Part 3
Miksi ei vaisto ollut häntä varoittanut? Miksi ei hän ollut suorittanut tiedusteluja, vaikka tiesi, että tyttö oli sekarotuinen, ja tunsi oman perheensä tarinan? Hänet valtasi ellottava vastenmielisyys. Hänen päätään pyörrytti. Hän kääntyi O Hara Sanin puoleen, joka nyyhkyttäen kyyrötti matolla pienen, murskatun kulta- ja helmikasan kohdalla. Oliko ehkä, vielä joku pelastusaukko?
»Mitä hän oli sinulle?» kysyi hän käheästi tuntematta omaa ääntään.
O Hara San katsahti häneen peloissaan, horjahti sitten taaksepäin, parkaisi ja peitti silmänsä välttyäkseen näkemästä puoleensa kallistuneita vääntyneitä kasvoja.
»Hän oli isäni», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Mutta Cravenista kuulosti, ikäänkuin hän olisi huutanut ne sanat talon katolta. Sanaakaan sanomatta mies kääntyi poispäin ja hoippui kuistin portaille. Hänen täytyi päästä pois, hänen täytyi olla yksin — yksin yön seurassa rimpuillakseen tässä kamalassa verkossa.
O Hara San ponnahti säikähtäneenä pystyyn. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli vain harvoin puhunut siitä miehestä, joka oli ensin pettänyt ja sitten hylännyt hänet — hän oli rakastanut miestä liian uskollisesti. Tytön kokemukset olivat suppeat, ja kaikkien länsimaalaisten kasvot näyttivät hänestä kummallisen samanlaisilta, ja se, että näillä miehillä oli sama harvinainen nimi, ei herättänyt hänessä mitään ajatuksia, sillä hän ei tietänyt, että se oli harvinainen. Hän ei jaksanut ymmärtää tämän miehen outoa muutosta, joka aina oli ollut hellä häntä kohtaan. Hän tiesi ainoastaan sen, että mies poistui, että jokin selittämätön riisti hänet pois. Hänen huuliltaan pääsi hurja kirkaisu, ja hän syöksähti kuistin poikki, takertuen Craveniin rajusti, koetti pidättää häntä, ja hänen ylöspäin käännetyillä kasvoillaan oli rukoileva ilme.
»Bar-rii, Bar-rii, sinä et saa mennä! Minä kuolen ilman sinua. Bar-rii, rakkaani —» Hänen äänensä särkyi kauhua uhkuvaksi kuiskutukseksi, kun Craven otti hänen päänsä käsiensä väliin ja tuijotti häneen peloittavin silmin.
»Sinun — rakkaasi?» kertasi hän äänessään outo sointu ja purskahti sitten nauramaan — hirvittävää naurua, joka kaikui kaameasti yön hiljaisuudessa ja tuntui katkaisevan jonkun pingoittuneen kuidun hänen aivoissaan. Sitten hän kiskaisi kätensä irti ja pakeni portaita myöten puutarhaan. Hän juoksi sokeasti, vaistomaisesti kääntyen rinteelle nousevalle polulle, joka vei kauemmaksi sisämaahan, ja kiipesi yhtä mittaa ylöspäin, pyrkien metsän yksinäisyyteen. Hän ei kuullut tytön epätoivoista huudahdusta, ei nähnyt hänen tajuttomana kaatuvan lattiamatolle, ei huomannut notkeata haamua, joka riensi esille talon takaa eikä erottanut takanaan kiiruhtavien jalkojen töminää.
Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hänen aivonsa olivat tylstyneet. Hänet oli kokonaan vallannut haavoitetun eläimen halu — kätkeytyä yksin luonnon ja yön seuraan. Rajusti, väsymättömästi hän kapusi rinnettä, kahlasi vuoristopurojen poikki, raivasi tiensä sankan pensaikon lävitse. Aikaisemmin illalla hän oli riisunut takin yltään, ja hänen silkkipaitansa oli nyt repeytynyt siekaleiksi. Hänen tukkansa oli märkänä liimaantunut hänen otsalleen, ja verta tihkui hänen poskestaan, johon bambusälö oli raapaissut haavan, mutta hän ei sitä tuntenut.
Vihdoin hän saapui vähäiselle aukeamalle, johon kuu paistoi puiden lomitse. Siellä hän pysähtyi, huojui epävarmasti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan poistaakseen veren ja hien silmistään ja kaatui sitten kuin pölkky. Seuraavalla hetkellä jakautuivat pensaat, ja hänen jaappanilainen palvelijansa hiipi meluttomasti hänen luokseen, kumartuen vähäksi aikaa hänen puoleensa. Craven virui liikkumattomana kasvot käsivarsien peitossa, mutta jaappanilaisen katsellessa värisytti häntä puistatus päästä jalkoihin saakka, ja mies peräytyi varovasti, kadoten puiden sekaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Tuulenhenki tyyntyi, ja kuutamoisella aukeamalla oli aivan hiljaista. Pitkänään olevaan hahmoon osui leveä viiru kylmää, valkeata valoa. Hän oli siveellisesti huumaantunut, ja hänen sielunsa tuska oli turtunut pitkäksi aikaa. Mutta vähitellen ensimmäinen tyrmistys häipyi, ja äkkiä hän tajusi kaikki. Hänen kätensä kaivautuivat suonenvedontapaisesti pehmeään maahan, ja hän kiemuroi avuttomuudessaan. Hän tekonsa oli korvaamaton. Se oli hänen kirkkaalta taivaaltaan äkkiä iskenyt salama. Tänä aamuna oli aurinko paistanut kuten tavallisesti, ja hänestä, jonka elämä oli aina ollut kevyttä, oli kaikki näyttänyt kirkkaalta — tänä iltana hän vääntelehti omassa valmistamassaan helvetissä.
Minkätähden oli hänen käynyt näin? Hän tunsi elämänsä verrattain moitteettomaksi. Miksi piti juuri tämän synnin, joka oli niin tavallinen kaikkialla maailmassa, kimmahtaa takaisin häneen niin hirvittävästi? Miksi oli juuri hänelle kaikista samalla tavoin rikkoneista ihmisistä varattu sellainen kosto? Minkätähden yksin häneltä vaadittiin sellainen tilitys? Varmasti ei syy ollut hänen. Varmasti oli syy sen miehen, jonka synti oli alunpitäen tehnyt tämän mahdolliseksi — sen miehen, joka oli turmellut hänen äitinsä elämän ja murtanut hänen sydämensä, joka oli lyönyt velvollisuutensa laimin ja kaihtanut vastuunalaisuuttaan, ollen uskoton sekä vaimolleen että rakastajattarelleen. _Häneen_ piti moitteen kohdistua.
Isäänsä ajatellessaan Craven joutui raivon valtaan ja sadatteli häntä synkän vimmaisesti. Hänen sormensa kouristivat maata ikäänkuin olisivat puristaneet sen miehen kurkkua, jota hän vihasi olemuksensa koko voimalla. Isän salaperäisyys oli aina luonut varjon hänen elämäänsä. Siitä asiasta ei hänen äitinsä ollut suostunut keskustelemaan. Nyt häntä puistatti, kun hän käsitti, kuinka kipeätä tuskaa hänen alituisten poikamaisten kysymystensä oli täytynyt äidille tuottaa. Uhkamielisen nenäkkäästi hän oli huomautellut, että »toisten poikien isät» saattoi tarpeen tullen näyttää, eivätkä he olleet selittämättömän hämärän verhossa. Hän muisti, kuinka ehtymättömän kärsivällinen äiti oli ollut häntä kohtaan, kuinka horjumattoman uskollinen hän oli ollut puolisolleen, joka oli pettänyt hänet niin perin pahasti, kuinka rohkeasti hän oli täyttänyt isän paikan jumaloimaansa poikaan nähden. Nyt hän ymmärsi äidin suvaitsemattoman vihan Jaappania ja jaappanilaisia kohtaan — ja tietämättömyydessään hän oli usein kiusoitellut äitiä tämän suvaitsemattomuuden tähden.
Yksi muisto välähti hänen mieleensä huikaisevan kirkkaana — talvi-ilta — hänen miehuutensa kynnyksellä — ja he olivat olleet päivällisen jälkeen Craven Towersin kirjastossa — äiti leväten takan eteen työnnetyllä sohvalla ja hän pitkänään uunimatolla äidin jalkojen juuressa. Kookkaana ja väkevänä ikäisekseen hän oli jo silloin, luottaen nuoruutensa täyteen kukoistukseen, antautunut unelmoimaan häntä odottavasta elämästä. Hän oli pannut merkille, että äidin vastaukset olivat yksitavusia ja epämääräisiä, ja kun hän sitten oli tauonnut kyselemästä loukkaantuneena äidin näennäisestä haluttomuudesta, oli äiti äkkiä puhjennut puhumaan — haastellen sellaista, minkä julkituomista varten hän oli koko illan koettanut vahvistaa itseään. Kerran tai pari oli hänen äänensä ollut sortua, mutta hän oli uljaasti pakottanut sen pysymään tasaisena ja puhunut loppuun saakka, kaihtamatta mitään, välttämättä mitään, käsitellen vilpittömästi koko sukupuolikysymystä siinä laajuudessa kuin kykeni — loukaten omaa ujosteluaan, jotta hänen poikansa osaisi karttaa niitä salahautoja ja viettelyksiä, jotka varmasti häntä väijyisivät, uhraten oman kainoutensa, jotta poika voisi pysyä siveellisesti puhtaana. Craven muisti poskilleen levinneen helakan punan ja yltyvän, kiihkeän vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut hänen kuunnellessaan äidin hiljaista ääntä, ja kiitollisuuden ja harmin sekaiset tunteensa. Mutta vasta vilkaistuaan äitiinsä tuuheiden silmäripsiensä valitse ja nähtyään hänen häveliäisyydestä punehtuneet poskensa ja maahanluodut, vavahtelevat silmänsä hän oli tajunnut, kuinka paljon lujuutta ja rohkeutta puhuminen oli äidiltä vaatinut. Hän oli jupissut jotakin katkonaisesti, painaen päänsä äidin polvea vasten ja synnynnäisen ritarillisesti suudellut pientä, valkeata kättä, jota hän piti omien isojen, ruskeiden käsiensä välissä. — »Pysy puhtaana, Barry!» oli äiti ääni värähtäen kuiskannut, hivellen kädellään hänen pörröttynyttä tukkaansa. »Muista pysyä puhtaana!»
Ja myöhemmin samana iltana äiti oli puhunut hänelle siitä naisesta, joka kerran välttämättömästi ilmestyisi hänen elämäänsä. »Ole hänelle hellä, Barry-poikaseni! Sinä olet niin iso, vahva mies, ja naiset, voimakkaimmatkin, ovat heikkoja verrattuina miehiin. Me olemme hentoja olento-parkoja, parhaatkin meistä, ja me _murjoudumme_ niin helposti», oli hän selittänyt naurahtaen, mutta se nauru oli ollut enemmän kuin puoleksi nyyhkytystä. Ja äitinsä tähden hän oli vannonut olevansa hellä kaikille naisille, jotka ikinä osuisivat hänen tielleen.
Mutta miten hän oli pitänyt valansa? Tänä iltana oli itsekkyys sen niellyt, ja hän oli raukan tavoin paennut yksin hautomaan surkeuttaan. Voimakas nyyhkytys kohosi hänen kurkkuunsa. Luonnostaan raukka, mietti hän katkerasti ja kirosi taaskin isäänsä, joka oli jättänyt hänelle sellaisen perinnön, mutta samassa hänen ajatuksensa äkkiä katkesivat, sillä hänen korvansa juuressa kuului lempeä, kirkas ääni. »Ei ainoankaan ihmisen tarvitse koko elinikäänsä olla kahlehdittuna perittyyn heikkouteen. Jokainen mies, joka ansaitsee sen nimen, kykenee nousemaan perinnöllisten vajavaisuuksien yläpuolelle.»
Hän virui jännittyneenä, hänen sydämensä sykähti voimakkaasti, ja sitten hän muisti. Ääni oli sisäinen — se oli vain uusi muisto, nuoren, kymmenen vuotta sitten kuolleen äidin äänen kaiku. Hänet valtasi rusentava häpeä. »Äiti, äiti!» kuiski hän tukahdetusti, ja syvät, raastavat nyyhkytykset pudistivat hänen leveitä hartioitaan.
Kuu oli sivuuttanut puiden välisen loman, pieni aukeama oli nyt pimeässä, ja miehestä, joka virui maassa menetettyään kaikki ylväät haaveensa, oli pimeys armeliaan tyynnyttävä. Hän näki selvästi itsensä sellaisena kuin hän oli: itsekkäänä, röyhkeänä, ylpeänä — ja hänen mielensä täytti ellottava inho itseään kohtaan. Nyt hänestä tuntui halveksittavalta se, että hän oli niin kiihkeästi koettanut vierittää isänsä niskoille oman syntinsä vian. Aina hän vihaisi sen miehen muistoa, jonka välinpitämättömyys oli tappanut hänen äitinsä, mutta tämän kauhean teon vastuunalaisuus oli hänen itsensä kannettava. Itse hän oli valmistanut oman helvettinsä, ja sen paino oli yksinomaan hänen hartioillaan. Se, että hän ei ollut tiennyt, millä tavoin hänen isänsä oli elänyt Jaappanissa, ja ettei hän Jokohamassa asuessaan ollut huolettomuudessaan mitään tiedustellut, ei ollut mikään puolustus. Häneen yksin piti moitteen kohdistua.
Ilma alkoi äkkiä tuntua tukahduttavalta, hänen ohimokaan jyskytti, ja hän läähätti hengästyneenä. Yhtä äkkiä se tunne sitten meni ohitse, syvään huoahtaen hän kierähti selälleen, ja hänen raajansa herpaantuivat liian väsyneinä liikkumaan. Hän loikoi kauan, kunnes puiden latvojen yläpuolella alkoi näkyä alkusarastuksen kalpeita viiruja. Sitten hän nousi väristen istumaan ja silmäili uteliaasti hiljaisia puita ja bamburyhmiä, jotka olivat nähneet hänen tuskansa.
Hänen päätään pakotti sietämättömästi, hänen suutaan poltti, ja haava hänen poskessaan oli jäykkä ja hellä. Kompuroituaan pystyyn hän seisoi vähän aikaa, puristaen päätään käsillään, ja O Hara San tunkeutui väkisinkin hänen mieleensä. Taaskin hän vapisi, kun hänen mieleensä kohosi tytön vääntyneiden kasvojen ja rukoilevien silmien kuva. Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi mentävä tytön puheille, ja sen käynnin ajatteleminen teki hänet sairaaksi. Mutta nyt hän ei voisi mennä, hänen ulkonäkönsä säikäyttäisi O Hara Sania, joka ehkä nukkuisi, eikä hän saisi herättää häntä, jos luonto olisi armeliaisuudessaan vaimentanut hänen murheensa muutamiksi tunneiksi.
Mielettömästi paetessaan hän oli menettänyt hermonsa ja paikkakäsityksensä, mutta sarastuksen vaaletessa hän tunsi ympäristönsä ja lähti marssimaan omalle majalleen, joka oli jyrkänteen reunalla. Väsymyksestä hoippuen hän kiiruhti metsän läpi ennättääkseen kotiin, ennenkuin päivä valkenisi.
Oli vielä hämärä, kun hän saapui perille, meni kuistin poikki makuuhuoneeseensa ja heittäytyi riisumatta vuoteelleen. Ja hänen jälessään illalla kuuluneet hiipivät askeleet seurasivat häntä hiljaa ja pysähtyivät avoimen oven ulkopuolelle. Jaappanilainen seisoi muutamia minuutteja paikallaan, kuunnellen tarkkaavasti.
II
Craven heräsi äkkiä muutamia tunteja myöhemmin lihastensa supistuessa suonenvedontapaisesti, niin että hän keikahti istuvaan asentoon. Vieläkin puolittain unen pöpperössä hän heilautti jalkansa lattialle ja jäi istumaan vuoteensa laidalle, tylsästi silmäillen pölyisiä saappaitaan ja multaisia sormiaan.
Sitten virkosi muisti, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, ähkäisten hillitysti. Juotuaan janoisesti teen, joka oli sängyn vieressä olevalla pöydällä, hän meni avoimen ikkunan ääreen. Lattian poikki astellessaan hän hätkähti nähdessään peilistä veren tahraamat, riutuneet kasvonsa. Kylpy ja puhtaat vaatteet olivat välttämättömät, ennenkuin hän taaskin menisi rinteellä sijaitsevaan, pieneen, yksinäiseen taloon.
Ikkunan ääressä hän viipyi muutamia minuutteja hyvillään kasvoihinsa puhaltavasta, vilpoisesta aamutuulesta, koettaen reipastautua, terästäytyä kestämään ajattelemattomuutensa seurauksia ja koota sekavia ajatuksiaan yhtenäisiksi. Hän tuijotti lahdelle, ja päivänpaisteessa välkkyvä ulappa ilkkui hänelle huppelehtivine väreineen, jotka toinen toisensa jälkeen hilpeästi lipuivat rantaan. Maisema, jota hän katseli, oli tähän aamuun saakka ollut ehtymätön nautinnon lähde, mutta nyt se vain johti hänen mieleensä vanhan virren usein lauletun säkeen — »missä ihminen vain halpa on». Ja hän oli ollut halpa, eikä hän kyennyt millään tavoin sitä hyvittämään.
Toisille oli annettu mahdollisuus korjata vääryytensä. Hänellä ei sitä ollut. Hän ei voinut millään tavoin lieventää tekemäänsä pahaa. Hänen loukkaamansa tytön täytyi kärsiä hänen puolestaan, eikä hän kyennyt poistamaan niitä kärsimyksiä. Avuttomuus painoi häntä rusentavasti. O Hara San, pikku O Hara San, joka oli antanut tinkimättä, innokkaan auliilla kädellä!
Kun hän kääntyi pois ikkunan luota, olivat hänen kasvonsa jyrkän päättäväiset. Hän alkoi riisua repalaista paitaansa ja huusi Joshiota. Mutta Joshiota ei kuulunut, ja hänen kärsimättömästi luikattuaan toistamiseen astui kumarrellen huoneeseen eräs toinen jaappanilainen palvelija ja ilmoitti, että Joshio oli jo lähtenyt jalosukuisen herran asialle, odottaen häntä siellä, että sillä välin hänen arvoisa kylpynsä oli järjestetty ja että hänen arvoisa aamiaisensa olisi valmis kymmenessä minuutissa.
Craven pysähtyi paita kiskottuna puoliväliin yltä.
»Mille asialle?» äänsi hän hämmästyneenä, huomaamattaan lausuen kysymyksen kuuluvasti.
Mies kumarsi uudelleen, levittäen kätensä ja ravistaen vakavana päätään osoittaakseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan tästä seikasta, joka ei kuulunut hänen toimialaansa, mutta Craven ei nähnyt hänen eleitään raastaessaan paitaa yltään ja tietämättä edes puhuneensakaan ääneen. Ensimmäisen kerran Joshion kymmenvuotisen palveluksen aikana sattui, ettei hän vastannut kutsuun, ja ärtyneenä Craven kummasteli, mikä oli saanut hänet poistumaan siihen aikaan aamulla, ja päätteli itse edellisenä päivänä antaneensa hänelle jonkun nyt unohtamansa määräyksen. Karkoittaen sen vuoksi Joshion asioineen mielestään hän viittasi yhäti hiljaa selittelevää palvelijaa menemään tiehensä.
Hänen aivonsa tuntuivat raskailta ja väsyneiltä, ja hänen ajatuksensa olivat sekasortoiset. Edessään hän ei erottanut selvää polkua. Millä tavoin hän katselikin, hirveä sotku näytti vain yhä hirveämmältä. Yhä uudelleen oli hänellä sellainen tunne, että kaikki oli epätodellista, kummallista haavetta, joten hän saattoi tarkastaa tilannetta persoonattomalta näkökannalta, kuten arvostellaan painajaista, varmasti tietäen, että se on pelkkää unta. Mutta tässä tapauksessa ei sillä uskolla ollut kouraantuntuvaa pohjaa, ja se harhaluulo haihtui yhtä nopeasti kuin heräsikin, ja hänen edessään oli räikeä totuus, jota hän ei voinut kiertää.
Pukeutumishuoneessa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, laitettu valmiiksi esille, ja hän pukeutui koneellisesti ja kuumeisen hätäisesti, hermostuneen avuttomasti nykien vastahakoista kauluksennappia ja sydämensä pohjasta sadatellen poissaolevaa kamaripalvelijaansa ja hänen arvoituksellisia asioitansa. Vielä kymmenen minuuttia hukkautui hänen etsiessään kelloansa ja savukekoteloaan, joiden hän äkkiä muisti olevan pikku taloon jääneen takkinsa taskuissa. Vai oliko hän etsinytkään oikein tosissaan? Eikö hän pikemminkin — ehkä tietämättään, tahtomattaan — ollut vain vitkastellut, kaihtaen häntä odottavaa tehtävää, siirtäen ilkeätä hetkeä tuonnemmaksi? Hän pyörähti rajusti kantapäällään ja meni kuistille. Mutta portaiden yläpäässä nousi valpas olento pystyyn, kumarsi nöyrästi ja ilmoitti mielistellen, että aamiainen odotti.
Otsa rypyssä silmäili Craven miestä hetkisen, ennenkuin sanojen merkitys selvisi hänen väsyneille aivoilleen, ja sysäsi hänet sitten töykeästi syrjään.
»Viisi aamiaisesta!» kiljaisi hän rajusti, painoi hellehatun päähänsä ja juoksi puutarhapolun päässä odottavan rickshawin luokse. Hänen mieleensäkään ei johtunut kummastella, miten se sattui olemaan siellä niin tavattomaan aikaan. Hän painautui rickshawin perälle hattu silmillä, hermot arkoina, mieli hillittömästi myllerryksissä. Matka ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Hän katsahti maltittomasti ympärilleen. Rickshaw eteni kuin madellen. Hidas vauhti ja pakollinen toimettomuus raivostuttivat häntä, ja ainakin kymmenen kertaa hän oli huutamaisillaan miehille käskeäkseen heitä pysähtymään ja hypätäkseen kävelemään, mutta pakottautui istumaan rauhallisena tarkkaillen miesten tavattoman voimakkaiksi kehittyneiden lihasten liikkeitä; ne näkyivät selvästi ohuiden, puuvillavaatteiden lävitse, jotka olivat takertuneet hiestä märkään ihoon heidän ponnistellessan jyrkkiä teitä ylöspäin. Ja tänään vaikutti häneen tavallista voimakkaammin heidän jännittyneiden raajojensa ja huohottavien rintojensa näkeminen. Hän käytti rickshawia tarpeen tähden eikä ollut voinut voittaa vastenmielisyyttään sellaisia kulkuneuvoja kohtaan.
Tultuaan esille mäntyryhmästä he lähestyivät pikku porttia, ja kun miehet heittäytyivät taaksepäin päästäen syvän ähkäisyn pysähtymisen aiheuttamasta ruumiillisesta ponnistuksesta, hyppäsi Craven maahan ja syöksyi polulle pelokkaiden aavistusten ajamana. Hän nousi kuistin portaista kahdella harppauksella, mutta seisahtui sitten äkkiä, ja hänen tummiksi ahavoituneet kasvonsa kalpenivat.
Ulomman huoneen ovella seisoi Joshio kädet levällään, sulkien häneltä tien. Palvelijan kasvoilla oli säikähtyneen itämaalaisen harmaa, lyijynkarvainen väri ja silmissä kummallinen säälin ilme. Hänen käytöksensä kiihdytti Cravenin tuskaisen levottomuuden ylimmilleen, ja hän astui askeleen eteenpäin.
»Pois tieltä!» käski hän käheästi.
Mutta Joshio ei hievahtanut paikaltaan.
»Isäntä ei mene sisälle», esteli hän hiljaa.
Craven keikautti päätään.
»Pois tieltä!» toisti hän yksitoikkoisesti.
Vielä hetkisen jaappanilainen seisoi uppiniskaisesti paikallaan; sitten hänen katseensa painui maahan Cravenin tuijotuksen tieltä, ja hän siirtyi vastahakoisesti syrjään, tehden puolittain mukaantumista, puolittain valittelua kuvastavan eleen. Craven astui huoneeseen. Se oli tyhjä. Hän seisoi hetkisen kahdella päällä — epämääräisen levottomuuden väistyessä varman pelon tieltä.
»O Hara San», kuiskasi hän, ja kuiskaus tuntui pilkallisesti kajahtavan takaisin tyhjästä huoneesta. Korviaan herkistäen hän kuunteli erottaakseen vastauksen, erottaakseen askelia, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä raskaan sykinnän. Sitten kuului viereisestä huoneesta valitusta, ja hän meni nopeasti sinne. Huoneen ikkunoiden eteen oli vedetty verhot, ja aluksi häh seisahtui ovelle näkemättä hämärässä mitään. Valitus kävi äänekkäämmäksi, ja kun hänen silmänsä tottuivat pimeään, näki hän vanhan palvelijattaren kyyröttävän pielusläjän ääressä.
Silmänräpäyksessä hän oli naisen vieressä, joka hänen tullessaan ponnistautui pystyyn, parkaisi rajusti, tuijotti häneen hurjistuneena ja syöksyi sitten ulos huoneesta.
Craven jäi yksin seisomaan ja katseli pieluksia. Hänen sydämensä tuntui herkeävän sykkimästä, ja vähän aikaa hän horjui, mutta terästäytyi sitten ja polvistui verkkaisesti.
»O Hara San», kuiskasi hän taaskin vavahtelevin huulin. »Pikku O Hara San — pieni —» Kuiskaus häipyi repivään, läähättävään nyyhkytykseen.
Tyttö lepäsi kuin unessa — toinen käsivarsi ojennettuna kupeelle, toinen taivutettuna rinnalle, pieni, nyrkkiin puristettu käsi leuan alla, pää hieman kallellaan ja luonnollisen näköisesti pielukseen nojattuna. Se oli hänen tavallinen asentonsa. Satoja kertoja Craven oli nähnyt hänet sellaisena — nukkuvana. Oli mahdotonta, että hän oli kuollut.
Taaskin Craven puhui hänelle — huutaen tuskissaan äänekkäästi — mutta tuuhearipsiset silmäluomet eivät auenneet, raottuneiden huulien välistä ei lähtenyt iloista tervehdyshuudahdusta, pieni pyöreä rinta, joka hänen saapuessaan oli aina noussut ja laskenut rajusti, oli liikkumattomana silkkisen kimonon alla. Kasvot tuhkanharmaina Craven kumartui hänen puoleensa ja laski hiljaa kätensä hänen rinnalleen, mutta jäinen kylmyys värähdytti hänen sydäntään ja hänen kosketuksensa tuntui häpäisyltä. Hän peräytyi, vapisten kauhuissaan.
Kuinka hän rohkeni koskettaa O Hara Sania? Murhaaja. Sillä murha se oli. Se oli hänen työtään yhtä varmasti kuin jos hän itse olisi iskenyt puukon tuohon tyttömäiseen rintaan tai kuristanut hengen tuosta hennosta kaulasta. Häntä eivät harhaluulot pettäneet. Hän ymmärsi jaappanilaisten luonnetta liian hyvin ja tunsi O Hara Sanin liian perinpohjaisesti antautuakseen vääriin kuvitteluihin. Hän tiesi, kuinka kiihkeästi tyttö oli häntä rakastanut, mikä usein oli saanut hänet huolestumaan. Hän oli ollut O Hara Sanin jumala, hänen kaikkensa. O Hara San oli palvonut häntä sokeasti. Ja hän oli jättänyt tytön — jättänyt hänet yksin muistelemaan hänen kummallista, töykeätä käyttäytymistään, yksin murtuneine sydämineen ja pelkoineen. Ja tyttö oli ollut niin kumman yksinäinen. Hänellä ei ollut ketään muita paitsi häntä. O Hara San oli luottanut häneen — ja hän oli poistunut. O Hara San oli luottanut häneen. Voi, hyvä Jumala, luottanut häneen!
Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti näkyviin, miten kaikki oli käynyt. Hurjana epätoivosta ja masentuneena pelokkaiden aavistustensa näennäisestä toteutumisesta tyttö ei ollut pysähtynyt järkeilemään eikä malttanut punnita rauhallisemmin, vaan itämaalaisten omituiseen tunnekiihkoiseen, mutta samalla järkkymättömän harkitsevaan tapaan surmannut itsensä, etsien surkeuteensa huojennusta hienosta myrkystä jonka jokainen jaappanilainen nainen tuntee. Rajusti Craven laski kätensä pienelle, liikkumattomalle ruumiille, hänen päänsä retkahti pielukselle tytön pään viereen, ja hänen sielunsa laskeutui syvyyksiin.
* * * * *
Kului sanomattoman katkera tunti, ennenkuin hän jälleen kykeni hillitsemään itseään.
Sitten hän pakottautui taaskin katsomaan vainajaa. Myrkky oli ollut nopeastitepsivä ja armelias. Pienet, soikeat kasvot eivät olleet vääntyneet, kaunis hipiä ei ollut menettänyt väriään. O Hara San oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Ja kuolema oli lisännyt yhdennäköisyyttä, niin että hän alkoi uskoa olleensa sokea, kun ei ollut pannut sitä merkille aikaisemmin.
Vielä viimeisen kerran hän katsahti kyynelusvan lävitse. Tuntui kauhealta jättää vainaja muiden hoidettavaksi, hänen teki mielensä ottaa hento ruumis syliinsä ja omin käsin laskea se tytön niin suuresti rakastaman puutarhan viehättävimpään soppeen. Hän koetti sopertaa rukouksen, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hänen esirukouksensa eivät olleet mahdollisia, eikä kuollut niitä kaivannut. Hän oli siirtynyt Rajattoman Ymmärtämyksen valtakuntaan.