Part 15

Tunnin kuluttua hän nousi pystyyn kankeana, pitkäaikaisen istumisen puuduttamana ja siirtyi lähemmäksi tulta koneellisesti lämmittelemään kylmiä käsiään. Hänen kasvonsa olivat hyvin murheelliset, ja hänen levällään olevia silmiään painostivat vuotamattomat kyyneleet. Hän hengähti syvään, melkein kuin nyyhkyttäen. »Koska rakastan häntä», mutisi hän. »Jollen rakastaisi häntä, en voisi sitä tehdä.» Hänen mielessään heräsi ajatus, joka antoi uutta toivoa. Hän rakasti Barryä niin syvästi; eikö hänen rakkautensa, mietti hän kaihoisesti, vielä kerran ehkä jaksaisi parantaa Barryn haavaa — ehkäpä herättää Barryssä vastarakkautta? Sitten hänet jälleen valtasi epäilys. Saisiko hän, kun hänen vaikutuspiirinsä olisi niin kovin rajoitettu, siihen tilaisuutta — päästäisikö Barry milloinkaan hänet kyllin likelle itseään?... Hän levitti kätensä kiihkeän rukoilevasti.

»Oi, Jumala, jos teko, jonka aion tehdä, on väärä, jos se tuo surua ja onnettomuutta, salli rangaistuksen kohdata yksin minua!»

Äkkiä hänessä virisi voimakas halu tehdä peräytyminen mahdottomaksi. Huolestuneena hän vilkaisi kelloonsa. Oliko liian myöhäistä mennä Barryn luokse enää tänä iltana? Vasta ilmoitettuaan päätöksensä Barrylle hän olisi varma itsestään. Kun hän kerran olisi antanut sanansa, olisi peräytyminen mahdotonta.

Puoliyö oli melkein käsissä, mutta hän tiesi Cravenin harvoin poistuvan työhuoneestaan sitä ennen. Peters olisi poissa, hänen tapansa olivat täsmälliset, ja hän lähti muuttumattoman säännöllisesti tarkalleen kello yksitoista. Hän uskoi varmasti tapaavansa Barryn yksin. Hän ei uskaltanut odottaa huomiseen, hänen täytyi mennä nyt, kun hänellä oli siihen rohkeutta. Jos hän siirtäisi sen tuonnemmaksi, saattaisi syntyä uusia epäilyksiä, uutta epävarmuutta. Hän astahti kiivaasti ovelle päin, mutta pysähtyi sitten äkkiä, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka nostatti kuuman, tuskallisen punan hänen kasvoilleen. Ymmärtäisikö Barry häntä väärin, pitäen häntä epänaisellisena, luullen hänen nopean päätöksensä johtuneen likaisesta aineellisen hyödyn tavoittelusta, huolettoman elämän ja korkean aseman halusta? Sehän olisi luonnollinen ajatus; tarjosihan Barry niin paljon, eikä hän antaisi vastalahjaksi mitään. Eikä se olisi luonnollinen yksistään Barrylle — maailman silmissä hän olisi vain pieni seikkailijatar, joka oli taitavasti käyttänyt edukseen olosuhteiden suomaa tilaisuutta. Mutta vähät maailmasta, mietti hän huuliensa kaareutuessa ylenkatseellisesti, ainoastaan Barryn silmissä hän tahtoi säilyttää arvonsa. Ja pian häntä hävetti, että oli kuvitellut Barryn saattavan ajatella niin halvasti; se oli hänen oman kiihoittuneen mielikuvituksensa tuotetta, ja hän työnsi sen pois mielestään. Reippaasti hän meni parvekkeelle, jota himmeästi valaisi yksi ainoa alakerran halliin palamaan jätetty lamppu — Cravenia varten, sen hän tiesi. Koko iso talo oli hiljaisuuden vallassa. Myrsky, joka aikaisemmin oli raivoisasti puskenut kupukattoa, ikäänkuin koettaen murtaa vankkoja, sen vimmaa uhmailevia lasilevyjä, oli vaimentunut, ja ylöspäin katsahtaessaan Gillian näki laajan kuvun lumipeitteisenä välkkyvän hämärässä valossa. Hiljaisuus painosti häntä, ja hänen mielessään risteili kummallisia ajatuksia. Hän vilkui ympärilleen, ja äkkiä hänet valtasi selittämätön pakokauhu, ja hän kiiti leveitä portaita alas ja pimentoisen hallin lävitse Cravenin huoneen ovelle. Siellä hän seisahtui huohottamaan sydämen sykkiessä hurjasti. Hän ei ollut koskaan käynyt siinä huoneessa, ja melkein lamauttava ujous sai hänet vapisemaan päästä jalkoihin asti. Ankarasti jännittämällä tahtoaan hän rohkaisi luontoaan, koputti tutisevin sormin ovelle ja kuultuaan sisältä vastauksen astui sisälle.

Hänen voimansa tuntuivat äkkiä pettävän. Hän oli ruumiillisesti ja sielullisesti nääntynyt, ja kaikki alkoi tuntua epätodelliselta. Outo huone huojui hänen silmissään. Ikäänkuin unessa hän näki Barryn ponnahtavan pystyyn ja tulevan nopeasti hänen luokseen loppumattomalta näyttävää, kummallisesti kohoilevaa ja aaltoilevaa mattoa myöten; Barryn kookas vartalo näytti kummallisesti kasvaneen, muuttuen lopulta peloittavan isoksi jättiläishahmoksi; ikäänkuin unessa hän tunsi miehen ottavan hänen jääkylmät kätensä omiinsa. Mutta lämmin, voimakas ote ja häneen kiihkeästi suuntautuneet vakavat, harmaat silmät vetivät hänet pois puistattavasta kuilusta, johon hän oli vaipumassa. Hän kuuli Barryn puhuvan, mutta ääni kuulosti hyvin kaukaiselta. Ja hänen äänensä, hellempänä kuin hän oli milloinkaan sitä kuullut, antoi hänelle rohkeutta kuiskata lupauksen, jota hän oli tullut antamaan, niin hiljaa, että Barryn oli kallistuttava hänen puoleensa erottaakseen huokauksen tapaiset sanat.

VII

Eräänä syyskuun alkupuolen iltapäivänä kahdeksantoista kuukautta vihkiäistensä jälkeen Gillian ajoi puiston halki pieneen, vanhanaikaiseen ja turmeltumattomaan Cravenin kylään, jonka talot olivat yhdessä rykelmässä pienen normannilaisen kirkon ympärillä kolmen kilometrin päässä Towersista. Hän nojasi vaunujensa istuimen selkämykseen kädet sylissään ja vaipuneena aatoksiinsa. Hänen jalkojensa juuressa oli tuoksuva kasa tulipunaisia ruusuja ja hajuneilikoita. Hänen elottoman olemuksensa vastakohtana istui Mouston hänen vieressään jännitetyn valppaana, terävä kuono eteenpäin työntyneenä ja mustat sieraimet kiihkeästi värähtelevinä nuuhkien lämpimässä ilmassa lehahtelevia ärsyttävän kiihoittavia hajuja, jotka houkuttelivat sitä luopumaan yksitoikkoisesta toimettomuudestaan ja lähtemään mieltähivelevästi kirmaamaan lyhyeksi niitetyssä ruohikossa, mutta joita se, tuntien asemansa arvon, halveksi, esiintyen miltei koomillisen juhlallisesti. Kerran tai pari osui sen nyrpistyneeseen nenään erikoisen viehättävä tuoksu; sen käpälät hankasivat istuintyynyä rajusti, ja sen kurkkuun kohosi vinkuva ärinä. Mutta muita rauhattomuuden merkkejä siinä ei näkynyt — sen oli kokemus opettanut kärsivälliseksi. Monia kilometrejä laajalla alueella se oli hyvin tunnettu olento; sen oli usein nähty istuvan vakavana ja liikkumattomana omalla puolellaan vaunuissa niiden vieriessä pitkin seudun tietä. Cravenin kyläläisistä, jotka kaikki olivat joko suoranaisesti tai välillisesti riippuvaisia kartanosta, se oli tervetullut, koska se aina oli erottamattomasti heidän palvomansa lempeän ja helläsydämisen naisen seurassa, mutta näkemisen ilo oli varovaista eikä milloinkaan muuttunut tuttavallisuudeksi; sen outo ulkonäkö ja kopea eristäytyminen herättivät uteliaisuutta, mutta sitä oli turvallisinta tarkastella kunnioittavan välimatkan päästä; aika ei ollut kyennyt totuttamaan kyläläisiä siihen, eivätkä talosta kylään tihkuneet, suuresti väritetyt kertomukset sen hämmästyttävästä älykkyydestä olleet omiaan vähentämään sitä kohtaan tunnettua pelokasta kunnioitusta. He kummastelivat sen emännän mieltymystä sitä kohtaan jaksamatta sitä käsittää; muutkin kuin riistankaitsija Majorin perhe pitivät sitä »mustana ranskalaisena pahuksena», ja toiset, joille ei oltu suotu niin paljon mielikuvitusta, nimittivät sitä »tavattomaksi otukseksi».

Moustonista olivat Gillianin säännöllisesti toistuvat käynnit kylässä ikäviä retkiä, joita se sieti vain sen tähden, että se pääsi niiden aikana halutulle paikalle emäntänsä viereen.

Heidän sivuuttaessaan parven kauriita, jotka olivat kiintyneet syömiseensä ja — yhtä tai kahta hermostuneesti säpsähtävää naarasta lukuunottamatta — olivat liian hyvin tottuneet vaunuihin välittääkseen niiden, lähestymisestä, yltyi koiran kiihtymys kuten tavallisesti ylimmilleen; ne olivat vanhoja vihamiehiä, ja Mouston toi ärtymyksensä ilmi haukkumalla terävästi ja siirtyi samalla likemmäksi Gilliania, koettaen kiinnittää hänen huomiotaan hellittämättä sysien häntä käpälällään. Mutta tällä kertaa Gillian ei välittänyt mykän kumppaninsa vihjauksista, ja vinkuen koira painui takaisin omaan nurkkaansa, käpertyen pitkäkseen istuimelle, niin että etukäpälät hipoivat tuoksuista kukkakasaa. Ja huomaamatta liikuttavan vetoavasti häneen tähyileviä ruskeita silmiä Gillian antoi huolestuneiden ajatustensa liitää omaa latuaan.

Kahdeksantoista kuukautta hän oli ollut Barry Cravenin vaimo, kahdeksantoista kuukautta hän oli koettanut noudattaa häntä koskevia kohtia heidän sopimuksestaan — ja itselleen hän tunnusti, ettei se ollut onnistunut.

Jännitys alkoi käydä sietämättömäksi.

Maailman silmissä he olivat ihanteellinen pari, mutta oikeastaan — aprikoi hän, olikohan koko maailmassa kahta muuta niin yksinäistä sielua kuin he olivat. Nyt hän tunsi, että se tehtävä, minkä hän silloin, myrskyisenä syyskuun iltana, oli ottanut suorittaakseen, oli ylivoimainen, että se oli ollut kypsymättömän, rakkauden janoisen tytön saavuttamaton haave. Hän oli taistellut säilyttääkseen korkeat ihanteensa, koettanut uskoa, että rakkaus — niin korkea, niin epäitsekäs kuin hänen — varmasti synnyttäisi vastarakkautta, mutta hän oli oppinut käsittämään, kuinka perin turhia hänen unelmansa olivat olleet, ja ihmettelemään sitä lapsellista tietämättömyyttä, josta ne olivat saaneet alkunsa. Kannustava toive, että hän todella saattaisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, oli kuollut hitaasti, mutta varmasti. Sillä Barry ei antanut hänelle tilaisuutta. Muuttumattomasta hyvyydestään ja ylenpalttisesta auliudestaan huolimatta hän pysyi aina tyrmistyttävän umpimielisenä, eikä Gillian ollut voinut tunkeutua hänen jäykän kuorensa lävitse.

Barryn sisäisestä olemuksesta hän ei tiennyt sen enempää kuin ennenkään, eikä hän voinut päästä lähemmäksi miestään. Mutta kaikissa heidän yhteiselämäänsä koskevissa kysymyksissä Barry oli tunnontarkasti avonainen ja suorapuheinen; hän oli vaatinut Gilliania tutustumaan hänen puuhiinsa, saamaan auttavan käsityksen hänen liikeasioistaan; Gillian oli arkatuntoisesti sitä vastustanut, mutta Barry oli ollut itsepäinen ja selittänyt, että jos hän kuolisi — ja kun Peterskään ei ollut kuolematon — olisi Gillianin välttämättä kyettävä hoitamaan hänelle jäävää omaisuutta — ja sen omaisuuden ajatteleminen tuntui Gillianista masentavalta. Vasta pitkän taistelun jälkeen ja oltuaan niin hädissään, että Barry kauhistui, oli Gillian saanut hänet luopumaan vaimonsa hyväksi suunnittelemastaan suuresta jälkisäädösmääräyksestä.

Jollei Gillian olisi rakastanut häntä, ei hänen anteliaisuutensa olisi tuntunut niin kirvelevältä, mutta koska hän rakasti, viilsivät toisen tarjoamat rahat kuin piiskan isku. Hän inhosi varoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja piti itseään tungettelijana ja petturina. Hän tunsi olevansa alentunut. Hän olisi mieluummin toivonut, että Barry olisi ostanut hänet, kuten naisia on ostettu ikimuistoisista ajoista saakka, jotta hän olisi voinut maksaa hinnan, kuten he maksavat, ja siten säilyttää itsekunnioituksensa, joka nyt tuntui iäksi menneeltä. Sillä tavoin hän olisi voinut jälleen kohottaa arvoansa omissa silmissään, keventää velkataakkaansa, joka kävi joka päivä raskaammaksi ja josta hän ei ikinä pääsisi eroon. Se pisti silmään koko hänen ympäristössään: Towersissa oli elämä heidän avioliittonsa jälkeen upeampaa ja muodollisemman juhlallista kuin ennen, mikä tosin miellytti talon palvelijoita, jotka olivat iloissaan vanhan komennon palauttamisesta, mutta painosti häntä sanomattomasti; hän jakoi almuja — Barryn almuja, jotka eivät hänelle suoneet uhrautumisen tunnetta eivätkä itsensäkieltämisen riemua; hänelle kasaantui seuraelämän velvollisuuksia.

Barryn varallisuus oli vain omiaan lujittamaan heitä erottavaa muuria; ilman sitä hän olisi saattanut merkitä miehelleen sitä, mikä hän olisi niin kiihkeästi tahtonut olla. Jos hän olisi saanut käyttää Barryn hyväksi lahjaansa, joka nyt tuntui tuiki hyödyttömältä, olisi hän voinut saavuttaa jonkun verran onnea, vaikka rakkaus ei olisi päässytkään kruunaamaan hänen palvelustaan.

Köyhyydessä hän olisi tehnyt työtä miehensä hyväksi, raatanut kuin orja, uupumattomilla voimilla, jotka ainoastaan rakkaus saattaa antaa. Mutta nyt oli antamisen ja palvelemisen ilo häneltä evätty, nyt hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen elämänsä turhuus oli rusentava. Hän oli tunnollisesti koettanut ottaa niskoilleen uuden asemansa vastuunalaisuuden ja velvollisuudet, mutta hänellä tuntui olevan mitättömän vähän tehtävää, sillä laaja talous liukui tasaisesti kuin öljytyillä rattailla Forbesin ja rouva Appleyardin kyvykkäästi ohjaamana, joiden tehtäviin — he olivat molemmat rehellisiä ja valvoivat innokkaasti sen suvun etua, jota he olivat niin kauan ja uskollisesti palvelleet — sekaantumisen hän tiesi tarpeettomaksi ja epäviisaaksi. Kaikissa harvinaisissa tapauksissa he vetosivat häneen tahdikkaan kunnioittavasti, mutta muutoin, sen hän tiesi, hänen oli ehdottomasti pysyttävä vain nimellisenä päänä.

Ei edes maalaaminen — jota hänelle kuuluvat ja velvollisuudentunteesta täytetyt seuraelämän velvollisuudet yhtenään häiritsivät — jaksanut häntä lohduttaa eikä huvittaa. Se oli niin perin hyödytöntä ja tarkoituksetonta. Kyky, jolla hän oli arvellut saavansa niin paljon aikaan, oli mennyt hukkaan. Hän ei pystynyt tekemään sillä mitään.

Enää hän ei ollut Gillian Locke, joka oli uneksinut riippumattomuudesta, joka oli toivonut työllään ja ponnistuksillaan puhdistavansa tahran isänsä nimestä. Hän oli rikas rouva Craven — jonka täytyi hymyillä salatakseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä, jonka täytyi esittää häneltä odotettua osaa, jonka täytyi aina näyttää huolettomalta ja onnelliselta. Ja alituinen ponnistaminen kävi hänelle miltei liian raskaaksi. Kun hän yhtenään piti silmällä itseään, lakkaamatta tukahdutti tunteitaan, tuntui hänestä siltä kuin hänen oikea minuutensa olisi kuollut, kuin koko hänen olemuksensa olisi muuttunut automaatiksi, joka liikkui koneellisesti totellen hänen tahtonsa ohjausta. Vain yön pitkinä tunteina tai atelierinsa varmassa yksinäisyydessä saattoi hän antaa jännityksen laueta ja olla luonnollinen vähän aikaa.

Ettei Craven saisi koskaan tietää, kuinka surkea hänen elämänsä oli, ettei hän pettäisi miestään, kuten hän oli pettänyt itsensä, sitä hän rukoili lakkaamatta. Hän oli kiihkeän hyvillään, kun saapui vieraita, erittäinkin ulkomaalaisia vieraita — jotka suuremmassa määrin vaativat hänen seuraansa; kun talo oli täynnä väkeä, kului isännän ja emännän aika tarkoin, ja vaikeat päivät vierivät keveämmin, nopeammin. Oman perheen kesken vietettyjä viikkoja hän pelkäsi; aamiaishuoneessa lausutusta aamutervehdyksestä alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin Barry veljellisen haaleasti toivotti hänelle hyvää yötä, oli hän pelon vallassa, ettei vain varomaton sana, satunnainen ilme paljastaisi sitä, mitä hän koetti pitää salassa. Mutta alituisesti mietiskelevä Barry näytti hänestä niin vähän huomaavan ympäristönsä tapahtumia, ettei Gillian pelännyt hänen silmäänsä niin paljon kuin Petersiä, jolla, siitä hän oli varma, oli tarkka aavistus siitä, millaiset heidän suhteensa olivat. Se kävi ilmi monista seikoista, ei lausutuista sanoista, ei suoranaisista eikä epäsuorista, vaan yhä enemmän isällisen helläksi muuttuneesta esiintymisestä, pettämättömästä tahdikkuudesta, nopeasta väliintulosta, joka oli pelastanut monta vaikeata tilannetta. Kun hän melkein joka päivä oli talossa ja seurusteli sen asukkaiden kanssa, oli hänen ollut miltei mahdotonta olla huomaamatta erinäisiä piirteitä. Mutta ne viisaat, lempeät silmät, joita Gillian oli pahimmin pelännyt, olivat sulkeutuneet iäksi.

Suuri kutsu, jota vastaanottamaan neiti Craven oli niin tyynesti valmistunut, oli tullut vielä äkillisemmin, vielä traagillisemmin kuin hän oli otaksunut. Hän oli lähtenyt niinkuin olisi toivonut, jos olisi itse saanut valita, ei kuoleman kammottavassa yksinäisyydessä, vaan sellaisten sankarillisten luonteiden seurassa, jotka vapaaehtoisesti ja alttiisti olivat astuneet syrjään, jotta toisille jäisi mahdollisuus pysyä hengissä.

Muutamia kuukausia sen avioliiton solmiamisen jälkeen, jonka hän oli ottanut sydämenasiakseen, oli suvun kirous vallannut hänet niin äkkiä, niin pakottavasti kuin konsanaan hänen veljenpoikansa. Amerikassa pidetty veistokuvien näyttely oli ollut riittävä tekosyy, ja hän oli lähtenyt verrattain lyhyen valmistusajan jälkeen uskollisen Maryn seuraamana. Sitä ennen hänellä oli ollut myrskyinen kohtaus lääkärinsä kanssa, jonka synkkiin varoituksiin hän oli vastannut sillä eittämättömällä totuudella, että yhdessä maassa on yhtä hyvä kuolla kuin toisessakin. Heidän saavuttuaan muutamien tuntien matkan päähän Amerikan rannikosta oli murhenäytelmä tapahtunut. Se oli ollut lyhyt ja valtava. Tuhansien kilometrien päässä pohjoisessa viruvasta jääkentästä eronnut, tavattoman iso, valkea tuhomöhkäle oli majesteetillisesti ajautunut määrättyä uraansa väijymään sysipimeässä yössä, ja seuraus oli ollut tyrmistyttävä. Äkillinen tärähdys, niin hiljainen, että se jäi sadoilta huomaamatta, ison laivan suonen vedontapainen tärinä, joka muistutti jättiläisen kuolinkamppailua, ja sitten sanoinkuvaamaton pakokauhu, sekasortoinen pimeys, riittämättömät veneet ja pusertavat väliseinät. Neiti Craven ja Mary olivat olleet kannella ensimmäisten joukossa, ja sinä lyhyenä aikana, joka heille oli suotu, he olivat kylki kyljessä työskennelleet pelon valtaamien naisten ja lasten keskellä luovutettuaan jo heti alussa omat pelastusvyönsä huumaantuneille äideille, jotka syleilivät valittavia lapsiaan, tuijottaen ympärilleen hurjistunein silmin. Yhdessä he olivat peräytyneet liian täyteen ahdetuista veneistä, hymyillen ja pelottomina; yhdessä he olivat vajonneet salaperäiseen syvyyteen, kaksi uljasta naista, ei enää emäntänä ja palvelijattarena, vaan sisaruksina uhraten itsensä tietoisina siitä suuresta rakkaudesta, jonka tähden he ilomielin panivat alttiiksi henkensä.

Ja vaikka Gillian suri häntä katkerasti, oli hän kuitenkin iloissaan siitä, että neiti Craven oli säästynyt murheekseen näkemästä, kuinka täydellisesti hänen lempiunelmansa oli epäonnistunut.

Pieneen normannilaiseen kirkkoon, jota kohti Gillian ajoi, oli ripustettu vielä yksi muistotaulu kertomaan traagillisesti kaukana kotoaan kuolleesta Cravenista; siellä oli kertomus tuhoisista onnettomuuksista, jotka olivat alkaneet neljäsataa vuotta sitten Elisabetin aikaisesta urhosta ja sen jälkeen hellittämättä vainonneet kovaonnista sukua. Kirkko sijaitsi kylän liepeellä, lähellä puiston eteläistä porttia.

Gillian seisautti vaunut hetkeksi puhutellakseen huolestuneen näköistä vaimoa, joka oli rientänyt majasta avaamaan porttia. Mökin ikkunan takana oli kuolemankielissä lapsi, harvinaisen kauniskasvoinen raajarikko, jonka Gillian oli maalannut. Murheen murtamasta äidistä olivat innokkaan hellät sanat, pehmeä, altis käsi, joka puristi hänen omaa, työn kovettamaa kouraansa, suuret, tummat, myötätunnosta kosteat silmät paljoa arvokkaampi lahja kuin aineellinen apu, jonka rouva Appleyard oli huolellisesti sullonut kääröön ja jonka palvelija kapeata, kivettyä polkua myöten vei majan ovelle.

Ja kun maltittomat hevoset lähtivät jälleen kiidättämään vaunuja eteenpäin, nojautui Gillian taaksepäin istuimellaan, ja häneltä pääsi värähtelevä huokaus. Tuo majan emäntä oli murheentaakastaan ja alhaisesta asemastaan huolimatta sittenkin rikkaampi kuin hän, ja sietämätöntä tuskaa tuntien hän kadehti vaimon naisellisuuden ylintä riemua, jota hän ei milloinkaan saisi kokea. Lapsi, jota hän kaipasi, ei koskaan toisi lohtua hänen ikävöivälle ja yksinäiselle sydämelleen koskettamalla häntä pienillä kätösillään. Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen puolisoonsa äkillisessä toivottoman rakkauden ja kaihon puuskassa. Kantaa hänen lastansa — pitää käsivarsillaan rakastetun olennon pientä jäljennöstä, riemuiten tarkkailla alkavaa yhdennäköisyyttä, jonka hänen palava rakkautensa tekisi välttämättömäksi. Hätäisesti hän pyyhkäisi silmistään niihin kihoavat kyyneleet, kun vaunut valjaiden natistessa äkkiä pysähtyivät kirkkotarhan portille.

Houkuteltuaan vastahakoisen Moustonin vaunujen istuimelta, jossa se yhä jörötteli, hän sitoi sen portinpieleen, otti sylintäyteisen kukkavihon totiselta palvelijalta, lähetti vaunut pois ja lähti hitaasti kävelemään lehmusten reunustamaa lehtokujaa myöten. Kirkkotarhan siisteys ja kauneus pistivät hänen silmäänsä kuten aina — se oli todellinen unitarha tasaisine, lyhyiksi leikattuine nurmikkoineen ja tiheässä kasvavine, korkearuokoisine ruusupuineen, eivätkä edes hautakivien sankat ryhmät kyenneet tekemään sitä kolkoksi ja synkäksi. Säteilevän auringonpaisteisesta ulko-ilmasta hän siirtyi pieneen, viileään ja hämärään rakennukseen. Pienine mittasuhteineen, koristuksineen, Cravenien muistoksi ripustettuine lukuisine tauluineen ja — sen kokoon nähden — tavattoman laajoine pääkuorineen se ei niin suuresti tuntunut seurakunnan kirkolta, joksi se oli muuttunut, kuin yksityiseltä kappelilta, joksi se oli rakennettu. Silloin oli talo ollut ihan sen läheisyydessä, mutta Maria Tudorin levottomina aikoina se oli revitty ja siirretty nykyiselle paikalleen.

Rauhaisen hiljaisessa kirkossa Gillian asteli lyhyttä keskikuoria pitkin pääkuorin portaille. Muutamia minuutteja hän sitten rukoili kasvot painettuina kukkakimppuun; se oli äänetöntä, palavaa rukousta, muodotonta, sanatonta — kiihkeä vetoomus äärettömän ymmärtämyksen Jumalalle. Sitten hän verkkaisesti nousi, työnsi auki rautaisen portin ja astui pääkuoriin. Suoraan vasemmalla välkkyi uusi muistomerkki puhtaan valkoisena vanhalla, tummalla seinällä. Se oli koruton ja jalopiirteinen, jollaiseksi vainaja itse olisi sen tahtonut hahmotella, ja sen oli luonut nykypäivien suurin mestari, joka Cravenin kutsusta oli empimättä saapunut Ranskasta ikuistamaan taiteilijasisaren ja elinkautisen ystävänsä muistoa. Vihreästä pronssista muovattu rosoinen jalusta — johon oli kiinnitetty murheellista tapausta esittävä levy — kohosi möyryäviksi, pyörteisiksi aalloiksi, kannattaen marmorista Kristusta, joka seisoi suorana, kädet siunaavasti ojennettuina, majesteetillisena, mutta sittenkin täysin inhimillisenä.

Huuliensa värähdellessä Gillian katseli Vapahtajan alaspäin taivutettuja, lempeitä kasvoja, avasi sylinsä ja antoi tuoksuavan, tulipunaisen kukkaröykkiön verkalleen valua jalkojensa juuressa olevalle levylle, johon oli kaiverrettu neiti Cravenin ja sen rinnalle Maryn nimi.

»_Suurempi ei ole kenenkään rakkaus kuin sen, joka antaa henkensä ystävien tähden_.»

Hän luki sanat ääneen, päästi hillityn nyyhkytyksen ja kallistui ruusuille ja neilikoille, joita täti Caro oli rakastanut, ja nojasi pakottavaa päätään kylmään, kovaan pronssiin. »Rakas», kuiskasi hän, vuodattaen haikeita kyyneliä, »kuuletkohan sinä sanojani? Onkohan sinun siellä, missä olet, sallittu tietää, mitä täällä maan päällä tapahtuu? Oi, täti Caro, _chérie_, tiedätkö, ettei minun ole onnistunut — ei ole onnistunut saada hänelle rauhaa ja lohdutusta, joita antamaan luulin rakkauttani kyllin voimakkaaksi? Olen niin ankarasti koettanut ymmärtää, auttaa. Olen hartaasti rukoillut, että hän turvautuisi minuun, että voisin olla hänelle se, mitä sinä olisit tahtonut minun olevan... mutta en ole kyennyt, olen ollut pettymys hänelle... sinulle... itselleni. Oi, rakas, tiedätkö sen?»