Part 24

Kului lähes neljä kuukautta, ennenkuin Craven pääsi lähtemään Mukair Ibn Zarrarahin leiristä. Hänen vammansa olivat parantuneet nopeasti, ja pian hän oli saanut takaisin entiset voimansa. Kiihkeästi hän olisi halunnut palata Englantiin viipymättä, mutta oli suostunut jäämään, kun Said oli hartaasti pyydellyt häntä odottamaan, kunnes he voisivat ratsastaa Algieriin yhdessä. Nuorella sheikillä oli ollut paljon puuhaa. Hän oli nyt jo itse teossa heimon johtaja. Mukair Ibn Zarrarah oli ollut vanhanpuoleinen jo poikiensa syntyessä ja Omarin kuoleman jälkeen vanhentunut hämmästyttävän pian. Ihan äkkiä hänestä oli tullut iäkäs mies; hän ei ollut jaksanut toipua häntä kohdanneesta kolahduksesta; valittaen vanhemman lempipoikansa kohtaloa hän vapisi ajatellessaan rakastetun heimonsa tulevaisuutta, kun se jäisi sellaisen miehen hoivattavaksi, joka, kuten hän nyt tunsi, oli pikemminkin ranskalainen kuin arabialainen. Hän liioitteli kaikkia Saidissa havaitsemiaan ranskalaisystävällisiä taipumuksia ja kirosi ranskalaisia yhtä hartaasti kuin Omar oli konsanaan kironnut, unohtaen itse olevansa suuressa määrin niihin syypää. Mutta hänen pelkonsa oli pääasiallisesti kuvittelua. Muutamia uudistuksia Said tosin toteutti, mutta hän oli liian viisas olennaisesti muuttaakseen kansansa hallintotapoja. Heimo oli uskollinen ja kiintynyt hallitsevaan sukuun, ja hän oli kyllin älykäs antaakseen sen olla rauhassa, kyllin laajakatseinen oivaltaakseen, ettei lukuisaa, hajallaan asuvaa heimoa voitu johtaa saman suunnitelman mukaan kuin spahirykmenttiä, ja kyllin filosofinen ymmärtääkseen, että hän oli kääntänyt elämänsä tarinan lehden ja että hänen täytyi tyytyä jossakin määrin seuraamaan edeltäjäinsä jälkiä. Soturit kannattivat häntä yksimielisesti; niidenkin, jotka olivat olleet taipuvaiset esittämään huomautuksia hänen eurooppalaista taktiikkaansa vastaan, oli, nähdessään hänen loistavat päällikönominaisuutensa, ollut pakko myöntää hänelle se kunnioitus, mikä hänelle kuului.

Sillä hänen saavuttamansa voitto ei ollut tullut varsin niin helposti kuin hän oli Cravenille vakuuttanut sitä hilpeästi kuvatessaan. Vanhemmat miehet — erikoisesti päälliköt —, joilla vielä oli ennakkoluuloja ja jotka Mukair Ibn Zarrarahin tavoin olivat keskittäneet kaikki toiveensa Omariin, alkoivat oivaltaa, että heidän levottomuutensa Saidin hallituksen tähden oli perusteeton ja ettei hänen pitkä oleskelunsa vihatun hallitsevan rodun keskuudessa ollut pilannut hänen rohkeuttaan eikä tartuttanut häneen heidän kammomiaan tapoja. Cravenista oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka hyvä yhteisymmärrys vähitellen vakiintui nuoren sheikin ja hänen alapäällikköjensä välillä. Parannuttuaan hän oli ollut mukana useissa neuvottelukokouksissa, joita oli pidetty sen johdosta, että vanha sheikki siirtyi syrjään heimon varsinaisesta johdosta, ja hän oli ihmetellyt Saidin maltillista ja sovinnollista esiintymistä päällikköjä kohtaan. Hän oli mennyt puolitiehen heitä vastaan, tukahduttaen omia tunteitaan ja riistäen heidän epäluuloiltaan kärjen. Ja samalla hän oli selvästi näyttänyt aikovansa hallita itsevaltaisesti, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt. Häneen syvälle syöpyneestä sivistyksestä huolimatta hän sittenkin oli liiaksi arabialainen, liiaksi Mukair Ibn Zarrarahin poika voidakseen sydämestään olla muuta kuin itsevaltainen. Ja hänen valtaotettaan olivat alemmat päälliköt katselleet suopein silmin. He olivat tottuneet siihen, että heitä hallittiin rautaisella kädellä, ja olisivat halveksineet heikkoa johtajaa. He olivat pelänneet ulkomaisen vaikutuksen seurauksia, kammonneet sellaista komentoa, joka olisi heikentänyt heimon arvovaltaa. Mutta kun heidän epäilyksensä olivat rauhoittuneet, olivat he innostuneina kerääntyneet uuden päällikkönsä ympärille.

Heti liikkeelle päästyään oli Craven käynyt Mukair Ibn Zarrarahin luona hänen synkistyneessä teltassaan ja säikähtänyt hänen muuttunutta ulkonäköään. Hän saattoi tuskin uskoa kumaraista, murtunutta olentoa, joka vaivoin huomasi hänen tulonsa ja murheeseen vaipuneena huojui yhtä mittaa edestakaisin, jupisten koraanin lauseita ja hokien poika-vainajansa nimeä, samaksi jänteväksi, virkeäksi vanhukseksi, jonka hän vielä muutamia viikkoja sitten oli nähnyt hallitsevan vimmaista joukkoa persoonallisuutensa voimalla ja puhuvan heille äänellä, joka oli kantanut kuuntelevan väkijoukon äärimmäisille liepeille. Rusentava suru ja äkkiä tuntunut vuosien taakka olivat muuttaneet hänet hylyksi, joka oli romahtamaisillaan pirstoiksi.

Said oli seurannut häntä päivänpaisteiseen ulko-ilmaan.

»Näit, miten hänen asiansa ovat», virkkoi hän. »En voi nyt poistua hänen luotaan. Niin pian kuin mahdollista lähden Algieriin jättämään erohakemukseni ja selvittämän asiat hallituksen kanssa. Emme ole varsin hyvissä kirjoissa tämän jutun jälkeen. Olemme säilyttäneet rauhan näillä seuduin niin kauan, että meidän käy aika vaikeaksi selittää harkittua sotaretkeämme. He myöntävät kyllä, että meitä oli ärsytetty, mutta moittivat meidän kostamistapaamme. Moittikoot!» huudahti hän, nauraen ja kohauttaen olkapäitään. »Minua nimitetään pikaiseksi ja ajattelemattomaksi. Kuvernööri tutkii minua säälimättömästi — tunnethan hänet, vanhan, lihavan Faidherben? Hän vapisee aina, huolissaan asemastaan, pitäen pikkuheimojen mitättömiä kahakoita järjestettyinä kapinoina ja peläten kuohuntaa, jonka seurauksena saattaisi olla, että hän menettäisi virkansa. Lihavuori ja kananpojan sydän! Hän raivoaa ja kiljuu ja puhuu paljon mainiosta ranskalaisesta hallinnosta ja minun tapaisistani kiittämättömistä päälliköistä, joka lisäävät hallituksen vaikeuksia. Mutta eversti asettuu puolelleni, epävirallisesti tietenkin, ja hänen sanansa on painava hallituksen korvissa. Siinä kokonaan toisenlainen mies, kautta Allahin! Olisi onni tälle maalle, jos hän olisi Faidherben paikalla. Mutta hän on ainoastaan soturi eikä politikko, joten hän todennäköisesti elämänsä loppuun saakka pysyy pelkkänä spahien everstinä.»

Poistuessaan teltan luota he keskustelivat ranskalaisten Algeriassa noudattamasta hallintotavasta, ja Craven sai tietää paljon sellaista, mikä hämmästytti häntä ja olisi myöskin aika lailla hämmästyttänyt virkahuoneessaan Place Beauveaun varrella kaikessa rauhassa istuvaa sisäministeriä. Said oli nähnyt ja kuullut paljon. Kun hänen myötätuntonsa oli tunnettu, oli hänelle uskottu paljon salaisuuksia, eivätkä edes hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa olleet estäneet häntä näkemästä rehoittavaa turmelusta, lahjomista ja petosta; hän tiesi, että lahjuksia tarjottiin runsaasti ja korkeassa asemassa olevat viranomaiset ottivat niitä vastaan, omaisuuksia kasattiin luvattomasti keinottelemalla valtion rahoilla; sellaisia virheitä olivat tehneet viranomaiset, käyttäen väärin asemaansa riistääkseen maata, jota hallitsemaan heidät oli lähetetty.

Kuunnellessaan näitä avomielisiä paljastuksia ainoan milloinkaan kohtaamansa rehellisen arabialaisen suusta Craven aprikoi, minkälainen vaikutus Saidin tarkoilla tiedoilla olisi hänen elämäänsä, kuinka paljon ne muuttaisivat hänen toimintaansa ja millaiseksi hänen ja maan isäntien väliset suhteet todennäköisesti vastaisuudessa muodostuisivat. Jos kysymyksessä olisi ollut joku toinen päällikkö, joka ei olisi ollut niin laajasieluinen eikä niin vilpitön kuin Said, olisivat tulokset saattaneet olla tuhoisat. Mutta Saidilla oli enemmän kokemuksia kuin useimmilla muilla arabialaispäälliköillä ja hänen kiintymyksensä ranskalaisiin perustui pikemminkin siihen, mitä hän oli nähnyt Ranskassa, kuin siihen, mitä hän oli pannut merkille Algeriassa.

Tammikuun alussa he lähtivät ratsastamaan pitkää taivalta aavikon halki. Muutamia viikkoja oli Craven jo ollut maltiton, haluten päästä pois, mutta Saidille annettu lupaus oli pidättänyt häntä.

Keitaalta lähti lukuisa ratsujoukko, sillä arvo-aseman tähden piti uudella päälliköllä olla suurempi saattue kuin spahikapteenilla oli ollut. Matkalla ei sattunut mitään erikoista. Vaikka Cravenia kalvoikin koti-ikävä, sujui taivaltaminen kaikin puolin hauskasti. Kun hän kerran oli lähtenyt liikkeelle, vaimeni hänen rauhattomuutensa, sillä jokainen päivä vei häntä likemmäksi Englantia. Ja myöskin Said oli karkoittanut alakuloisuutensa ja viimeaikaisen vakavuutensa ja puheli tulevaisuudesta toiveikkaammin. Pohjoiseen edetessään he saapuivat paremmille viljelysseuduille ja sivuuttivat joitakuita laajoja hedelmäviljelyksiä, jotka alkoivat yhä enemmän antaa maisemalle leimaansa. Ne olivat kauniita pilkkuja aavikolla; kärsivällisesti ja sitkeästi ne oli muokattu kuivasta erämaasta, ja aina olivat niiden uhkana tuhoavat heinäsirkat, vaikka enää niiden ei tarvinnut pelätä arabialaisten ryöstöretkiä, jotka pari-, kolmekymmentä vuotta sitten olivat olleet alituisena vaarana. Eurooppalaisten ja alkuasukastyöläisten kirjavat parvet, jotka, mikä ahkerammin, mikä laiskemmin, uurastivat viinitarhoissa ja hedelmä-istutuksilla, kokoontuivat aina katselemaan ohiratsastavaa sheikin joukkuetta, joka mieluisasti katkaisi heidän päivänsä yksitoikkoisuuden, ja kerran tai pari Said suostui tuttujen viljelyksenomistajain vieraskutsuun.

Algierissa Craven viipyi vain yhden yön. Kirjoittaessaan kotiin Lagosista hän oli ilmoittanut algerilaisen osoitteen, johon kirjeet voitaisiin lähettää, vaikka ei arvellutkaan siitä olevan hyötyä. Käydessään tulonsa jälkeisenä aamuna postitoimistossa hän sai tietää, että hänen postinsa oli erään virkailijan erehdyksen tähden palautettu Englantiin. Sanomien puute teki hänet levottomaksi. Häntä alkoi äkkiä peloittaa, että Gillianille oli saattanut tapahtua jotakin, ja hän aprikoi, pitikö ensin mennä Pariisiin etsimään Gilliania sikäläisestä hänelle vuokratusta asunnosta. Mutta tarkemmin mietittyään hän pysyi alkuperäisessä aikomuksessaan ja päätti matkustaa suoraa päätä Craveniin — varmastikin Gillian olisi siihen aikaan jo palannut Towersiin.

Muuta hän ei osannut tehdä kuin sähköttää Petersille olevansa kotimatkalla ja valmistautua lähtemään Afrikasta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Saatuaan kuulla, ettei Marseillesiin lähtisi laivoja melkein kokonaiseen viikkoon, hän tilasi itselleen ja Joshiolle paikat samana yönä Gibraltariin lähtevään rannikkoalukseen. Auringon laskiessa hän oli laivalla, heiluttaen kättään jäähyväisiksi Saidille, joka oli tullut laiturille näkemään hänestä vielä viimeisen vilahduksen ja seisoi silmäänpistävänä roskaväen seassa, ympärillään kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia kiertolaisia ja sekä yöllä että päivällä tulevia ja lähteviä laivoja katselemaan keräytyviä rantavetelehtijöitä. Oli luoteen aika, ja törkyistä vesirajaa reunustivat silmää miellyttävään epäjärjestykseen vedetyt kalastuspurret; matalassa vedessä kahlasi kallioiden välissä paljasjalkaisia alkuasukasnaisia kokoamassa simpukoita ja merileviä selkäänsä kiinnitettyihin koppiin, ja alastomia lapsia pulikoi heidän ympärillään tai seisoi sormet suussa, katsellen laiturista verkkaisesti etääntyvän pikku höyryn vettä pieksäviä siipipyöriä. Craven nojasi aluksen kaiteeseen piippu hampaissaan — viimeisten neljän kuukauden aikana hän oli poltellut Saidin savukkeita — ja heilautti kättään vastaukseksi sheikin viimeiseen jäähyväismerkkiin, katsellen sitten hänen jälkeensä, kun hän asteli kirjavan tungoksen lävitse kahden satulassa istuvan seuralaisensa luokse, jotka pitelivät hänen maltitonta ratsuaan. Said keikahti ratsaille, kävelijät hajaantuivat sivulle, kun kolmikko lähti liikkeelle arabialaisten tavalliseen raisuun tapaan, ja sitten rakennusryhmä piilotti sheikin näkyvistä.

Rannalla liikkuvat joutilaat maleksijat eivät kiinnittäneet Cravenin mieltä; hän oli liian tottunut heihin, nähnyt ulkomaisten satamien hylkyväkeä liian usein edes vilkaistakseen heihin. Mutta hetkisen hän viipyi kannella, silmäillen Notre Dame d'Afrique-kirkkoa, joka kohoten korkealle sataman yläpuolelle ja kuvastuen selväpiirteisenä taivasta vasten lämpöisesti välkkyi laskevan auringon säteissä.

Sitten hän laskeutui pieneen, ummehtuneeseen hyttiin, jossa päivällinen odotti.

Seuraavat neljä päivää hän kärsimättömästi kopisteli Gibraltarin kallioita kantapäillään, odottaen pääsyä johonkin kotimatkalla olevaan Intian liikennettä välittävään laivaan. Kun se saapui, oli siinä vain vähän matkustajia, kuten siihen vuodenaikaan saattoi odottaa, ja myrsky karkoitti heti suurimman osan heistä salonkeihin, joten Craven sai verrattain rauhassa marssia kannella tarvitsematta kuunnella epäsuotuiseen vuoden aikaan kotiin palaavien, vilusta hytisevien englantilaisintialaisten nurkumista. Lainattu öljytakki yllään hän vietti tuntikausia kannella, tarkkaillen valkoharjaisia laineita, jotka vyöryivät laivaa vastaan, uhaten haudata sen helmaansa, ja lipuivat sitten peräpuolelle vaahtoisena myllerryksenä. Meren raju kauneus kiehtoi häntä, ja raskaina riippuvat, lyijynharmaalla taivaalla vinhasti ajautuvat pilvet ja purevasti puskeva tuuli tuntuivat tervetulleelta vaihtelulta hänen kestettyään yli kaksi vuotta Afrikan armotonta auringonpaahdetta ja näännyttävää hellettä.

Perin vitkallisesti he kulkivat Thamesia ylöspäin sakeassa sumussa, joka kävi yhä kosteammaksi heidän lähestyessään telakoita, mutta ennättivät laituripaikalleen siksi hyvissä ajoin, että Craven ehti junaan, jolla hän pääsisi kotiin päivällisajaksi. Niin oli parempi kuin tuhlata yö Lontoossa.

Hänen hallussaan oli kokonainen osasto, ja hän kulutti aikaa tuijottelemalla ulos sumeista, sateen pieksämistä ikkunoista kovasti huolestuneena ja maltittomana. Viisituntinen junamatka ei ollut milloinkaan tuntunut niin pitkältä. Hän oli ostanut joukon sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta ne viruivat lukemattomina hänen vieressään. Hän ei ollut selvillä tapahtumien kulusta ja oli käväissyt sanomalehtimyymälässä pikemminkin tottumuksesta kuin varsinaisen uutishalun pakotuksesta. Telakalta hän oli taaskin sähköttänyt Petersille. Olisiko Gillian asemalla häntä vastassa? Se tuskin oli otaksuttavaa. Heidän tapaamisestaan sukeutuisi pakostakin jäykkä, syrjäisen rautatieaseman junasilta ei hevin ollut sopiva paikka sitä varten. Ja miksi taivaan nimessä pitäisi Gillianin suoda hänelle niin suuri kunnianosoitus? Hänellä ei ollut oikeutta odottaa sitä, ei minkäänlaista oikeutta odottaa mitään. Jo se, että Gillian oli hänelle kohtelias, oli enemmän kuin hän ansaitsi. Olikohan Gillian lainkaan muuttunut? Hyvä Jumala, kuinka hän ikävöi nähdä hänet! Jo se ajatuskin pani hänen sydämensä hurjasti sykkimään. Takinkaulus käännettynä korville ja lakki vedettynä silmille hän istui väristen kolean vaunun nurkassa ja haaveili vaimostaan tuntien vieriessä tuskastuttavan verkkaisesti. Ulkona alkoi hämärtää, ja ikkunat olivat muuttuneet niin himmeiksi, ettei hän niiden lävitse tuntenut tuttuja maisemia. Juna tuntui etenevän matelemalla. Viimeisellä pysäkillä oli viivytty jostakin selittämättömästä syystä, eikä hukattua aikaa nähtävästi koetettukaan voittaa takaisin.

Tämä oli omituinen kotiintulo, juolahti äkkiä hänen mieleensä. Vieläkin omituisempi kuin yli kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli saapunut Craveniin muassaan tätinsä ja ujo hiljainen tyttö, jonka kohtalo ja John Locke olivat tehneet hänen holhokikseen. Muistelikohan Gilliankin sitä aikaa toivoen tulevaisuutensa koituvan paremmaksi? Kammottiko Gilliania hänen talonsa ja valittiko hän sitä, että Craven oli lainkaan osunut hänen tielleen? Oli hyvin vähän todennäköistä, että hänellä voisi olla muunlaisia tunteita puolisoaan kohtaan, joka ei ollut millään tavoin pyrkinyt tekemään häntä onnelliseksi, vaan pannut parhaansa tehdäkseen hänestä onnettoman. Päästäen tukahdutetun ähkäisyn Craven kumartui eteenpäin, painaen kasvonsa käsiinsä ja sadatellen itseään.

Miten Gillian ottaisi hänet vastaan? Entäpä jollei hän suostuisikaan jatkamaan nurinkurisia suhteita, jotka olivat aiheuttaneet niin paljon surkeutta, jollei hän luopuisikaan miehensä poissaolon aikana nauttimastaan laajemmasta vapaudesta, vaan vaatisi oikeutta yhä elää omaa eloaan erillään hänestä? Olisi ihan luonnollista, että hän tekisi niin. Eikä tietysti siveelliseltä kannalta olisi vähintäkään oikeutta evätä sitä. Hän oli menettänyt sen oikeuden. Eikä kysymys missään nimessä ollut siitä, mihin hän suostuisi ja mihin ei, vaan yksinomaan Gillianin onnesta ja toiveista.

Oli jo pimeä, kun hän junan nytkähdellen pysähdyttyä laskeutui pienelle rautatieasemalle. Ilta oli kolkko, ja tuuli raastoi hänen vaatteitaan hänen tähyillessään hämyssä ja sateessa, oliko ketään häntä vastassa. Sitten hän huomasi Petersin tutun, tanakan hahmon lepattavan lampun himmeässä valokehässä. Craven riensi hänen luokseen leppeä hymy kasvoillaan. Äkkiä hänestä alkoi tuntua, että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää matkustamista ja että matkojen päässä oli Peters aina ollut häntä odottamassa, sama Peters, joka sitkeästi suoritti hänen vieroksumansa tehtävät, joka vilpittömän rehellisesti tuki työnantajaansa, vaikka hänen täytyi mielessään häntä halveksia, ja jonka saappaita hän ei ollut kelvollinen puhdistamaan.

Miehet tervehtivät toisiaan tyynesti, ikäänkuin olisi kulunut vain viikkoja eikä vuosia siitä, kun he olivat eronneet tällä samalla pienellä junasillalla.

»Kurja sää», murahti tilanhoitaja, vaikka yleensä tiedettiin, kuinka vähän hän välitti ilman huonoudesta. »Tuntuu varmaankin kylmältä troopillisten seutujen jäljeltä. Toin mukanani palvelijan Joshion avuksi hoitelemaan tavaroitasi. Maltahan hetkinen; käyn katsomassa, onko kaikki kunnossa.» Hän lähti reippaasti astelemaan poispäin, mutta vaivautuneena ja hämillään kuten aina, milloin Peters näki hyväksi korostaa heidän keskinäisiä suhteitaan, kiiruhti Craven hänen jälkeensä ja pysäytti hänet rautaisella otteella.

»Se on tarpeetonta», sanoi hän äreästi. »Toivoisin, ettet aina käyttäytyisi ikäänkuin olisit jonkunlainen ylempi palvelija, Peters. Se on kirottua hölynpölyä. Joshio kykenee varsin hyvin huolehtimaan tavaroistani; niitä onkin varsin vähän. Jätin enimmän osan niistä Algieriin; niitä ei kannattanut raahata muassa. Täällä ovat vain pyssykotelot ja pari matkalaukkua. Meillä ei ole paljoa enempää kuin yllämme olevat asut.»

Peters mukautui sävyisästi ja meni edellä umpinaiselle autolle, joka vartosi aseman oven edustalla. Vaunujen lähtiessä liikkeelle kääntyi Craven kiihkeästi hänen puoleensa, lausuen kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen kielellään viimeiset kymmenen minuuttia.

»Miten Gillian voi?»

Peters vilkaisi häneen vaivihkaa.

»En tiedä», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei maininnut mitään voinnistaan viime kirjeessään — mutta eihän hän koskaan puhu terveydestään.»

»Viime kirjeessään —» kertasi Craven, ja hänen äänensä soinnahti synkän pettyneeltä. »Eikö hän olekaan Towersissa? En saanut postia Algierissa — joku tomppelimainen virkailija oli erehtynyt. En ole saanut tietoja kotoa lähes vuoteen.»

»Hän on vielä Pariisissa», virkkoi Peters kuivakiskoisesti, ja Cravenista hänen sävynsä kuulosti hieman syyttävältä. Otsa rypyssä hän tuijotteli ikkunasta sanomatta muutamiin minuutteihin mitään ja aprikoi, kuinka paljon Peters tiesi. Hän oli vastustanut Afrikan-retkeä ja lausunut mielipiteensä peittelemättä, kun Craven oli keskustellut siitä hänen kanssaan, eivätkä hänen ajatuksensa ilmeisestikään olleet sen jälkeen muuttuneet. Craven ymmärsi varsin hyvin hänen mielensä ja arvasi, mitä Petersin täytyi hänestä arvella. Eikä hän voinut puolustautua, ei millään tavoin selittää. Häntä suuresti epäilytti, käsittäisikö Peters, jos hän selittäisikin — hänen siveelliset ohjesääntönsä olivat siksi yksinkertaiset, hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä siksi hienot, ettei itsemurha niihin mahtunut. Craven oli myöskin varma siitä, että jos Peters olisi tuntenut, millaisissa oloissa hänen avioliittonsa solmittiin, olisi hän empimättä vastustanut sitä. Miksi hän ei ollut Jaappanista palattuaan kertonut Petersille koko kauheata tarinaansa? Peters ei ollut koskaan pettänyt ainoatakaan Cravenia eikä olisi pettänyt häntä silloin. Tukahduttaen hyödyttömän katumuksen haikean huokauksen hän kääntyi jälleen kumppaninsa puoleen.

»Sitten kai Towers on kylmillään. Annatko minun nukkua Erakkomajassa?» kysyi hän rauhallisesti.

»Ei. Olen pitänyt taloa asuttavana, jotta se olisi valmis, jos vaimosi millä hetkellä hyvänsä päättäisi tulla kotiin. Luulin sinun niin toivovan.»

»Niin, niin tietysti», ehätti Craven myöntämään. »Menettelit ihan oikein.» Sitten hän katsahti ympärilleen ja rypisti taaskin otsaansa miettivästi. »Eikö tämä ole sama Daimler-auto, jonka Gillian vei mennessään Ranskaan — ohjaamassa on varmastikin Phillipe?» kysyi hän äkkiä, tirkistäen ikkunasta ohjaajan selkää, jota valaisi auton katossa oleva sähkölamppu.

»Hän lähetti sen takaisin muutamien kuukausien kuluttua, selittäen sen olevan tarpeettoman», vastasi Peters. »Pidin Phillipen edelleen palveluksessa, koska hän on parempi mekanikko kuin toinen ohjaaja. Kahta ei tarvittu.»

Craven ei virkkanut siihen mitään, vaan vaipui jälleen äänettömäksi. Kumpikin pysyi vaiti koko matkan loppuosan.

Päivällispöydässä keskustelu kosketteli etupäässä Afrikkaa ja tieteellisen retkikunnan tuloksia sekä paikkakunnan tapahtumia, yleensä sellaisia aiheita, joista arvelematta saattoi puhua Forbesin ja palvelijain kuullen. Tuon tuostakin Craven vilkaisi huulet tiukkaan puristettuina ympärilleen tilavassa huoneessa. Se näytti kolkolta ja tyhjältä, kun siellä ei ollut hentoa, tyttömäistä olentoa, joka oli tuonut päivänpaistetta koko avaraan taloon. Jospa hän ei koskaan enää palaisikaan! Craven ei voinut kuvitella asuvansa siellä yksin, siellä kummittelisivat muistot, hän näkisi Gillianin joka huoneessa. Mutta sieltä poistumisen ajatus vihlaisi häntä. Vasta mentyään Afrikkaan aikomatta ikinä palata hän oli tuntenut, kuinka rakas se paikka hänestä oli. Äkkiä hän oli silloin oivaltanut olevansa Craven Towersin Craven ja käsittänyt, mitä se merkitsi. Mutta ilman Gilliania se oli arvoton. Aarteeton aarrelipas. Sisällyksetön tunnusmerkki, joka ei merkinnyt mitään. Gillianin persoonallisuus oli painanut leimansa taloon; nytkin tuntui hänen vaikutuksensa isossa, muodollisessa ruokasalissa, jossa Craven istui. Gillianin oikkuna oli ollut heidän ollessaan kahden siirrättää syrjään iso pöytä, joka tuntui niin hullunkurisen lavealta kahta henkeä varten, ja tuottaa sijaan pieni, pyöreä pöytä, joka oli kodikkaampi ja jonka ylitse keskustelu sujui keveämmin. Forbes oli vakavasti ajatteleva mies ja hartaasti kiintynyt emäntäänsä. Vaikka emäntä olikin poissa, noudatettiin hänen toiveitaan tunnollisesti. Rouva Craven oli säätänyt, että jos aterialla oli vähemmän kuin neljä henkeä, oli suvun ruokapöytä muinaisaikainen ja vaivaloinen huonekalu; siispä oli tänäkin iltana katettu päivällinen pyöreälle pikku pöydälle, ja se muistutti Cravenille vieläkin eloisammin Gillianin poissaolosta. Tuntui melkein julkeudelta, että Peters istui hänen vastassaan Gillianin paikalla.

Häntä alkoi tuskastuttaa pitkäveteinen ja jäykän juhlallinen ateria, jonka menoja vanha hovimestari johti ilmeisesti mielissään, ja vähitellen hän kävi harvasanaiseksi, vastaten koneellisesti ja usein osumattomasti Petersin sujuviin puheisiin. Nyt hän toivoi, että olisi noudattanut Algierissa saamaansa mielijohdetta ja matkustanut suoraan Pariisiin. Tähän mennessä hän olisi jo tavannut Gillianin, tietäisi, miten hänen laitansa oli, ja koko surkea juttu olisi järjestetty tavalla tai toisella. Häntä ei kummastuttanut, että Gillian oli pitänyt parhaana jäädä ulkomaille. Hän itse oli saattanut hänet kauheaan asemaan. Viipymällä Afrikassa retkikunnan muiden jäsenten palattua hän oli tehnyt hänet turhanpäiväisen uteliaisuuden ja arvailujen silmätikuksi. Hän oli jättänyt hänet yksin, samoin kuin vanhempi Barry Craven oli jättänyt hänen äitinsä, juorukellojen hampaisiin ja myötätuntoisten ystävien säälittäväksi, minkä oli täytynyt tuntua hänestä vaikealta, vaikka hän ei tuonutkaan sitä julki.