Part 2

Barry kääntyi hitaasti, näyttäen entistäkin rotevammalta verrattuna edessään seisovaan, hentoon, pieneen jaappanilaistyttöön. Tämä oli vain seitsentoistavuotias, siro ja näköjään helposti särkyvä kuin posliinimuovaus. Hänen viimeistellyn hieno asunsa sopi hänelle mainiosti, mutta sittenkin tekivät hänen poskiensa puna — jota ei salannut hänen kotimaansa naisten yleisesti käyttämä, rumentava, paksu, valkea tahna — ja hänen kasvojensa vilkkaan eloisa ilme omituisen länsimaalaisen vaikutuksen, ja silmät, jotka olivat niin kiihkeästi suunnatut Cravenin silmiin, olivat yhtä harmaat kuin hänenkin.

Mies levitti kätensä, ja tyttö hypähti hänen syliinsä, päästäen pienen henkäyksettömän äännähdyksen ja takertuen häneen intohimoisesti.

»Pikku O Hara San», virkkoi Craven hellästi tytön painautuessa likemmäksi häntä, taivutti päätään ja kumartui suutelemaan pientä suuta, joka värisi hänen huuliensa kosketuksesta. Tyttö sulki silmänsä, ja Craven tunsi hänen vapisevan melkein suonen vedontapaisesti.

»Oletko kaivannut minua, O Hara San?»

»Sinun lähdettyäsi on kuu kiertänyt tuhannesti», tuli vastaus värähtelevänä kuiskauksena.

»Oletko iloissasi nähdessäsi minut?»

Tytön harmaat silmät revähtivät äkkiä levälleen, ja niissä oli äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen ilme.

»Tiedäthän sen, Bar-rii. Oi, Bar-rii!»

Cravenin kasvot synkkenivät, hänen huulilleen kohonnut kiusoitteleva sana jäi lausumatta, ja hän painoi tytön päätä rintaansa vasten miltei karkeasti peittääkseen toisen kasvoilla väikkyvän luottavan antaumuksen ilmeen, joka äkkiä alkoi vihloa hänen mieltään. Vähän aikaa tyttö pysyi hiljaa, mutta pujottautui sitte irti hänen syleilystään ja jäi seisomaan hänen eteensä, hieman huojuen puolelta toiselle, järjestäen näppärin käsin tukkaansa ja silmäillen häntä onnellinen hymy huulillaan.

»Olen kovin epäkohtelias. Unohdan säädyllisen vierasvaraisuuden vaatimukset. Suothan anteeksi?»

Hän peräytyi muutamia askelia ovelle päin ja hänen joustava vartalonsa taipui hetkiseksi jaappanilaisen kohteliaisuuden määräämään tervehdykseen. Sitten hän löi kätensä yhteen, huudahtaen hieman harmista. »Voi, olen niin pahoillani», mutisi hän katuvaisesti. »Unohdin, että ylevä herrani on kieltänyt minua tekemästä niin.»

»Ylevä herrasi lyö sinua hyvin vankalla kepillä, jos sen vielä unohdat», sanoi Craven nauraen seuratessaan tyttöä pieneen huoneeseen. O Hara San pani tulipunaiset huulensa lerpalleen ja nauroi hiljaa laskeutuessaan lattiamatolle ja taputti käsiään. Craven istuutui hänen vastaansa hitaammin. Vaikka hän oli viettänyt Jaappanissa kuukausimääriä, tuntui hänestä vaikealta sovittaa pitkiä jalkojaan jaappanilaisten kansalliseen asentoon.

Kutsun johdosta toi iäkäs armah teetä ja riisileivoksia, joita O Hara San tarjosi hyvin arvokkaasti ja vakavasti. Hän joi lukemattomia kupillisia, kun taas Craven nautti hänen mielikseen kolme tai neljä, sytyttäen sitten savukkeen. Äänettömänä poltellen hän tarkkaili polvillaan olevaa, pientä, hennon siroa olentoa, hänen käsiensä vikkeliä liikkeitä, kun hän hoiteli edessään olevalle matalalle jakkaralle järjestettyjä, hauraita posliiniastioita, hänen ponnisteluaan, kun hän koetti hillitä kiihkeätä onnentunnettaan, joka ilmeni hänen rintansa rajussa nousussa ja laskussa, ja hänen huulillaan väikkyvää, nopeasti häipyvää hymyä. Cravenin kasvoille levisi raskaan synkkä ilme. Äkkiä O Hara San katsahti häneen päin pieni kuppi nostettuna puoliväliin matkalla huulille.

»Oliko sinulla hauska Tokiossa?»

»Kyllä.»

Tyttö ei ollut toivonut sellaista vastausta, ja tuon lyhyen sanan kuullessaan hän loi katseensa lattiaan. Hän laski kupin takaisin tarjottimelle, pani kätensä ristiin helmaansa, huoahtaen heikosti pettymyksestä, ja hänen päänsä painui miettivästi nuokuksiin. Vaistomaisesti Craven tunsi loukanneensa häntä ja soimasi itseään. Se oli samanlaista kuin lapsen lyöminen. Mutta pian O Hara San nosti jälleen katseensa, silmäili häntä vakavasti ja rypisti otsaansa, tietämättään jäljitellen häntä.

»O Hara San on kovin paha, itsekäs tyttö. Toivoin, että olisit ollut Tokiossa hyvin onnellinen», tunnusti hän katuvana.

Tämä lapsellinen teeskentelemätön tunnustus nauratti Cravenia; synkkä ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän nousi pystyyn oikaisemaan epämukavan asennon puuduttamia, pitkiä raajojaan.

»Mitä olet puuhaillut minun poissaoloni aikana?» tiedusti hän, mennen lattian poikki katsomaan seinällä riippuvaa, uutta kakemonoa.

Tyttö liiti äänettömästi huoneesta ja palasi muutaman minuutin kuluttua, tuoden pienen levyn. Hän pisti sen Cravenin käteen, vetäytyi lähemmäksi miehen kiertäessä kätensä hänen ympärilleen, nojasi päätään häneen ja odotti hänen arvosteluaan rodulleen ominaiseen, kärsivälliseen tapaan.

Craven silmäili maalausta kauan. Se oli harjoitelma ja kuvasi yksinäistä, kallion reunalla kasvavaa puuta — tuulen tuivertamaa, käppyräistä. Korkea jyrkänne, jonka partaalle se oli takertunut, oli vain hahmoteltu ja syvällä sen alapuolella häämötti rajaton, vaahtoava valtameri.

Huomio kiintyi puuhun — yksinäiseen etuvartijaan, joka itsepäisenä seisoi ulkonevalla niemekkeellään, eristetyssä asemassaan kohottaen ylväästi päätään; tuuli tuntui humisevan sen oksissa, sen pahkainen runko näytti karkealta ja säiden pieksämältä. Se oli yksinäisyyden ja voiman runoelma.

Vihdoin Craven laski sen varovasti tuolille, tarttui tytön hentoihin, ristissä oleviin käsiin ja suuteli niitä mitään virkkamatta. Tämä äänetön kunnioituksenosoitus oli O Hara Sanista enemmän kuin sanat. Hänen poskilleen lehahti puna, ja hänen silmissään oli melkein nälkiintyneen ilme niiden suuntautuessa miehen kasvoihin.

»Pidätkö siitä?» kuiskasi hän kaihoisasti.

»Pidänkö?» kertasi Craven. »Totisesti! Pikku tyttöseni, se on ihastuttava. Se on enemmän kuin mänty — se on voimaa, sitkeyttä, riippumattomuutta. Tiedän, että kaikissa töissäsi on kuvaannollinen merkitys. Mitä tuo puu merkitsee — Jaappaniako?»

O Hara San käänsi päänsä toisaalle, hänen poskiensa puna tummeni, ja hänen sormensa puristivat Cravenin kättä.

»Se merkitsee — minun ajatuksissani enemmän kuin Jaappania», jupisi hän. »Enemmän kuin elämää — se merkitsee — sinua», lisäsi hän melkein kuulumattomasti.

Mies sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet kuistille ja istuutui isoon ruokotuoliin, joka oli hänen länsimaisille raajoilleen tehty myönnytys.

»Sinä teet minusta jumalan, O Hara San», virkkoi hän käheästi.

»Sinä olet jumalani», vastasi tyttö koruttomasti, ja kun toinen yritti väittää vastaan, painoi hän pehmeän kämmenensä hänen suulleen ja sykertyi tiukemmin hänen syliinsä.

»Minä puhun nyt», sanoi hän omituisesti. »Minulla on paljon kerrottavaa.»

Mutta luvatut tiedot eivät tuntuneet oikein heruvan, sillä hän kävi jälleen äänettömäksi, leväten hiljaisen tyytyväisenä, tavantakaa hieroen päätään Cravenin käsivarteen ja kierrellen hänen kellonperiään ohuiden sormiensa ympärille.

Yö oli hyvin rauhallinen. Talosta ei kuulunut ääntäkään, ja ulkona rikkoivat hiljaisuutta vain puissa humiseva, lauha tuuli, lakkaamatta sirkuttavat heinäsirkat ja rinteellä rientävä, meluisasti soliseva puro. Luonto, nukkumaton luonto, oli valveilla ja toi ilmoille vaikutuksensa lempeissä luonnonäänissä, jotka lieventävät täydellisen hiljaisuuden kammottavuutta — äänissä, jotka olivat sopusoinnussa pikku puutarhassa vallitsevan rauhan kanssa. Vieläkin selvemmin kuin tavallisesti Craven tunsi, kuinka jyrkkänä vastakohtana Jokohamalle ja sen surkealle, länsimaiselle jokapäiväisyydelle, joka pisti silmään kaikissa käänteissä, oli hänen ympäristönsä levollinen kauneus. Tuntui mahdottomalta, että ainoastaan kolmen kilometrin päässä oli Teatterikatu tulvillaan valoa ja täynnä elämänhumua räikeine, koreankirjavine väreineen, lepattavine lyhtyineen ja vinkuvine gramofoneineen. Täällä oli toinen maailma — ja täällä hän oli löytänyt enemmän jatkuvaa tyytyväisyyttä kuin sitä ennen kymmeneen vuoteen. Puutarha oli vanha, ja sen oli suunnitellut mestarinkäsi. Päivällä se oli viehättävä, mutta yöllä sen kauneus oli taikamainen, melkein epätodellinen. Kuun valo loi voimakkaita, tummia varjoja, syviä ja läpitunkemattomia, ja ne väikkyivät puiden seassa, muistuttaen pimeässä väijyviä, uhkaavia aaveita.

Kuutamon vääristeleminä näyttivät itse puut omituisen muotoisilta — niiden seassa vilahti epämääräisiä hahmoja — tummissa pensaissa luuli näkevänsä eläviä, pilkisteleviä kasvoja. Se oli lumottu puutarha, jossa asusti tuhansittain muinaisen Jaappanin dshinnejä ja haltioita. Ilmassa oli salaperäinen tuntu, ja se oli suloisten, huumaavien tuoksujen kyllästämä.

Craven oli intohimoinen yön rakastaja. Sen pimeys, hiljaisuus ja salaperäisyys tehosivat häneen. Hän tunsi hyvin sen kaikki vaiheet monissa ilmastoissa. Se oli viekoitellut hänet pitkille yksinäisille vaelluksille kaikissa niissä maissa, joissa hän oli käynyt vuosikymmenen kestäneen harhailunsa aikana. Luonto, joka aina oli kiehtova, oli silloin kaksin kerroin puoleensavetävä, kaksin kerroin houkutteleva. Yöhön hän turvautui kaivatessaan myötätuntoa. Yöltä hän etsi innoitusta. Juuri sydänöisillä kävelyillään hän tunsi pääsevänsä lähemmäksi asioiden perusjuuria. Juuri yöltä hän haki lohdutusta raskaina hetkinään. Silloin hän aina karkoitti rauhattomuuden hengen, joka aika-ajoin valtasi hänen mielensä.

Koko hänen elämänsä ajan oli yö kutsunut häntä, ja koko elämänsä ajan hän oli tottelevaisesti noudattanut kutsua. Varhaisessa lapsuudessaan hän muisti kerran sujahtaneensa vuoteesta ja hiipineensä hoitajattarien ja palvelijain näkemättä Craven Towersin puistoon etsimään yöltä parannusta johonkin lapselliseen sydämenkipuun. Hän oli rientänyt pitkän lehtokujan päähän, kiivennyt rauta-aidalle ja kyyröttänyt kaiteella, katsellen kuutamossa laitumella käyskenteleviä kauriita, kunnes kaikki suru oli haihtunut ja hänen lapsensydämessään lauloi huumeinen riemu, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vuorostaan väistyi, antaen tilaa lapsen luonnolliselle, ilmeisesti luvattoman seikkailun tuottamalle nautinnolle. Hän oli liukunut aidalta ja palannut lehtokujaa myöten polulle, joka vei ruusutarhaan ja sitten talon läheiselle pengermälle. Pienet jalat paljaina hän oli astellut, vapisten silloin tällöin, mutta pikemminkin kiihtymyksestä kuin vilusta, kunnes oli saapunut pengermälle vieville pitkille kiviportaille. Hän oli vaivaloisesti kavunnut niitä myöten askelman kerrallaan, ja hänen varpaansa olivat käpertyneet osuessaan kylmään kiveen, mutta niiden yläpäässä hän oli äkkiä seisahtanut, pidättäen henkeään.

Ihan hänen likellään oli ollut pitkä, himmeä, tummaan vaippaan kiedottu hahmo. Hetkiseksi oli häntä kouristanut pelko, mutta sitten oli rajaton uteliaisuus pyyhkäissyt tieltään kaikki muut tunteet, ja hän oli edennyt varovasti. Kookas olento oli äkkiä kääntynyt ympäri, ja hän oli nähnyt äitinsä surulliset, tyttömäiset kasvot. Äiti oli ottanut hänet syliinsä ja kietonut hänen keveästi puetun pienen vartalonsa lämpimään vaippaan — kyselemättä ja torumatta. Äiti oli tuntunut ymmärtävän, vaikka hän ei ollutkaan millään tavoin selittänyt, ja silloin oli saanut alkunsa heidän kahden välinen myötätunto, joka oli kehittynyt harvinaisen voimakkaaksi ja kestänyt äidin kymmenen vuotta sitten sattuneeseen kuolemaan asti. Äiti oli painanut häntä lujasti rintaansa vasten, ja hän oli aina muistanut, vaikka ei lapsena ollutkaan täysin ymmärtänyt, kuinka äiti oli puolittain epäillen, puolittain pahoitellen kuiskannut hänen korvaansa: »Onko se herännyt sinussa näin aikaisin, pikku pojuni?»

Tällä tavoin virinnyt perinnöllinen vaisto oli vahvistunut hänen kasvaessaan pojasta mieheksi ja muuttunut hänen olemuksensa varsinaiseksi osaksi.

Ja itämaisten öiden — ihmeellisempien ja tenhoisampien kuin kylmemmissä ilmanaloissa — viehätys oli paisunut hänessä miltei sairaloiseksi.

Pieni O Hara San, joka vakaasti uskoi kaikkiin pahoihin henkiin, dshinneihin ja keskiöisiin keppostentekijöihin, oli tottunut sen miehen omituisuuksiin, joka oli hänen koko maailmansa. Jos Barryä huvitti viettää öisin tuntikausia istumalla kuistilla tavallisten ihmisten pysytellessä järkevästi huoneissaan, ei hän siitä välittänyt, kunhan hän vain sai olla mukana. Ei yksikään haltia koko Jaappanissa mahtanut hänelle mitään hänen levätessään turvassa Barryn voimakkaassa syleilyssä. Ja jos epämieluisia varjoja hiipi kiusallisen lähelle pientä taloa, käänsi hän päättävästi päätään, painoi kasvonsa Cravenin rintaa vasten, torjui luotaan kaikki epämieluiset näyt ja nukkui rauhallisesti, varmasti luottaen, että mies kykeni pitämään kaikki vaarat loitolla. Hänen rakkautensa oli rajaton ja hänen luottamuksensa ehdoton.

Mutta tänä yönä ei uni johtunut hänen mieleensä. Hän ei ollut nähnyt Cravenia kolmeen pitkään viikkoon ja sinä aikana ei päivä ollut hänelle paistanut. Hän oli laskenut tunnit odottaessaan Barryn palaamista, ja nyt hänen todella saavuttuaan hän ei hennonut tuhlata kallisarvoisia hetkiä. Puutarhan dshinnit ja pahat henget saivat näyttäytyä niin kammottavina kuin halusivat; tänä iltana hän ei niistä piittaisi. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin palvomansa miehen. Vaikka mies olikin vaiti, oli hän silti tyytyväinen. Hänestä oli kylliksi, kun hän tunsi Cravenin käsivarret ympärillään, kuuli hänen sydämensä rytmillisen sykinnän päänsä alla ja sillä tavoin maaten sai katsella hänen voimakkaasti kaartuvaa leukaansa ja päivettyneitä poskia vastaan kullanruskeina kuvastuvia, pieniä viiksiään.

Hän liikahti hiljaa miehen sylissä, ja häneltä pääsi vieno, onnekas huokaisu; tämä vähäinen liike herätti Cravenin aatoksistaan.

»Nukutko?» kysyi hän hellästi.

Tyttö naurahti hilpeästi vihjaisulle ja nousi pystyyn istumaan näyttääkseen, kuinka täysin valveilla hän oli. Lyhdyn valo osui hänen kasvoihinsa, ja Craven silmäili niitä tarkkaavammin kuin itse oikein aavistikaan. O Hara San kesti tarkastusta äänettömänä muutamia minuutteja, mutta kääntyi sitten katsomaan toisaalle, vääntäen hieman kasvojaan.

»Pidätkö minua kovin rumana?» tokaisi hän koetteeksi.

»En. Hyvin kauniina», vastasi Craven totuudenmukaisesti. Tyttö kallistui eteenpäin ja painoi sekunniksi poskensa hänen poskeaan vasten, sykertyen sitten jälleen hänen syliinsä ja naurahtaen onnellisena. Mies sytytti savukkeen ja heitti tulitikun kuistin kaiteen ylitse.

»Mitä sinulla on kerrottavaa, O Hara San?»

Tyttö ei virkkanut mitään vähään aikaan eikä sittenkään vastannut kysymykseen. Hän kiersi kätensä Cravenin kaulaan, veti hänen päätään lähemmäksi itseään ja katsoi häntä vakavasti silmiin.

»Rakastatko minua?» kysyi hän, hiukan arkaillen.

»Tiedäthän, että rakastan sinua», vakuutti mies rauhallisesti.

»Hyvin paljonko?»

»Hyvin paljon.»

O Hara Sanin silmät värähtivät, ja hänen käsiensä ote heltisi.

»Miehet eivät rakasta samoin kuin naiset», mutisi hän vihdoin kaihoisesti. Ja kasvot kätkettyinä Cravenin rintaa vasten hän sitten äkkiä kertoi hänelle — suurimman toiveensa, itämaiden naisen korkeimman kaipauksen toteutumisesta, valaen julki onnensa nopeissa, kiihkeissä lauseissa, samalla kun hänen ruumiinsa vavahteli mielenliikutuksesta ja hänen sormensa puristivat Barryn kättä suonenvedontapaisesti.

Craven istui tyrmistyneenä. Siitä mahdollisuudesta hän oli aina ollut tietoinen, mutta muiden epämieluisten ajatusten muassa hän oli karkoittanut sen mielensä takalistoon. Hän oli sysännyt sen luotaan, huolettomana ja välinpitämättömänä antaen asiain mennä menojaan. Mutta nyt oli tämä hämärä mahdollisuus muuttunut varmaksi todellisuudeksi, ja nyt oli hänen ratkaistavanaan kysymys, joka kammotti häntä. Unohtunut savuke paloi, kunnes tuli saavutti hänen sormensa, ja hän viskasi sen pois, huudahtaen kiivaasti. Hän ei puhunut mitään, ja tyttö virui liikahtamatta miehen äänettömyyden lannistamana. Vähitellen sammui onnentunne hänen rinnassaan, ja hän tunsi epämääräistä, hyydyttävää pelkoa. Olisiko se rengas, jota hän oli kaivannut sitomaan heitä tiukemmin yhteen, sittenkin hyödytön? Eikö tämä onni, jonka Craven oli antanut hänelle, eivätkö miehen hänelle tuhlaamat hyvyys ja hellyys merkinneetkään onnea hänelle itselleen? Se ajatus vihlaisi pistävästi. Hän nielaisi nyyhkytyksen ja kohotti päätään, mutta nähdessään Barryn kasvot hyytyi hänen mielessään pyörinyt kysymys hänen huulilleen.

»Bar-rii, ethän ole minulle vihainen?» supatti hän epätoivoisena.

»Miten voisin olla vihainen sinulle?» vastasi toinen vältellen. O Hara San värisi ja puri hammasta, mutta pelätty kysymys oli lausuttava.

»Etkö ole iloissasi?» Siihen huudahdukseen sisältyi rukous. Mies ei virkkanut mitään, ja hiljaa ähkäisten koetti tyttö irtautua hänen sylistään, mutta oli voimaton hänen otteessaan ja taukosi pian rimpuilemasta, jääden lepäämään hiljaa ja nyyhkyttäen haikeasti. Craven veti häntä tiukemmin itseään vasten, painoi poskensa hänen tummaan tukkaansa ja etsi lohdutuksen sanoja niitä kuitenkaan löytämättä. O Hara San oli nähnyt harmin ilmeen hänen kasvoillaan, oli turhaan odottanut, että hän puhuisi jotakin, eikä mikään myöhästynyt valhe kykenisi enää muuttamaan tytön vakaumusta. Hän oli loukannut tyttöä julmasti eikä voisi sitä millään tavoin hyvittää. Hän oli pettänyt tytön juuri sillä hetkellä, jolloin hänen tukensa oli ollut kipeimmin tarpeen Hän soimasi itseään katkerasti. Vähitellen O Hara Sanin nyyhkytykset vaimenivat, ja hänen kätensä pujottautui Cravenin käteen, puristaen sitä lujasti. Vihdoin hän nousi istumaan suorana, päästäen hiljaisen huokauksen, väsyneesti pyyhkäisten tuuhean tukan otsaltaan ja pakottautuen katsomaan Cravenia silmiin — ja katsoi häntä murheellisena huuliensa vavahdellessa.

»Annathan anteeksi, Bar-rii», kuiskasi hän nöyrästi, ja hänen nöyryytensä koski mieheen vieläkin kipeämmin kuin hänen mielipahansa.

»Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, O Hara San», sanoi hän kömpelösti, ja kun tyttö sitten pyrki lähtemään, ei hän enää tällä kertaa sitä estänyt.

Tyttö meni kuistin laidalle ja jäi tuijottamaan puutarhaan. Tuntemattomat aaveet ja haltiat kalpenivat näkymättömiksi tämän todellisen huolen rinnalla. Hän ponnisteli uljaasti, tukehduttaen surunsa ja pettymyksensä ja koettaen saada takaisin itsehillintänsä, jonka hän oli sallinut laueta. Hänen naisellinen toimintaohjeensa oli yksinkertainen — täydellinen kieltäytyminen ja pidättyminen. Ja hän oli sortunut ensimmäisessä koettelemuksessa! Barry halveksisi häntä, sellaisen rodun tytärtä, jonka jäseniä lapsuudesta saakka harjoitettiin salaamaan kärsimyksiään ja tukahduttamaan kaikki mielenliikutuksen merkit. Barry ei milloinkaan jaksaisi käsittää, että vain hänen suonissaan virtaava muukalaisveri ja kosketus hänen kanssaan olivat saaneet hänet luopumaan kansalleen ominaisesta järkkymättömyydestä, pakottaneet hänet paljastamaan surunsa. Craven oli laskenut pilaa hänen näennäisestä tunteettomuudestaan, vaatien häneltä ilmeitä ja rakkaudennäytteitä, jotka hänen kasvatuksensa johdosta olivat hänelle tyyten vieraita, kunnes hän, joka toivoi ainoastaan miellyttävänsä Barryä, oli menettänyt itämaalaisen umpimielisen varovaisuutensa. Hän oli omaksunut Cravenin menettely- ja käytöstavat, unohtaen heitä erottavan aidan. Mutta tänä yönä oli rotujen välinen luonnonlaadun erotus kohonnut selvänä heidän väliinsä. Hänen riemunsa ei ollut Cravenin riemu. Jos Barry olisi ollut jaappanilainen, olisi hän ymmärtänyt. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt, ja O Hara Sanin täytyi salata sekä ilonsa että surunsa. Barryn tyytyväisyys oli kaikki kaikessa, hän itse ei merkinnyt mitään. Kaikkina näinä ihanan onnellisina kuukausina oli hänen sydämensä sisimmässä sopukassa väijynyt pelko, ettei se ole pysyväistä, ja hän oli pelännyt jollakin teollaan vastoin tahtoaan jouduttavansa romahdusta.

Hän vilkaisi vaivihkaa olkansa ylitse taakseen. Craven istui ruokotuolissa, etukumarassa, pää käsien varassa, ja tyttö kääntyi hätäisesti toisaalle katse kyynelten sumentamana. Hän oli vaivannut Barryä — tuskastuttanut häntä. Hän oli »pannut toimeen kohtauksen», »made a scene» — tämä jostakin englantilaisesta kirjasta luettu sanontatapa välähti hänen mieleensä. Englantilaiset kammosivat kohtauksia. Hän reipastautui päättävästi, ja kun Craven nousi tuolistaan ja tuli hänen luokseen, hymyili hän urheasti.

»Katsos, kaikki dshinnit ovat kaikonneet», virkkoi hän, naurahtaen hermostuneesti.

Craven aavisti, kuinka ankarasti hän oli ponnistanut, ja mukautui hänen mielialaansa.

»Järkeviä veitikoita», pilaili hän keveästi, naputtaen savuketta kuistin kaiteeseen. »Otaksuttavasti menneet kotiinsa nukkumaan. On aika sinunkin paneutua makuulle. Minä vain poltan tämän savukkeen.» Mutta kun O Hara San kääntyi tottelevaisena poistumaan, pysähytti hän hänet, huudahtaen äkkiä:

»Mutta totisesti! Minulta oli vähällä unohtua.»

Hän otti taskustaan pienoisen käärön ja antoi sen O Hara Sanille. Tyttömäisen kiihkeänä tämä innosta vapisevin sormin repi kääreet pienen, ohuihin ketjuihin kiinnitetyn kultaisen kotelon ympäriltä. Painettuaan joustinta hän huudahti ihastuksesta. Kotelossa oli Cravenin pienoiskuva, jonka oli maalannut eräs Jokohamassa käynyt ranskalainen taiteilija ja joka oli hyvin onnistunut.

»Oi, Bar-rii», äänsi hän silmät loistavina, kohottaen lapsen lailla kasvojaan suudeltaviksi. Craveniin nojautuneena hän tarkasti kuvaa vakavasti, arvostellen ammattitoverin mestarituotetta haltioituneen onnellisena. Sitten hän sujautti ketjut päänsä ylitse, sulki kotelon ja pisti sen kimononsa povelle.

»Nyt minulla on kaksi», jupisi hän hiljaa.

»Kaksi?» kertasi Craven, keskeyttäen savukkeensa sytyttämisen. »Mitä tarkoitat?»

»Maltahan, kun näytän», vastasi tyttö ja katosi sisälle taloon. Hetkisen kuluttua hän palasi kädessään toinen kotelo. Craven otti sen häneltä ja siirtyi lähemmäksi lyhtyä katsoakseen sitä.

Se riippui paksussa kultapunoksessa ja oli helmireunuksen ympäröimänä isompi ja raskaampi kuin se siro kotelo, jonka O Hara San oli piilottanut sydämelleen. Hetkisen hän epäröi, koettaen voittaa sen avaamista kohtaan tuntemaansa selittämätöntä vastenmielisyyttä. Sitten hän painoi joustinta ja kotelo naksahti auki.

»Hyvä Jumala!» lähti hidas kuiskaus hänen kuivilta huuliltaan. Ja kuitenkin hän oli tiennyt, hänen sisäinen näkemyksensä oli aavistanut sen, ennenkuin kansi ponnahti auki, sillä sellainen kotelo oli ollut hänen käsissään kerran ennenkin — silloin hän oli jättänyt sen äiti-vainajansa rinnalle.

Hän seisoi kuin kivettyneenä, kauhistuneena tuijottaen kämmenensä kuopassa olevaan oman muotokuvansa toisintoon. Tuuhea, tumma tukka, kullanruskeat viikset, syvät, harmaat silmät — kaikki olivat samat. Vain kuvan leuka oli erilainen, sillä sitä peitti lyhyt, suippo parta; samanlainen oli se ollut siinä pienoiskuvassa, joka oli haudattu hänen äitinsä kanssa, samanlainen oli se siinä isossa muotokuvassa, joka riippui Craven Towersin ruokasalissa.

»Kuka sinulle tämän antoi?» tiedusti hän käheästi, ja O Hara San tuijotti häneen hämmentyneenä ja hänen äänensä oudon soinnun säikäyttämänä.

»Äitini», vastasi hän ihmeissään. »Tuo mies oli myös Bar-rii. Katsohan!» lisäsi hän, osoittaen hoikalla etusormellaan kotelon sisäpintaan kaiverrettua nimeä.

Yölintu kirkui kaameasti talon läheisyydessä, ja kuusien latvoissa humahti äkillinen tuulenpuuska. Cravenin otsalle kihosi hiki isoina karpaloina, ja hänen kädestään tipahtanut savuke kyti matolla hänen jalkojensa juuressa.

Hän tempasi tytön luokseen, käänsi hänen kasvonsa ylöspäin ja tähysti suuriin harmaisiin silmiin, joiden ilmeen jokin outo pelko nyt oli muuttanut surkeaksi, ja kiroili sokeuttaan. Usein oli yhdennäköisyys, jota hän ei ollut selvästi huomannut, pannut hänet ymmälle. Hän pudotti pienoiskuvan lattialle, jauhoi sen rajusti kantapäällään siruiksi välittämättä O Hara Sanin kiivaasta harmin huudahduksesta ja kääntyi kaiteeseen päin, tarttuen siihen vapisevin käsin.

»Kirottu! Kirottu olkoon hän!»