lempoa tarkoitat —» Mutta jaappanilaisen tyyneys hillitsi häntä, ja äärettömästi ponnistaen hän sai takaisin malttinsa. Ja hämmentymättä Joshio uudelleen ojensi tarjotinta.

»Isännän posti», toisti hän ihan samalla äänellä kuin äskenkin, mutta tällä kertaa hän suuntasi verhotun katseensa Cravenin kasvoihin. Vähän aikaa miehet tuijottivat toisiaan silmiin; harmaiden silmien ilme oli kiusaantunut ja pingoittunut, ruskeita valaisi hetkiseksi syvä kiintymys. Sitten Craven otti koneellisesti kirjeet ja lysähti raskaasti tuoliin. Jaappanilainen otti lattialta revolverin, pani sen rauhallisesti laatikkoon, josta se oli otettu, ja poistui huoneesta meluttomasti kuten oli tullutkin. Hän näytti vaistoavan, että ase saisi jäädä sinne, mihin hän sen pani.

Yksin jäätyään Craven kumartui ähkäisten etunojaan ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Vihdoin hän väsyneesti oikaisihe suoraan istumaan, ja hänen katseensa osui hänen edessään pöydällä avaamattomina viruviin kirjeisiin. Hypisteltyään niitä jonkun aikaa välinpitämättömästi hän viskasi ne takaisin pöydälle, alkaen hajamielisesti etsiä taskustaan unohtunutta savukekoteloa. Sitten hän muisti, ja ponnahti pystyyn, huudahtaen tuskaisesti. Pitikö hänen koko elämänsä tästä lähtien olla vain sarja repiviä muistoja? Hän kirosi ja keikautti äkäisesti päänsä pystyyn. Raukka! Nyt jo uikuttamassa kuin potkun saanut koira!

Hän otti savukkeen läheiseltä pöydältä, sieppasi kirjeet ja vei ne kuistille lukeakseen ne siellä. Niitä oli kaksi, molemmat olivat kirjoihinviedyt. Toisen osoite oli tuttua käsialaa, ja hänen sitä katsoessaan hänen silmänsä laajenivat. Hän avasi sen ensiksi. Se oli kirjoitettu Firenzessä ja päivätty kolmea kuukautta aikaisemmin. Kuoressa oli useita arkkeja halpaa, ulkolaista paperia, jotka ilman muodollista alkua oli kirjoitettu halvalla, sinipunervalla, paikoitellen melkein näkymättömän epäselvällä musteella.

»Missähän maapallon osassa tämä kirje tavoittanee sinut? Pitkän ajan olen aikonut kirjoittaa sinulle — ja aina jättänyt sen toistaiseksi — mutta nyt minulle on sanottu, että jos lainkaan mielin kirjoittaa, on kaikki _mañana_ jätettävä pois. On huudettu 'susi' niin usein muutamien viime kuukausien aikana, että olen tullut epäuskoiseksi, mutta minäkin oivallan nyt, että vitkastelusta on luovuttava. Tähän asti olen aina siirtänyt sen tuonnemmaksi, koska olen aikaillut koko elämäni ajan ja koska minua hävettää — hävettää ensimmäisen kerran koko hävyttömän urani aikana. Mutta eihän minun tarvitse kertoa sinulle, mikä olen — sanoithan sen minulle itse avoimesti entisaikoina — riittää, kun mainitsen olevani sama John Locke kuin silloinkin — juoppo ja pelaaja, tuhlari ja hävittäjä! Enkä usko, että pahimmallakaan vihollisellani olisi paljoakaan lisättävää siihen arvosteluun, mutta pahin viholliseni olenkin ollut minä itse. Kun nyt silmäilen taaksepäin elämääni — kummallista, kuinka kiihkeästi kuoleman varmuus kannustaa ihmistä etsimään edes yhtä hyvää tekoa, jolla voisi rauhoittaa omaatuntoaan — ihmetyttää minua, että sallimus on sietänyt minun näinkin kauan olla maan vitsauksena. Mutta nythän se kaikki on ohitse — minulle on myönnetty korkeintaan muutamia päiviä — joten minun on kirjoitettava heti tai luovuttava koko aikeesta.

Barry, olen pulassa, pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen — en itseni tähden — Jumala tietää, etten silloin pyytäisi sinunkaan apuasi — vaan toisen olennon vuoksi, joka on minulle rakkaampi kuin koko maailma ja jonka tulevaisuuden hyväksi en kykene tekemään mitään. Et ole tiennyt minun menneen naimisiin. Tein sen varomattomuuden Roomassa; otin vaimokseni pienen espanjalaisen tanssijattaren, jonka olisi pitänyt olla siksi viisas, ettei olisi mieltynyt minun kauniiseen ulkomuotooni — sillä mitään muuta ei minulla ollut hänelle tarjota. Elimme köyhyydessä pari vuotta, ja sitten hän hylkäsi minut päästäkseen loistavampaan asemaan.

Mutta minulle jäi lapsi, ja mistään muusta en välittänytkään. Hänen tähtensä kiitän Jumalaa siitä, että olin laillisesti avioliitossa pienen Lola-paran kanssa, sillä nyt ei ainakaan hänen syntymäänsä sumenna mikään tahra, josta hän voisi minua moittia. Avulias ihminen, joka on minua saattamassa varjojen laaksoon, varoittaa minua kirjoittamaan lyhyesti — pidin lasta luonani niin kauan kuin saatoin; ihmiset olivat ihmeen ystävällisiä, mutta se ei ollut sopiva paikka hänelle. Olen painunut alemmaksi yhteiskunnallisessa asteikossa niidenkin aikojen jälkeen, jolloin sinä tunsit minut, Barry, ja vihdoin lähetin hänet pois, vaikka se mursi sydämeni. Mutta olihan sekin parempi kuin nähdä hänen päivä päivältä menettävän kaiken kunnioituksensa minua kohtaan. Surkean mitätön eläkkeeni lakkaa minun kuollessani, ja hän jää taloudellisesti ihan turvattomaksi. Jo monta vuotta sitten sysäsi sukuni minut luotaan eikä tahtonut tietää minusta mitään, mutta minä nielin ylpeyteni ja vetosin sukulaisiini, rukoillen apua Gillianille, ja he ehdottivat — kirottua armeliaisuuslaitosta! Olin miltei epätoivoinen, kunnes sinä johduit mieleeni. En tunne ketään muuta. Jumalan tähden, Barry, älä hylkää minua. Voin uskoa Gillianin sinulle ja teen sen. Olen määrännyt sinut hänen holhoojakseen; se on kaikki laillisesti järjestetty, ja paperit ovat asianajajallani Lontoossa. Hän on tunnettu mies, ja hänestä huokuu arvokkuutta — viimeinen vetoomukseni säädyllisyyteen! Gillian on Pyhän Sydämen luostarissa Pariisissa. Ainoa lohdutukseni on se, että hänestä ei koidu sinulle rahallista kiusaa, koska olet rikas. Ymmärrän kyllä, mitä ja kuinka tavattoman paljon pyydän, mutta olen kuoleman kielissä, ja puolustukseni on — Gillian. Oi, mies, ole hyvä pikku tyttärelleni! Olen koko ajan toivonut onnellista käännettä, mutta sitä ei ole kuulunut. Ehkäpä en koskaan ole sitä etsinyt, _quien sabe?_ Enää en saa siihen tilaisuutta...»

Allekirjoitus oli vaivoin luettavissa; sen viimeinen kirjain päättyi epävakaiseen viivaan, ikäänkuin kynä olisi pudonnut hervottomasta kädestä.

Jonkun aikaa Craven tuijotti kädessään oleviin irrallisiin arkkeihin kauhun ja pelästyksen vallassa, aluksi tuskin käsittäen niiden sisältöä. Kun sitten John Locken jälkisäädöksen merkitys selvisi hänelle täydelleen, sinkautti hän ne maahan, astui kuistin laidalle ja alkoi katsella satamaan, pureksien viiksiään otsa rypyssä ja tyrmistyneenä.

Lapsi — tyttölapsi! Kuinka hän tahrattuine käsineen voisi antautua lapsen holhoojaksi? Sen ajatuksen pureva iva nostatti katkeran hymyn hänen huulilleen. Sallimus oli kova pariisilaisessa luostarissa olevaa lasta kohtaan — kevytmielinen isä, ja nyt rikollinen holhooja! Mutta olihan sallimus jo tänä aamuna sekaantunut leikkiin hänen puolestaan — vain pari minuuttia, eikä enää olisi ollut holhoojaa ottamassa vastaan uskottua tehtävää. Sallimuksella oli ilmeisesti samanlainen mielipide armeliaisuuslaitoksista kuin John Lockella.

Hän muisteli Lockea sellaisena kuin oli tuntenut hänet vuosia sitten Pariisissa; mies oli ollut kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi — pennitön ja hillitön, mutta vastustamattoman miellyttävä, tyhjäntoimittaja ja tuhlaaja, mutta ylpeä kuin espanjalainen, maailmanmies, jolla oli pojan sydän ja vain yksi vihamies, hän itse, heikko, mutta rakastettava; risainen takki, mutta ruhtinaallinen käytös; idealisti, mutta maailman murjoma.

Craven luki kirjeen toistamiseen. Locke oli sitonut hänen kätensä — hänellä ei ollut valinnan varaa, hänen täytyi ottaa vastaan hänelle uskottu tehtävä. Millainen jälkisäädös! Jos John Locke olisi tietänyt, olisi hän varmasti mieluummin uskonut tyttärensä vaikkapa »laitoksen» hellään hoivaan. Mutta Locke ei ollut tiennyt ja oli luottanut häneen.

Se ajatus oli kuin äkkiä vaikuttava kannus, kiihoittaen häntä voimakkaammin kuin mikään muu, pusertaen esille kaikki hänen luonteensa parhaat ja lujimmat piirteet. Muutamissa tunneissa hän oli romahtanut korkeudesta, jossa hän itsekkyytensä sokeudessa oli leijaillut, pohjattomalta tuntuvaan itsearvioinnin kuiluun, mutta synkimmällä hetkellä, kun hänen maailmansa oli ollut pirstaleina hänen jaloissaan — oli tullut tämä. Hänelle oli vielä annettu tilaisuus. Cravenin leuka painui päättävään asentoon, kun hän pisti kuolevan Locken vetoomuksen taskuunsa.

Hän repäisi auki toisen kirjeen. Se oli, kuten hän oli arvannut, asianajajalta ja vain vahvisti Locken kirjeen sisällön, lisäksi ilmoittaen, että Locke oli kuollut muutamia tunteja sen jälkeen, kun oli kirjoittanut sanotun kirjeen, ja että asianajaja oli lähettänyt asiasta tiedon pariisilaisen luostarikoulun johtajattarelle.

Craven palasi arkihuoneeseensa kirjoittamaan sähkösanomia.

III

RADALLA sattuneen kiskovian vuoksi jyristi laivan saavuttua Marseillesista lähtenyt juna Pariisin Lyon-asemalle pari tuntia myöhästyneenä. Craven ei ollut nukkunut. Hän oli luovuttanut makuupaikkansa sodassa haavoittuneelle matkustajatoverilleen ja istunut valveilla koko yön liian täyteen ahdetun, hiostavan kuuman vaunun tukehduttavan ummehtuneessa ilmassa ja jalat puutuneina tilan puutteesta.

Oli maaliskuun alku, ja vaunun lämmön ja aseman raa'an ilman erotus vaikutti häneen vastenmielisesti, kun hän laskeutui junasillalle.

Jättäen Joshion, joka oli kuin kotonaan yhtä hyvin Pariisissa kuin Jokohamassa, huolehtimaan matkatavaroista hän antoi merkin odottavalle ajurille. Hän oli avauttanut vaunujen kuomun, sysäsi hatun takaraivolleen, ja antoi pirteän tuulen puhaltaa kasvoilleen. Nytkähdellen vaunut vierivät rosoisilla kaduilla, joilla näinkin varhaisella aamuhetkellä vilisi väkeä — jokapäiväisiin puuhiinsa rientäviä työntekijöitä — ja hän katseli ohitse kiiruhtavia ihmisiä tottuneen välinpitämättömästi.

Vähitellen hän taukosi katselemastakin erilaisia ihmistyyppejä, omituisia vetelehtijöitä ja vilkasliikkeisiä sanomalehtikioskeja. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Jokohamaan. Oli kulunut kuusi viikkoa, ennenkuin hän oli päässyt lähtemään, kuusi loppumatonta surkeuden ja itsehalveksinnan viikkoa. Hän ei ollut kaihtanut eikä karttanut mitään. Paljon olivat jaappanilaiset viranomaiset hienotunteisen kohteliaasti säästäneet häneltä, mutta sen koettelemuksen jälkeen olivat hänen hermonsa olleet hyvin ärtyneet. Onneksi oli laiva ollut melkein tyhjä, ja hän oli saanut kaipaamaansa yksinäisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä hylkiöksi. Hänen olisi ollut mahdoton, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt, liittyä mukaan ihmisten täyttämän laivan keveään elämään ja hilpeihin huvituksiin.

Hän etsi mielen huojennusta liikkeestä, ja yksinäisillä kansilla marssitut tunnit antoivat hänelle kestävyyttä, joskaan eivät huojennusta.

Ja aina oli takalistolla Joshio pystyvänä ja alttiina torjumassa häneltä matkoilla välttämättömästi sattuvia pikku vastuksia — jotka olisivat hänestä, kun hän oli ylenmäärin rasittunut, tuntuneet kaksin verroin harmillisilta — osoittaen huolenpitoaan kymmenillä tavoin äänettömästi valvomalla hänen mukavuuttaan.

Craven oli varma, että jaappanilainen tiesi pienessä talossa tapahtuneesta murhenäytelmästä koko paljon enemmän kuin hän, mutta palvelija ei ollut kertonut mitään omasta aloitteestaan, eikä hän ollut kysellyt mitään. Hän ei voinut puhella siitä. Ja Joshio, tutkimaton, pysyi vaiti. Alituisena muistuttajana kaikesta, mitä hän saattoi toivoa unohtavansa, Joshio — kumma kyllä — kävi hänelle entistä välttämättömämmäksi. Aluksi hän huumaantuneessa tilassaan oli tuskin huomannut miehen tahdikkuutta ja huolehtimista, mutta vähitellen hän alkoi tajuta, kuinka paljon hän oli velkaa jaappanilaiselle palvelijalleen. Ja kuitenkin se oli hänen vähäisin kiitollisuuden velkansa. Oli toinen suurempi — elämänvelka. Mitä se lieneekään Cravenille merkinnyt, Joshiolle se oli vuosia sitten Kaliforniassa syntyneen velan yksinkertainen maksu. Että jaappanilaisen mielessä oli ollut enemmän, kun hän teki nopean päätöksensä, siitä ei Craven saattanut olla varma; itämaalaisen siveelliset ohjesäännöt eivät ole samat kuin länsimaalaisen, he tulkitsevat ja tyydyttävät kunnian vaatimukset toisella tavoin. Elämä sellaisenaan ei itämaalaisesta merkitse mitään; sen lopettaminen on pelkkä hetkellinen tarve ja kunkin ihmisen oma asia. Kaikkien omien kansallisten ihanteittensa hyväksyttyjen määräysten mukaan Joshion olisi pitänyt pysyä syrjässä — mutta hän olikin sensijaan tullut väliin. Mikä lieneekään ollut hänen vaikuttimensa, velkansa Joshio oli täydellisesti suorittanut.