Part 25

Hän katsahti kauniin, surullisen näköisen naisen muotokuvaan, joka riippui seinälaudoituksella uuninreunuksen yläpuolella, ja hänen kasvoilleen levisi tumma puna, Oli hyvä, että äiti oli kuollut näkemättä, kuinka täydelleen palvottu poika seurasi hänen sydämensä murtaneen puolison jälkiä. Se oli suvun perinnäistapa. Jostakin syystä olivat Cravenit aina olleet armottomia naisiaan kohtaan. Ja hän, viimeinen heistä, oli kulkenut samaa tietä kuin kaikki muutkin. Hänet valtasi entistä voimakkaampi, katkera häpeä ja kiihkeä halu korjata menettelynsä. Mutta hän saattoi tehdä niin surkean vähän. Sen hän kuitenkin tekisi enää vitkastelematta; hän lähtisi Pariisiin jo seuraavana päivänä. Nämäkin muutamat odotustunnit tuntuivat sietämättömiltä.

Hänen mieleensä juolahti ajatus ajaa samana iltana autolla Lontooseen ennättääkseen Victoria-asemalta lähtevään junaan, joka saapuisi Doveriin laivan lähdölle, mutta vilkaistuaan kelloonsa hän näki, että se oli mahdotonta. Junan myöhästymisen vuoksi hän oli saapunut Towersiin vasta kello yhdeksän. Nyt oli kello kymmenen. Kuluisi vielä tunti, ennenkuin Phillipe ja auto olisivat valmiit pitkälle matkalle. Ja sellaisena yönä olisi ikävä pakottaa miestä lähtemään, hermojännitys olisi hirveä, kun olisi sellaisissa oloissa ajettava täyttä vauhtia pimeässä. Vastahakoisesti hän hylkäsi sen suunnitelman. Muuta hän ei voinut kuin odottaa aamuun saakka.

Hänen takanaan seisova Forbes herätti hänet tajuamaan isännänvelvollisuutensa. Jupisten anteeksipyynnön Forbesille hän nousi pystyyn.

»Juodaan kahvi työhuoneessa», ehdotti hän ja poistui ruokasalista.

Työhuoneessa he istuutuivat roihuavan takkavalkean ääreen siirrettyihin tuoleihin ja polttelivat jonkun aikaa äänettöminä. Vaikka Craven kiihkeästi halusi kuulla lisätietoja vaimostaan, arkaili hän hieman mainita hänen nimeään, eikä Peters omasta aloitteestaan hiiskunut Gillianista mitään. Jonkun ajan kuluttua tilanhoitaja alkoi puhua tilasta.

»Tahtoisin selostaa taloudenhoitoani», virkkoi hän äänessään omituinen sointu, jota Craven ei ymmärtänyt. Ja lähes tunnin hän puheli maanviljelyksestä ja vuokra-alueista, rakennuksista ja metsistä, parannuksista ja muutoksista, joita oli Cravenin poissaollessa suoritettu tai parhaillaan suoritettiin, eräiden siellä täällä tilalla sijaitsevien, isompien talojen vuokraehdoista. Hän esitti maatilan töistä ja hoidosta täydellisen kertomuksen, joka ulottui monta vuotta taaksepäin, ja Craven alkoi yhä enemmän kummastella, mikä tarkoitus oli tällä selostuksella, joka hänestä tuntui jossakin määrin tarpeettomalta ja jonka aika ainakin oli huonosti valittu. Hän ei olisi tahtonut, että häntä häirittiin liikeasioilla heti tultuaan. Peters oli tunnontarkka, tietysti, oli aina ollut, mutta hänen hallintoaan ei oltu milloinkaan epäilty, eikä tämä monimutkainen ja pitkä selostus totisesti ollut tarpeen tänä iltana.

»Ja sitten tilit», lopetti tilanhoitaja äänessään sama kuiva, omituisen muodollinen sävy, joka siinä oli ollut koko illan.

Craven viittasi torjuvasti.

»Tilit jääköön toistaiseksi», murahti hän lyhyesti. »En käsitä, minkä ihmeen tähden tahdot vaivata minua kaikella tällä tänä iltana, Peter. Onhan yllin kyllin aikaa tuonnempana. Olenko koskaan arvostellut mitään tekojasi? En ole niin typerä. Sinä olet unohtanut enemmän kuin minä olen ikinä tilasta tiennyt.»

»Tahtoisin, että silmäilet niitä», intti Peters, vetäen taskustaan ison paperitukon, aukaisten niitä koossa pitävän nauhan ja kiertäen sen kokoon säntillisen huolelliseen tapaansa. »En usko niistä löytyvän virheitä. Maatilan tilit ovat kaikki niinkuin pitääkin. Mutta mieskohtaisissa tileissä on eräs kohta, johon minun täytyy kiinnittää huomiotasi. Tulopuolellasi on kahdeksantuhannen punnan suuruinen erä, enkä tiedä, mitä sille tekisin. Muistanet, että Afrikkaan lähtiessäsi käskit minun poissaolosi aikana suorittaa vaimollesi neljätuhatta puntaa vuodessa. Olen lähettänyt hänelle rahat neljänneksittäin, ja hän on ilmoittanut ne saaneensa. Neljä kuukautta sitten sain lontoolaisesta pankistasi ilmoituksen, että rouva Craven oli maksanut tilillesi kahdeksantuhatta puntaa, siis kaikki ne rahat, jotka hänelle on poissa ollessasi lähetetty.»

Petersin lakattua puhumasta syntyi pitkä äänettömyys, ja sitten Craven nosti hitaasti katseensa häneen.

»En ymmärrä sitä», sanoi hän käheästi, »koko erä! Millä hän on elänyt — mitä hittoa se merkitsee?»

Peters kohautti olkapäitään. »En tiedä siitä sen enempää kuin sinäkään. Olen vain yksinkertaisesti kertonut sinulle, miten asia on. Minun tehtäväni ei ole tiedustella häneltä sellaisia seikkoja», huomautti hän kylmästi.

»Mutta, armias taivas, mies!» alkoi Craven kiivaasti, mutta hillitsi sitten itseään. Häntä tyrmistytti Petersin lausuma alaston totuus, eikä hän sillä hetkellä oikein jaksanut sitä käsittää. Hyvä Jumala, kuinka Gillianin täytyi vihata häntä! Kieltäytyä koskemasta niihin rahoihin, jotka puoliso oli hänelle varannut! Mistä tai kenen varoilla hän oli elänyt? Veri tulvahti äkkiä Cravenin päähän. Sitten hän karkoitti niin kammottavan ajatuksen mielestään. Sellaista oli mahdoton kuvitella Gillianin yhteydessä. Vain hänen oma likainen mielensä saattoi sellaista keksiä. Mutta jos Gillian ei olisi ollut se, mikä oli, jos asia olisi ollut niin, jos hän yksinäisyydessään ja surkeudessaan olisi löytänyt turvaa ja rakkautta, jota hän ei olisi jaksanut vastustaa — olisi syy ollut hänen itsensä eikä Gillianin. Hän olisi ajanut vaimonsa siihen. Hän olisi siitä vastuunalainen. Hetkiseksi huone musteni hänen silmissään. Sitten hän terästäytyi. Laskien tilinipun takaisin pöydälle hän katsoi vakaasti Petersin tutkiviin silmiin.

»Vaimollani on täydellinen vapaus tehdä rahoillaan mitä itse haluaa», virkkoi hän hitaasti, »vaikka myönnän, etten ymmärrä hänen menettelyään. Epäilemättä hän sen aikanaan selittää. Siihen saakka saavat rahat olla koskemattomina. Se ei ole niin suuri summa, että sinun tarvitsisi niin kovasti hätäillä sen tähden. Joka tapauksessa lähden huomenna Pariisiin. Ilmoitan sinulle lisää tavattuani hänet.» Hänen äänensä oli käheä ponnistuksesta, kun hän koetti pitää sitä tyynenä.

»Ja tavattuasi hänet — miten aiot menetellä häneen nähden?» Itse kysymys ja sen lausumistapa saivat Cravenin katsahtamaan Petersiin ällistyneenä. Tilanhoitajan kasvot olivat tuikeat ja kummallisen kalpeat, hänen poskensa yläreunassa tykytti suoni näkyvästi, ja hänen silmistään leimusi suoranaista uhittelua. Cravenin otsa meni verkkaisesti ryppyyn.

»Mitä tarkoitat?»

Peters kallistui eteenpäin, nojaten toista kyynärpäätään polveensa, ja hänen nyrkkinsä rystöset hohtivat valkeina.

»Kysyin sinulta, miten aiot menetellä häneen nähden», vastasi hän äänensä värähdellessä mielenliikutuksesta. »Huomauttanet, ettei se ole minun asiani. Mutta minä aion tehdä siitä oman asiani. Hyvä Jumala, Barry, luuletko, etten ole nähnyt mitään kaikkina näinä vuosina! Arveletko minun voivan tyynenä istua ja katsella, kun historia toistuu, koettamattakaan sitä estää, koska minulta puuttuu siveellistä rohkeutta? Sitä en voi. Kun sinä olit vielä poikanen, täytyi minun olla sivustakatsojana, kun äitisi sydän murtui, ja kirous minua kohdatkoon, jos pysyn vaiti, kun sinä särjet Gillianin sydämen. Rakastin äitiäsi, valo sammui elämästäni, kun hän kuoli. Hänen tähtensä olen pysynyt täällä, toivoen olevani hyödyksi sinulle — koska olet hänen poikansa. Ja sitten saapui Gillian ja oli osaltaan täyttämässä hänen jättämäänsä aukkoa. Hän soi minulle ystävyytensä, hän toi valoa elämääni, kunnes hän vähitellen kävi minulle yhtä rakkaaksi kuin olisi ollut oma tyttäreni. En välitä mistään muusta kuin hänen onnestaan — ja sinun onnestasi. Mutta hän on etusijalla, yksinäinen lapsi-raukka. Miksi otit hänet vaimoksesi, jos mielit heti jälleen jättää hänet lohduttomaksi. Eikö hänen entisyytensä ollut jo kyllin murheellinen? Hän oli onnellinen täällä aluksi, ennen teidän avioliittoanne. Mutta sittemmin — olitko niin sokea, ettet huomannut hänessä tapahtunutta muutosta? Etkö nähnyt, että hän oli onneton? Minä näin. Ja sanon sinulle, että minun oli joskus hyvin vaikea pitää suutani kiinni. Minun asiani ei ollut sekaantua, minun asiani ei ollut nähdä mitään, mutta en mahtanut mitään sille, että näin, minkä ilmeisen selvästi näkivät kaikki, jotka tahtoivat. Sinä jätit hänet yksin ja nyt olet tullut takaisin. Mitä varten? Olet hänen puolisonsa, ainakin nimellisesti — niin, niin, tiedän kaiken sen, tiedän koko paljon enemmän kuin minun otaksutaan tietävän, ja luuletko, että minä yksin tiedän? — lain mukaan hän on sidottu sinuun, vaikka en epäile, että hän voisi helposti päästä vapaaksi, jos tahtoisi; senvuoksi kysyn sinulta uudelleen — miten aiot menetellä? Hän on kokonaan vallassasi, tyyten sinun armoillasi. Mitä hänen vielä pitää kestää sinun käsissäsi? Puhun suoraan, koska minusta tuntuu, että nyt on suoran puheen aika. En mahda mitään sille, mitä sinä ajattelet, enkä taida siitä välittääkään. Olet ollut minulle kuin oma poikani. Lupasin äidillesi hänen kuolinvuoteellaan, etten koskaan jättäisi sinua tukematta, olisin saattanut antaa sinulle anteeksi mitä muuta hyvänsä — mutta Gillian! Meitä on kaksi, Gillian ja minä, Barry. Ja jos on taisteltava hänen onnensa tähden — jumaliste, minä taistelen! Ja nyt tiedät, miksi olen puhunut sinulle tänä iltana kaiken sen, mitä olen puhunut, minkätähden olen esittänyt sinulle selostuksen tilanhoidostani. Jos tahdot minun lähtevän, niin ymmärrän sen varsin hyvin. Tiedän ylittäneeni valtuuksiani, mutta sille en mahda mitään. Olen pannut kaikki järjestykseen, kenen hyvänsä on helppo ryhtyä jatkamaan.»

Cravenin pää oli vaipunut käsien varaan; nyt hän ponnahti pystyyn kykenemättä enää hillitsemään itseänsä.

»Peter — Jumalan tähden —» valitti hän raskaasti, hoippuroi ikkunan ääreen, kiskaisi syrjään verhot ja sysäsi ikkunan auki, jääden katselemaan myrskyyn ja sateeseen, joka kohisi hänen ympärillään, rinta huohottaen, kädet jäykästi painettuina kupeille.

»Luuletko, etten minä häntä rakasta?» virkkoi hän vihdoin. »Luuletko, ettei sydäntäni ole repinyt nähdessäni, että hän on onneton — kun en kykene tekemään mitään? Sinä et tiedä — en ollut kelvollinen olemaan hänen läheisyydessään, koskemaan häneen. Toivoin menemällä Afrikaan vapauttavani hänet. Mutta en saanut kuolla. Koetin, Jumala tietää, että koetin kaikin mahdollisin keinoin, paitsi en tahallisesti ampumalla itseäni. Itsemurhaajan leski — en voinut häpäistä häntä sillä tavoin. Miehiä kuoli ympärilläni kuin kärpäsiä, mutta minua kuolema kiersi — en kai ollut kelvollinen siihenkään.»

Häneltä pääsi kammottava, kolkko naurahdus, joka säpsähdytti Petersiä, ja hän palasi verkalleen keskemmälle huonetta, huomaamatta, että ikkuna jäi auki, asteli takan ääreen, laski käsivartensa uuninreunustalle ja painoi päänsä sitä vasten.

»Kysyit minulta äsken, miten aion menetellä Gillianiin nähden — se ei ole lainkaan minun vallassani; kaikki riippuu siitä, mitä Gillian tahtoo tehdä. Lähden huomenna hänen luokseen. Tulevaisuus on hänen kädessään. Jos hän hylkää minut — ja sinä hylkäät minut — menen hornaan mahdollisimman suoraa tietä. Se ei ole uhkaus, en koeta hieroa kauppaa; asia on yksinkertaisesti niin, että voimani ovat lopussa. Olen sotkenut elämäni kirotun pahasti, tuottanut onnettomuutta rakastamalleni naiselle. Sillä totisesti häntä rakastan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Menin hänen kanssaan naimisiin, koska rakastin häntä, koska en jaksanut kestää sitä ajatusta, että menettäisin hänet. Olin mielipuolinen mustasukkaisuudesta. Ja taivas tietää, että olen saanut siitä rangaistuksen. Elämäni on ollut helvettiä. Mutta minusta ei ole väliä — vain Gillianilla on merkitystä, hän on kaikki kaikessa.» Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, ja häntä värisytti pitkä puistatus.

Suuttumus oli häipynyt Petersin kasvoista, ja hänen silmiinsä tuli entinen hellä ilme, kun hän katseli takan ääressä seisovaa, kookasta, kumaraista miestä. Hän nousi, meni sulkemaan ikkunan ja veti sitten uutimet kauniisti paikoilleen. Senjälkeen hän astui lattian poikki ja laski kätensä hetkiseksi Cravenin olalle, painaltaen sitä lujasti ja ilmaisten siten enemmän kuin olisi sanoilla osannut ilmaista.

»Istuhan!» kehoitti hän jurosti, siirtyi pikku pöydän ääreen, kaasi vähän wiskyä lasiin ja laski sitten sifoonipullosta sekaan soodavettä.

Craven otti koneellisesti lasin hänen kädestään, mutta laski sen pöydälle vain maistettuaan siitä ja vaipui jälleen tuoliin, josta hän oli noussut viisi minuuttia aikaisemmin. Hän viritti savukkeen, ja piippuaan täyttävä Peters pani merkille, että hänen kätensä vapisi. Pitkän aikaa hän istui ääneti, ja unohtunut savuke kyti hänen sormiensa välissä toisen käden peittäessä kasvoja. Vihdoin hän katsahti Petersiin harmaissa silmissään miltei epätoivoisen vetoava ilme.

»Jääthän sinä, Peter — Craven Towersin tähden?» pyysi hän epävarmasti. »Sinä sen teit sellaiseksi kuin se on, ilman sinua se menisi pirstoiksi. Enkä minä tule toimeen ilman sinua — jos sinä jätät minut, on se surmanisku minulle.»

Peters imi kiivaasti piippuaan, ja hetkiseksi sumensi kosteus hänen katseensa. Hän muisti toista kertaa, jolloin häneen oli vedottu tässä samassa huoneessa kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hänen rakastamansa nainen oli hänen ja hänen isäntänsä välisen myrskyisen väittelyn jälkeen pyytänyt häntä jäämään ja säilyttämään tilan pienelle pojalle, joka oli hänen elämänsä ainoa ilo. Äidin kasvot hän nyt näki edessään eikä pojan, äidin ääni kaikui hänen korvissaan.

»Minä jään, Barry — niin kauaksi kuin minua tarvitset», lupasi hän vihdoin hiljaa sakean savupilven sisästä. Cravenin riutuneille kasvoille välähti voimakkaan huojennuksen ilme. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanoja suustaan ja tarttui Petersin käteen niin väkevästi, että toisen sormet melkein turtuivat.

Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Hiljaisuutta rikkoivat vain takkatulen rattoisa lepatus ja taloa pieksevän myrskyn kohina. Ensiksi puhkesi Peters puhumaan:

»Sanoit lähteväsi huomenna hänen luokseen — tiedätkö, mistä hänet löydät?»

Craven vilkaisi häneen hätkähtäen.

»Onko hän muuttanut?» tiedusti hän levottomana.

Peters liikahti rauhattomasti ja heilautti kättään puolustelevasti.

»Vuokra oli kalliinlainen, ymmärräthän. Valitsemasi huone oli Pariisin kalleimmassa kaupunginosassa», selitti hän vastahakoisesti. Craven säpsähti, ja hänen kätensä puristuivat tuolin käsinojien ympärille.

»Mutta sinä — sinähän kirjoittelet hänelle, olet käynyt häntä tapaamassa useita kertoja», sopersi hän silmissään uuden tuskan ilme, ja Peters kääntyi katsomaan toisaalle, kaihtaen hänen värähtämätöntä tuijotustaan.

»Kirjeet olen hänen pyynnöstään osoittanut pankkiin. Hänen asunnossaan olen käynyt vain kerran, kohta sinun lähdettyäsi. Luullakseni hän on luopunut siitä melkein heti. Kun senjälkeen olen siellä pistäytynyt — olen aina viipynyt vain päivän, hän ei ole tuntunut tahtovan, että jäisin kauemmaksi — olemme tavanneet toisemme Louvressa tai Tuileriesin puutarhassa aina ilman mukaan», kertoi hän empien.

Craven jäykistyi.

»Louvressa, Tuileriesin puutarhassa», ähkyi hän, »mutta mitä Herran nimessä —» Hän katkaisi puheensa, lausuen tukahdetun sanan, josta Peters ei saanut selvää, hypähti pystyyn ja alkoi astella edestakaisen kädet työnnettyinä syvälle taskuihin. Hänen kasvojensa ilme oli pingoitettu, ja sirojen viiksien verhoamat huulet tiukasti yhteenpuristetut. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän tuskin uskalsi virkkaa mitään. Vihdoin hän seisahtui Petersin eteen, katsellen häntä silmät soukkina.

»Onko tarkoituksesi väittää, ettet sinä, ettet sinä itsekään tiedä, missä hän on?» kysyi hän rajusti.

Peters pudisti päätään.

»En tiedä. Kunpa taivas soisi minun tietävän! Mutta mitäpä voisin tehdä? En voisi kysellä häneltä mitään. Hän osoitti selvästi, ettei hän halunnut keskustella näistä asioista. Senkin vähän, mitä sanoin, hän syrjäytti. Minun ei olisi sopinut vakoilla vaimoasi eikä palkata etsivää väijymään hänen liikkeitään, olinpa vaikka kuinka huolissani.»

»Niin, sitä et olisi voinut tehdä», myönsi Craven alakuloisena ja kääntyi poispäin. Äkkiä hänestä alkoi tuntua mahdottomalta enää pohtia asiaa edes Petersinkään kanssa. Hänen piti saada olla yksin miettiäkseen tätä uutta pulmaa, vaikka hän samalla käsittikin, ettei hän saisi sitä ratkaistuksi, vaikka miettisi kuinka paljon. Hänen olisi niin kärsivällisesti kuin osasi varrottava huomiseen saakka, jolloin hän voisi toimia tarvitsematta ainoastaan ajatella.

Ilmeettömin kasvoin hän kääntyi uudelleen Petersin puoleen ja istuutui pohtimaan liikeasioita. Puolen tunnin kuluttua tilanhoitaja nousi poistuakseen.

»Tuon tänne maksuosoituslehtiön ja jonkun verran rahaa, ennenkuin lähdet. Sinulle ei jää aikaa ehtiäksesi käydä pankissa Lontoossa. Sähkötä minulle, mihin majoitut Pariisissa — ja tuo hänet takaisin tullessasi, Barry! Koko talo kaipaa häntä», virkkoi hän äänen takerrellessa ja työnsi paperitukon taskuunsa.

Cravenin vastaus oli kuulumaton, mutta Petersin sydän oli keveämpi kuin vuosikausiin, kun hän meni halliin noutamaan päällystakkiaan.

»Kyllä; menen kävellen», vastasi hän hänelle lausuttuun kysymykseen, »ei pieni sade pahaa tee; olenkin liiaksi kuivunut». Ja hän nauroi ensimmäisen kerran sinä iltana.

Palattuaan työhuoneeseen Craven viskasi uuden halon pesään, täytti piipun ja veti tuolin ihan takan ääreen. Kello oli yksi, mutta häntä ei nukuttanut. Petersin paljastukset olivat tyrmistyttäneet hänet. Hänen aivonsa olivat kuin tulessa. Hän tunsi, ettei hän saisi unta, ennenkuin olisi löytänyt Gillianin ja penkonut tämän ongelman pohjia myöten. Ja kenties ei sittenkään, ajatteli hän ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin, kun hän pelokkaasti aprikoi, mihin Pariisissa suoritettavat tiedustelut saattaisivat johtaa.

Ennen Englannista lähtöään hän oli Afrikan-matkan valmistelujen lomassa itse mieskohtaisesti valvonut, kun valmisteltiin hänen vaimonsa sijoittumista Pariisiin. Hän oli itse valinnut asunnon ja sisustanut sen niin mukavasti ja ylellisesti kuin hänen vaimolleen sopi. Gillian oli kerran tai pari estellyt, moittien häntä liiallisesta tuhlaamisesta, erittäinkin silloin, kun hän oli välttämättä tahtonut lähettää Ranskaan auton vaimonsa käytettäväksi, mutta hän oli nauranut vastalauseille, ja Gillian oli lakannut estelemästä, tyytyen hänen toivomuksiinsa ujon lempeästi kuten aina muulloinkin. Ja Gilliania oli sen kaiken täytynyt kammottaa! Minkä tähden? Hän oli hänen vaimonsa, heidän omaisuutensa oli yhteinen. Yhtenään hän oli aluksi teroittanut sitä puolisolleen. Mutta ilmeisesti ei Gillian ollut katsonut asiaa siinä valossa. Craven muisti, kuinka kiihkeästi hän oli torjunut — lopuksi heltyen kyyneliin, jotka olivat kauhistuttaneet miestä — suuren rahasumman siirron hänen nimiinsä silloin, kun heidät vihittiin, kuinka vaivautunut hän oli suostuessaan ottamaan vastaan vuotuisen määrärahan, jota Cravenin piti hänelle väkisin tyrkyttää.

Vain hänen rahojaanko Gillian kammosi, vai myöskinkö häntä itseään? Ja mihin oli se kammo hänet vienyt? Raju tuulenpuuska vonkui talon nurkissa ja pieksi sadetta kuin saavista kaataen ikkunaa vasten, ja kuunnellessaan, kuinka vesi terävästi lotisi lasia vasten, Craven värisi. Missä oli Gillian tänä yönä? Minkälaisen suojan hän oli löytänyt vastakohtien säälittömässä kaupungissa? Hentona ja yksin — ja pennittömänä? Hänen kätensä puristui nyrkkiin, niin että hänen sormiensa välissä ollut piipun varsi naksahti poikki. Hän sinkautti kappaleet tuleen ja kallistui eteenpäin tuijottamaan tuleen riutunein silmin — kuvitellen, muistellen.

Hän tunsi Pariisin hyvin, ainakin kaksi sen moninaisista puolista — rikkaiden loistavan Pariisin ja ankarasti rehkivien opiskelijain julman Pariisin. Mutta kuinka vähiin hänen tietonsa viimemainitusta sittenkin supistuivatkaan! Häntä oli huvittanut elää jonkun aikaa ylioppilaiden kaupunginosassa Quartier Latinissa — huonomaineisessa kapakka-pahasessa Seinen eteläpuolella hän oli ensiksi tutustunut John Lockeenkin — hän oli oleskellut siellä kaikenkarvaisten ihmisten seurassa, veljeillyt eri kansojen hylkyainesten kanssa; hän oli nähnyt sen paheet ja puutteen, ollut mukana sen kuumeisissa, pinnallisissa iloissa, tutustunut kaiken alla piilevään lokaan ja saastaan, mutta aina hän oli ollut kylmä katselija, satunnainen ohikulkija. Aina oli hänellä ollut rahaa taskussaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut kuolettavaa, aina väijyvää pelkoa, joka kylmänä painaa sen enimpien asukkaiden villeimpiäkin sydämiä. Hän oli nähnyt toisten riutuvan nälästä, mutta ei ollut itse sitä kokenut. Hän ei ollut kertaakaan myynyt sieluaan leivästä. Mutta hän oli nähnyt sellaisia kauppoja, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Ajattelemattomuudessaan hän oli pitänyt sitä välttämättömänä. Mutta nyt sen muisteleminen kirveli häntä vihlovasti. Laupias Jumala, mihin hänen ajatuksensa tähtäsivät!

Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin työntääkseen syrjään jonkun kamalan näyn ja nousi hitaasti pystyyn. Loppuun palaneet kekäleet romahtivat kasaan hiljaa räiskähtäen, lepattivat hetkisen ja sammuivat sitten punaiseksi, hiipuvaksi hiillokseksi, joka pian muuttui harmaaksi ja kylmäksi. Syvään huokaisten Craven kääntyi ja poistui raskain askelin huoneesta. Vähän aikaa hän viipyi hallissa, jota yksi ainoa palamaan jätetty lamppu valaisi himmeästi, ja kuunteli kellon juhlallista, sillä hetkellä luonnottoman kovasti soinnahtelevaa tikitystä.

Koneellisesti hän otti esille taskukellonsa, veti sen ja nousi sitten verkalleen leveitä portaita. Niiden yläpäässä hän pysähtyi uudelleen. Avara talo ei ollut milloinkaan tuntunut niin hiljaiselta, niin tyhjältä, niin tarkoituksettomalta. Parvekkeelle avautuvat, rivissä olevat, suljetut ovet näyttivät tavattoman ison hautakammion lokeroilta, elottomilta, koleilta. Se oli autiuden ja lohduttomuuden talo, joka vaati häntä täyttämään sen tyhjyyden elämällä ja rakkaudella. Laahustavin askelin hän käveli parvekkeen puoliväliin, sivuuttaen suljetuista ovista kaksi pää toisaalle käännettynä, mutta kolmannen kohdalla hän äkkiä seisahtui mieleensä johtuneen ajatuksen pysäyttämänä. Hetkisen hän epäröi, ikäänkuin olisi ollut pyhän paikan edustalla, jonka häpäiseminen häntä arvelutti, mutta vetäisi sitten nopeasti henkeään, painoi ripaa ja astui sisälle.