Part 26
Huoneessa oli pimeä; hän hapuili ovenpielestä sähkönappulaa ja löydettyään sen kiersi sitä; huoneeseen tulvahti kaihtimien pehmentämää valoa. Peters oli puhunut totta sanoessaan, että talo pidettiin valmiina ottamaan emäntänsä vastaan milloin hyvänsä. Craven ei ollut kertaakaan ennen astunut tämän huoneen kynnyksen ylitse, ja nähdessään sen nyt ensi kerran ja sellaisena hän tuskin saattoi uskoa, että se oli kaksi vuotta ollut asumattomana. Näytti siltä kuin Gillian olisi poistunut sieltä vasta kymmenen minuuttia sitten. Siitä huokui hänen läheisyyttään. Pienet, kotoiset yksityispiirteet olivat hänen jäljeltään. Pukeutumispöydällä oli maljakko pronssinvärisiä päivänkukkia ja sen vierellä neiti Cravenin lahjoittamat kilpikonnanluiset pikku esineet. Pieni kello naksutti rattoisasti uuninreunustalla. Hänen silmiensä ilme muuttui vieläkin tuskaisemmaksi, kun hän katseli huonetta janoisen kiihkeästi, painaen mieleensä sen kaikki erikoispiirteet. Gillianin huone! Se huone, jonka hänen oma arvottomuutensa oli teljennyt häneltä. Kaikki, mitä hän oli menettänyt, välähti hänen mieleensä, hänet valtasi rusentava, surkea häpeä, ja polttava puna levisi verkalleen hänen kasvoilleen. Ei koskaan ennen ollut heitä erottava välimatka tuntunut niin pitkältä. Ei milloinkaan ennen ollut Gillianin viaton puhtaus kuvastunut hänelle niin pakottavan selvästi kuin nyt tässä tahrattoman valkeassa kammiossa. Sen yksinkertainen, raikas, melkeinpä ankara kauneus tuntui heijastavan Gillianin tahratonta sielua, ja Cravenin riuduttava raju intohimo tuntui sen rinnalla kammottavalta, raa'alta. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi häpäissyt luostariin suljetun nunnan pyhättöä. Mutta eikö intohimokin saattanut olla kaunis, jos se oli rakkauden kirkastama! Hän ojensi käsiään toivottomasti kaihoten, hänen huuliltaan pääsi tytön nimi, epätoivoisen yksinäisyyden valitus, ja hän lankesi polvilleen vuoteen viereen, painoi kasvonsa paksuun, pehmeään peitteeseen, ojensi voimakkaat, ruskeat kätensä levälleen ja kouristeli silkkiverhoa sielunhädässään.
Tuntikausia myöhemmin hän kohotti päätänsä ja käänsi väsyneet silmänsä talvisen aamusarastuksen kalpeata valoa kohti, joka tunkeutui huoneeseen umpeen vedettyjen verhojen lävitse.
* * * * *
Hän lähti sinä aamuna Pariisiin, yksin.
Yhäti satoi rankasti, eikä vaununikkunasta näkyvä kolkko, painostava ulkomaailma ollut omiaan tekemään hänen synkkiä ajatuksiaan hilpeämmiksi.
Lontoossa satoi lakkaamatta kuin saavista kaataen. Kadut olivat lokaiset ja liukkaat, käytävät täynnä kiiruhtavia, tungeksivia ihmisiä, joiden vettä valuvat sateenvarjot kimaltelivat myymälöiden valojen hohteessa. Ajaessaan rautatienasemalta toiselle Craven tähyili ilotonta näkyä, ja häntä puistatti ympäristön synkkyys ja kurjuus. Kehnot kadut ja ikävät, likaiset talot saivat hänen silmissään suuremman merkityksen kuin niillä koskaan ennen oli ollut. Nähdessään ohitseen rientävän, huonosti puetun likomärän naisen tunsi hän rinnassaan hirveästi vihlaisevan pistoksen. Pariisi saattoi olla yhtä armoton kuin tämä laajempi, varakkaampi kaupunki.
Jätettyään matkalaukkunsa Charing Crossin aseman odotussaliin hän vietti varrotessaan Doveriin lähtevää junaa tuntikausia kävellen aseman läheisillä kaduilla. Häntä ei vähääkään haluttanut mennä kerhoonsa; siellä hän tapaisi kokonaisen parven tuttavia, jotka innokkaasti pyytäisivät häntä kertomaan retkistään ja uteliaina kyselisivät hänen myöhäisen paluunsa syytä.
Aika kului hitaasti. Hän poikkesi hiljaiseen ravintolaan aterioimaan ja söi panematta merkille, mitä hänelle oli tarjottu. Heti junaan päästessään hän meni sinne ja painautui vaununosaston nurkkaan, toivoen matkustajia olevan tavallista vähemmän koko yön kestäneen kurjan sään vuoksi. Pitäen edessään iltalehteä, jota hän ei koettanutkaan lukea, hän poltteli tupakkaa äänettömänä, eivätkä vaunussa istuvat kaksi muuta miestä häntä häirinneet. He olivat molemmat ulkomaalaisia, sykertyivät laajoihin vaippoihin kääriytyneinä vastakkaisiin nurkkiin ja nukkuivat melkein jo junan lähtiessä liikkeelle asemalta. Laskettuaan syrjään sanomalehden, joka ei vähääkään kiinnittänyt hänen mieltään, hän silmäili heitä hetkisen kateellisena, veti sitten hatun silmilleen ja koetti jäljitellä heidän hyvää esimerkkiään. Mutta vaikka hän olikin väsynyt, ei uni tahtonut herua hänen silmiinsä. Hän istui, kuunnellen junan tärinää ja matkakumppaniensa rauhallista kuorsaamista, kunnes välitön ympäristö lakkasi hajoittamasta hänen ajatuksiaan ja hän keskittäytyi kokonaan tehtäväänsä.
Doverissa ei sää ollut sen parempi, ja aallot pärskyivät korkealle murtuessaan laituriin, kastaen läpimäriksi harvalukuiset matkustajat, jotka kiiruhtivat laivaan ja painuivat kannen alle suojaan myrskyltä. Ilmasta välittämättä Craven jäi kannelle ja seisoi koko matkan ajan kajuutan suojassa, jossa saattoi säilyttää tulen piipussa.
Vastoin odotustaan hän sai unta junassa ja nukkui siihen saakka, kunnes saavuttiin Pariisiin. Karttaen sellaisia hotelleja, joissa hänet tunnettiin, hän ajoi erääseen pienehköön laitokseen, valitsi huoneen, tilasi aamiaista ja istuutui harkitsemaan, mitä olisi ensinnä tehtävä.
Tietoja hän voisi mahdollisesti saada kahdesta lähteestä, asunnosta, jonne Gillian sieltä muuttaessaan oli saattanut ilmoittaa uuden osoitteensa, ja pankista, josta hän Petersin kertoman mukaan nouti kirjeensä. Hän kävisi niissä molemmissa paikoissa, ennenkuin turvautuisi siihen keinoon, että palkkaisi etsivän, mitä hän ei tahtonut tehdä, ennenkuin kaikki muut tiet olivat tukossa. Se ajatus oli hänestä kovin vastenmielinen, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, jollei hän mielinyt turvautua poliisilaitokseen, jonka apua hän ei pyytäisi, ennenkuin se olisi ihan välttämätön. Hänen tiedustelunsa piti ehdottomasti tapahtua mahdollisimman hiljaisesti ja salaisesti. Hän päätti pistäytyä ensin vuokrahuoneistossa ja lähti sinne jalkaisin sitä ennen lupauksensa mukaan sähkötettyään Petersille.
Sillä hetkellä ei satanut, mutta pilvet leijailivat alhaalla ja uhkaavina, ja ilma oli raaka. Hän asteli ripeästi pitkin tungoksen täyttämiä katuja ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä. Pitkänä, tummaksi päivettyneenä miehenä hän oli silmäänpistävä ja herätti huomiota, josta hän itse ei tiennyt mitään.
Kapealta kadulta, jonka varrella hänen hotellinsa oli, hän joutui Madeleine-aukiolle ja kääntyi sitten liikevirran mukana Malesherbes-bulevardille, jota hän noudatti, kävellen Haussmann-bulevardin poikki ja Saint Augustin-kirkon ohitse, kunnes Monceau-puiston puut kohosivat hänen eteensä. Kuinka usein hän olikaan Afrikan helteessä kuvitellut Gillianin istuvan noiden korkeiden, tuuhealehväisten plataanien siimeksessä lukemassa tai piirtämässä luonnoksia ympärillään leikkivistä lapsista! Hän oli ajatellut vaimoaan öin ja päivin, mielessään nähden hänen liikkuvan asunnossa, jonka hän oli vuokrannut ja sisustanut niin huolekkaasti. Kuinka perin turhia hänen kaikki sellaiset haaveilunsa olivatkaan olleet! Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän asteli niin hyvin muistamansa talon portaita ylöspäin.
Mutta ovenvartija, joka oli vasta äsken tullut toimeensa, ei osannut vastata hänen tiedustuksiinsa mitään. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään siellä asuneesta madame Cravenista, eikä hän silminnähtävästi välittänyt mitään ennen hänen tuloaan talosta muuttaneista asukkaista. Se oli vanha juttu, joka ei liikuttanut häntä vähääkään ja johon hän, sen hän ilmaisi selvästi, ei halunnut enää sekaantua. Hänen sanansa olivat lyhyet ja jyrkät, mutta hän otti huomioon Cravenin voimakkaan rakenteen ja varoi lausumasta loukkauksia, kuten hänen kaltaisensa usein tekevät. Se oli ensimmäinen vastoinkäyminen, mutta poistuessaan sieltä Craven mielessään myönsi, ettei hän ollut kovin suuresti toivonutkaan saavansa tietoja siltä taholta, katsoen siihen, että Gillian oli asunut siellä niin lyhyen ajan.
Jäljellä oli pankki. Hän palasi samaa tietä, astellen suoraa päätä Ooppera-aukiolle. Mutta pankissa, joka samalla kertaa oli matkailutoimisto, ei osattu auttaa häntä. Kysytty rouvashenkilö nouti kirjeitään aina pitkien väliaikojen päästä, heillä ei ollut aavistustakaan, missä hän olisi tavattavissa. Suvaitsisiko herra jättää käyntikortin, joka annettaisiin hänelle ensi tilassa? Mutta Craven pudisti päätään — se mahdollisuus, että Gillian kävisi siellä, oli liian hatara — ja hän poistui jälleen vilkasliikkeisille kaduille.
Nyt hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua tiedustelutoimistoon, ja piirteet entistä tuikeimpina hän vitkastelematta meni erään sellaisen maineelta tuntemansa liikkeen konttoriin. _Chef de bureaun_ yksityishuoneessa hän esitti asiansa kansallensa ominaiseen lyhyeen, täsmälliseen tapaan. Hänen kielentaitonsa oli nyt hyvään tarpeeseen, haastattelun kiusallisuutta lievensi se, että hänen esitystään kuunneltiin liikemiesmäisesti ja tahdikkaasti. Teräväkatseisella miehellä, joka muistiinpanojensa lomassa naputteli kultaista lyijykynän varttaan peukalonsa kynteen, oli sellainen maine, että hän piti saamansa edun ja oli perin kärkäs sitä kartuttamaan; ulkomaiset asiakkaat eivät suinkaan olleet harvinaisia, mutta niitä ei ilmestynyt joka päivä, eivätkä he aina näyttäneet niin kovin varakkailta kuin tämä tuikeakasvoinen englantilainen, joka puhui käskevästi ikäänkuin olisi tottunut siihen, että häntä toteltiin, mutta kuitenkin käytti kohteliaita lausetapoja, jotka hänen maanmiestensä suusta olivat harvinaisia.
Seurasi kaksi päivää loppumattomalta tuntuvaa odotusta ja jännitystä, kaksi päivää, jotka Cravenista olivat pitkiä kuin elinkaudet. Hän vetelehti hotellin lähistöllä uskaltamatta loitota kauaksi, jotta saisi heti kaikki tiedot ja selostukset. Ei häntä myöskään haluttanut ilmoittaa oleskelevansa Pariisissa; hänellä oli siellä liian paljon tuttavia ja ystäviä, joiden kysymyksiä olisi vaikea vältellä.
Mutta kolmannen päivän aamuna kello yhdentoista aikaan hänet kutsuttiin puhelimeen. Häntä värähdyttivät pelokkaat aavistukset, ja kuulotorveen tarttuessaan hän tunsi kummallista heikkoutta. Mutta hänelle puhuva ääni oli rauhoittava, ja siitä soinnahti onnistuneen työskentelyn aiheuttamaa mielihyvää. Monsieurin puoliso oli löydetty; he olivat tarvinneet siihen aikaa — niinpä kyllä, mutta he olivat noudattaneet monsieurin ohjeita _au pied de la lettre_ ja toimineet kerrassaan moitteettoman varovaisesti. Sitten seurasi hyvin yksityiskohtainen osoite. Hetkisen hän nojasi puhelinkopin seinään, vapisten hillittömästi. Vasta sillä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka kovasti hän oli pelännyt. Aika-ajoin oli hänen mielessään väikkyvä tuntemattomien vainajien ruumishuone säälittävine sisältöineen saattanut hänet tuntemaan helvetin esimakua. Heikkouden tunne haihtui nopeasti, ja hän meni hotellin ovelle ja hypähti autoon, josta kyydittävä oli juuri laskeutunut.
Hän tunsi hyvin paikan, johon hän ajoi. Vuosikausia sitten hän oli osannut kävellä sinne melkeinpä vaikka ummessa silmin, mutta nyt oli aika kallista. Ja kun hän istui nytkähtelevässä autossa etukumarassa, kädet tiukasti yhteen puristettuina, tuntui hänestä kuin olisi hänen tielleen kasaantunut kaikkia mahdollisia esteitä. Liike kaduilla ei ollut milloinkaan näyttänyt niin ahdinkoiselta, sitä ohjaavan järjestysmiehen ponnistukset niin toivottoman tyhjänpäiväisiltä. Selvittämättömästi yhteen sulloutuneita omnibusseja ja autoja, kömpelöitä kuormavankkureita ja ajurinrattaita oli joka käänteessä heidän vastassaan, kunnes heidän vihdoin pyörähdettyään Louvren nurkitse kadut muuttuivat selvemmiksi ja auto kääntyi jyrkästi, suuntautuen Seinen poikki. Heidän lähestyessään etsivän ilmoittamaa taloa ei Craven tuntenut minkäänlaista mielenliikutusta. Hänet tuntui vallanneen kuoleman tyyneys. Enää hän ei edes kuvitellut, mitä hän saisi nähdä. Se talo, jonka kohdalle he viimein pysähtyivät, oli lajinsa esikuvallinen edustaja; opiskeluaikanaan oli hänellä ollut atelieri täsmälleen samanlaisessa rakennuksessa, ja ovenvartijatar, jota hän puhutteli, olisi saattanut olla sen puheliaan, reheväruumiisen _citoyennen_ kaksoissisar, joka kauan aikaa sitten oli äidillisesti huolehtinut hänen sukistaan ja paidoistaan ja jonka sydämessä oli varattu hellä sopukka häntä säälimättä pistelevälle, mutta vuokransa suositettavan säntillisesti maksavalle _bel Anglaisille_. Ovenvartijatar, kookas nainen, jolla oli älykkäät, ystävälliset kasvot, istui keinutuolissa pienen pieni kissanpoika olallaan ja kasa kudosta sylissään. Kuultuaan Cravenin kysymyksen hän pisti kissanpoikasen koppaan ja kietoi valmisteilla olevan huivin kainaloonsa, nousi mahtipontisesti seisomaan ja loi vieraaseen tuijottavan, avoimen, peittelemättömän uteliaan katseen. Tuikkivilla rasvakerrostumain reunustamilla silmillään hän tarkasti Cravenia kiireestä kantapäähän, ja mies tunsi, ettei hänen ruumiinsa mikään yksityiskohta jäänyt huomaamatta, että jopa hänen pukunsa kangas ja hänen jalassaan olevien saappaiden hinta arvioitiin tarkoin ja nopeasti. Vihdoin nainen alentui puhumaan omituisen lempeällä äänellä, lämmeten melkeinpä intomieliseksi. Madame Craven? No, tietysti, _au quatrieme_. Monsieur oli kenties taiteensuosija ja halusi ostaa taulun? Se oli hyvä, maalareita oli paljon, mutta ostajia vähä. Madame oli varmasti kotona, hänellä olikin parhaillaan malli luonaan. Malli — _sapristi!_ — niin mies itseään nimitti, mutta hänestä hän näytti olevan _un vrai apache, mon Dieu!_ Hän keskeytti valittelunsa, heilauttaen käsiään kauhuissaan, ja nyökäten portaille päin, ja jatkoi sitten sydämenpurkaustaan hiljempaa. Atelierin ovi oli auki; piti näet olla varovainen sellaisiin herrasmiehiin nähden, eikä hänkään aina istunut hallissa, jotta olisi ollut äänenkantamissa; eihän koskaan voinut tietää — ja madame oli enkeli, jolla oli lapsen sydän. Maalattavat kasvot — ja muuta hän ei ajatellut. Mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan, siunatun, viattoman lapsiparan. Se epäilemättä johtui siitä, että hän oli englantilainen — monsieur oli myöskin englantilainen, huomautti hän luoden taaskin Craveniin ovelan katseen ja hymyillen leveästi. Madame ilostuisi tavatessaan maanmiehensä. Jos monsieur suvaitsisi vaivautua nousemaan portaita, ei hän voisi erehtyä ovesta; se oli ylimmässä kerroksessa, ja kuten hän oli sanonut, se oli auki.
Hän silmäili Cravenia suopean säteilevänä, kun viimemainittu jupistuaan kiitokset kääntyi nousemaan portaita. Craven tunsi huojennusta ajatellessaan lämminsydämistä, vapaaehtoista vahtia, joka hyväntahtoisen valppaana istui alakerrassa isossa keinutuolissaan. Täälläkin Gillian näkyi saavuttaneen ympäristönsä rakkauden. Hänen ripeästi astellessaan ylöspäin katosi hänen mielestään luonnoton tyyneys, antaen sijaa kokonaan toisenlaiselle tunnelmalle. Ihan äkkiä hänelle selvisi, että se, mitä hän oli ikävöinyt ja rukoillut, oli toteutumaisillaan. Hän tajusi, että kammottava odotusaika oli ohitse, että hän muutamien minuuttien kuluttua näkisi vaimonsa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Jokainen sekunti, joka heidät vielä erotti, tuntui eliniältä, ja portaiden viimeiset kaksi käänteenväliä hän harppaili kaksi askelmaa kerrallaan. Mutta niiden yläpäähän saavuttuaan hän seisahtui äkkiä. Avoin ovi oli muutamien askelien päässä hänestä, mutta ei näkynyt sille kohdalle.
Hänet oli pysäyttänyt Gillianin ääni; siinä oli väsynyt sointu, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut ja joka pani hänen huulensa värähtelemään. Hänen sormensa kouristivat kädessä olevaa pehmeätä hattua.
»Mutta se ei kelpaa ensinkään», kuului Gillian lausuvan, ja sanoja seurannut tuskallinen yskäisy viilsi veitsen lailla Cravenin sydäntä. »Ilme on väärä. Jos näytätte tuollaiselta, en voi mitenkään uskoa teitä siksi, mikä väitätte olevanne. Ajatelkaa jotakin niistä kauheuksista, joista olette minulle kertonut — koettakaa kuvitella olevanne vieläkin vainuamassa sitä vintiötä, joka ryösti teiltä pikku Colettenne —»
Hänet keskeytti arkaileva ääni.
»Se ei hyödytä, madame, kun muistan, etten voi ajatella muuta kuin teitä ja amerikkalaista tohtoria, joka antoi hänet minulle takaisin, ja onneamme.»
»Te ette ole hänen arvoisensa, ja hän kammoksuu puuhianne», tuli nopea vastaus, ja äsken puhunut mies naurahti.
»Mutta ei minua», vastasi hän kerkeästi, »ja puuhani turvaavat meille katon päämme päälle», lisäsi hän jurosti. »Mutta katsokaahan! Koetan uudelleen — tyydyttääkö se teitä, madame?»
Kuullessaan Gillianin innokkaasti myöntävän ja käskevästi kehoittavan miestä »pysymään sellaisena muutamia minuutteja», Craven siirtyi eteenpäin ja saapui ovelle sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana.
Yksi ainoa laaja silmäys paljasti hänelle huoneen ankaran alastomuuden, ja sen kolkkous sai äkkiä kiukun tunteen tulvahtamaan hänen mieleensä. Hänen kasvonsa oli pingoittuneet, ja hänen silmissään oli miltei uhkaavan tuskainen ilme, kun hän katseli hentoa olentoa, joka mitään aavistamatta ja syventyneenä työhönsä seisoi kumartuneena keskelle matotonta lattiaa sijoitetun maalaustelineen puoleen. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi Gillianista pienellä korokkeella seisovaan malliin, ja nähdessään vaimonsa maalattavana olevan miehen hän heti ymmärsi, minkä tähden vanha ovenvartijatar tahtoi olla valppaana. Hoikka, tummaan asuun puettu nuorukainen, jonka pää oli työntynyt eteenpäin ja painunut syvälle olkapäiden väliin ja jonka tiukasti sopiva lippalakki oli vedetty silmille varjostamaan kalpeita, uhkaavannäköisiä kasvoja, oli esikuvallinen näyte sakilaisten rikollisluokasta, joka Pariisissa tunnetaan nimellä _les apaches_; hän ei ollut mikään peloittavaksi murhamieheksi naamioitu malli, vaan todellinen, aito roisto. Siitä Craven oli varma. Vaara, johon Gillian oli antautunut, harmi, jota Craven tunsi ajatellessaan, että sellainen otus oli hänen vaimonsa läheisyydessä, puristivat huudahduksen hänen huuliltaan.
Taiteilija ja malli pyörähtivät yhtä aikaa ympäri. Syntyi hetkisen kestävä jännittynyt hiljaisuus, kun mies ja vaimo tuijottivat toisiaan silmiin.
»Barry», kuiskasi Gillian pelokkaasti, »Barry —»
Molemmat miehet syöksähtivät eteenpäin, mutta Craven ennätti tukemaan kaatuvaa Gilliania. Pyörtynyt lepäsi kuin höyhen hänen vankassa otteessaan, ja kun hän silmäili rintaansa vasten painuneita heikon näköisiä kasvoja, kolkutti hänen sydäntään hyytävä pelko, että hän oli tullut liian myöhään. Suonenvedontapaisesti hänen käsivartensa tiukkautuivat säälittävän köykäisen, hintelän vartalon ympärille, ja jyrkästi hän puhui vieressään synkkänä seisovalle miehelle.
»Lääkäri — niin pian kuin ehditte — ja käskekää ovenvartijattaren tulla tänne ylös!»
Levottomuus teki hänen äänensä käreäksi, ja hän kääntyi toisaalle katsomatta, totteliko toinen hänen määräystään. Sekunnin ajan sakilainen mulkoili häneen soukin silmin jurojen kasvojen nytkähdellessä omituisesti, nykäisi sitten mustaa lakkiaan syvemmälle silmilleen ja puikki kuulumattomin askelin tiehensä.
Katkonaisesti kuiskien Craven puristi hentoa taakkaansa lujemmin itseään vasten, ikäänkuin koettaen oman ruumiinsa voimalla ja lämmöllä elähyttää hinteliä jäseniä, jotka viruivat hänen sylissään niin kylminä ja elottomina, ja kumartui syvälle kalpeiden huulien puoleen, joilta hän janosi suudelmaa, mutta ei uskaltanut ottaa. Se ei ollut hänen otettavissaan, mietti hän katkerasti, ja Gillianin ollessa tajuton hänen huulensa olivat pyhät.
Hänen silmänsä olivat synkän surulliset, kun hän nosti päätään ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, etsien vuodetta, johon hän saisi laskea Gillianin pitkäkseen. Mutta alastomassa atelierissa ei ollut sellaisia ylellisyyskaluja, ja kasvot jäykkinä hän kantoi taintuneen huoneen läpi ja sysäsi auki sisemmän makuuhuoneen oven. Se oli vieläkin tyhjempi ja kolkompi kuin atelieri ja kalseassa köyhyydessään Craven Towersin upean, valkean makuukammion hirvittävä vastakohta. Hän laski Gillianin kapealle, kovalle vuoteelle, ja häneltä pääsi tukahdutettu huokaus, joka tuntui repivän hänen sydämensä palasiksi.
Ja hänen ollessaan polvillaan vuoteen vieressä, avuttoman hätäisenä hieroen vaimonsa jääkylmiä käsiä, syöksähti hänen kimppuunsa riehuva raivotar, joka vimmoissaan huusi taivasta miesten syntisyyden todistajaksi.
»_Bête! Animal_!» raivosi hän. »Mitä olette hänelle tehnyt — te ja se rotannaamainen pahus!»
Niin sanoen hän työnsi vankan ruhonsa Cravenin ja vuoteen väliin. Äkkiä hänen käytöksensä sitten muuttui, hänen äänensä kävi pehmeän hyväileväksi, hän kumartui pyörtyneen tytön puoleen, pujotti pullean käsivartensa hänen alleen ja leperteli hänelle, koettaen palauttaa häntä tajuihinsa. Hän ärähti Cravenille kysymyksen, ja kun viimemainittu oli parhaansa mukaan selittänyt, sai hän niskaansa purevan ivan ryöpyn. _Cet ange là_ hänen vaimonsa! Taivaan nimessä! Eikö miesten hölmöydellä ja typeryydellä ollut lainkaan rajoja — eikö hänellä ollut sen enempää järkeä kuin näyttäytyä niin odottamatta niin pitkän poissaolon jälkeen? Ihmekö sitten, että _la pauvre petite_ oli pyörtynyt! Kuinka ajattelematonta! Ja suomien Cravenia kielellään hän uudisti turhat ponnistelunsa.
Mutta Craven tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu pieluksella lepääviin pieniin, kalpeihin kasvoihin, ja hän rukoili epätoivoisen hartaasti, että Gillian säästettäisiin hänelle, ettei hänen rangaistuksensa saisi niin hirvittävää muotoa. Sillä Gillianissa tapahtunut muutos kauhistutti häntä. Aina hän oli ollut hintelä ja heikko, mutta nyt hän oli pelkkä varjo entisestään. Jos hän kuolisi! Craven puri hammasta jaksaakseen pysyä ääneti. — Pitäisikö hänestä tulla kaksinkertainen murhamies? O Hara Sanin veri tahrasi hänen käsiään, pitäisikö myöskin —
Hän pyörähti nopeasti ympäri; huoneeseen oli tuoksahtanut pitkä, velttoryhtinen mies. Tulokas vilkaisi häneen pikaisesti ja meni hänen ohitseen vuoteen viereen, puhutellen ovenvartijatarta sujuvalla, mutta selvästi amerikkalaisvoittoisella ranskankielellä. Hän keskeytti jyrkästi naisen innokkaat selitykset, kumartui vuoteen puoleen ja tutki potilasta hätäisesti.
»Sytyttäkää tuli uuniin, tuokaa kaikki peitehuovat, mitä löydätte, ja keittäkää väkevää kahvia! Olen tätä odottanut; ihme vain, ettei se sattunut aikaisemmin», puheli hän yrmeästi. Ja naisen riennettyä hämmästyttävän nöyrästi täyttämään hänen määräyksiään hän kääntyi jälleen Craveniin. »Oletteko rouva Cravenin ystävä?» tiedusti hän suorasukaisesti. »Sääli, etteivät hänen ystävänsä ole aikaisemmin tulleet häntä tapaamaan. Saatatte odottaa toisessa huoneessa, kunnes minä olen suorittanut tehtäväni täällä — jos nimittäin harrastuksenne riittää. Se vie luultavasti aikaa, ja kuta vähemmän hän tajuihinsa tullessansa näkee ihmisiä ympärillään, sitä parempi.»
Veri tulvahti Cravenin kasvoihin, ja hänen kielellään pyöri kiivas vastaus, mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi itseään. Nyt ei ollut aika selitellä eikä vaatia oikeutta saada jäädä huoneeseen. Ja oliko hänellä sellaista oikeutta, aprikoi hän haikeasti.