Part 1

ENTISYYDEN VARJO

Kirj.

E. M. Hull

12. englantilaisesta painoksesta [»The Shadow of the East»] suomentanut

Alpo Kupiainen

Naisten romaaneja 43

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1925.

I

Jokohaman satamassa keinui keulasta perään saakka kirkkaasti valaistu amerikkalainen huvipursi. Sen ja rannan välillä kimalteli täyden kuun välke vedenpinnalla, hipoen mustien, leveiden rantaportaiden askelmia. Itäisen yön viehätysvoima ja kuutamo loivat yhdessä tenhoista hohdetta näyttämölle, joka päivisin on meluisa ja räikeän kirjava, ja lukemattomat värilliset lyhdyt, joita tuikki pitkin laituripatoa ja rantakallioita, muuttivat jaappanilaisen kaupungin tarumaaksi.

Yö oli lämmin ja tyyni; meren pinnalla liikkui vain vähäisiä kareita. Lahti oli täynnä aluksia — postihöyryjä, rahtilaivoja ja huvipursia, jotka verkalleen kääntyivät vuoroveden mukaan, sekä sinne tänne kiitäviä ja sekavasti pujottelehtivia sampaneja ja moottoriveneitä.

Huvipurren kannella lojui kolme miestä pitkillä lepotuoleilla. Jermyn Atherton, purren omistaja ja miljoonamies, pitkä, laiha amerikkalainen, jonka teräväpiirteiset, älykkäät kasvot näyttivät erittäin nuorekkailta tiheän, lyhyeksi leikatun, raudanharmaan tukan reunustamina, nousi istumaan tuoliinsa sytyttääkseen uuden sikaarin ja kääntyi sitten oikealla puolellaan olevan miehen puoleen. »Lienen pannut Jaappanin kaikki viranomaiset sinua etsimään viimeisten kahden päivän aikana, Barry. Jollen olisi tänä aamuna saanut Tokiosta lähettämääsi sähkösanomaa, olisin vedonnut konsuliimme, pudistanut liikkeelle Jaappanin koko keskuspoliisin ja tehnyt siitä kansainvälisen asian», virkkoi hän nauraen. »Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuskin olisin uskonut, että tällä vanhalla pikku saarella saattaa päästä pois näkyvistä. Myöskin viranomaiset tunsivat asiasi tarkoin ja luulivat saavansa sinut käsiinsä kahdessatoista tunnissa. Minä ravistin heitä hieman», lisäsi hän ilmeisen tyytyväisenä.

Englantilainen hymyili.

»Siltä tuntui», sanoi hän kuivakiskoisesti. »Kun tänä aamuna saavuin Tokioon, hyökkäsi kimppuuni hysteerinen poliisikomisarius ja vedet silmissä rukoili minua vitkastelematta lähettämään sanoman raivostuneelle amerikkalaiselle, joka Jokohamassa piti pahaa melua minun katoamisestani. Itse olin pienessä kylässä, joka on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Tokiosta sisämaahan päin — ihan syrjässä tavallisesti käytetyiltä teiltä. Siellä on vanha shinto-temppeli, jota olen jo kauan halunnut piirtää.»

»Athertonin onni!» huomautti amerikkalainen hyvillä mielin. »Se pettää harvoin. En voinut poistua Jaappanista tapaamatta sinua, ja minun täytyy lähteä merelle tänä yönä.»

»Mikä kiire sinulla on — joutuuko Wall Street hunningolle, jos sinä olet poissa?»

»Eipä niinkään. Olen kokonaan erossa Wall Streetistä. Olen kasannut niin paljon rahaa kuin tarvitaan, ja nyt on ainoana huolenani sen kuluttaminen. Ei; asia on niin, että — hm — että lähdin kotoa jotensakin äkkiä.»

Kolmannessa tuolissa lojuvalta mieheltä pääsi hiljainen hihitys. Mutta Atherton ei ollut siitä millänsäkään, vaan ehätti jatkamaan esitystään, puhuessaan kierittäen vinhasti ohueen mustaan nauhaan kiinnitettyä paritonta silmälasia.

»Aina siitä alkaen, kun Nina ja minä viime vuonna menimme naimisiin, on meillä ollut hitonmoista humua. Meidän oli kestittävä kaikkia, jotka olivat kestinneet meitä, ja muutamia ihmisiä kaupanpäällisiksi. Aamusta iltaan oli joka päivä jos jonkinlaisia tilaisuuksia, kunnes minusta tuntui siltä kuin en olisi koskaan nähnyt vaimoani muualla kuin ruokapöydän toisessa päässä, jolloin aina oli välissämme lauma hullunkurisia houkkioita. Tunsin saaneeni siitä kyllikseni. Se ajatus välähti päähäni kuin salama eräänä aamuna toimistossani kaupungilla; ajaa huristin heti autolla kotiin, sanoin Ninalle perinpohjin kyllästyneeni koko hommaan ja tahtovani hänet mukaani näkemään todellista elämää — kaukaiseen länteen tai minne muualle hyvänsä, kauas tympeästä seuraelämästä. Myönnän menettäneeni malttini ja jonkun verran huutaneeni. Nina ei kyennyt ottamaan asiaa minun kannaltani.»

»Hyvä Jumala, Jermyn! Eihän se ole ihmekään», kuului venyttelevä, uninen ääni kolmannelta tuolilta, ja lyhyt, tavattoman tanakka mies reutoutui siihen istumaan, pyyhkien otsaansa voimaperäisesti. »Sinulla on pikemminkin turkkilaisen kuin Amerikan valistuneen kansalaisen vaistot. Ette ole vielä nähnyt kälyäni, herra Craven», jatkoi hän, kääntyen englantilaisen puoleen. »Hän on mainio! Koko N'Yorkin näppärin tyttö. Seuraelämän johtaja — dollarit sivuseikkoja — eipä ihmekään, ettei hän viehättynyt Jermynin esihistoriallisiin mielitekoihin. Sinä olet luola-ihminen, vanhempi veljeni — minä olen joka kerta asettunut Ninan puolelle. Hemmetti! Kylläpä on kuuma!» Hän vaipui uudelleen pitkäkseen, veltosti hosuen nenäliinallaan itsepäisesti ahdistavaa moskiittoa.

»Väittelimme viikon», alkoi Jermyn Atherton jälleen veljensä unisen venyttelevän äänen vaiettua, »emmekä tuntuneet pääsevän mihinkään. Vihdoin menetin malttini tyyten ja päätin lähteä yksin, jollei Nina haluaisi tulla mukaan. Lesliellä ei siihen aikaan ollut mitään tekemistä, joten taivutin myöskin hänet lähtemään mukaan.»

Leslie Atherton kiskaisihe uudelleen istumaan.

»_Taivutit_!» pamautti hän. »Kirotun kummallinen käsitys taivuttamisesta. Shanghaijasit, niin minä sitä nimitän. Keksi minut käsiinsä kerhosta kello viisi, ja lähdimme merelle kello kahdeksan. Jollei palvelijani olisi pitänyt merestä ja kovin mielellään itse tullut mukaan retkelle, olisin joutunut matkaamaan maapallon ympäri siinä asussa, joka oli ylläni — ja Jermynin keikarivaatteista olisi ollut minulle suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin jostakin valmiiden vaatteiden myymälässä riippuvasta puvusta. Taivutti? Hölynpölyä! Jermynistä oli leikillistä lähteä valtamerelle muutamien minuuttien pituisen valmistusajan jälkeen ja näyttää Ninalle, ettei hän häikäillyt. Mielipuolista huumoria.» Hän laskeutui veltosti selälleen ja levitti kasvoilleen laajan silkkisen nenäliinan.

Barry Craven kääntyi isäntänsä puoleen harmaissa silmissään huvitetun utelias ilme.

»No?» kysyi hän vihdoin.

Atherton vastasi hänen katseeseensa hymyillen hieman hämmentyneenä.

»Se ei sittenkään ole ollut niin moitittavan hullua», virkkoi hän rauhallisesti.

»Kiinalainen ruumisarkkulaiva 'Friscosta olisi ollut riemuisa verrattuna tähän matkaan», tokaisi purevan ivallinen ääni silkkisen nenäliinan alta.

»Olen tuntenut olevani raakalainen aina siitä saakka, kun loittonimme Sandy Hookin näkyvistä», jatkoi Atherton, katsellen rannalla tuikkivia tulia, »ja tänne saavuttuamme en enää jaksanut kestää, vaan sähkötin Ninalle palaavani heti. Olen varsin valmis kärsimään nöyryytyksen ja kaiken muun — oikeastaan nautin siitä», lisäsi hän, ujosti naurahtaen.

Valtaisin ponnistuksin hänen veljensä kiskoi suunnattoman ruhonsa kansituolilta.

»Nöyryytyksen! Huuh!» murahti hän halveksivasti. »Nina teurastaa juotetun vasikan, laskee kunniakkaan sädekehän päähäsi ja kutsuu pitoihin kaikki naapurit, 'sillä tämä tuhlaajapuolisoni on palannut luokseni'!» Hämmästyttävän vikkelästi hän kumartui väistääkseen kirjan, jonka Atherton sinkautti hänen päätänsä kohti, ja pudisti moittivasti paksua etusormeaan.

»Älä ahdista ainoata neuvonantajaasi ja filosofi-ystävääsi, jolla on rohkeutta lausua sinulle muutamia kirpeitä totuuksia. Sanopa, Jermyn, tiedätkö, minkätähden lopultakin suostuin tulemaan tälle mielettömälle retkelle? Sentähden että Nina kutsui minut puhelimeen, silloin kun sinä kerhossa vasaroit minua, ja käski minua lähtemään mukaasi ja pitämään huolta siitä, ettet tekisi kovin pahoja tuhmuuksia. Ja kylläpä hän toimittikin minulle hoppua. No niin, taidanpa mennä hyttiini ja paneutua nukkumaan, ennenkuin kone-pahukset alkavat taaskin jyskyttää päänalukseni alla. Teidän, pojat, on saatava tarinoida kahden kesken; joskus tuntuu kolme ihmistä väkijoukolta. Hyvästi, herra Craven; oli hauska tavata teitä. Toivottavasti kohtaan teidät ensi kesänä Adirondack-vuoristossa — siellä liikkuu hieman enemmän väkeä kuin Kalliovuorilla, jossa Jermynin Mekka on, mutta ne ovat kotoisemmat ja mukavammat — miellyttävät minun kaltaistani.» Hän poistui, liikkuen meluttomin askelin kuten niin monet raskaat miehet tekevät.

Jermyn Atherton katsoi etääntyvää veljeään ja nauroi.

»Eikö hän ole umpisuu? Simpukkakin on puhelias verrattuna Lesliehen. Ajattele, että hänellä on ollut tuollainen tieto koko ajan! Nina on pitänyt minua tiukalla yhtä mittaa.»

Hän työnsi sikaarilaatikon heidän välissään olevan juurikudoksisen pöydän ylitse.

»Ei, kiitos. Mieluummin poltan savukkeen.»

Amerikkalainen sijoittui tuoliinsa, pani kädet ristiin päänsä taakse ja tuijotteli sataman tulia ajatuksissaan silminnähtävästi tuhansien kilometrien päässä. Craven tarkkaili häntä miettivästi. Hän tunsi oikein hyvin Athertonin, suurriistan metsästäjän, ja Athertonin, kaivostenomistajan — mutta Athertoniin, newyorkilaiseen liikemieheen, aviomies-Athertoniin, hän ei ollut tutustunut ja koetti nyt sovittaa yhteen näitä kahta henkilöä.

Tämä oli sama Atherton, mutta inhimillisempi, vaatimattomampi, jos sellaista sanaa sopii käyttää amerikkalaisesta miljoonamiehestä. Craven tuli äkkiä uteliaaksi ja toivoi näkevänsä sen naisen, joka oli nostattanut tuon uuden ilmeen hänen vanhan ystävänsä teräviin, sinisiin silmiin. Hänessä sykähti kummallinen kateuden tunne. Vihdoin Atherton huomasi hänen tarkkaavan katseensa ja hymähti aristellen.

»Sinusta näytän varmaankin hupakolta, veikko, mutta minusta tuntuu samanlaiselta kuin kotiin lomaa viettämään lähtevästä koulupojasta, ja se on totta. Mutta nyt olen pakissut omista asioistani koko illan. Entä miten on sinun laitasi — aiotko jäädä edelleen Jaappaniin? Oletko ollut täällä jo aika tovin, etkö olekin?»

»Vähän toista vuotta.»

»Pidätkö siitä?»

»Kyllä, Jaappani on imeytynyt ytimiini.»

»Laiskanlaista elämää, eikö niin?»

Athertonin venyttelevä ääni ei ollut muuttunut huomattavasti, mutta Craven käänsi nopeasti päätään ja katsahti häneen, ennenkuin vastasi.

»Minä olen laiskanlainen mies», sanoi hän sitten rauhallisesti.

»Kalliovuorilla et ollut laiska», muistutti Atherton tiukasti.

»No, kyllä minä olin. Laiskuutta on monenlaista.»

Atherton viskasi sikaarinsa pätkän mereen, valitsi uuden ja katkaisi sen pään huolellisesti.

»Onko sinulla vielä se jaappanilainen poika, joka oli palveluksessasi Amerikassa?»

»Joshio? Kyllä. Otin hänet hoiviini kymmenen vuotta sitten San Franciscossa. Nyt hän ei enää lähde luotani.»

»Pelastit hänen henkensä, eikö niin? Hän kertoi minulle pitkän tarinan eräänä päivänä leirissä.»

Craven naurahti ja kohautti olkapäitään. »Joshiolla on itämaalaisen mielikuvitus, ja hän vainuaa kaikessa romanttisuutta. Pelastin hänet pinteestä 'Friscossa, mutta hän itse antoi samalla aika kauniin näytteen kunnostaan. Hän on sitkein pikku pahus mitä ikinä olen tavannut eikä tunne pelon merkitystä. Jos milloinkaan joudun pahaan pulaan, toivon Joshion olevan takanani.»

»Sinut nähtävästi tunnetaan tuolla varsin hyvin», virkkoi Atherton, nyökäyttäen epämääräisesti päätään rantaan päin.

»Se ei ole suurkaupunki, eikä siellä ole kovin paljoa ulkomaalaisia. Sitäpaitsi se on perinnöllistä. Minä olen toinen Jokohamassa asuva Barry Craven — isäni vietti täällä useita vuosia ja lopuksi kuolikin täällä. Hän oli hullaantunut Jaappaniin.»

»Ja jaappanilaisiin?»

»Ja jaappanilaisiin.»

Atherton silmäili sikaarinsa hehkuvaa päätä otsa rypyssä.

»Ollessamme viime vuonna häämatkallamme Englannissa Nina ja minä pistäydyimme katsomassa Craven Towersia», sanoi hän vihdoin, näennäisesti poiketen asiasta. »Isännöitsijäsi, herra Peters, näytteli meille sitä.»

»Kelpo Peters», jupisi Craven veltosti. »Ilman häntä olisi tila jo aikoja sitten mennyt hunningolle. Hän jumaloi äitiäni, mutta minusta hänellä on mahdollisimman huonot käsitykset. Mutta hän on uskollinen mies, ja teille hän otaksuttavasti kehui minua kaikkien hyveiden esikuvaksi.»

Atherton ei ollut kuulevinaan toisen huomautusta. Kiilloitettuaan silmälasiaan pontevasti hän kiinnitti sen tanakasti paikalleen.

»Jos minä olisin englantilainen ja minulla olisi Craven Towersin kaltainen maatila, joka olisi ollut sukuni hallussa miespolvia», puhui hän vakavasti, »menisin kotiin, ottaisin puolisokseni jonkun herttaisen tytön ja asettuisin tilalleni».

»Ihan sama on Petersin mielipide», vastasi Craven kerkeästi, naurahtaen hyväntuulisesti. »Saan häneltä melkein joka postissa pitkiä, siihen tähtääviä kirjeitä, joissa hän yksityiskohtaisesti kuvailee sopivina pitämiään, vaalikelpoisia nuoria neitoja. Usein olen aprikoinut, pitääköhän hän tilaa hoitaessaan myöskin naimatoimistoa vuokramiesten tarpeiksi.»

Atherton yhtyi hänen nauruunsa, mutta jatkoi hellittämättä:

»Jolleivät oman maasi naiset miellytä sinua, niin tule käymään Yhdysvalloissa katsomassa, mitä me saamme aikaan hyväksesi.»

Nauru häipyi Cravenin silmistä, ja hän liikahti rauhattomasti tuolissaan.

»Se ei hyödytä mitään, Jermyn. Minä en aio mennä naimisiin», murahti hän lyhyesti.

Atherton hymyili jurosti muistellessaan, kuinka jyrkästi hän itse oli lausunut samanlaisen väitteen heidän viimeksi tavatessaan.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kumpikin vaistosi toisessa tapahtuneen epämääräisen muutoksen niiden vuosien aikana, jotka olivat vierineet heidän edellisestä kohtauksestaan. Se oli näkymätön toe, joka teki heidän välillään aikaisemmin vallinneen avoimen luottamuksen mahdottomaksi.

Alkoi olla myöhäistä. Sampanit olivat melkein kaikki kadonneet, ja vain jokunen moottorivene kiiti satamassa.

Lähellä olevan purren soittokunta, joka oli ollut hiljaa viimeksi kuluneen tunnin ajan, alkoi uudelleen soittaa — ympäristöön sopivaa kappaletta, Puccinin tunnettua oopperaa. Sävelet kantautuivat hillittyinä, mutta selvinä vedenpinnalla tuoksuisessa ilmassa. Craven istui etukumarassa tuolissaan, kantapäät kannella, kädet höllästi ristissä polvien välissä, ja vihelsi hiljaa konsulin sooloa ensimmäisessä näytöksessä. Sikaarinsavun muodostaman pilven takaa Atherton tähysti häntä terävästi, samalla ajatellen ankarasti. Hän oli tottunut tekemään päätöksensä ripeästi — tottunut panemaan alttiiksi niin paljon, että toiset sellaista kaihtoivat, mutta hänen nyt miettimänsä uhkayritys oli sellainen, että hän aikoi ottaa itselleen epäoikeutetun vapauden, joka ehkä synnyttäisi pahastumista ja mahdollisesti veisi häneltä arvossapidetyn ystävän. Mutta hän antautuisi siihen vaaraan — kuten oli antautunut niin moneen muuhunkin — hän oli tiennyt sen alusta alkaen. Hän kiersi silmälasinsa tiukemmin paikalleen — se oli luonteenomainen liike, joka tunnettiin hyvin New Yorkin pörssissä.

»Oletko oopperassa nähnyt _Madame Butteflyta_!» kysyi hän äkkiä.

»Kyllä.»

Atherton puhalsi uuden laajan savupilven.

»Aika narri, se Pinkerton», virkkoi hän äreästi. »En koskaan ole jaksanut käsittää, mikä vetovoima siinä on — tanssivia tyttöjä — mantelisilmiä — ja kaikkea muuta sentapaista.»

Craven ei vastannut mitään, mutta hänen vihellyksensä katkesi jyrkästi, ja hänen ristissä olevien käsiensä rystöset vaalenivat. Atherton kääntyi nopeasti katsomaan toisaalle, ja hänen silmälasinsa putosi hiljaa kilahtaen liivinnappia vasten. Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Vihdoin lakkasi soittokin, ja hiljaisuutta rikkoi vain veden vieno loiske aluksen laitoja vasten.

Otsa rypyssä Atherton tuijotti tahrattoman valkeihin purjehduskenkiinsä ja tarttui sitten uudelleen päättävästi silmälasiinsa.

»Kuulehan, Barry, sinä pelastit henkeni ollessamme retkeilyllä Kalliovuorilla, ja pelastettu pystynee vaikuttamaan pelastajaansa paremmin kuin kukaan muu. Joka tapauksessa minä yritän, ja jos hävyttömästi sekaannun vieraaseen asiaan, on sinun se sanottava, jolloin minä pyydän anteeksi — kauniisti. Oletko pulassa?»

Craven nousi pystyyn, meni purren laidalle ja nojasi kaiteeseen, tuijottaen veteen. Yksinäinen sampan lipui leveänä kuutamojuovan poikki, ja hän katseli sitä tarkkaavasti, kunnes se katosi pimentoon.

»Olen ollut tavallinen hupsu», virkkoi hän vihdoin rauhallisesti.

»Voi, hemmetti!» kuului hiljainen pahoittelu hänen takaansa. »Anna palttua koko jutulle, Barry! Lähde näiltä mailta heti — meidän kanssamme! Minä siirrän lähtömme huomiseen.»

»Minä — en voi.»

Atherton nousi, tuli hänen luokseen, ja hetkisen hänen kätensä lepäsi nuoremman miehen olalla.

»Olen pahoillani — kirotun pahoillani», jupisi hän. »Kas niin!» lisäsi hän, silmissään puolittain veitikkamainen, puolittain arkaileva ilme, ja pyyhkäisi otsaansa avosydämisen näköisenä. »Mieluummin ottelisin harmaan karhun kanssa kuin tekisin sen toistamiseen. Leslie vakuuttaa minulle tavantakaa, että puskemalla tapani mukaan pääni joka paikkaan joudun perhehautaamme ennen aikaani.»

Craven hymyili väkinäisesti.

»Ei tässä ollut mitään pahaa. Olen kiitollinen — ihan tosissani. Mutta minun on vastattava teoistani.»

Amerikkalainen pyörähti kantapäällään kahden vaiheilla.

»Niinhän se on, niinhän se on», myönsi hän vastahakoisesti. »Voi kirottua sentään», tuskaili hän sitten. »Ota ryyppy!» Hän siirtyi jälleen pöydän ääreen ja painoi rajusti soodavesipullon hanaa.

Craven naurahti pakotetusti kaataessaan wiskyä lasiin.

»Kaikkeen tepsivä yleislääke», sanoi hän hieman katkerasti, »mutta se ei ole minun tapani etsiä unohdusta».

Tukahduttaen huokauksen hän laski suipon pikarin kädestään.

»Minun on poistuttava, Jermyn. Teidän on aika laittautua matkalle. Entiset ajat muistuvat mieleen, kun taaskin sain pakista kanssasi. Olkoon onni kanssasi ja luistakoon kotimatkasi sukkelasti — sinä onnellinen pahus!»

Atherton asteli hänen rinnallaan tikkaiden yläpäähän ja katseli hänen laskeutuessaan veneeseen.

»Odotamme sinua kesällä Adirondackin vuoristoon», huusi hän hilpeästi, nojautuen kauas kaiteen ylitse.

Craven katsahti ylöspäin, hymyili ja heilautti kättään, mutta ei vastannut mitään, ja moottorivene lähti kiitämään rantaa kohti.

Noustuaan leveälle laiturille hän viipyi siellä hetkisen, tarkkaillen takaisin purrelle porhaltavaa venettä. Sitten hän verkalleen asteli portaiden toiseen päähän, jossa hänen rickshawinsa odotti. Molemmat maassa kyyköttävät miehet ponnahtivat pystyyn hänen lähestyessään, ja toinen heistä sytytti lohikäärmeen kuvilla koristetun paperilyhdyn, samalla kun toinen ojensi hänelle keveän pölyvaipan. Craven viskasi sen rickshawiin, viittasi äänettömästi pohjoiseen päin ja kapusi sisään. Nojautuen taaksepäin hän viritti savukkeen. Miehet lähtivät juoksemaan nopeata ravia Bundia pitkin ja alkoivat sitten kiivetä kaupungin takana kohoavalle rinteelle. Hitaasti he etenivät kapeilla, mutkikkailla teillä, sivuuttaen lukemattomia riippuvien lyhtyjen valaisemia huviloita, joista kantautui ääniä hiljaiseen ilmaan.

Kuutamo oli kirkas ja yö ihmeen ihana ja valoisa, mutta Craven ei kiinnittänyt lainkaan huomiota maiseman kauneuteen eikä iloisesti valaistuihin huviloihin. Athertonin kehoitusta oli ollut omituisen vaikea hylätä, ja nytkin hänet valtasi melkein vastustamaton halu käskeä palvelijoittensa kääntyä takaisin satamaan. Ihan tämän halun kintereillä tuli sitten ajatuksia, jotka pehmensivät hänen suunsa ympärille muodostuneita kovia piirteitä. Hän sinkautti savukkeen kädestään ikäänkuin olisi sen mukana sysännyt luotaan hetkellisen houkutuksen, ja karkoitti päättävästi mielestään Athertonin ja pakoehdotuksen.

Yhäti ylöspäin kiiveten rickshaw sivuutti uloimmat eurooppalaisten huvilat ja kääntyi sivutielle, jonka varrella ei ollut taloja. Kolmisen kilometriä miehet riensivät pitkin tasaista polkua, joka oli hakattu toisaalta jyrkästi kohoavan, toisaalta äkkijyrkästi mereen laskeutuvan rinteen sivuun, kunnes äkillisesti nykäisten pysähtyivät puisen portin eteen, jonka päällystää peittivät köynnöskasvit ja jonka kummallakin puolella kasvoi kookasta vahtia muistuttava matsupuu.

Avoimen portin vieressä oli odottamassa lyhyt, voimakkaan näköinen, eurooppalaiseen asuun puettu jaappanilainen. Cravenin laskeutuessa maahan hän astui esille, otti rickshawista vaipan ja hatun ja lähetti pois kyyditsijät, jotka katosivat näkyvistä, edeten kauemmaksi pimentoiselle tielle. Sitten hän kääntyi vartoamaan, että hänen isäntänsä menisi edellä portista. Mutta Craven antoi hänelle merkin lähteä, ja miehen poistuttua puutarhapolkua myöten hän astui tien poikki jyrkänteen reunalle katselemaan satamaan. Amerikkalainen huvipursi oli ankkuripaikalla olevista lajinsa isoin, ja sen erotti helposti kuutamossa. Loistava kansivalaistus oli sammutettu, ja nyt näkyi vain muutamia tulia. Cravenilta pääsi nopea huokaus. Athertonin saapuminen oli ollut kuin häntä muassaan kuljettavan virran eteen vedetty sulkupuomi. Kunpa Jermyn olisikin tullut viime vuonna! Hänessä aikaisemmin illalla herännyt kateuden tunne voimistui. Hän ajatteli Athertonin silmissä näkemäänsä katsetta ja amerikkalaisen äänen värähtelyä hänen puhuessaan vaimostaan, jonka luokse hän aikoi palata. Mitä merkitsikään miehelle sellainen rakkaus? Mikä vaikutin oli Athertonin puuhaisan ja seikkailurikkaan elämän aikana tehonnut häneen samalla tavoin kuin tämä oli tehnyt? Minkälaiset olivat sellaisen rakkauden siveelliset säännöt, joka puhtaana ja pyyteettömänä kohosi ruumiillisen vetovoiman, ympäristön, ulkonäön yläpuolelle, joka paisui ja voimistui ja nieli kaikki, kunnes se ei enää ollut elämän osa, vaan itse elämä — sen pääsisältö, sen perusolemus?

Ja katsellessaan Craven näki purren alkavan verkkaisesti lipua lahdella. Hän veti syvän henkäyksen.

»Sinä onnellinen, onnellinen pahus!» kuiskasi hän taaskin ja pyörähti kantapäällään ympäri. Hetkiseksi hän seisahtui ihan portin sisäpuolelle, puutarhan ainoassa tasaisessa osassa olevan vähäisen lammikon rannalle, jota reunustivat bamburuo'ot ja oleanderryhmät ja johon laski pieni, rinnettä myöten pikku putouksina huppelehtien ja solisten koukerteleva, azaleapensaiden ja hentojen kirsikkapuiden varjostama puro. Sitten hän hitaasti asteli sinne tänne mutkittelevaa polkua pitkin mänty- ja setriryhmien peittämää, sammaltunutta rinnettä ylöspäin pienelle talolle, joka oli puutarhan korkeimmalle kohdalle raivatulla aukeamalla kuusien ympäröimänä ja taustalla olevan, köynnöskasvien verhoaman paaluaitauksen suojaamana.

Pengermän reunalle paalujen varaan rakennetulta laajalta kuistilta oli esteetön näköala satamaan. Hän nousi puisten, neliaskelmaisten portaiden ylimmälle astuimelle ja kääntyi sitten taaskin silmäilemään lahdelle. Purtta ei enää näkynyt, mutta mielessään hän seurasi sitä sen lipuessa avoimelle merelle. Ja Atherton — mitähän hän ajatteli kävellessään aluksensa leveällä kannella tai lojuessaan hytissään, kuunnellen potkurin tärinää, jonka jokainen pyörähdys vei häntä likemmäksi hänen maallisen onnensa keskipistettä? Olivatkohan Jermynin ajatukset lainkaan samanlaisia kuin hänen, mietti hän seisoessaan paljain päin kuutamossa, näyttäen oudon kookkaalta ja ympäristöönsä sopimattomalta pienen, haaveellisen nukketalon kuistilla?

Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään. Sellainen vertaus oli herjaamista, ajatteli hän katkerasti. Uudelleen hän tähysti selälle, jännittäen silmiään koettaessaan erottaa purren valoja kaukaa lahdelta. Oli hyvin hiljaista, lievä tuulenhenki kuiski kuusissa ja leyhytti hänen kasvoilleen kukkivan pensaan suloista tuoksua. Heinäsirkka sirisi ruohikossa hänen jalkojensa juurella.

Sitten kuului hänen takaansa heikkoa silkin kahinaa ja nopean henkäisyn vienoa, suhisevaa ääntä.

»Suvaitseeko mylord ylevyydessään astua sisälle?» Ääni oli hyvin hiljainen ja viehättävä, ja englanninkieliset sanat lausuttiin hitaasti ja huolellisesti.

Craven ei liikahtanut.

»Yritä uudelleen, O Hara San!»

Helähti hiljainen, tyttömäinen naurunpurskahdus.

»Tulehan toki sisälle, Bar-rii!»