Part 17

Teetä tuovan palvelijan saapuminen keskeytti hänen ajattelunsa vähäksi aikaa. Miehen järjestäessä yksinkertaista kalustoa, joka paremmin sopi atelieriin kuin Forbesin alakerrassa ehdottoman tarpeellisena pitämään huoliteltuun komeuteen, hän siirtyi keskeneräistä maalausta kannattavan telineen ääreen. Hän katseli sitä arvostelevasti. Oliko Barry oikeassa — eivätkö hänen työnsä sittenkään olleet muuta kuin taiteenharrastajan keskinkertaista tavoittelua? Hän oli ollut niin luottava, niin itsevarma. Ja häntä opettanut pariisilainen mestari oli myöskin ollut luottava ja varma. Mutta kun hän silmäili edessään olevaa keskeneräistä luonnosta, alkoi hänen luottamuksensa horjua. Se ei ollut tyydyttänyt häntä hänen valmistaessaan sitä, ja nyt se näytti ihan auttamattoman kelvottomalta. Hän huokasi raskaasti ja tuijotti siihen tarmottomana; se tuntui kuvaavan hänen kaikkien toiveittensa luhistumista. Mutta nopeasti hänen rohkeutensa uudelleen elpyi. Yksi huono työ ei merkinnyt epäonnistumista — hän ei myöntäisi pettyneensä. Sitä hän oli maalannut ollessaan äärimmäisen masentunut, koko maailman näyttäessä harmaalta ja toivottomalta, ja huono tulos johtui keskittymisen puutteesta. Hän oli sallinut levottomien ajatustensa häiritä itseään liian paljon, ja hänen huomiokykynsä hajaantuminen ja hänen surunsa olivat vaikuttaneet työhön turmiollisesti. Niin sen täytyi olla. Omaa arvostelukykyään hän oli saattanut epäillä, mutta opettajansa sanaa — ei. Hänen oli onnistuttava, hänen oli osoitettava olleensa oikeassa, de Myéresin olleen oikeassa. »_Travaillez, travaillez, et puis encore travaillez_», jupisi hän, kuten oli kuullut opettajansa satoja kertoja kehoittavan, repi luonnoksen palasiksi ja viskasi kappaleet isoon paperikoppaan.

Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi teepöytään päin, jonka ääressä Mouston istui innokkaasti odottaen ja totisin, ruskein silmin tarkkaillen teekannun tärisevää kantta. Hän valmisti teen, veti sitten koiran luokseen ja syleili sitä melkein intohimoisen rakkaasti. Usein sellaista ei sattunut, mutta joskus hänen kaihoiset tunteensa pyrkivät purkautumaan, ja muun hellittävän puutteessa hän valoi ne villakoiraansa, joka vastalahjaksi oli kiintynyt häneen pettämättömästi. Joshio oli vieläkin ainoa koko talon henkilökunnasta, joka iltikseen sai koskea siihen, ja Cravenia kohtaan se osoitti omituisia, vihan ja pelon sekaisia tunteita. Moustonille — ainoalle uskotulleen — hän nyt kuiski uusia, kahden viimeisen yksinäisen päivän kuluessa kehitettyjä suunnitelmiaan, miten hän voisi paremmin oppia tuntemaan Barryn hämärää luonnetta, joka siihen saakka oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, miten hän vielä koettaisi murtaa heitä erottavaa muuria. Puhuminen, vaikkapa vain koiralle, huojensi mieltä, ja hän oli liian syventynyt siihen kuullakseen ääntä, jonka koiran herkkä korva heti erotti. Ärähtäen se kiskaisi päänsä irti hänen sylistään, ja säpsähtäen hän katsahti ovelle, luullen jonkun palvelijan saapuneen.

Mutta sensijaan hän näkikin puolisonsa. Barryn odottamaton tulo huoneeseen, jota hän tavallisesti karttoi, riisti puhekyvyn Gillianilta, joka ei ollut valmistautunut häntä kohtaamaan. Huulet kalpeina hän tuijotti mieheensä kykenemättä lausumaan edes sovinnaista tervehdystä, ja hänen sydämensä jyskytti rajusti hänen katsellessaan, kun Barry tuli lattian poikki. Ei Barrykään tuntunut osaavan virkkaa mitään, ja yhä pahemmin hermostuen Gillian pani merkille, että hänen kasvonsa olivat synkät silminnähtävästä harmista. Nopeasti painostavaksi käyvän äänettömyyden rikkoi Mouston, joka uudelleen äkäisesti ärähtäen äkkiä kiukkuisesti syöksähti Cravenin kimppuun. Mutta vikkelästi Craven tarttui siihen voimakkain käsin ja sinkautti sen nurkkaan, jonne se putosi jysähtäen; ällistyksestä ja kivusta se päästi kimeän vinkunan, joka muuttui katkonaiseksi uikutukseksi, kun se odottamattoman rangaistuksen masentamana ryömi ison kaapin alle, joka näytti tarjoovan turvallisen pakopaikan.

»Barry!» Gilianin huudahdus, josta kuvastui epäilevää hämmästystä, sai Cravenin tajuamaan, että hänen antamansa rangaistuksen oli täytynyt Gillianista näyttää tarpeettoman ankaralta. Eihän voinut odottaa Gillianin näkevän hänen ajatuksiaan ja tietävän, kuinka vastenmielistä hänestä oli nähdä koiraa Gillianin syleilyssä. Hän oli mustasukkainen — koiralle, eikä hän ollut sellaisella tuulella, että olisi välittänyt hillitä mustasukkaisuutensa nostattamaa kiukkua.

»Olen pahoillani», sanoi hän lyhyesti. »En olisi välittänyt siitä, että se kävi kimppuuni. Se on kenties luonnollinen asia — mutta en siedä sitä, että sinä suutelet tuota vietävän otusta», lisäsi hän äänessään kiivas sävy, joka kiihoitti Gilliania enemmän kuin hillitympi selitys olisi tehnyt. Tahallinen julmuus eläintä kohtaan, olipa sen rikkomus vaikka kuinka raskas, ei ollut Cravenin tapaista, ja Gillian oli varma, ettei Mouston ollut hänen ärtymyksensä alunperäinen aiheuttaja. Jo aikaisemmin oli täytynyt tapahtua jotakin, mikä suututti häntä — kenties se asia, jota varten hän oli ollut Lontoossa — ja hänen tänne tullessaan yllättämänsä näky oli vihlaissut hänen ärtyneitä hermojaan. Hän ei ollut koskaan ennen huomauttanut mitään siitä, että Gillian piti koirasta, joka seurasi häntä kuin varjo, eikä ollut edes moittinut häntä siitä, että hän hemmoitteli sen piloille, kuten Peters oli useinkin tehnyt. Barryn äskeinen menettely tuntui sentähden sitäkin oudommalta — mutta Gillian oivalsi vastustamisen mahdottomaksi. Koira oli käyttäytynyt pahasti ja saanut kärsiä varomattomuudestaan; hän ei voinut puolustaa sitä — vaikka olisikin halunnut. Eikä hän halunnutkaan. Sillä hetkellä Mouston tuskin merkitsi mitään — mikään muu ei merkinnyt mitään kuin se sietämätön tosiasia, että Craven oli pahalla tuulella. Jos hän olisi tietänyt sen huonon tuulen todellisen syyn, olisi puhuminen ollut helpompaa. Hän pelkäsi yhä enemmän ärsyttävänsä Barryä, mutta tunsi, että häneltä odotettiin jonkunlaista vastausta. Äänettömyys saatettaisiin tulkita väärin.

Hänen tunteensa eivät suinkaan olleet tyynet, mutta hän pakotti äänensä rauhalliseksi ja virkkoi keveästi:

»Useimmat naiset ovat narrimaisesti mieltyneet johonkin eläimeen, _faute de mieux_. Minä vain kuljen joukon mukana.»

»Sinullakinko _faute de mieux_?» Terävä huomautus sattui Gillianiin kuin ruumiillinen isku. Hän ei uskaltanut luottaa itseensä eikä kyennyt hillitsemään huuliensa värähtelyä, ja hän kääntyi toisaalle ja meni noutamaan toista kuppiparia astiakomerosta.

»Vastaahan minulle, Gillian!» kehoitti Barry kireästi. »Paremman puutteessako sinä tuhlaat niin paljon rakkautta tuolle matelevalle elukalle» — hän osoitti koiraa, joka surkeasti ryömi vatsa lattiata viiltäen Gilliania kohti pakopaikastaan kaapin alta — »kaipaavatko käsivartesi lasta — eivätkä koiraa?»

Hänen kasvonsa olivat pingoittuneet, ja hänen Gillianiin tuijottavista silmistään hehkui raju kaipaus. Hän kiusasi itseään sanomattomasti — kiusasiko hän Gillianiakin? Saattoivatko hänen mitkään sanansa liikuttaa Gilliania, järkyttää hänen levollista tyyneyttään, joka joskus hänen oman rauhattomuutensa vastakohtana tuntui hänestä melkein sietämättömältä? Gillian oli tunnollisesti täyttänyt heidän sopimuksensa ehdot ja oli nähtävästi tyytyväinen sen rajoituksiin. Häntä näytti tyydyttävän tämä kirottu elämä, jota he elivät. Mutta äkkiä oli Barryn mielessä herännyt halu varmistautua siitä, että tämä hänen olettamuksensa piti paikkansa, ettei Gillianin ulkoisen tyytyväisyyden alla piillyt kaipausta ja toiveita, joita hän koetti salata. Mutta mitäpä hyödyttäisi heitä kumpaakaan, jos hän puristaisi Gillianilta salaisuuden, mihin hänellä — hänen omasta syystään — ei ollut oikeutta? Taivuttaessaan tytön suostumaan tähän rikkinäiseen avioliittoon hän oli jo tehnyt kyllin suuren vääryyden häntä kohtaan — hänen ei tarvinnut tehdä toisen elämää enää raskaammaksi. Ja juuri nyt, hillittömän intohimon hetkellä, hän oli puhunut häikäilemättömästi, anteeksiantamattoman häikäilemättömästi. Hänen ilmeensä kävi entistä pingoittuneemmaksi, ja hän siirtyi likemmäksi Gilliania.

»Gillian, tein sinulle kysymyksen», alkoi hän epävarmasti. Gillian pyörähti nopeasti häneen päin ja silmäili häntä katse värähtämättä, vaikka kasvot aavemaisen kalpeina.

»Sinä olet ainoa henkilö, jolla ei ole oikeutta kysyä minulta sitä, Barry.» Hänen äänensä ei ollut kiukkuinen, ei edes moittiva, mutta siitä huokui lempeätä arvokkuutta, joka lamautti Barryn. Hän kääntyi poispäin, tehden rajattoman katumuksen eleen.

»Pyydän anteeksi», lausui hän, ja hänen äänensä särähti. »Käyttäydyin koiramaisesti — sanani olivat hyljeksittävät.» Sitten hän kääntyi jälleen Gillianiin päin, käyden äkkiä kiivaaksi. »Jospa Jumala olisi suonut minun jättää sinut vapaaksi! Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon kanssasi, turmella elämääsi itsekkyydelläni, estää sinua saamasta rakkautta ja lapsia, joita sinulla pitäisi olla. Olisit saattanut kohdata miehen, joka olisi antanut sinulle niitä molempia, joka olisi tehnyt elämäsi täysin onnelliseksi, kuten sen pitäisi olla. Kirotussa itsekkyydessäni olen tehnyt sinulle miltei suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Hyvä Jumala, minusta on ihme, ettet vihaa minua!»

Gillian nielaisi huulilleen tulvivat sanat. Hän tunsi, kuinka vaarallista oli puhua harkitsematta, kuinka vaarallinen koko tilanne oli. Heidän vastaisen elämänsä perustus tuntui olevan hänen vastauksensa varassa, sen jatkuminen riippuvan ohuessa langassa, joka oli vaarallisesti pingoittunut ja uhkasi joka hetki katketa. Häntä peloitti jouduttaa ratkaisevaa käännekohtaa, jonka hän oli kauan tajunnut lähestyvän ja joka nyt näytti olevan melkein käsillä. Varomaton sana, jopa äänen painostuskin saattaisi aiheuttaa häntä hirvittävän mullistuksen.

Hän koetti voittaa aikaa ja rukoili, että hänelle annettaisiin mielijohde ohjaamaan häntä. Odottava teepöytä soi hänelle hetkisen aikaa.

Koneellisesti hän täytti kupit ja leikkasi leipää tahallisen kankeasti aivojensa työskennellessä kuumeisesti.

Barryn tuska painoi häntä raskaammin kuin hänen omansa

Kun hän nyt luuli varmasti tietävänsä, mikä oli kannustanut Barryä menemään avioliittoon hänen kanssaan, piti hän miehen äskeistä purkausta vain uutena ritarillisena yrityksenä, jolla hän koetti salata avioliiton todellista vaikutinta. Barry oli tahallaan koettanut saattaa itsensä väärään valoon ja kun hän sen ymmärsi, täytti hänen mielensä kiihkeä kiitollisuus.

Hänen rakkautensa pyrki kuuluvasti julki. Kunpa hän vain voisi puhua! Kunpa hän vain voisi rikkoa häntä sitovat kahleet, ilmaista kaikki, mitä hänen sydämellään oli, panna elävän rakkautensa mittelemään voimiansa sitä kuolleen entisyyden aavetta vastaan, joka oli riistänyt Barryltä koko elämän riemun! Mutta hän ei voinut puhua. Hänen suunsa sulki ylpeys ja sitä tuki se tunne, ettei hän saanut lisätä Barryn ennestäänkin raskasta taakkaa vastenmielisen rakkauden tuottamalla harmilla.

Mutta jotakin hänen täytyi lausua ja tehdä se, ennenkuin toinen huomaisi hänen empivän, mikä saattaisi tehdä hänen sanansa ihan arvottomiksi. Vain siten, ettei hän pitäisi miehen äskeisiä sanoja kovin suurimerkityksisinä, voisi hän tarttua keskustelun vaaralliseen juoneen ja ohjata sen turvallisemmalle tolalle.

Hän istuutui verkkaisesti ja järjesteli yksinkertaista tarjotinta silmäänpistävän huolellisesti.

»Et sinä pakottanut minua tulemaan vaimoksesi Barry» virkkoi hän tyynesti. »Tiesin, mitä tein ja millaisia vaikeuksia saattaisi ilmetä. Sinun ei tarvitse syyttää itseäsi mistään. Sinä olet ollut ystävällinen ja huomaavainen joka suhteessa. Olen äärettömän kiitollinen sinulle — ja hyvin tyytyväinen elämääni. Uskothan minua. Vain yhden seikan toivoisin olevan toisin; sanoit, että meidän pitäisi olla ystävyksiä — mutta olet sallinut minun olla ystäväsi vain kauniilla säällä. Etkö voisi sallia minun joskus olla mukanasi ja auttaa sinua vaikeuksissa yhtä hyvin kuin iloissakin? Sinun harrastuksesi ja velvollisuutesi ovat niin laajat» — ehätti hän jatkamaan, jottei Barry luulisi hänen tähtäävän syvällisempiin, likeisemmin mieskohtaisiin huoliin — »ja enhän voi olla tietämättä, että niissä sattuu vaikeuksia. Jos vain sallisit minun ottaa niistä osani —» Hän katsahti vihdoinkin miehen synkästi tuijottaviin silmiin, ja hänen katseeseensa hiipi heikko vetoomuksen ilme. »En enää, Barry, ole lapsi, jolle on näytettävä ainoastaan elämän aurinkoista puolta.»

Miehen kasvoille välähti sanoinkuvaamaton ilme, joka muutti niitä ihmeellisesti.

»En soisi sinun ikinä näkevän elämän pimeätä puolta», vastasi hän lyhyesti, ottaen Gillianin ojentaman kupin.

Nuori nainen tunsi, ettei jännitys ollut tyyten lauennut, vaikka se olikin lieventynyt. Barryn esiintyminen oli väkinäistä, ja se pani hänen sydämensä sykkimään tuskaisesti. Tuontuostakin hän vaivihkaa vilkaisi miehen tuikeisiin, riutuneihin kasvoihin, ja itku pyrki hänen kurkkuunsa, kun hän näki toisen silmistä kuvastuvan väsymyksen.

Barry puheli katkonaisesti Lontoossa kohtaamistaan ystävistä ja kymmenistä jonninjoutavista seikoista, mutta siitä asiasta, joka oli viivyttänyt häntä kaupungissa, hän ei hiiskunut mitään, ja Gillian ihmetteli, mitähän hänellä oli ollut mielessään poiketessaan vakiintuneista tavoistaan ja tullessaan hänen luokseen huoneeseen, jossa hän ei koskaan käynyt. Oliko hänellä ollut joku määrätty tarkoitus, oliko hän aikonut uskoa jotakin, minkä lausumisen Moustonin typerä käytös oli estänyt? Hän tukahdutti pettymyksen huokauksen. Kenties ei Barry enää milloinkaan tuntisi samaa halua.

Yhä enemmän huolestuen hän pani merkille, että Barry oli vielä tavallistakin rauhattomampi. Hän ei ottanut toista kuppia teetä, vaan sytytti savukkeen ja alkoi puhellessaan kävellä edestakaisin kädet työnnettyinä syvälle taskuihin.

Hänen lauseensa tulivat sysäyksittäin, ja niiden välillä oli aina pieni pysähdys. Kerran hän tällä tavoin katkaistuaan puhelunsa seisahtui pienen pöydän ääreen, otti sillä olevan salkun ja alkoi välinpitämättömästi silmäillä sen sisältämiä piirroksia. Gillian kävi äkkiä pelokkaan näköiseksi, hätkähti ja liikahti noustakseen pystyyn, mutta kohautti sitten olkapäitään ja vaipui takaisin sohvaan, jääden katselemaan miestä tarkkaavasti. Se oli hänen yksityinen luonnossalkkunsa, ja siinä oli erikoisesti yksi muotokuva — Barryn oma — jota hän ei olisi millään ehdolla tahtonut näyttää hänelle. Mutta kieltäminen olisi vain kiinnittänyt toisen huomiota sellaiseen, minkä hän toivoi ehkä jäävän huomaamatta.

Craven selaili piirroksia verkkaisesti. Heidän avioliittonsa aikana hän oli nähnyt vaimonsa töitä vain hyvin vähän, Gillian arkaili tuoda niitä hänen arvosteltavikseen, ja omaksumansa sekaantumattomuuspolitiikan mukaisesti hän ei ollut osoittanut olevansa utelias. Hän tunsi useita kasvoja ja niitä katsellessaan muisti, mikä oli Gillianin taidon erikoispuoli. Tarkastamissaan miesten ja naisten muotokuvissa hän näki tuntemiaan luonteenpiirteitä. Niitä ei oltu koetettu salata — paheet ja hyveet, mielen ylevyys ja sielun halpuus oli tuotu esiin kaikessa alastomuudessaan. Hänen katseensa kiintyi miellyttävään Petersin kuvaan, vaikka sen alle merkitty nimi pani hänet ymmälle. Tuntien kateutta hän silmäili kuvan ystävällisiä, yleviä piirteitä, leppoisia silmiä, joissa oli surullinen vivahdus, ja herkkäviivaista suuta. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan vuosikausia elämästään saadakseen sellaisen mielenrauhan, jollaista huokui hänen tilanhoitajansa tyynen kirkkaista kasvoista. Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän laski piirroksen kädestään. Sekunnin tai pari hänen ajatuksensa viipyivät siinä, ja hän katseli seuraavaa muotokuvaa hajamielisesti. Sitten häneltä pääsi hillitty huudahdus, ja hän alkoi silmäillä sitä tarkemmin. Ja häntä tarkkaileva Gillian veti syvään henkeään, ja hänen nyrkkinsä puristuivat ja avautuivat suonenvedontapaisesti. Barry seisoi hievahtamatta niin kauan, että tuntui kuluvan kokonainen iäisyys, tuli sitten verkalleen lattian poikki ja pysähtyi hänen eteensä. Ja ensimmäisen kerran häntä nyt peloitti katsoa miestään silmiin.

»Näytänkö minä — tuollaiselta?»

Gillianin pää painui alemmaksi, hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti, ja hänen kuivilta huuliltaan tuskin lähti ääntä.

»Olen nähnyt sinut sellaisena.» Kuiskaus tuli hyvin hiljaa ja miltei kuulumattomasti, mutta Barry erotti vastahakoisesti lähteneen, myöntävän vastauksen.

»Noin — _kirotulta_?»

Gilliania hätkähdytti toisen äänen kammoava sointu.

»Olen pahoillani —» jupisi hän arasti.

»Hyvä Jumala!» Voimasana puristui huomaamatta Barryn huulilta, mutta jos hän olisi ajatellut, olisi hän pitänyt sitä oikeutettuna, sillä hänen edessään olivat langenneen enkelin kauniit, tuskan vääristämät kasvot. Kauhistuneena hän katseli janoisen intohimoisia silmiä, joista hehkui rajua, tyydyttämätöntä kaipausta ja joissa oli hirveän muiston synkkä, kiusaantunut, toivoton ilme, tiukasti puristettua suuta, joka näytti sirojen, kullanruskeiden viiksien alla olevalta suoralta, tuimalta viirulta, traagillisten kasvojen syviä ryppyjä, jotka kuvastivat katkeruutta ja kapinahenkeä. Inhoten hän pani kuvan salkkuun. Gillianista hän näytti tuollaiselta! Se oli sietämättömän tuskallista.

Hän purskahti koleaan, ilottomaan nauruun, joka värisytti Gilliania.

»Tuossa olet arvostellut luonnettani suoremmin kuin äsken puhuessasi», virkkoi hän katkerasti, »ja saat kiittää taivasta, että olen puolisosi ainoastaan nimellisesti. Varjelkoon Jumala sinua lähemmin tutustumasta minuun!»

Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui. Kauan senjälkeen Gillian istui liikkumattomana, koneellisesti hypistellen sormillaan sohvan sitsipeitettä, tuijottaen avaruuteen kyynelistä kosteat silmät levällään. Piirros oli armoton, mutta hän ei ollut aikonut sitä Barryn nähtäväksi. Sen piirtäminen oli käynyt itsetiedottomasti, ja vaikka hän kammosikin sitä, oli hän kuitenkin säilyttänyt sen, koska se oli erittäin onnistunut ja ainoa hänellä oleva Barryn muotokuva.

Paremman keskinäisen ymmärtämyksen unelmat tuntuivat romahtaneen hänen ajattelemattomuutensa ja tuhmuutensa tähden. Hän oli loukannut miestään eikä voisi sitä milloinkaan selittää. Jos hän viittaisi siihen, koettaisi saada häntä käsittämään, niin se vain pahentaisi asiaa. Surkeasti nyyhkyttäen hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen vieressään liehakoi ja uikutti hemmoiteltu Mouston hylättynä ja unohdettuna.

Hän oli odottanut Barryn palaamista niin suurin toivein, mutta nyt olivat kaikki toiveet murskana hänen jaloissaan. Sinä lyhyenä hetkenä, joka olisi saattanut lähentää heitä toisiinsa, he olivat loukanneet toisiaan, kuten varmasti kummastakin tuntui, tahallisesti ja tarkoituksellisesti. Omasta puolestaan hän tunsi olevansa viaton, hänellä ei ollut ollut sellaista tarkoitusta — mutta miten oli Barryn laita? Barry ei ollut koskaan ennen loukannut häntä; raskaimpienkin puuskiensa aikana mies oli kohdellut häntä horjumattoman ystävällisesti ja huomaavasti. Mutta tänään — häntä puistatti, kun hän mietti, oliko tämä heidän suhteittensa uuden jakson merkki. Ja haikean, turhan kaipauksen kalvamana hän toivoi, ettei sitä iltapäivää olisi ollutkaan.

Kaiken nyt tapahtuneen jälkeen herätti se ajatus, että hän joutuisi istumaan Barryä vastapäätä pöydässä loputtoman päivällisajan ja sitten kahden kesken hänen kanssaan kesäisen illan pitkät tunnit, hänessä pakokauhun tapaisen tunteen. Ähkäisten hän pyyhkäisi tuuhean tukan otsaltaan. Se oli raukkamaista — mutta hän ei voinut alistua siihen, ei tekisi sitä. Halveksien itseään hän meni huoneen toisessa päässä olevan puhelimen ääreen.

Erakkomajassa Peters nautti hyvin ansaittua lepoa pitkän ja kuuman, raskaan ja väsyttävän päivän jälkeen. Yllään vanha tweedkankainen takki hän lojui mukavasti tilavassa tuolissa pari torkkuvaa setteriä jalkojensa juuressa ja hampaissaan tuprahteleva, ruma, vanhanaikainen piippu. Huone oli tulvillaan ilta-auringon valoa, ja sen täytti sekava kokoelma kirjoja, käsinkirjoitettuja nuotteja, pyssyjä, onkivapoja ja raippoja. Se oli kodikas, ja omistajan luonne oli painanut siihen leimansa; se oli työhuone ja samalla huoahduspaikka. Nyt sen omistaja levähti, mutta ruumiillinen lepo ei ulottunut aivoihin, sillä ne olivat kiihkeässä toiminnassa. Hänen tavallisesti leppoiset kasvonsa olivat rypyissä, ja hän imi vanhaa piippuaan niin tarmokkaasti, että hänet kokonaan verhosi sininen savupilvi. Huoneen vastaiseen nurkkaan sijoitetun puhelimen kilinä tuli harmillisena keskeytyksenä. Hän katsahti puhelimeen tuskastuneena, vastahakoisena liikkumaan paikaltaan, mutta toisen soiton jälkeen hän nousi jäykästi, jupisten jotakin harmissaan ja työntäen uniset setterit syrjään. Liikaa hätäilemättä hän tarttui kuulotorveen ja vastasi äreästi, mutta hänen kuunnellessaan muuttui hänen vaivautunut ilmeensä nopeasti. Pehmeän, empivän äänen lausumat sanat kuuluivat selvästi.

»Sinäkö siellä, David? Etkö voisi tulla tänne päivälliselle — jos — jos sinulla ei ole muuta menoa. Minun päätäni särkee pahasti, ja se on niin ikävää Barryn tähden. En tahtoisi, että hänestä tuntuisi tympeältä ensimmäisenä iltana kotona. Jos siis voit, niin tulethan, David —»

Petersin kasvot kävivät tuikeiksi, kun hän erotti epävarmasti sopertavan äänen värähtelevän, mutta hän vastasi reippaasti.

»Tietysti tulen, kovin mielelläni», lupasi hän herttaisesti, vaikka hänen mietteensä eivät suinkaan olleet hilpeät. Raskaasti huoaten hän pani kuulotorven koukkuunsa. Mutta tuskin hän oli ennättänyt liikahtaa, kun puhelin uudelleen kilahti terävästi.

»Kirottu vehje!» mutisi hän ärtyneesti.

Tällä kertaa oli puhujan ääni kokonaan toisenlainen, sanat lyhyet ja jyrkät!

»Sinä, Peter? — Hyvä! — Onko sinulla puuhaa tänä iltana? — Eikö? — No, tule sitten Jumalan tähden tänne päivälliselle!» Ja sitten kuulotorvi paiskattiin rajusti paikalleen.

Vielä tuikeamman näköisenä Peters siirtyi miettivästi huoneen poikki ja painoi takan vieressä olevaa soittonappulaa. Palvelija saapui viipymättä kuten tavallisesti, isännöitsijä antoi tarpeelliset määräykset ja miehen poistuttua laski piippunsa syrjään, järjesti hieman papereitaan ja meni verkkaisesti viereiseen huoneeseen.

Erakkomaja oli alkujaan ollut Towersin leskellä, mutta sitä ei oltu kahden viimeisen polven aikana tarvittu siihen tarkoitukseen. Se huone, johon Peters nyt astui, oli alunpitäen ollut seurusteluhuone, mutta niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka hän oli siellä asunut, hän oli pitänyt sitä musiikkisalina. Sen seiniä peitti tammilaudoitus, lattia oli kiilloitettu eikä verhoja ollut lainkaan; ainoana kalustona oli iso piano ja yksi ainoa muotokuva; se oli samalla kertaa hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä. Ja kolmeenkymmeneen vuoteen oli hän suonut oikeuden astua sinne vain kahdelle ihmiselle: sille naiselle, jonka muotokuva riippui seinällä, ja myöhemmin sille tytölle, josta sen naisen jälkeen oli tullut Craven Towersin emäntä. Tästä huoneesta, muotokuvalta ja pianolta hän haki lohtua kaikissa vaikeuksissaan; täällä hän taisteli yksinäisyyttään ja murheitaan vastaan, joista maailmalla ei ollut aavistustakaan. Nytkin hänestä tuntui, että vain se rauha, jota se huone aina valoi hänen mieleensä, antaisi hänelle voimia selviytyä häntä odottavasta tehtävästä.

* * * * *

Hänen saapuessaan oli Craven yksin hallissa, ja vasta ruokakellon soitua ilmestyi Gillian myöhästyneenä, ja hänen hyvin kalpeilla poskillaan oli kuumeiset läikät. Petersin tarkka silmä pani heti merkille, ettei tavallisesti aina hänen kintereillään oleva musta seuralainen ollut nyt muassa. »Missä on uskollinen Moustonisi? Ei suinkaan epäsuosiossa — mallikelpoinen otus?» pilaili hän, heti kuitenkin käyden alakuloiseksi nähdessään Gillianin kasvoille levinneen tuskaisen punan.

Mutta Gillian pisti kätensä hänen kainaloonsa ja naurahti väkinäisesti. »Mouston alkaa muuttua mahdottomasti; olen taitanut pilata sen auttamattomasti. Kerron sille, että tiedustit sitä; se ilahduttaa lemmikki-poloistani. Se on katumassa yläkerrassa, kaluten luuta. Mennään sisälle — minun on hirveän nälkä.»