Part 16

Pitkänään ruusujen seassa, armahtavan Kristuksen jalkojen juuressa hän valitti ääneen epätoivoista yksinäisyyttään sille naiselle, jolta hän oli saanut hellintä rakkautta, mitä ikinä oli tullut hänen osakseen. Varjot olivat jo venyneet pitkiksi, kun hän nousi ja kasasi hajaantuneet kukat tuoksuiseksi läjäksi. Vähän aikaa hän seisoi paikallaan, tarkasti silmäillen haaksirikkoa esittävää kohokuvaa. Se herätti kokonaisen sarjan ajatuksia, ja äkillisen mielijohteen vallassa hän meni keskikuorin poikki ja etsi kuolleiden Cravenien muistotaulujen joukosta niitä levyjä, jotka oli ripustettu kadonneiden tai traagillisesti surmansa saaneiden vainajien muistoksi. Aluksi sattumalta ja sittemmin tarkoituksellisesti oli ne kaikki sijoitettu keskikuorin piiriin, joka anasti niin suuren osan pienen kirkon sisuksesta. Sen upean kauniin italialaisen muistomerkin edessä, johon oli piirretty kaikki, mitä Elisabetin aikaisen seikkailijan lyhyestä elämästä tiedettiin, hän seisoi pitkään, sydämensä sykkiessä kiivaasti silmäillen miellyttävää, polvillaan olevaa hahmoa, jonka kasvot ja vartalo olivat samanlaiset kuin hänen rakastamansa miehen.

_Barry Craven... hän suuntasi katseensa länteen..._ Onnettomuuskertomuksissa mainittiin vielä neljä muuta samannimistä — heidän ruumiinsa olivat hajallaan kaukaisissa, tuntemattomissa haudoissa, he olivat seikkailuhalun ja levottomuuden hengen uhreja. Hän siirtyi hitaasti toiselta toiselle, hikien uudelleen traagilliset kaiverrukset, jotka hän osasi ulkoa, jotka olivat yhtä lähtemättömästi syöpyneet hänen muistiinsa kuin hänen edessään oleviin marmorilevyihin.

Barry Craven — Kadonnut Amazonin aarniometsiin, Barry Craven — Jäätyneiden merien hiljaisuudessa. Barry Craven — Menehtyi Saharan hiekkamyrskyyn. Barry Craven — Jaappanissa. Barry Craven — Barry Craven.

Sama nimi kohtasi hänen katsettaan joka taholla, kunnes häntä puistatti ja hän vei kädet kasvoilleen välttyäkseen näkemästä silmissään välkkyviä mustan ja kullan kirjavia alkukirjaimia. Häntä alituisesti kalvava pelko tuntui äkkiä muuttuneen läheisemmäksi, uhkaavaksi, vääjäämättömäksi. Muuttuisivatko häntä öin ja päivin vainoavat pahat aavistukset lähitulevaisuudessa tapahtuneiksi tosiasioiksi? Saisiko kirous, joka jo nyt oli ajanut Barryn kymmeneksi vuodeksi yhtämittaiselle harhailulle, hänet uudelleen valtoihinsa — katoaisiko hänkin etsiessään rauhaa, jota hän ei ollut löytänyt, kuten toiset olivat tehneet? Sitäkö varten Barry oli välttämättä vaatinut häntä perehtymään asioihinsa?

Hänen rakkauden herkistämä silmänsä oli kerkeästi huomannut, että Barryä aika-ajoin vaivasi jaksoittain uudistuva, syvä levottomuus, joka, sen Gillian oivalsi, oli kokonaan riippumaton ja erillään hänen elämäänsä synkistävästä, kolkosta muistosta. Horjumattoman kärsivällisesti hän oli opetellut erottamaan ne toisistaan. Hän oli salaapäin tarkkaillut miestään, pyrkien tajuamaan hänen erilaisia mielialojaan, koettaen ennakolta arvata hänen vaihtuvia tuuliaan, jotka tekivät hänen luonteensa tarkan tuntemisen niin vaikeaksi. Miellyttävä esiintyminen ja näennäinen iloisuus, jotka narrasivat muut ihmiset uskomaan elämän lahjoittaneen hänelle kaikki, mitä hän suinkin saattoi kaivata, eivät pettäneet Gilliania. Barry näytteli, samoin kuin hän itsekin, luonteensa, kaikkien taipumustensa vastaista osaa. Hän aavisti Barryä painavan jännityksen, jonka kestäminen hänestä näytti mahdottomalta, jonka joskus väkisinkin täytyisi johtaa katkeamiseen. Barryn itsehillintä oli tavallisesti harvinaisen pettämätön — vain kerran hän oli menettänyt malttinsa heidän avioliittonsa aikana; silloin oli hänen ylettömästi pingoittuneita hermojaan ärsyttävä tapaus aiheuttanut kiukunpuuskan, joka oli oloihin nähden tuntunut ylettömän, aiheettoman rajulta ja joka, jos se olisi ollut tarpeen, olisi osoittanut Gillianille, millainen hänen miehensä mielentila oli.

Barryn purkaus oli ollut ihan luonnollisen vastavaikutuksen aiheuttama, mutta vaikka Gillian sen käsittikin, tunsi hän hermostumista ja pelkoa ajatellessaan, että se uusiintuisi.

Hän pelkäsi kaikkea, mikä saattaisi jouduttaa mullistusta, joka aina väikkyi hänen silmissään uhkaavan pilven tavoin. Sillä ennemmin tai myöhemmin vaatisi Barryn rinnassa myllertävä rauhattomuus tyydytystä. Cravenien kirous tempaisi hänet taaskin valtoihinsa, ja hän jättäisi vaimonsa yksin. Ja Gillianin olisi katseltava hänen lähtöään ja tuskaisesti odotettava hänen paluutaan, samoin kuin hänen sukunsa muutkin naiset olivat varronneet ja kärsineet. Ja jos hän lähtisi, niin palaisiko hän milloinkaan? Vai pitäisikö Gillianinkin kokea riuduttavaa jännitystä, pitkittynyttä epävarmuuden kauhua, pitäisikö hänenkin tuntea, kuinka toivo häipyisi, käyden vuosi vuodelta yhä heikommaksi ja vihdoin tyyten sammuen epätoivon aaltojen sulkeutuessa hänen päänsä ylitse? Häneltä pääsi valitus, joka muistutti haavoittuneen eläimen parahdusta. Tuskallisen elävästi hän näki mielikuvituksensa silmillä synkkien muistotaulujen joukossa vielä yhden levyn — joka olisi viimeinen. Barry oli viimeinen Craven. Eikö se merkinnyt hänestä mitään — oliko entisyyden murhe, jota Gillian ei tuntenut, mutta joka oli niin selvittämättömästi, niin peloittavasti kietoutunut hänenkin elämäänsä, tukahduttanut Barryn sukuylpeydenkin? Eikö hänen sydämensä syvyydessä, joka oli puolisolta salattu, piillyt isyyden ajatus, halu pitää elossa suvun nimeä, suvun perinnäisiä tapoja? Näytti melkein siltä — mutta kuitenkin Gillian kummasteli. Jos se nainen, jota Barry oli rakastanut — ja jonka Gillian lujasti uskoi olleen olemassa — olisi elänyt tai osoittautunut uskolliseksi, niin eikö hän sittenkään olisi toivonut itselleen poikaa? Hyvin haikeasti huokaisten Gillian koetti haihduttaa tätä vihlovaa ajatusta mielestään.

Äkkiä alkoi ympäristö häntä kammottaa. Häntä puistatti, kun hän katsoi ympärillään oleviin esineisiin; ne herättivät häntä väijyvän pelon, joka kohosi huippuunsa, muuttui kauhistavaksi. Se ei ollut milloinkaan ennen ollut niin likeinen ja niin voimakas. Se oli väkevämpi kuin hänen tahtonsa hänen koettaessaan torjua sitä, ja perinnöllinen taikausko sai hänet pitämään sitä enteenä. Pieni, rauhaisa kirkko muuttui äkkiä kauhun paikaksi, hirvittäväksi ruumishuoneeksi, josta huokui rauenneita toiveita, tuhoutunutta elämää. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ympärillään häilynyt lukemattomien Cravenien henkiä, vihamielisiä, pahansuovia, ilkkuen hänen heikkoudelleen, nauttien hänen pelostaan — kuoleman valtakunnan haaveolentoja, jotka tungeksivat, hyörivät, uhkasivat. Hän oli näkevinään ne sankkana, kammottavana joukkona piirittämässä häntä, kuulevinaan niiden supattavan, mutisevan, pilkkaavan — häntä, yksinäistä olentoa — ventovierasta sielua, jonka läheisyyttä ne inhosivat. Hänen korvissaan kaikui äänten hälinää, hänen silmiensä edessä väikkyi epämääräisiä, haaveellisia, varjomaisia hahmoja. Häntä puistatti niiden todelliselta tuntuva kosketus. Lamaantuneena ja liikarasittuneena hän antautui mielikuvituksensa luoman kauhun valtaan. Tukahdutetusti parkaisten hän pyörsi pakoon, kädet ojossa, valmiina torjumaan todelliselta tuntuvaa, näkymätöntä laumaa, uskaltamatta enää edes katsahtaa armahtavaan Kristukseen, jonka tyyni rauhallisuus oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen sydämessään riehuvalle myrskylle.

Silmittömästi hän riensi alas pääkuorin portaita, pitkin lyhyttä keskikuoria hirsistä veistettyyn eteiseen ja törmäsi siellä rajusti parhaillaan sisään astuvaan henkilöön. Kuka tulija oli, sillä ei sinä hetkenä ollut väliä — riitti se, että hän oli inhimillinen olento, todellinen, kouraantuntuva, johon hän sai takertua vapisevana, sekavana. Häntä tukemaan kiertyi vankka käsivarsi, ja hän nojasi vähän aikaa siihen hervottomana kokemansa hermojännityksen lauettua. Kun hän sitten vähitellen sai takaisin itsehillintänsä, oivalsi hän, kuinka sopimaton hänen asentonsa oli, ja kuuma puna lehahti hänen poskilleen. Hän vetäytyi taaksepäin, hellitti sormensa tweedkankaisesta takista, jota ne olivat niin tiukasti puristaneet, koetti irtautua käsivarresta, joka vieläkin oli hänen hartioittensa ympärillä, ja katsahti ujosti auttajaansa, jupisten kiitoksia.

»David!» huudahti hän sitten. »Oi, David —» Hän purskahti itkemään.

Peters talutti hänet eteisen seinustalla olevalle penkille ja veti hänet istumaan viereensä.

»Niin, David», virkkoi hän huulillaan hieno, surullinen hymy. »Menin ohitse, ja Mouston ilmaisi minulle sinun olevan täällä.» Hän puhui verkkaisesti antaakseen Gillianille tointumisaikaa, kiittäen kohtaloa siitä, että Gillian oli kaatunut hänen syliinsä eikä jonkin juoruilevan kyläläisen käsivarrelle. Hän oli nähnyt vilahdukselta Gillianin kasvot, kun hän syöksyi ulos kirkon ovesta, ja arvasi, että hänen kiihtymyksensä oli aiheutunut jostakin voimakkaammasta vaikuttimesta kuin murheesta, vaikka hän murehtikin neiti Cravenia suuresti. Hän oli nähnyt pelkoa Gillianin säikkyneissä silmissä, jotka olivat katsoneet häneen tuntematta häntä — ja se pelko harmitti häntä, herätti hänessä avutonta kiukkua.

Hän oli kiintynyt Gillianiin kuin omaan tyttäreensä, jos sallimus olisi ollut suopeampi ja suonut hänelle sellaisen. Ja hän oli tuntenut jäytävää rauhattomuutta, kun hänen kiintymyksen terästämä silmänsä oli pannut merkille, kuinka Gillian oli viimeisten kahdentoista kuukauden aikana yhäti muuttunut. Avioliitto, josta hän samoin kuin neiti Craven oli toivonut niin paljon, ei sittenkään näyttänyt tuovan iloa, ei miehelle eikä vaimolle. Kun likeisesti tunsi kummankin ja seurusteli paljon heidän kanssaan, näki hän syvemmälle kuin satunnaiset vieraat, joista Towersin perhe-elämä näytti ihanteellisen onnelliselta ja sopuiselta. Mitään varsinaista kiinnekohtaa ei hänelläkään ollut; Craven oli aina kohtelias ja huomaavainen, ja Gillian oli palvelevaisen vaimon esikuva. Mutta ilmassa oli tuntu, jonka hän herkkävaistoisena erotti, epämääräistä, näkymätöntä jännitystä, jonka hän koetti uskotella olevan pelkkää kuvittelua, mutta jonka hän sydämessään tunsi olevan olemassa. Joskus hän oli katsellut heitä kumpaakin heidän aavistamattaan ja lukenut heidän kummankin kasvoista samaa karvasta tuskaa, samaa tyydyttämätöntä kaipausta. Vaikka heillä olikin niin suuressa määrin kaikkea, mitä elämä saattoi tarjota, näyttivät he kuitenkin kaipaavan onnea, joka heillä kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Kenen oli vika? Hän piti heistä molemmista ja torjui kammoten mielestään sen kysymyksen; hän ei suinkaan halunnut ruveta heidän suhteittensa tuomariksi eikä tutkistella heidän salattuja asioitaan. Kun hän yhtenään joutui heidän seuraansa, arvasi hän paljon, mutta sulki silmänsä vieläkin enemmältä. Mutta huoli jäyti häntä, ja sitä lietsoi Barryn isän ja äidin surullinen muisto. Oliko kohtalo määrännyt hänet katselemaan uutta samanlaista murhenäytelmää kykenemättä torjumaan vielä kahden elämän sortumista? Kuinka surkeata! Hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen avuttomuutensa vimmastutti häntä.

Istuessaan nyt kirkon pienessä eteisessä, puristaen Gillianin kättä, tunsi hän paremmin kuin milloinkaan ennen, kuinka äärimmäisen arkaluontoinen hänen asemansa oli. Vaistomaisesti hän aavisti, että hänellä oli otollisempi tilaisuus kuin konsanaan tunkeutua Gillianin ja Barryn elämää synkistävän pilven lävitse, mutta yhtä selvästi hän tajusi, ettei hän saanut millään tavoin vihjata sitä käsittävänsä. Hän tunsi Gillianin aran, herkkätuntoisen mielen liian tarkoin, ja hänen oma uskollisuutensa ja vilpittömyytensä estivät häntä sillä tavoin pakottamasta toista uskomaan hänelle asioitaan. Sensijaan hän alkoi puhua ikäänkuin Gillianin kiihtymyksen syynä olisi luonnollisesti ollut neiti Cravenin muisto.

»Miksi tulit tänne, jos se tuottaa sinulle tuskaa?» huomautti hän tyynen moittivasti. »Hän ei ymmärtäisi sitä väärin. Hänen käsityksensä kuolemasta oli perin järkevä, perin terve. Hän kuoli ylevästi — alttiisti. Häntä surettaisi äärettömästi, jos hän tietäisi, kuinka murehdit.»

Gillianin sormet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti hänen kädessään.

»Kyllä tiedän — tiedän sen», kuiskasi hän, »mutta, David, kaipaan häntä niin — niin sanomattomasti».

»Niin me kaikki kaipaamme», vastasi Peters. »Sellaista ystävää kuin Caro Craven oli ei menetä keveästi. Mutta joskin murehdimme kuolleita, on meidän ajateltava eläviä — ja sinulla on Barry», lisäsi hän melkein julman harkitusti.

Gillian katsoi häneen värähtämättömin silmin, joista hän oli pyyhkinyt pois kaikki kyynelten jäljet.

»Barry ymmärtää», ehätti hän uskollisesti vakuuttamaan. »Myöskin hän suree tätiä — mutta ei _kaipaa_ häntä niinkuin minä.»

Se oli eittämättömän totta ja sulki Petersiltä suun, ja myöskin Gillian oli vähän aikaa vaiti. Sitten hän jälleen kääntyi miehen puoleen, hymyillen epävarmasti, ja hänen hienoille kasvoilleen tulvahti väriä.

»Olen hyvilläni siitä, että äsken satuit tänne juuri sinä, David. Unohda koko tapaus, teethän niin? En tiedä, mikä minua tänään vaivaa, annoin hermoilleni ylivallan — olen väsynyt — päivä paistoi kuumasti —»

»Senvuoksi tietenkin lähetit vaunut pois ja mielit kävellä kolmen kilometrin taipaleen kotiin saadaksesi lepoa!» keskeytti Peters, ponnahtaen hilpeästi pystyyn ja käyttäen hyväkseen keskustelun käännettä. »Onneksi on minulla auto. Siinä on yllin kyllin tilaa sinulle ja hemmotelulle lemmikillesi.» Ja heilauttaen kättään toisen vastalauseille hän työnsi Gillianin pieneen kahden hengen autoon ja nosti Moustonin mutkattomasti jälessä.

Kylän koulu oli kirkon läheisyydessä, ja Petersin varovasti ohjatessa autoa tiellä kuljeksivien lapsiparvien välitse, istui Gillian äänettömänä hänen vieressään ja katkerasti harmissaan aprikoi, kuinka paljon hän oli paljastanut lyhyen hysteerisen puuskansa aikana. Jyrkästi hän päätti vast'edes olla vahva, kyllin vahva torjuakseen häntä vaanivan pelon, ja hätäillä vain silloin, kun hätä oli käsissä.

Kun lapset oli sivuutettu ja auto vieri tasaisesti puistossa, katkaisi Peters äänettömyyden.

»Millaista Skotlannissa oli?» tiedusti hän, hidastaen vauhtia, sillä ajotielle oli osunut kauriin vasikka, joka kauhun vallassa kirmasi heidän edellään pakoon. »Kirjeesi eivät olleet kylliksi kuvaavia.»

»Minua ei ole opetettu kirjoittamaan kirjeitä, eikä minulla ole koskaan ollut ketään, jolle kirjoittaisin», vastasi Gillian huulillaan hymy, joka sai hänen vieressään istuvan herkkätuntoisen miehen säpsähtämään. »Panin parastani, rakas David. Eikä siellä ollut paljoa kerrottavaa. Siellä oli ainoastaan miehiä — Barry väitti, ettei hän enää siedä naisia pyssy kädessä, siksi paljon vaivaa oli heistä ollut viime vuonna. He olivat kilttejä miehiä, ujon harvapuheisia olentoja, useimmat mainioita metsästäjiä, ja lisäksi kaksi tohtoria, jotka ovat olleet tutkimusmatkoilla Keski-Afrikassa. Kun jompikumpi heistä saatiin taivutetuksi kertomaan kokemuksistaan, menivät silmäni pystyyn kuullessani, mitä kaikkea miehet saattavat kestää, pitäen sitä nautintona. Sinä olisit pitänyt heistä, David. Miksi et tullut? Siitä olisi ollut sinulle enemmän hyvää kuin kehnosta pikku purrestasi. Ja me olimme yksin kaksi viimeistä viikkoa — kaipasimme sinua», lisäsi hän nuhtelevasti.

Petersillä oli ollut omat syynsä pysyäkseen poissa Skotlannissa olevasta huvilasta, mutta kun ne koskivat Cravenia ja tämän vaimoa, ei hän voinut niitä ilmaista. Hän selviytyi kysymyksestä nauramalla.

»Pursi sopi paremmin vanhalle, pinttyneelle poikamiehelle, rakas ystävä», väisti hän hymyillen. Sitten hän loi Gillianiin tutkivan katseen. »Entä mitä puuhasit kaiket päivät yksinäsi miesten ollessa vuorilla?»

Gillian kohautti hiukan olkapäitään.

»Piirsin luonnoksia — ja — niin, tein kaikenlaista», vastasi hän epämääräisesti. »Missä tahansa on yllin kyllin tekemistä, kun vain viitsii vaivautua sitä etsimään.»

»Useimmilla ihmisillä ei ole», väitti Peters, pysäyttäen auton talon pääoven edustalle.

»Onko Barry palannut Lontoosta?»

»Tulee tänään iltapäivällä. Kiitos kyydistä, David! Olet esiintynyt laupiaana samarialaisena koko iltapuolen. En usko, että olisin jaksanut kävellä. Näkemiin — ja unohda!» kuiskasi Gillian.

Peters hymyili tyynnyttävästi ja heilautti kättään, pannen samassa auton uudelleen liikkeeseen.

Kutsuttuaan Moustonia, joka hilpeästi kieriskeli viileässä ruohikossa, Gillian meni hitaasti sisälle. Koiran hyppiessä hänen ympärillään hän nousi aatoksiinsa vaipuneena leveät portaat ja kääntyi atelieriin vievään käytävään. Kaikista huoneista se tuntui parhaiten sopivan hänen mielentilaansa. Hän halusi olla yksin, niin syrjässä etteivät sattumalta saapuneet kyselijät häntä tapaisi ja ettei häntä häirittäisi; kaikki tiesivät, että atelierissa hänen oli annettava olla rauhassa.

Käytävässä hän kohtasi kamaripalvelijattarensa, luovutti hänelle hattunsa ja käsineensä ja käski tuoda teetä itselleen.

Mouston marssi edellä huoneeseen varmana kuin ainakin omistaja ja tutki touhuisesti sen sisältöä koirien innokkaaseen tapaan, ikäänkuin epäillen, että sen poissa ollessa oli sieltä viety joku tuttu esine, ja levottomana tahtoen varmistua siitä, että kaikki oli paikoillaan. Sitten se tyytyväisesti murahtaen käpertyi chesterfieldiläiselle matolle, jonka luokse, sen se tiesi, teevehkeet sijoitettaisiin.

Gillian katsahti ympärilleen ja huoahti. Vaikka hän pitikin huoneesta paljon, ei se enää ollut koskaan tuntunut samalta sen syyskuun iltapäivän jälkeen, josta tuntui olevan paljon kauemmin kuin kahdeksantoista kuukautta. Sen aikaisemmin suoma rauha oli poissa. Nyt siihen aina liittyi haikean tuskan muisto. Hänen ei ollut milloinkaan enää onnistunut saada takaisin vapauden ja onnen tunnetta, jota se aina ennen oli herättänyt. Vieläkin se oli hänen pakopaikkansa, johon hän vetäytyi käymään sisäisiä taistelujaan yksinäisyydessä, jossa hän etsi unohdusta, työskennellen tuntikausia, mutta enää se ei ollut unelmien linnan etuhuone. Enää hänellä ei ollut unelmia, jälelle oli jäänyt vain rusentava, puuduttava todellisuus.

Hän ajatteli puolisoaan, ja hänen mielessään alituisesti pyörivä kysymys tuntui nyt entistä itsepintaisemmin vaativan vastausta. Minkä tähden Barry oli ottanut hänet puolisokseen? Sen syyn, jonka hän itse oli maininnut, oli hänen myöhäisempi esiintymisensä osoittanut paikkansapitämättömäksi. Hän oli pyytänyt Gilliania säälimään yksinäistä miestä, ottamaan osaa hänen yksinäisyyteensä — mutta hän ei ollut antanut siihen tilaisuutta. Gillian oli kaikin käytettävissään olevin keinoin koettanut päästä häntä likemmäksi, olla hänelle sellainen kuin luuli hänen tarkoittaneen, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat rauenneet tyhjiin. Oliko hän yrittänyt kylliksi, tehnyt kylliksi? Sielunhädässään hän aprikoi, olisikohan jonkun toisen onnistunut saavuttaa se, mihin hän ei ollut kyennyt. Ja oliko hänen ponnistelunsa rauennut turhaan, koska Barry ei sittenkään ollut ilmaissut todellista syytä?

Ja nyt vasta tuntui kirkas älynvälähdys äkkiä selvittävän hänelle avioliiton pohjana olevan todellisen syyn ja selittämättömän kummallisen jalomielisyyden. Tuntui siltä kuin olisi huntu raa'asti riuhtaistu hänen silmiltään. Se selitti paljon, loi kokonaan uutta valaistusta moniin seikkoihin, jotka olivat panneet hänet ymmälle. Se muutti toiseksi hänen asemansa, koko hänen sielullisen katsantokantansa. Kuinka hän oli voinutkaan olla niin typerän sokea, niin tylsä — kuinka hän oli saattanut olla sitä käsittämättä? Barry oli valehdellut hänelle; se oli tosin ollut hyväntahtoinen, ylevä valhe, mutta valhe siitä huolimatta; hän oli mennyt hänen kanssaan avioliittoon säälistä, pitääkseen huolta hänestä, koska uskoi, ettei hän itse kykenisi huolehtimaan itsestään. Barrystä siis olivat hänen riippumattomuusunelmansa olleet lapsellista kunnianhimoa, sulaa kuvittelua, ja pulassaan hän oli katsonut velvollisuudekseen tehdä, mikä Gillianista nyt tuntui sietämättömältä.

Gillianin valtasi kirvelevä häpeä. Hänet oli nöyryytetty, painettu maan tomuun, hänen niskoillaan oli rusentava velkataakka. Hän oli pelkkä lisäkuorma; hänet oli sysännyt Barryn hartioille mies, jolla ei ollut vähääkään oikeutta vedota hänen auliuteensa. Hänen isänsä — hänen lapsuusaikaisten haaveilujensa yli-ihminen! Kuinka hän oli uskaltanut? Jollei rakkaus isää kohtaan olisi sammunut jo vuosia sitten, olisi se kuollut nyt, hänen mielessään palavan kiihkeän harmin hetkellä. Mutta sitä miestä kohtaan, joka niin auliisti oli ottanut kestääkseen sellaisen rasituksen, hänen sydämensä tunsi suurempaa rakkautta, syvempää kiitollisuutta kuin koskaan ennen.

Mutta kuinka hän, tämän uuden tiedon polttaessa hänen sieluaan, voisi enää milloinkaan nähdä Barryä? Häntä halutti hiipiä tiehensä ja piiloutua kuin iskun saanut eläin — ja Barry tulisi kotiin tänään. Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi kohdattava Barry, vihdoinkin täysin tietäen, kuinka suuri hänen velkansa oli, ja samalla tietäen senkin, että hänen oli mahdoton puhua havainnostaan. Sillä hän tunsi, ettei hän voisi koskaan pakottautua mainitsemaan siitä, ja tunsi Barryn kyllin hyvin tietääkseen, ettei sen mainitseminen saisi tulla kysymykseenkään. Heidän välisensä juopa oli liian laaja. Ne kaksi päivää, jotka hän oli yksin viettänyt Towersissa, olivat tuntuneet loputtomilta, mutta nyt hänen tunteensa heilahtivat toisaalle, ja hän toivoi Barryn saapumisen siirtyvän tuonnemmaksi. Häntä kammotti jo se ajatuskin, että he kohtaisivat toisensa. Vaikka hän moittikin itseään pelkuriksi, päätti hän kuitenkin jättää pelätyn tapaamisen päivällisajaksi, jolloin Forbes ja pari palvelijaa olisi saapuvilla; se terästäisi häntä sopeutumaan tilanteeseen ja antaisi hänelle aikaa valmistautua niiden myöhempien, vaikeampien tuntien varalle, jolloin hän olisi Barryn kanssa kahden kesken. Sillä Barry oli ottanut tavakseen istua illoin hänen seurassaan sen lyhyen ajan, jonka hän viipyi alakerrassa, ja piti siitä tavasta tiukasti kiinni. Siihen kohteliaisuuteen kuten kaikkiin muihinkin huomaavaisuuden osoituksiin nähden hän oli tunnontarkka. Hän itse paneutui makuulle paljoa myöhemmin, ja usein oli Gillian aprikoinut, mitä hän puuhaili, mitä ajatteli ollessaan yksin työhuoneessaan, joka oli hänen turvapaikkansa.

Mutta hän oli johtunut melkein pelkäämään heidän yhdessä istumiaan iltahetkiä; jännitys kävi yhä vaivaavammaksi. Kahden viimeisen Skotlannissa vietetyn viikon aika oli ollut raskaampi kuin niiden edellinen. Cravenin rauhattomuus oli ollut näkyvämpi, selvempi. Ja nyt sitä muistellessaan Gillian mietti, olikohan niiden miesten seura, joiden kanssa Barry oli matkustellut ja metsästellyt kaukaisissa maissa, lietsonut hänen veressään piilevää vaellushalua. Kun skotlantilaisessa huvilassa aina päivällisen jälkeen kerrottiin entisiä muistoja, oli Barry itse ollut omituisen harvasanainen, mutta kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti; hänen esiintymisensä oli huolestuneena tarkkailevasta Gillianista muistuttanut häkkiin teljetyn eläimen pakollista tyyneyttä, kun se näennäisesti alistuneena kestää vankeutta, mutta koko ajan hautoo karkaamista.

Juuri silloin olivat hänen pelokkaat aavistuksensa äkkiä muuttuneet suoranaiseksi peloksi. Muuan tapaus, joka oli sattunut muutamia päiviä sen jälkeen, kun metsästäjät olivat poistuneet heidän luotaan, oli lisännyt hänen levottomuuttaan. Hän oli mennyt kysymään Barryltä neuvoa vaikeissa talousasioissa ja tavannut hänet kumartuneena tarkastamaan laajaa karttaa. Hänen lähestyessään mies oli käärinyt sen kokoon, ja hänen käyttäytymisensä tähden oli Gillianin ollut mahdoton kysellä mitään, mikä muutoin olisi tuntunut luonnolliselta. Hän oli totuttautunut pysymään ääneti eikä ollut huomauttanut mitään, mutta kokoon kääritty, piilotettu kartta ja sen mahdollinen merkitys eivät lähteneet hänen mielestään. Saattoihan se merkitä vain sitäkin, että Barryn mielenkiinto oli jälleen kohdistunut entisten urotöiden näyttämöihin — palavasti Gillian toivoi asianlaidan olevan niin. Mutta se saattoi myöskin merkitä, että Barry suunnitteli uusia retkiä...